Rapakon takana osa 2

Kun ilon ja onnen itkut oli sitten itketty, lähdettiin ajamaan "kotiin".
Oli niin maailman epätodellisin olo! Siis ajetaanko me tässä oikeasti Kanadan maaperällä, veljeni autossa heidän kotia kohti. Niin kreisiä!
Asiaa oli niin paljon. Ja ihmettelemistä.

Niin väsyneitä me matkalaiset olimme ja kello oli sielläkin jo noin 1 yöllä, joten painuttiin kaikki pehkuihin.
Olo oli kyllä aikamoinen. Päässä pyöri kaikenlaista ajatusta ja tunnetta, että meni hetki ennen kun uni edes tuli. Tässä kohtaa minua eniten hirvitti tämä epilepsia. Olinhan niin monta kertaa saanut kohtauksen juuri näin unta odotellessa. Oli vähän huono-olokin ja päässä surisi.
Siihen minä kuitenkin nukahdin ja aamulla herättiin ihan "normaalisti", eli siellä noin aamu 10.
Oli muuten todella helppo siirtymä sinne päin aikaeron kanssa, kun heti pääsi siihen rytmiin kiinni. Ensimmäisenä päivänä, ja muistaakseni vielä toisena päivänä, piti päikkärit käydä nukkumassa, mutta todella nopeaa aikaerosta kyllä selvisin. Oikeastaan olin aika yllättynyt ja mielissäni, koska tosi monet "pelottelivat" sillä, miten kauhea aikaero on.
Tokihan tämä, kuten niin moni muukin asia, on jollakin toisella ihan jotain muuta kuin sulla itsellä.

No mitä me sitten tehtiin?
No kauheasti kaikkea, ja samalla ei ehditty mitään.
Kolme viikkoa on pitkä aika, mutta samalla tosi lyhyt aika siihen, että ehtisi tehdä kaiken kivan ja nähdä monenlaista.

Ristiäiset.
Saimme kunnian olla mukana veljeni nuorimmaisen kastejuhlassa. Tilaisuudesta teki hienon se, kun veljeni vaimon isä kastoi pikkuisen. Ja oma isänikin oli siinä mukana.
Nimihän vauvalla on ollut jo syntyessään, eli emme varsinaisesti enää jännittäneet nimeä, hih.

Syntymäpäivät.
Juhlia oli oikein urakalla meidän siellä olon aikana, mutta sehän vain sopii, koska juhlat on parasta!
Oli todella mukava kun veljeni vaimon perhe ja kotiväki ehti istua useampana iltana meidän kanssa, ja heihin oli kyllä todella helppo tutustua.
Yhteinen kieli on aina mukava, he osaavatkin kaikki enempi ja vähempi Suomea. Todella välittömiä ja mukavia ihmisiä.

Retki vuorille.
Tästä teen erikseen postauksen.
Mutta sen voi melkein kiteyttää kolmeen sanaan: Ihan. Sairaan. Siistiä.

Häät.
Koko reissun kohokohta ❤
Oli ihana seurata sivusta ja toki vähän olla mukanakin kun häitä järjesteltiin.
Tämä juhla oli meille aivan äärettömän tärkeä ja ainutlaatuinen, mutta samalla ihan sanomattoman surullinen.
Minä ja yksi veljistäni lähdettiin heti pari päivää häiden jälkeen jo kotiin, joten hyvästelimme hääparin hääjuhlassa ennen kun he lähtivät viettämään honeymoonia.
Se hetki on jättänyt jäljen mun sydämeen.
Samaan aikaan haluaa ja on niin onnellinen ja iloinen toisten puolesta ja samalla sydäntä puristaa se tuska ja epätietoisuus siitä, että milloin me seuraavan kerran nähdään. Mitä jos ei koskaan?
Olin varma että itkeä pillitän (ei ku siis vollotan) koko häät alusta loppuun saakka. Sain kuitenkin pidettyä suunnilleen itseni kasassa, kunnes tuli vuoro lukea runo/kertomus hääparille. En edes tiedä miten sain yhtään sanaa kakistettua ulos, mutta kyllä minä sen luettua sain. Ihan jokaista sanaa en pystynyt ajatuksella lukemaan, se on muuten oiva tapa kun yrittää pysyä kasassa.
Mutta anyway, ihanat, ihanat häät!

(Hitsit mää muuten katoin tätä kuvaa ja totesin että nuo suun ympärillä olevat rypyt eivät varsinaisesti ole vähentyneet tässä viime aikoina. Luin muuten just faktan, että ihminen alkaa vanheta heti synnyttyään, joten 33v voi todellakin olla jo ryppyinen!)

