keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Välikausi vai talvi?


 
Tapahtui lennokas siirtyminen välikaudesta talveen.
 
Miksi juuri lennokas?
No tottakai siksi, kun yhtenä aamua vain mittari näytti kymmentä astetta pakkasta eikä talvikamppeita oltu edes kaivettu vielä esille.
Kai sitä on jollakin asteikolla mitattuna vähän pahvi, kun syksyn edetessä ei koskaan muka tajua, että se talvi voi olla aamulla herätessä totaalisesti vastassa jäätävine tuulineen tai sakeine lumipyryineen. Ehei, sitä vain taapertaa menemään tuulihousuissa ja sormikkaissa ja odottaa että joku säätiedottaja suunnilleen tulee henkilökohtaisesti kotiin tuomaan viestiä (tai vähintään lähettää sellaisen postissa) että huomenna on talvi. No josko sitten ens syksynä hoksais ajoissa. Epäilen.
 
No siinähän alkoi sitten vimmainen kaappien ja laatikoiden penkominen (koska vuoden aikana on joku tehokkaasti sekoittanut ja hukannut kaikki ne talvikamat sekaisin ja hukkaan) ja rapaisten välikausivaatteiden pyykkääminen. Kavereitahan multa ei tälläkään kertaa puuttunut ja niinpä hommat sujuivat joutuisaan (kaikkea muuta!).
 
Mutta arvaatteko?
Nyt on asteita mittarin lämpimällä puolella seittemän ja puoli ja vettä sataa losottaa.
Välikausivaatteet on jäädytettynä kevättä odottamassa, lapset hikoilee toppatamineissaan ja mitä tekee äiti. No marmattaa. Niin kerta.
 
Ps. Katsokaa ja ihastukaa meikäläisen perus kotivaatetukseen. Hipsun syömät legginssit, mummulan vintiltä kaivetut villasukat, yläosana jotain toppia ja hupparia. Niin parasta, mutta niin noloa jos ovikello soi. Tiedättehän.
 


maanantai 27. lokakuuta 2014

Maanantai


Taas vierähtänyt tuosta noin vain neljä päivää edellisestä postauksesta. Ei sillä että tässä nyt mitään seitsemän postauksen viikkovauhtia yritettäisiin tavoitella, mutta en mä aatellu ihan näin pitkiä taukojakaan pitää. Meillä oli viime viikon loppu ja viikonloppu niin täynnä ohjelmaa, että en olisi kerta kaikkiaan revennyt kirjoittelemaan blogia. Mutta jospa tässä nyt päästäisiin taas normaaliin rytmiin. Yhtäkaikki tämä blogi on mulle tosi tärkeä ja ainakin toistaiseksi koen tärkeäksi sen, että ehtisin tänne jotain kirjoitellakin. Tää on niinku se mun The Juttu.

Tosiaan sain viime viikolla kokea niinkin ihanaa elämää kuin yksinhuoltaja-arkea. En siis kirjaimellisesti, mutta noin niinku kuvainnollisesti. Mieheni oli torstain ja perjantain reissun päällä ja me koitimme täällä parhaamme mukaan saada aikaa kulumaan.
Olen varmaankin tottunut tosi hyvälle sen suhteen että mieheni on, muutamia keikkahommia lukuun ottamatta, tehnyt säännöllisen epäsäännöllistä normaalia päivätyötä. Siksipä satunnaiset reissuhommat ovat vähän extreme-juttua meidän arjessa. Toki hengissä selvitään ja hyvin pärjätään, mutta jokin ontto tunne on sisuskaluissa itse kullakin kun iskä ei tulekaan totuttuun tapaan iltaruoalle kotiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun hyvät yöt toivotellaan iskee ikävä ihan toden teolla.
Lapset tyytyvät varsin hyvin tilanteeseen ja äitikin ihan ookoo, mitä nyt sortuu ikävissään nettishoppailemaan ja karkkia mussuttamaan tavallista enemmän (noin niinku muutamia oireita luetellakseni). Hehhee, Muutenhan sitä ei toki tee.

