Löhölauantai

Oon poikkeuksellisesti ollut töissä koko menneen viikon (normaalisti teen noin kahta,kolmea päivää vko) kun pomo on sairaslomalla, joten oon tuurannut häntä.
Ihanat kaksi vapaapäivää ja taas ensi viikko on kokonaan hommia.

Sen huomaa kyllä olossaan, että onko viikosta töissä kaksi päivää tai viisi päivää.
Perjantai aamuna teki kyllä jo kieltämättä tiukkaa kun kello soi 4.20. Kohtuullisen näyttävät Popsin nakit silmillä ajelin töihin, vaan kyllä sitä kummasti virkistyy kun tarttuu töihin ja juo tarpeeksi kahvia. Mutta voin kertoa että jos olisi paskempi duuni, niin varmaan aika pian ottaisin loparit.
Sen verran hullun hommaa on herätä keskellä yötä töihin.

No tänään on joka tapauksessa vapaapäivä ja se tarkoittaa sitä, että hiihdetään villasukat jalassa ja tukka pystyssä koko päivä, eikä tehdä tosiaankaan mitään ylimääräistä.
Hiihtoja on jännätty koko päivä, ja käytiinpä mekin hiihtelemässä (tai lapset kävi) ja pulkkailemassa hetki ulkona tähän vuodenaikaan harvinaisessa valoilmiössä, jota auringon paisteeksikin kutsutaan.
Ei ehkä vielä kevättä fiilistellä, mutta eiköhän se sieltä hiljoksiin tule sekin.

Hyvää viikonloppua kaikille <3

Ps. Pikkuneiti on edelleen erittäin ihastunut kyniin ja sen kyllä huomaa.
Yllä olevissa kuvissa haettiin vähän extremeä piirtelyyn mitä kummallisimmilla asennoilla, joista joka toinen päättyi lopulta jonkin sortin mätkähdykseen. Auts.
Tämä neiti on muuten ihan just kaksivuotias. Iik ja apua.

Ja arvatkaapa, minusta tuli hetki sitten jälleen täti, kolmannentoista kerran <3

Villiä luettavaa

Hommasin koko perheelle joululahjan, joka kyllä unohtui informoida porukalle siinä kaikessa tohinassa ja touhussa ja ensimmäinen numerokin ilmestyi vasta tammikuun puolella, joten yllätys olikin mainio kun lehti kolahti laatikkoon. Tai kun se kannettiin sisälle tietty.

Kerran heppahullu, aina heppahullu.
Muistan että minulle ja siskolleni tuli joskus aikoinaan hevoshulluimpina vuosina Villivarsa useamman vuoden ja ai että se olikin mieluinen lehti jo silloin.
Sen jälkeen olen sitä selaillut aina silloin tällöin jossain jos on sattunut käteen osumaan ja aina olen miettinyt, että pitäisikö tilata itsellekin.
No sitten tilasin.

Ensimmäinen lehti kun saapui, piti koko homma seisauttaa kesken päivän, ja ahmia lehti siltä seisomalta.
Hyvä lehti, monipuolinen, ja annas olla kun hevoskuumetta pukkaa jälleen.
Tai ei se sieltä mihinkään ole ikinä poistunutkaan vaan tasaisin väliajoin muistuttaa olemassa olostaan hieman enemmän.

Ja kaiken hyvän päälle tulin juuri tallilta, ja niin hevoshuuruissa ajelin kotiin etten muistanut nakata takapenkiltä tavaraa lasinkeräykseen ja paperinkeräykseen.
Tiedättekö, kun kelasin vain mennyttä tuntia. Pohdin, mikä meni mielestäni nappiin ja missä olisi parantamisen varaa. Tänään sitä olisi ollut peruuttamisissa.
Mietin hevosia ja hevosia ja hevosia ja huomasin olevani kotona autotallissa enkä muistanut kotimatkasta mitään muuta.

Että sillainki voi nääs käydä.
Että eipä tässä kummempaa, muuta ku et hevoset on ihania. On ne.

Rutiinit

Kaikissa perheissä on varmaankin omanlaisensa rutiinit.