Näiden kaikkien tapahtumien väliin mahtuu paljon yhdessä oloa, älyttömän hyvää ruokaa (joka melkein ansaitsisi oman postauksen), pelaamista, touhuamista lasten kanssa, myöhään istuttuja iltoja, mukavia paikkoja, kaupoissa käyntiä ja normaalia arkeen liittyvää tekemistä keittiön siivouksesta pyykin pesuun.
Mutta joka ikinen hetki, joka ikinen vessanpöntön vetokin teki mieli painaa niin mieleen. Jos joskus unohtaa arjessa elää täysillä, niin tuolla reissussa todellakin muisti elää täysillä. Ja kaikkihan me tiedetään, että kun on kivaa, niin aika vain juoksee ja kohta huomataan, että ollaan matkalaukut pakattuna valmiita kotimatkalle.
Sitä oikein yritti mielessään jarruttaa ja iskeä kantapäitä maahan, että aika ja viimeiset päivät eivät menisi niin nopeaa, mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi, että piti ruveta käärimään vaatteita takaisin matkalaukkuun ja yrittää survoa tuliaiset parhaansa mukaan sinne jo alkujaankin ahtaaseen laatikkoon, joka olisi saanut olla tuplasti isompi. Nimittäin kaikki ihanat tuliaiskarkit oli niin äkkiä syöty, että toinen kassillinen olisi pitänyt ängetä vielä mukaan.
Jos ihan totta puhutaan, Suomessa on ihan sikahyvät karkit ja Kanadassa ihan sikapahat (no ei vaiskaan) mutta tietyt karkit ja suklaat on siellä ihan todella ihania. Nimim. Yhtä tiettyä cookies-suklaata tekis mieli.

Mutta ennen kun kotimatka alkaa vien teidät vielä käymään seuraavassa postauksessa Calgaryssa ja Kalliovuorilla.
Kohta kiivetään!

Yksi ja puoli vuotta!

Olen niin onnellinen.
Varmaan instan puolella tullutkin jo selväksi, hih.

Viimeviikon tiistaina tuli vuosi täyteen viimeisestä epilepsiakohtauksesta, ja sehän tarkoitti sitä, että saan ajoluvan takaisin.
Erinäisten säätöjen ja puhelinsoittojen jälkeen, lähdettiin sitä tänään hakemaan.
Lääkäri siis ehti tehdä lausunnon vasta viime torstaina ja perjantaina hoitaja soitti, että lappu on allekirjoitusta vaille valmis, haenko lapun itse vai laittavatko sen postiin.
Postiin ei niin paljoa voi luottaa, etteikö mun tuurilla yks lappu joudu hukkaan alta aikayksikön!
Joten sanoin hakevani kirjeen itse ja meneväni siitä suoraan poliisiasemalle.

Tänään aamulla lähdettiin ajamaan lähikaupunkiin.
Mieheni piti etäpäivän töistä ja pikkuneidillä ei ollut päiväkotipäivä, joten lähdimme kolmistaan.
Ette usko miten ihminen voi jännittää!! Mulla sattui mahaan niin paljon ja pääkin tuli hiukan kipeäksi. Olen tällainen kropalla stressaaja ja jännittäjä, mikä on todella ärsyttävää.

Olin varma, että neurolta ei löydykään mun paperia, tai ainakin siitä sittenkin puuttuu se allekirjoitus tai jotain.
Olin varma, että poliisilaitos on kiinni (vaikka tosiaankin tarkistin sen, mutta silti!) tai se mun kortti onkin jossain muualla kuin missä pitää jne.jne.

Ai että se sairaalan käytävä on niiiin pitkä, ja neurologian poliklinikka on vielä siellä toisessa päässä melkein. Teki mieli juosta, vaikka samalla teki mieli lähteä kotiin.
Mun pelko hälveni onneksi pian, kun se kirjekuori siinä sihteerin kansliassa oli niin odottanut mua. Sain sen mukaani onnen toivotusten kera ja lähdin kipittämään samaa reittiä takaisin autolle. Hymyilin vain ja puristin kirjekuorta, aika moni näki varmasti onneni ja leveän hymyni jota en vain pystynyt pidättämään, ja muutama hymyili takaisinkin. Teki mieli kuuluttaa koko sairaalalle!!
Ja teki mieli hyppiä.