No ikävät sikseen.
Perjantaina kun koko sakki oli jälleen koolla, pakattiin kimpsut ja kampsut (mitä ne muuten on?) ja lähdettiin sukuleirille. Mieheni isän puolen suku järjesti viikonlopun mittaisen leirin joka oli muuten todella kiva juttu. Pitkästä aikaa nähtiin tuttuja ja sukulaisia joita ei olla nähty moniin vuosiin. Suku on iso(hko) ja lapsiperheitä on paljon, minkä itse koen äärimmäiseksi rikkaudeksi. Lapsilla oli paljon kavereita ja tekemistä (ja desipelejä) riitti. Ja kuulumisia ehdittiin vaihtaa aikuisten kesken moneen otteeseen. Samalla vietettiin myös mieheni mummun 80-vuotis juhlia. Aika piristävä viikonloppu tähän vähän sateisen kylmään lokakuuhun.

Maanantai aamu koitti erittäin tuulisena mutta lämpöisenä, poikaset ampaisivat kouluun ja isänsä leipää tienaamaan, äitinsä ajatteli nauttia aamukahvit rauhassa vaan pikkuisensa päättivät toisin ja heräilivät poikkeuksellisen aikaisin (aikaerosta kärsivät kai edelleen) ja vinkuivat heimuumilaaksoon heti aamutuimaan.
Mikäs siinä, mukavaa viikkoa teille lukijat!

(Kuvassa kohta 9kk ikäinen pikkuneiti, joka nauttii kun saa kiskoa kaiken kahdenkymmenen sentin korkeudelta alas. Enemmän kuin usein kohteena on lehtikori. Oi miten ihanaa kun on monta kiloa rapisevaa materiaalia käden ulottuvilla. Rahit ovat taas päässeet käyttöön. Pieni päivänsäde, pus.)

torstai 23. lokakuuta 2014

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan





Vuosi sitten teimme pientä pintaremonttia.
Kävimme siis kaikki pinnat läpi, maalailtiin paljon valkoista. Vähän harmaata ja keltaistakin.
Yhtä huonetta vaille! Mitä ihmettä. Nyt täytyy tunnustaa, että en edes muista loppuiko maali, rahat vai inspiraatio (ehkä vähän kaikki) mutta joka tapauksessa tuo peräkammari jäi tekemättä.

Niin, ihan kokonainen vuosi siinä kuulkaa vain hujahti muissa hommissa. Sitä inspiraatiota odoteltiin kokonaiset kaksitoista kuukautta.
Aina pyörähtäessäni huoneessa ajattelin että jotain täytyis tällekin tehdä, mutta oikeastaan kun astuin oviaukon ulkopuolelle, ajatukseni olivat jo jossain ihan toisaalla.

Ekaluokkalaisen jankutus omasta huoneesta (tämä huone on siis toiminut tähän asti toimistohuoneena ja peliluolana) paisui jo sellaisiin mittoihin että sitä ei kestänyt kuunnella kukaan. Hurjalta tuntuu, että hän on jo niin iso että tahtoo oman huoneen, oman rauhan, paikan jonne vetäytyä yksikseen touhuamaan.
No sehän oli sitten oikeastaan yksi hujaus vain ja huone oli parissa päivässä lähes valmis.
Sisustus on vielä vaiheessa (ei verhoa, ei mattoa, lamppu kaipaisi mustan spray-maalin yllensä, lehtikori jossain matkalla vielä ym.ym.)
Mutta pikkuhiljaa. (Ei muuten sovi mun tyyliin yhtään.)

Tehtiin samalla muutenkin uusia nukkumisjärjestelyjä.
Isompi neiti sai oman huoneen toistaiseksi (pikkuneidistä saa aikanaan sinne sitten seuraa!) ja kaksi velikultaa, isompi ja pienempi, majoittuivat sitten yhteiseen boxiin.
No siinähän sitä sitten taisteltiin pari päivää jokainen huoneidensa herruudesta. Huokaus.
Tänne ei saa tulla pojat, tää on prinsessahuone! (kimittäen kovaa ja korkealta)
Jos joku uskaltaa tulla tänne mun huoneeseen, saa vielä katua! (uhkaavasti kovaa ja korkealta)

Oikeastaan olin jo varma, että joku vielä menettää henkensä!
Peace. Love.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Ostinpa kengät





Niin siinä pääsi käymään, että ostin kengät.