Meillä eletään tosi säännöllistä arkea. Aina tiettyyn aikaan ruoka, ulkoilu ja unet, läksyt, harrastukset ja pesut.
Jos tästä poiketaan on lopputulos todennäköisesti hyvinkin kaoottinen.
Itkua, kiukkua, riehumista ja tappelua.
Joskin sitä on toki muutenkin, mutta erityisesti silloin kun päivärytmi on sekaisin.

Totta kai on asioita joita on vain pakko hoitaa, mutta jos saan valita, jään mieluummin kotiin kun lähden hyppyyn.
Silloin tietysti on helpompi lähteä, jos toinen vanhempi on lasten kanssa kotona, tiedän ainakin ettei lasten päivärytmi poikkea normaalista.

Jos tässä ihan suoraan sanon, niin en koskaan voisi kuvitella itselleni sellaista elämää, jossa rynnätään päivittäin paikasta toiseen ja ruoka-ajat ja nukkuma-ajat ovat mitä sattuu.
Enkä tässä nyt sen kummemmin arvostele kenenkään tapaa elää, totean vain ettei se sovi minulle eikä meille.

Tämä arkirutiini-fanaattisuus on ilman muuta vain korostunut ja tärkeytynyt kun lapsia on saatu perheeseen.
Joskus (kaaaauhian kauan sitten) lähteminen oli paljon helpompaa, ei tarvinnut miettiä onko joku syönyt tai kun kukaan ei ole syönyt eikä tuo ole ehtinyt nukkua, eikä se nukkunut matkallakaan ja nyt se sitten vollottaa loppuillan. Puhummattakaan siitä, että mukana pitäisi olla puolet sun omaisuudesta.
Kun tulit myöhään jostakin kotiin, riitti kun huolehdit siitä, että itse selviät sinne sängyn pohjalle, kun taas nyt on mietittävä tarviiko joku vielä iltapalaa, otetaanko yövaatteet mukaan jo lähtiessä vai saanko ne ujutettua tyyppien päälle ettei ne herää. Pestäänkö hampaat kuitenkin heti vai vasta aamulla.

Joku saattaa sitä ihmetellä, mutta juuri tämän kaiken "säätämisen" vuoksi olen mieluummin kotona, missä tiedän löytyvän kaikkea mitä tarvitsen ja voin tarjota ruokaa ja unta silloin kun lapsi sitä tarvitsee. Itse asiassa rakastan kotona olemista.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt varsin ei-rutiinilla.
Päiviä on sotkenut tehokkaasti vanhan auton vienti ja suihkujen haku ja uuden auton haku.
Ei tarvi kummempaa ohjelmaa kuin autolla suhaaminen maakunnissa, niin kaikkien syömiset ja pienimmän nukkumiset on heti retuperällä.
Itse olen myös sen sorttinen aikuinen joka tykkää siitä, että asiat tehdään tuttuun ja totuttuun tapaan.
Ja jos jotain muutoksia päivärytmiin tulee jotka haittaavat esimerkiksi syömistä niin mua alkaa ärsyttämään.
Siispä iso ärsytys otsassa olen tosi nihkeästi ajanut paikasta toiseen ja jupissut suuttumustani.

Mutta tiedättekö, aina on selvitty hengissä!
Siispä jatkossa on vain otettava oikea asenne, se jupina nimittäin ei ainakaan paranna sitä tilannetta, ja kestettävä se että joku asia estää mua tänään syömästä välipalan kello 13.00.
Siis oikeesti.

Käsi käy..

Tänään palstatilaa saa tuo meille kaikille niin tuttu ja rakas kädestä suuhun-liike.

Tee näin: (siis älä tee!) Ota katsekontakti johonkin rasiaan tai pussiin, ojenna käsi ripeällä liikkeellä eteenpäin (ettei kukaan kuule tai näe) ja vetäise yhtä ripeästi takaisin ja vilauta käden sisältö äkkiä suuhusi. Pureskele hartaudella ja toista liike hetken päästä uudestaan.
Valitettavasti tämä ei käy kuitenkaan urheilusuorituksesta.