Siitä ajoimme suoraan poliisilaitokselle.
Treffasin vielä ennen sisälle menoa yhden toppavaate-ostajan kanssa. Myin juniorin vanhat toppakamppeet eteenpäin. Tämän päivän kirppisjuttu on niin parasta, kivaa ja yleensä helppoa ja mutkatonta.

Pitihän se arvata, että mun tuurilla on äksöniä aina. Mua ennen oleva asiakas sai vielä vuoronumeronsa, mutta minä kun painoin nappia niin kone meni rikki! No, sitä ei kukaan saanut siihen hetkeen korjattua, mutta onneksi odotustila oli aika hiljainen, niin ei tullut mitään sekaannuksia vuorojen kanssa.
Vähän lisää äksöniä tuli siitä, että virkailija oli vailla sitä paperia, minkä sain silloin kun ajokortti lähti.
No enhän ollut semmoista muistanutkaan, eikä kukaan ollut maininnut että se pitäisi mukana olla.
Täti sitten tiedusteli joltain ylemmältä henkilöltä, ja onneksi riitti se paperi mikä mulla oli mukana.
Kun sain vaaleanpunaisen kortin käteeni, onneni vain lisääntyi! Miten paljon ihmiseen voi mahtua iloa ja onnea ja helpotusta?

Niinhän siinä sitten kävi, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, mun päänsärky oikein räjähti päälle. Eikä särkylääkettä tietenkään mukana.
Kortin saamisen jälkeen, mun harteilta putosi niin iso henkinen taakka, että se taakka oli tasan tuon päänsäryn "arvoinen".

Tietysti hyppäsin rattiin, kun lähdettiin takaisin kotiin. Aa että se tuntui niin jännältä, mutta samalla ihan niin tutulta kun vaan voi.
Ajatelkaa, etten ole kertaakaan edes ajanut tuolla autolla koska silloin kun kortti lähti, myimme molemmat autot pois ja ostimme tämän tilalle.
Mieheni vitsaili, että hän voi tilata taksin itselleen. Luotto kohdillaan, hehe.

Arvaatte varmaan mitä kävi kun päästiin kotiin? Särkylääkepurkin kautta peiton alle.
Mutta se onneksi auttoi, ei mitään kamalaa migreeniä kuitenkaan ehtinyt tulla.

Ihanaa oli kun lapset vuorotellen tulivat koulusta, ja sain heiltä jokaiselta riemun halauksen ja huudon: "sää sait sen, sää sait sen!!"
Aika helpottuneita ja onnellisia ollaan kaikki ❤

Heti mut valjastettiin hommiin.
Huomenna vien aamulla porukan kouluun, kun yksi tarvii sinne pyörää.
Huikeeta!
Mua naurattaa kuin reppanalta kuulostaa kun aikuinen ihminen itkee melkein onnesta, kun saa viedä lapset kouluun 🤭
Mutta niin tää vaan ny o!

Rapakon takana osa 1

Instagramin puolella eräs seuraaja pyysi kertomaan kokemuksia Kanadan reissusta. Olinkin jossain vaiheessa ajatellut kertoilla matkasta oikein pidemmän kaavan mukaan.
Joten noustaanpa koneeseen ja lähdetään rapakon taakse ihailemaan suurta maailmaa.
Taas muuten yksi sanonta, jonka alkuperä olisi mukava tietää.

Jo vuosi sitten näihin aikoihin, alkoi ajatuksissa ja puheissa syntyä ajatus siitä, että kesällä 2019 lähdettäisiin porukalla Kanadaan, veljeni perheen luokse ja samalla juhlimaan toisen veljeni häitä.
Itse pyörittelin ajatusta aika pitkään, täällä kotona puhuttiin ja mietittiin olisiko matkalle lähtö edes realistista.
Lähdin yksin, (tai siis äiti, isä ja kolme veljeäni lähti myös mukaan) joten mieheni vastuulle jäi koko koti, lapset ja eläimet, kolmeksi viikoksi. Se vaatii järjestelyä ja erityisesti positiivista asennetta kotiin jääviltä. Mieheni sai onneksi kesäloman sille ajalle kun olin reissussa, ja sehän melkein "tuhlaantui" siihen kokonaan. Olen aina kiitollinen siitä, että hän minulle tämän matkan mahdollisti.

Lentäminen toiselle puolelle maapalloa ei ole halpaa. Me varasimme liput ehkä vähän liian myöhään, kun ostettiin liput vasta niin viime tinkaan. Alkuvuodesta olisi voinut saada jonkun satasen halvemmalla.
Syksystä asti siis laitettiin jokainen sentti säästöpossuun ja lippurahat oli loppupeleissä aika pian kasassa.
Ai että sitä jännitystä kun liput saatiin ostettua. Sitten vain odotettiin!!