Lähin hyvin skeptisenä ostoksille erääseen isoon tavarataloon, josta en ole ikipäivänä ostanut itselleni ainuttakaan vaatetta tai kenkää. Totta puhuen koeteltiin kyllä olan takaa meikäläisen ennakkoluuloista asennetta koko kaupan tarjontaa kohtaan! Olin suunnitellut syytäväni kenkärahat johonkin vallan muualle, joten oikeasti olin lentää pyrstölleni kun näin hyllyssä nämä kuvassakin komeilevat jalkineet.

Ai että, ei kuulkaa tarvinnut kauan miettiä kun sen lisäksi että miellyttivät päältä, olivat vielä mokomat niin passelit ja ihanat jalkaankin. Ainut joka joutui nieleskelemään tavallista pontevammin oli mieheni, joka tarkasteli kenkien hintalappua. No, kyllä se vähän yskitti muakin, mutta se yskä loppui heti kun astuttiin kaupasta ulos. Olin niin onnellinen.

Nyt kelpaa talven tulla. (Tai no jos totta puhutaan niin ei ihan vielä, kun eskarilaiselta puuttuu vielä toppahousut. Mutta sit niiden hankinnan jälkeen joo.)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Mustissa sukissa




Meidän kolmevuotias kulkee mustilla sukilla. Tai jos ihan kirjaimellisesti otetaan niin hän ei käytä sukkia oikeastaan koskaan, vaan tunkee ne välittömästi villakoirien kotipesiksi sohvan alle.
Mutta kuvainnollisesti siis kulkee.

Huvittava huomata, että nyt kun Sintti on lähtenyt liikenteeseen, niin ison Pikkuveljen asema onkin uhattuna. Onhan se ihan kamalaa, kun se kitisevä, punainen avaruusolento onkin yhtäkkiä niin taitava, että hämmentää kaverin legoleikkejä kuola valuen ja innosta kiljahdellen.
Mutta aina hätä keinot keksii. Voihan sitä vähän huomaamatta (tai ihan avoimesti suoraan äitiä silmiin uhmakkaasti katsoen) halailla pikkuisen lujemmin tai sattumalta pyörähtää vahingossa vähän niin kuin toisen päälle. Tai silleesti vaivihkaa tökkiä jalalla tai mennä vähän turhan lähelle makaamaan. Ai että, vain mielikuvitus on rajana.

Mitään isompaa ei toistaiseksi ole keksinyt ja tuntuu tämä kaveri tiedostavan mihin asti voi mustasukkaisuuden viedä toisen alkamatta itkemään. Ja löytyyhän sieltä rakkauden osoituksiakin tottakai.
Pahinta on kun tyyppi naureskellen tekee jotain kiellettyä kun tietää äitinsä huonon pokerinaaman. Oikeasti olen ehkä maailman pahin repeilijä ja saatan revetä ihan tosi pahoissakin paikoissa.
Arvatkaa kuinka sujuu välillä kasvattamisen saralla kun pokka ei vain kerta kaikkiaan pidä?

Onneksi näyttäisi musta väri kuitenkin olevan vain kausittaista. Ja tähän on kyllä liittynyt paljon muitakin juttuja jotka vaikuttavat pahasti vaiheelta  3-vee uhma. (Mää en halua, eiku minä ite, sää oot ihan tyhmä, kohta mää muutan pois täältä!)





torstai 16. lokakuuta 2014

Nyt shopataan!!






Sehän jo tiedetään, että tässä talossa mamma on varsinainen shopholisti.
Tai oikeastaan en loppupeleissä edes harrasta ostelua mitenkään ylitse pääsemättömän paljon, mutta rakastan sitä ihan yli kaiken. Ja huomaan olevani sellainen tunneshoppailija, kun on kivaa pitää päästä ostoksille ja kun masentaa niin silloin vasta pitääkin päästä tuhlaamaan.

Toisaalta viime vuosien kirppislöydöt ovat tehneet minusta mahdottoman pihin. En raaskisi ostaa täydellä hinnalla juuri mitään.
Toisaalta taas olen kauhean malttamaton, enkä jaksaisi millään odottaa että joku ihanuus tulee aleen, vaan mun on pakko saada se heti.
Toisaalta, jätän todella paljon kaikkia pakkosaadatoi-juttuja ostamattakin.
Että ottaa tästä nyt sitten selvää.