Napostelu. Mikä ihana sana.
Teen sitä huomaamattani aina kun laitan keittiössä ruokaa. Ja joskus myös vain ohi kulkiessani.
Sorrun siihen siltikin, vaikka ruokarytmini on mielestäni säännöllinen, neljä-viisi kertaa päivässä.
Eikä naposteluni johdu nälästä, vaan jostain typerästä pakkoliikkeestä jota tic-oireeksikin voisi leikkimielisesti kutsua.
Tic-tic, käsi käy. Pussissa, rasiassa, kulhossa, purkissa, paketissa.
Pähkinöitä, rusinoita, juustoa, kurkkupala, kirsikkatomaatti, viinirypäle, nakin pala, kepabia, ranu, raaka perunan pala, porkkanatikku..
Lista on loputon.

Yleensä napostelen jotain suht terveellistä (en siis keksejä tai karkkeja, koska olen oppinut olemaan ostamatta niitä) mutta vaikka vyötärö kiittää niin hammaslääkärini ei.
Happohyökkäyksien määrä on varmasti sitä luokkaa, että saan toivoa kolmikymppislahjaksi tekareita.
Tahdon voimaa, sitä tarvittaisiin än-yy-tee-NYT!

Ehtisikö vielä jonkun uudenvuoden-lupauksen tyyppisen tässä vetäistä?
Se olisi nimittäin tämä, VÄHENNÄ NAPOSTELUA! (Tai mielellään lopeta se kokonaan.)

Taidankin tästä mennä keitti.. eiku siis.. ääh.

Kuvapläjäys

Ai että ihminen voikin olla täpinöissään.
Täpinähän tarkoittaa näin meidän murteella sitä, että ihminen on niin onnellinen, mielissään, haltioissaa, innoissaan ja jännityksessä. Aika laaja tunneskaala sisällytettynä yhteen sanaan.
Te jotka olette odottaneet oman talon valmistumista, voitte kuvitella kuinka täpinöissään ihminen voi tosiaan olla.
Ja täällä kyllä ollaan.

Eilen taas pyörähdin nopsasti raksalla.
Hain muksut koulusta ja ajettiin sinne suoraan.
Meidän tenavat eivät alkutäpinän jälkeen ole enää laidastakaan täpinöissään.
Kun auton nokka kääntyy raksaa kohti, alkaa välitön ininä että siellä on tylsää.
Hei camoon se on teidän tuleva koti.
No onhan se toisaalta ymmärrettävää, että eihän siellä hirveästi tekemistä ole lapsille.
Toivottavasti mieli kuitenkin muuttuu siinä vaiheessa kun koti on oikeasti siellä.
Eikä siitä tulisi mikään vankila.

Oi että, siellä se kultakimpale paistatteli päivää rapsakkaassa pakkaskelissä.
Tuo paikka on niin aarre, että en lopeta sen suhteen henkseleiden paukuttelua varmaan koskaan.
Aika kovasti siihen saa vielä työtunteja uhrata, kevään tullen koittavat vielä pihahommat, mutta toisaalta kun päästään muuttamaan niin onhan sitä sitten aikaa tonkia ja istuttaa.

Yläkerrassa on tosiaan jo seinät pohjamaalilla.
Siellä on jo niin valmiin näköistä, vaikka katot ja lattiat puuttuvatkin vielä.
Vintissä lapsetkin jo innostuivat omista huoneistaan ja sisustivat jo täyttä häkää.
Tuo muurinpätkä on niin hieno. Se tulee siis siihen jäämään, tuonne nurkkaan tulee upotettuna vaatekaapit joten se jää kivasti tuohon koristamaan. Muisto vanhasta.

Kellarissa on tehty lattialämmityksiä kovaa kyytiä, ja tänään lattia onkin jo taidettu valaa loppuun.
Jos oikein olen ymmärtänyt pesutiloihin pystyy nyt alkaa laittamaan vesieristeitä jonka jälkeen alkaakin sitten laatoitushommat.
Maalämpö-juttuja on tehty tässä monta päivää. Vedetty sitä maapiiriä viereiseen peltoon ja siinä sivussa ryskytty mm. rikki yksi vesiputki, joka onneksi ei aiheuttanut sen kummempaa vahinkoa.

Keskikerroksessa on myös aloitettu purkaminen, meidän makkarista.
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa..lähes joka päivä kuitenkin jotain.

On tämä niin siistiä aikaa, vaikka malttamattomana odottaakin sitä aikaa että kaikki on valmista.

Neuvolapäivä

Nelivuotiaan neuvolapäivä.

Hirveä jännitys piikistä ja toisestakin pistosta. Ilmoitti kotiovella ettei aio kylläkään lähteä.
No lähdettiin kuitenkin.

Ääntäkään ei päästänyt, nousi mun sylistä, veti paidan päälle ja ilmoitti alahuuli mutrulla ettei aio enää tulla tänne ikinä.
Reippauspalkinnon lupasin, vaikka semmoinen lahjonta ei kuulemma ole yhtään muotia, mutta meillä se toimii.
Kaupan hyllyllä yritin ehdottaa taikahiekkaa ja muotteja, eiku mää haluan tuon.
Yritin myös työkone-settiä, eiku mää haluan tuon.
Ja vielä värityskirjaa ja tusseja, mutta ei!
Kerta sää sanoit että mää saan mitä mää haluan.
No niin tuli luvattua, joten poika sai pyssynsä.

Siinä se sitten haavoittuneena ammuskeli.
Laastari sormessa ja olkavarressa, ja oli ehkä maailman onnellisimman näköinen tyyppi.
Reipas, omatoiminen, iloinen ja aika hellyyttävä poika.

Tasan neljä vuotta sitten kaveri oli puolentoista kuukauden ikäinen tuhisija, jonka kanssa vietin tuskaiset neljä vuorokautta eristyksessä RS-viruksen takia.
Kauhulla muistelen vieläkin sitä pelkoa ja huolta mikä mielessä pyöri.

Semmoinen huoli ja pelko oman lapsen puolesta ei kuulemma poistu ennen kuin aika jättää.
On tämä vanhemmuus kaikkinensa aika rankkaa.
Sitten kun et enää valvo että hengittääkö se, valvot että missähän se menee.

Oikeastaan on ihme, että me äidit ja isät ollaan näinkin selväjärkistä sakkia!?

(Vähän nyt lähti itse asiasta tämä teksti, mutta näin ne ajatukset kulkee..)

Umpijäässä ja vähän muutakin..

Housut, sukat, villasukat, toppi, ohut pitkähihainen, neuletakki tai huppari (tai molemmat).
Siinä mun normaali vaatetus, yöllä ja päivällä. Yöllä lisäksi peitto korvissa ja päivisinkin ainakin haaveilen siitä, ja jos mahis on niin rojahdan heti viltin alle tärisemään.

Mua palelee aina. Siis ko-ko-a-jan.

Talvisin tämä ylittää jo kaikki fysiikan (vai kemian) lait.
Turjostan pitkin päivää lisää kampetta, touhutessa saatan riisua villatakin hetkeksi pois, mutta taas kun istahdan niin tulee kylmä.

Urheillessa en saa nykyään edes kunnon punanaamahikeä aikaiseksi vaikka kuinka yritän.
Esimerkiksi eilen spinningissä jäähdyttelykappaleen aikana vedin verkkatakkia niskaan kun tuli niin kylmä, vaikka annoin todellakin pyörälle kaikkeni sen tunnin aikana.

Töissä lämpenen vasta kun kaikki uunit pohottaa täysillä ja juoksen kuumien pullapeltien kanssa paikasta a paikkaan b. Silloinkaan ei tosiaankaan ole edes tukalaa.

Ja ulkoilu.
Ei löydy niin paljoa vaatetta, ettenkö voisi niitä viittä kerrosta surutta ähertää päälle.
Lenkille lähtiessä kuvittelen aina pukevani vähän liikaa, mutta koskaan ei tarvi juurikaan vetoketjua raottaa ettäkö olis niiiin kuuuuma!