No joka tapauksessa, jos minä rakastan ostelua ja kauppoja ja kirppareita, niin sitä tekevät myös meidän lapset.
Jos erehdyn ääneen sanomaan, että taidanpa käväistä kirppiksellä, on kenkiä kaivamassa eteisessä heti ainakin 3/5.
Kirppishän on varmasti lasten taivas. Niin paljon jonkun hylkäämiä hellokitty-figuureja, angrybirds-pehmoja ja sotaukkoja. Tuntuu jotenkin kamalalta kieltää joku muutaman kymmenen sentin ötökkä kun kaveri vesikierteet silmissä tahtoo kun äiti mulla ei oo ikinä ollu tämmöstä!
Mutta yhden kerran ei vesikierteetkään auttaneet kun eskarilainen vänkäsi itselleen sähkökitaraa kaikkine tykötarpeineen. Ei muuten hellyyttänyt yhtään, puistatti vain. Ja tilannetta höysti vielä paikalle sattunut myyjä-mummo joka tyrkytti ja kauppasi tuota mölytoosaa koko metriviidenkymmenensentin voimalla. Huh.
No kitara jäi odottamaan sinne jotain toista pientä poikaa ja murhetta kesti siihen saakka kunnes hyllystä pongattiin pikkuinen barbapapa-hahmo. Huomattavasti meluttomampi ostos.

(Noihin Pez-vekottimiin oon ihan hulluna! Kerran näin jossain blogissa kokonaisen hyllyllisen näitä lastenhuoneessa. Oi, se oli ihan tajuttoman hienon näköinen. Mullakin on jo ainakin 5. Niistäkin saa jo hyllyllisen kun asettelee ne kymmenen sentin välein. Hahaa.)

Mitä kamalaa teidän muksut olisivat halunneet kirppikseltä tai kaupasta mukaan?




maanantai 13. lokakuuta 2014

Leikkiä





Ihan uskomatonta, että meidän vauva leikkii jo niin paljon.
Se rakastaa kaikkia keittiön tavaroita, legoja ja legolaatikoita, kirjoja, naruja ja nauhoja, lelujen ja vaatteiden pesuohje-lappuja ja oikeastaan kaikkia muita juttuja, paitsi omia lelujaan. Jos joku niitä erehtyy tarjoamaan, hetken päästä ilma on lenteleviä helistimiä täynnä.

The leikkipaikka on tällä hetkellä keittiön iso vetolaatikko. Sen oikea reuna. Kaksi neliskanttista koloa, joissa on (kuten näette) sekalainen seurakunta korkkia, tuttipulloa, ruiskua ja lusikkaa.
Oikeasti on aika mieletöntä, että kahdeksan kuukauden ikäinen lapsi viihtyy ja keskittyy yhdessä paikassa vaikka miten kauan. Siinä se kolisuttelee ja tutkii kamoja, kun itse teen ruokaa tai siivoilen keittiötä. Eikä osoita kyllästymisen merkkejä, vaikka äidistä välillä tuntuu että herttinen miten kauan tuo on tuossa jo istunut!
Inahdustakaan ei kuulu (ilon kiljuntaa lukuun ottamatta) kuin vasta sitten kun kaikki tavarat on heitelty lattialle ja käsi haroo tyhjää laatikkoa.

Tämä meidän vauva on ollut pienestä asti kova oksentelemaan, ja on sitä edelleen. Se tuottaa todella paljon haasteita pähkäillä että missä vaiheessa vauva lattialle laitetaan. Unien jälkeen yleensä viilettää lattialla, mutta ruokailusta seuraavat puolitoista tuntia on typyä pakko pitää sylissä, sitterissä tai syöttötuolissa. Muuten saa pestä randomina lattioita, mattoja, vaatteita, käsiä, kasvoja, hiuksia. Oksennusta on joka paikassa. Ja sitä vain tulee ja tulee ja tulee...argh, loppuukohan tää koskaan!

No, yksi paikka ainakin on missä tyyppi viihtyy vaikka lattialle ei pääsekään.


perjantai 10. lokakuuta 2014

Kello 7.30-8.00







Tietoisesti olen pikkuhiljaa jättänyt isompien poikien juttuja vähemmälle täällä blogissa. Ei sillä, etteikö tässä perheessä kaikki lapset olisi yhtä tärkeitä. Koen vain, että koulukkaat saavat jo itse päättää haluavatko näkyä ja kuulua täällä blogissa vai eivät.
No tänään aion kuitenkin hieman vertailla veljeksiä (vaikka se onkin ihan typerää mutta kaikkihan sitä kuitenkin harrastaa!). Ja otan vertailuuni avuksi aamut. Ah ne mehevän tapahtumarikkaat, mielenkiintoiset kouluaamut.