Mun lämpösolut on totisesti siirtyneet kaikki meidän lapsiin.
Ei vaatteita eikä peittoa nukkuessa. Ei kirveelläkään välihousuja. Pitkät vaatteet välittömästi pois sukkia myöten kun ulko-ovi kolahtaa kiinni. Nuristen toppahousut ja muut vermeet päälle puoli pakolla. Päät märkänä hyppäämisestä 24/7 (saattaa ne ehkä nukkua välistä vähän).
Olen oikeastaan aika kade.

Tässä olen jo tuumannut, ottaisinko sittenkin anonyymin kommentoijan kehotuksen vakavissani, ja hakeutuisin hoitoon.
Palelun lisäksi nimittäin myös väsyttää 24/7 (nämä kaksi kyllä kulkevat tiiviisti käsi kädessä).
Voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua siellä viltin alla villasukat jalassa. Kellon ympäri ja päikkärit päälle.

Sitten lähtee tukka päästä. Tilaaperuukki.com-tyyliin.
Ja on suolisto-oireita. Joita et ehkä halua tietää.
Lihaskipua on myös usein, käsissä ja jaloissa varsinkin.
Sitten kuivuu iho. Jos tätä menoa jatkuu joudun peruukin lisäksi hommaamaan kokovartalonaamarin.
Tällä hetkellä tuo palelu on kuitenkin yksi päällimmäisenä olevista riesoista, rakastan tällä hetkellä saunaa enemmän kuin miestäni (no ei vais, love you <3).

Tiedättekö mikä oireilee mm. edellä mainituilla oireilla, jotka bongasin välittömästi tutun kuuloisina pitkästä listasta?
Otan mieluusti aiheesta omakohtaisia kokemuksia vastaan.
Miten sinä heräsit siihen että sulla ehkä olisi se? Mihin toimenpiteisiin ryhdyit?

Ei, enkä puhu nyt positiivisesta raskaustestistä, vaan kilpirauhasen vajaatoiminnasta.

Ilkeät anonyymit

Otsikkoa saa vapaasti lainata ryhmän nimeksi, jos joku sellaisen haluaisi perustaa.

En ole koskaan juurikaan ottanut kantaa bloggaamisen paskoihin puoliin.
Eli negatiivisiin, ilkeisiin, loukkaaviin, satuttaviin kommentteihin.
Joten avaanpa tässä mietteitäni näin keskiviikon kunniaksi.

Oman nelivuotisen blogiurani aikana olen saanut ehkä kymmenkunta ilkeähköä (ei siis hirveän pahoja) kommenttia, joista olen jättänyt yhden julkaisematta. Viime viikolla.
Eli olen niin sanotusti päässyt vähällä ja toivonkin näin jatkuvan edelleen.

Joku tai jotkut pölvästit ovat ilmeisesti käsittäneet asian näin, että kun joku päättää alkaa kirjoittamaan blogia ja sieltä löytyy kätevästi se anonyymi vaihtoehto kun julkaisee sen kommentin, voi pienestä pölvästin suustaan päästää ihan mitä huvittaa.
Siis että vastuuhan on sillä totta kai joka aloitti tämän homman, mitäs alkoi avaamaan elämäänsä oudoille ihmisille, täältä pesee, joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön.

Itse henkilökohtaisesti olen aika suodattavaa tyyppiä.
Ehkä hetken jaksan vatuloida jos joku kehoittaa minua hakeutumaan hoitoon, että kukahan se nyt oli ja miksi se tuollaista kirjoittaa, kunnes unohdan kommentin hyvin pian.
Ehkä näpäytän takaisin jotain mielestäni nerokasta, huumorilla höystettyä ja sen jälkeen ei vois vähempää kiinnostaa.
Mutta tiedän että toisia ne ilkeät kommentit saattaa satuttaa tosi paljon. Jopa niin paljon, että lopettaa koko bloggaamisen, koska ei jaksa sitä enää.
Ja se on ehdottomasti väärin. Hyi hävetkää!