1. Poikaset heräävät.
Tai siis herätetään. Toista ravistellaan kevyesti olkapäästä (ja se riittää). Toista käännellään kyljeltä toiselle, pörrötetään tukkaa vauhdilla, ravistellaan olkapäästä, ravistellaan koivesta, vedetään peitto päältä ja nostetaan pystyyn (ja se ei yleensä riitä).

2. Poikaset marssivat vessaan ja vaatteiden pukemiseen.
Toinen marmattaa ja sähisee ja sihisee ja puhisee vääristä vaatteista ja vääristä sukista ja marssii kiukkuisena olohuoneeseen. Toinen venyy ja vanuu sängyltä lattialle ja edelleen kodarin lattialle, josta hetken päästä kuuluu kuorsaus. Vaatteista ei kyllä tarvi mutista oikeastaan koskaan.

3. Poikaset mutustavat aamupalansa.
Toinen vetelee jo viimeistä leipäpalaa kun toinen vasta valuu pöydän toiselle puolelle (herätettyäni hänet ensin sekä kodarin lattialta että vessanpöntöltä). Yleensä pitää jomman kumman vetää se pieni vihreä vihannes nenään väärästä leivästä ja kurkusta tai jogurtista ennen kuin selvitään ulkovaatteiden kimppuun. (Lisää sähinää ja mutinaa.)

4. Kauheat, kamalat ulkohousut.
Ulkohousut on kuin kirosana. Niitä heitellään ja tungetaan piiloon ja hukataan, koska ne ovat niin vastenmieliset ja äiti tyhmä. Mutta valitettavasti poikieni natsi äiti (eli allekirjoittanut) ei anna tuumaakaan periksi, koska hänen mielestään tällaisilla keleillä on vain laitettava ne ulkohousut. Oli noloa eli ei. Ja mistä ihmeestä ekaluokkalainen vielä tajuaa mikä on noloa ja mikä ei? Anna mun kaikki kestää.
Jos ulkohousut on kirosana, niin pipo, hanskat ja huppu on vähintäänkin sitten rumia sanoja.

5. No siinä vaiheessa kun saadaan vielä heijastinliivit ja pyöräilykypärät päälle, ja on vähän halittu ja anteeksia kuiskittu, on yleensä ovella kaksi reipasta koululaista reput selässä valmiina uuteen koulupäivään.
Kun ovi painuu kiinni, istun aamukahvini kera sohvalle ja huokaisen (mutta tosi hiljaa, ettei vauva vain herää) hetken ennen kuin sama sutina toistuu pukemisineen ja aamupaloineen pikkuväen kanssa. Näin meillä.

Ps. Alakuvan vk-kengät 5e kirppislöytö. Niin kuolen.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Desipelejä




Tiedättekö mikä yhdistää noita kaikkien kolmen kuvan esineitä?

Minusta tuntuu, että meidän lapset ovat keskivertoa kovempi äänisiä. Kaikki äänekkäät leikit on niitä parhaita ja hiljaisuus meidän talossa tarkoittaa joko nukkumista tai pahantekoa.
Yksi viimeaikojen hittileikki liittyykin kuvissa näkyviin autoihin, lentokoneeseen ja legolaatikoihin.
Leikki menee näin:
Yksi antaa lähtömerkin leikkipyssyllä ja kolme muuta ovat ottaneet allensa jonkun yllämainituista tavaroista (huom.pyörät alla on tärkeät!). Kun pamahdus kuuluu, ampaisevat kilpailijat talon toisesta päästä toiseen päähän jäätävällä vauhdilla (törmäillen toisiinsa, seiniin, oviin, tuoleihin ja vauvaan joka ei ehdi juuri opitulla ryöminnällään raukka jaloista pois).
Ja sen lisäksi, että autojen ja laatikoiden pyörät pitävät ihan kauheaa ääntä, niin desipelejä kuuluu jokaisen suusta ulvonnan, karjunnan, piipaan ja huutonaurun muodossa.