Onneksi on olemassa se vaihtoehto, että sen anonyymi-kommentoinnin saa pois, tai vaikka koko kommentointi homman. Itselläni on käytössä tuo kommenttien hyväksyntä-systeemi, joka on ihan kätevä. Pystyn itse vaikuttamaan siihen, minkälaiset kommentit pääsevät kaikkien nähtäväksi.
Toki se ei poista sitä tosiasiaa, että jotkut elämäänsä kyllästyneet (ja kateellisetkin ehkä, tai katkerat) ihmiset saavat kyllä sen viestin henkilökohtaisesti perille, halusit sitä tai et.
Sieltä bloggerista löytyy onneksi myös se poista-nappi, jota itse painan kyllä erittäin mielelläni jos kommentti on asiaton (ilkeät anonyymit tiedoksi!).

Mutta te anonyymit, jotka kommentoitte kivasti.
Juuri teidän takia minunkin blogissani on edelleen se vaihtoehto anonyymi.
Tiedän että teidän joukossa on niin monta hyvää ja kivaa tyyppiä, jotka aidosti saatte tästä mun raapustelusta jotain ja jaksatte siitä ilmoitella ilahduttavien kommenttien puolesta.
Puhumattakaan teistä kaikista, jotka teette sen ihan omalla nimellä. Kiitos niistä <3

Uskoisin kuitenkin, että jos saisin vain skeidaa niskaani jatkuvasti, tämä hauskuus loppuisi lyhyeen!
Siispä toivotankin sinut ilkimyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, varmasti täältä miljoonien blogien joukosta löytyy sellainen kanava, joka miellyttää just sua.
Tänne minunkaan blogiin ei ole nimittäin pakko jäädä sen pitemmäksi aikaa pyörimään eikä lukemaan sun mielestä surkeita juttuja, eikä varsinkaan vääntämään mitään loukkaavaa tekstiä.

Nimittäin, evvk!

Ps. Jutun kuvat eivät liity tapaukseen.
Tai siis liittyy, koska niissä on mun tyttö, mutta lavastettuna.
Tosiasiassa hän nauraa kihertää tyynyyn ja kysyy että, mitä sää äiti teet?

Teki mieli

Kaikkihan jo tietää, että käsityöt on mulle ihan kauhistus.

Muistan ikuisesti ne ala-asteen käsityötunnit ja ensimmäisen kutomistyön, josta piti tulla patalaput, mutta josta tuli vain joku epämääräinen tiukasta käsialasta lähtenyt ja löysempään käsialaan päättynyt lähes kolmion mallinen lätyskä, jolla ei paljon patoja nosteltu.
Muistan myös yläasteen käsityötunnin, jonka tuotoksena oli vähän kieroon ommeltu kauluspaita (ihan mielenvikaista!!) joka oli hikisistä käsistä niin nyppyinen, että valmistuttuaan meni suoraan kaatopaikalle.
Pelkään ompelukoneita (saumureista puhumattakaan, ihan tappokoneita!), kylmän hikisin käsin ja tuskan hiki otsalla valuen purskahtaisin varmaan itkuun kun alalangat vetäisivät surttuun koneen uumeniin.
Ei siis mun juttu ollenkaan.

Sen verran olen kuitenkin rohkaistunut joskus, että otin sukkapuikot uudelleen käsiini viidentoista vuoden jälkeen ja sisukkaasti opettelin kutomaan villasukat.
Ensimmäisistä tuli muistaakseni vähän muhkuraiset ja kantapäästä todellakin ihan oudon näköinen, sieltä täältä saattoi irvistää vähän isompi reikä kun pitäisi, mutta tein kuitenkin.
Ja siitä lähtien minuun aina säännöllisesti iskee himo villasukankutomista kohtaan.

Tällä kertaa se iski viime viikon torstaina.
Pakko oli saada kutoa. Tuo ihana porsaanpunainen lankakerä oli korissani ainoa josta just sain tehtyä kaksi sukkaa, en todellakaan niin käsitä miten oon joskus ostanut tuon väristä lankaa.
Jossain possuhuuruissani ilmeisesti.

Mökillä oli aikaa kutoa, joten sain kotona aloittamani sukan siellä valmiiksi ja tein saman tien myös toisenkin.
Tässä itseasiassa istuskelen juurikin kyseiset sukat jalassa ja olen ylpeä että olen selättänyt kutomispeikkoni.

Toisinaan on ilmeisesti tainnut inspiraatio ja lanka loppua, koska lankakoristani löytyi kaksi paritonta keskeneräistä sukkaa. Niinkin voi toisinaan käydä.

Edelleen tekisi mieli kutoa.
Silmät onnesta kiiluen taidan suunnata lähikaupan lankahyllyille valitsemaan kuin karkkikauppaan konsanaan.
Lankoja on niin ihana ostaa, tehtiin niistä sitten jotain tai ei. Onpahan ainakin pahanpäivän varaa sitten.

Hei hei Joulu!

Meidän kohta kaksivuotias kulkee olkkarissa,
Heiei joulu!
Kuusi pois!
Meni! hm hm!
Pukki poiss!

Niin, eilen riisuttiin kuusi ja kasattiin kaikki joulukoristeet ja valot pois. Joulukukkia vetää maan vetovoima kovasti puoleensa ja karkkipurkit alkaa olla empty.
Ihan kauhean kalsealta näyttää joka paikassa.
Pimeää, eikä yhtään tunnelmallista.

Oon niin henkeen ja vereen jouluihminen, että ihan tosi isolla haikeudella luovuin kaikista jouluhömpästä.
Siitäköhän se viime öinen levottomuus ja aamullinen päänsärky johtuikin? Ihan selviä vieroitusoireita!
Äh, eikun ne taisikin johtua siitä, että illalla viimeiseksi ahdoin kauheat grillimätöt pötsiin.
Miten musta tuntuu että mun terveellisempi elämä on jossain niin toisessa elämässä?
Just.

Täällä (niin kuin koko Suomessa) on ihan jäätävää.
Eilen oli joulutauon jälkeen eka ratsastustunti ja ihan sissinä lähdin uhmaamaan pakkasta muutaman muun kanssa. -29 näytti mittari kun lähdin.
No loppuilta menikin sitten saunassa persposkia sulatellen!
Periaatteessa ihan tarkeni, maneesissa kun ratsastetaan, mutta sormet oli aluksi ihan jääpuikot ja loppua kohti alkoi reisiä ja takapuolta jäätää kun oli vain leggarit normi ratsastushousujen alla.
Ajattelinkin että jos investoisi ratsastustoppahousut, onko jollain kokemuksia? Hyvät vai huonot?
Kerran tilasin netistä mutta ne oli jotenkin huonot, vähän isot, niin en sit pitäny niitä ja myin eteenpäin.

Tuntuu hassulta että nyt eletään sitten vuotta 2016.
Samalla kaavalla jatketaan meillä eteenpäin kuin viime vuonnakin.
Töitä, koulua, harrastuksia ja toivottavasti pian muutto!

Huomenna lähden mökille naisten kera.
Niin luksusta, en edes muista koska olisin viimeksi ollut ihan yksinyksin missään viikonloppua.
Yhdessä mieheni kanssa olemme olleet ja ainakin kahdella edellisellä naistenviikonlopulla mulla on ollut vauva messissä.
Että ehkäpä on aikakin.
Harrastatteko muuten te näitä naistenviikonloppuja tai iltoja? Suosittelen.

Meillä vielä vähän lomafiiliksissä mennään muutenkin, lapset aloittivat tänään koulun, mutta onneksi on tämmöinen pehmeä lasku arkeen kun huomenna on jo viikonloppu.
Mamma ja pikkuväki posotti tänäänkin yli kymmeneen, mutta on otettava kaikki irti niistä aamuista kun ei tarvitse puoli viideltä olla jo menossa.
Niitäkin aamuja riittää.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

Urakkaa on

Ootas (Selailee kalenteria ja koittaa päästä kärryille viikonpäivistä), joo, lauantaina kävin taas vähän kuvailemassa raksalla.
Ihan valtava muutos on kyllä tapahtunut siitä kun me tuo torppa ostettiin.
Vaikka mieheni on pääasiassa yksin siellä tuuskannut, niin paljon on saatu jo aikaan!
Toki on ollut kavereitakin silloin tällöin, ja niinä päivinä urakka on kyllä edennyt valtavasti.