Mä oon uskollisesti yrittänyt ymmärtää ja noudattaa sen tunnetun lastenpsykiatrin neuvoa, joka kehottaa aikuista sietämään lasten mekastusta, juoksua ja hyppelyä. Koska lasten kuuluu tehdä niin.
Se suotakoon toki heille.

En tiedä mitä mieltä Sinkkonen on korvatulpista, mutta mä tottavie aion hankkia itselleni sellaiset.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Vauva 8kk






Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!
Takana on aika hurja viikko, toivottavasti edessä vähän seesteisempi (miten tää sana ei jotenkin sovi meille?). Hyvin melankolisissa tunnelmissa kyllä alkoi tämä viikko, kun vauva piti jälleen valvomis-sessioitaan yöllä ja tässä nyt blogia päivittää äiti, joka totta puhuen tuskin näkee eteensä silmäpussiensa takaa.

Ajattelin kirjoittaa vauvan kuulumisia, ryömimisiä ja konttaus-asentoon nousemisia, uusia jokeltelu-muotoja ja kasvukäyriä.
Mutta mitäpä tässä totuutta peittelemään kun nyt just mua väsyttää ja ottaa päähän niin, että taidankin tarjota jollekin adoptiota. Pistä s.postia jos kiinnostuit.

No hei, vitsi vitsi.

Ps. Kuvat eivät ole ottamiani. En kestä, kun tuo heppu on näköjään löytänyt kamerasta itselaukaisimenkin.










keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Niin metsässä










Tai niinku meilläpäin sanotaan, niin mehtässä (tai metässä).

Sen verran täsä ollaan maalaisia, että kerran vuojessa pitää sen verran viihtiä että mennään mehtään. Tai emmää tiiä johtuuko se maalaisuuesta mutta joka tapauksesa mustikkaa tai puolukkaa ollaan ruukattu käyä poimimasa.

Niinpä me sitte varustau´uttiin kumppareilla ja pitkillä vaatteilla ja porukan kaks pitkähiuksista tunki peruukin visusti pipon alle, ettei varmaan yhtään hirvikärpästä pääse hiuksiin.
Meikäläisen opastuksella lähettiin sitte viimevuotiseen paikkaan josa kaiken varman tiejon mukaan ois pitäny pystyä uimaan puolukkameresä. Toisin kävi, mättäät oli ihan kuivana ja oisko yks puolukka löytyny kolomevuotiaan pUimuriin (Se on pOimuri. Ei oo ku pUimuri.).
Sitte mentiin ihan randomilla yhelle aukiolle, josta löytyki jo sen verran tavaraa että saatiin melekee ämpäri täyteen.

Yllätyin miten reippaasti koko sakki jakso kyykkiä ja aika nopsaan saatiinki se ämpärilline.
Ajatuksena oli kuitenki lähinnä retkeillä ja siinä sivussa sitte saaha jotai saalistaki.
Hyvänä porkkanana toimi munkkipussi, joka korkattii retken päätteeks. Äiti varsinki poimi ihan kauhian reippaasti.

Vauva otti tyytyväisenä rintarepusa kyytiä. Toki tuotti vissiin vähä hankaluuksia poimijalle, ku neiti meinas hyökätä joka kerta päälleen mättääseen ku isänsä kumartu poimiin.
Tää kaksikko hoitiki sitte tehokkaasti kahavin juontia sillä aikaa ku me muut ahkeroitiin.

Oli aivan tosi mukava pikku hetki omalla väellä, kaukana kaikesta, luonnon rauhasa.
Onneks ehittiin marjareissu tehä ku seuraavalla viikolla paikallislehti uutisoi karhunkaajosta, joka oli tapahtunu ihan sillee äkkiä navigoimalla samoilla mättäillä missä vähä aikaa sitte yks tietty perhe oli kyykkiny puolukoita.
Hyi kamala.

Ps. Tottakai leivottiinki sitte ja oli kyllä ihan sikahyvää piirakkaa.

(Tässäpä tämän vuojen marjareissu näin meijän murteella sepostettuna. Joku joskus toivoki tämmöstä. Ole hyvä. Murteella puhuminen muuten onnistuu oikee hyvin mutta tää kirjotus piti kyllä oikolukee ja korjata kahteen kertaan. Mahottoman hassua.)