Yläkerta alkaa olla sitä vaille, että kun sähkötyöt sinne saadaan tehtyä niin lyödään levyt loppuihinkin seiniin. Maanantaina siellä oltiinkin laitettu jo levyjä niihin paikkoihin mihin pystyy, joten kuvat olisivat taas erinäköiset kuin nämä lauantaina otetut.
Vinttiin vedettiin myös viemäriputki ja vedet, koska sinne tulee vessa.
Ensin tuumattiin, että josko kellarin ja keskikerroksen vessat riittäisi, mutta aika monet puheissaan suosittelivat ehdottomasti yläkertaan vessaa, varsinkin kun sinne tulee kaikki lasten makuuhuoneet.
Vessanpesijän paikka avautunee välittömästi kun pääsemme muuttamaan.
Ota yhteyttä jos kolmen pöntön hiestäminen pari kertaa viikkoon kiinnostaa. Huh.

Huomaatte varmaan tuon rallin mikä alkoi välittömästi kun muksujen kanssa vinttiin kiivettiin.
Joka kerta kun kamera räpsähti, joku pikkuväestä ehti kiitää kuvaan.
Voitte myös uskoa, ettei meitä siellä kauheasti näy koska hommista ei todennäköisesti tulisi kauheasti mitään kun tiellä juoksentelisi viisi täystuhoa ja perässä sulakkeet polttanut äiti.
Me siis tyydytään seuraamaan aika lailla sivusta ja koitetaan pitää toisen kodin seinät pystyssä.

Kellarissakin on edistytty huimasti.
Sieltä on tosi vaikea saada järkevää kuvaa, kun tilat on aika rajalliset.
Vaikka alun perin kun talo ostettiin neliöitä oli vähemmän kun tässä meidän nykyisessä, niin nyt niitä on siellä reilusti enemmän kuin tässä nykyisessä.
Kaikki yläkerran ja kellarin komerot ja kömmänät on purettu väliseinineen niin, että yhteinäistä isoa tilaa on tosi reilusti.
Kodinhoitohuone esimerkiksi isoni puolella, kun ns. tekninen tila (missä oli öljysäiliöt ja vesivaraajat ym.) räjäytettiin (ei siis kirjaimellisesti) tyhjäksi ja "ylimääräiset" seinät hajoitettiin pois.
Nyt on kuivatustilaa, voin kertoa.
Kellariin tulee myös ihan kivan kokoinen aula/oleskelutila heti siihen kun tullaan portaat alas.
Ja myös yksi huone on mahdollista tehdä kellarissa olevasta verstastilasta, josta nyt aluksi tulee kuitenkin vain lämmin varastotila.

On siinä vielä työtä, mutta sitten kun purkamishomma on päätöksessä, uutta syntyy huomattavasti nopeampaa.
Ai että odotan sitä päivää, kun alkaa laatoitukset ja muut tälläämiset. Niin malttamattomana.

Alimmassa kuvassa vielä saunanpaneelit ja kodarin paneelit.
Saunasta tulee musta. Se tuleekin olemaan kaikessa mustuudessaan talon perimmäisessä nurkassa oleva luola, jossa toivottavasti joku kaunis päivä makaan miettimässä että mitäs tässä on tullutkaan tehtyä. Heh.
Kodariin tulee leveä valkoinen paneeli, kuten myös yläkerran porrasaukkoon. Se sopii niin hyvin vanhan talon fiilikseen, vaikka on toisaalta myös tosi moderni. Monikäyttöinen siis.

On kait sitä ihminen vähän hullu? Kun tämmöiseen lähtee.
Mutta elämässä on otettava riskejä, jos haluat toteuttaa unelmiaan eikä junnata vain paikoillaan.
Me ei haluttu junnata.
Mutta sen olen tässä kuukausien aikana vannonut, että tuolla mä tuun sit niin junnaamaan koko loppuelämäni.
Toivotaankin siitä siis pitkää ja loistokasta. Hehee.