Kesäkuun 7pv hyppäsimme ensin iltajunaan ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tuntui niin epätodelliselta, että kuukausien odotus oli ohi ja vihdoin olimme matkalla.
Pitkä matka alkoi sillä tavalla mainiosti, että juna -ja lentoaikataulujen vuoksi jouduimme odottamaan lentokentällä jo yhden yön, ennen kun kone vasta lähti aamulla seitsemältä kohti Saksaa. Itsehän nukkua posotin pitkin pituuttani lentokentän penkeillä, onneksi olen niin naatti nykyään, niin uni tulee aina kun silmät kiinni pistää. Jotain hyötyä siitäkin.

Tosiaan ensimmäinen etappimme oli Saksa. Ihan sillälailla kerran lentokoneella matkustaneena niin tuota se Frankfurtin lentokenttä oli semmoinen pikkunätti paikka! Herttinen se taitaa olla Euroopan suurin, tai ainakin suurimpia, lentokenttä ja voin kertoa että se on yhtä iso kuin tää rakas tuppukylä missä asun.
Meillä oli vaatimattomat seitsemän tuntia aikaa onneksi siellä vaeltaa, joten ihan kaikessa rauhassa etsimme portin, söimme ja nukuimme tai siis minä ainakin nukuin.
Ehkä vähän lyhyempikin odotus olisi ollut ihan jees, mutta onneksi meitä oli iso sakki toisiamme viihdyttämässä.

Saksasta lensimme ensin Calgaryyn.
Pitkä lento valtamerten yli kesti noin yhdeksän tuntia.
Jännitin itse tosi paljon kaikkea epilepsiaan liittyvää: kyselläänkö turvatarkastuksissa lääkkeistä, tarviiko lääkärintodistusta, miten aikaeron kanssa lääkkeiden otto menee, mitä jos väsynkin niin liikaa, että tuleekin kohtaus jne.
Kaikki meni niin hyvin! Olin etukäteen stressannut ja pohtinut kaikkea, ja kukaan ei avannut reppuani eikä kysynyt lääkkeistä mitään. Itse asiassa olin melkein pettynyt, niin paljon oli mustaa valkoisella laukussa mukana. Äää, sit kukaan ei edes kysy mitää!!
Pitkä lento meni minulla melkein kokonaan nukkuessa, kiitos pahoinvointilääkkeen. Jos pystyy nukkumaan koneessa, se on ehdoton iso plussa. Osa meidän seurueesta ei tähänkään mennessä ollut saanut unen päästä kiinni lainkaan. Voi vain kuvitella mikä olo.

Calgaryssä jouduttiin tulliin tottakai.
Kello taisi olla sitä paljon, että koko hallissa ei näkynyt ketään muita kuin meidän sakki, ja tullityyppi oli kai ihan viittä vaille työvuoronsa tehneenä niin valmis lähtemään kotiin, että vilkaisi vain peräsilmällä kaikkien passit eikä vaivautunut kysymään mitään keneltäkään. Olimme ehdottomasti varautuneet siihen, että kaikilta kysellään kaikki asiat kengän numerosta kuppikokoon, mutta tätä tyyppiä ei kauheasti tosiaan kiinnostanut.
Muutama tunti jälleen sitten odotettiin ja viimeisen etapin määränpää oli Saskatoon, kaupunki, missä nämä meidän rakkaat asuvat.
Viimeinen reipas tunti ilmojen halki, oli yksi elämäni hirveimmistä matkustuksista. Kone oli pientäkin pienempi sillipurkki, kivikauden uusinta mallia, pikku potkurit ja kaikki. Siis oikeasti pienet. Potkurit.
Keli oli saletisti tuulisin mitä olla saattaa ja nämä kaksi asiaa yhdistettynä toisiinsa ei ollut kaikkein mieluisin kokemus.
Onneksi olimme kaikki niin umpihumalassa väsymyksestä, että itse en ainakaan edes tajunnut pelätä, että tippuuks tää ny.
Muistan matkasta oikeastaan sen kaiken kolinan, paukkeen ja heilumisen lisäksi sen, että käytävän toisella puolen (hei siinä tosiaan oli käytäväkin kuitenkin!) istui vanhempi herra, joka kaiken sen tärinän keskellä istui ja teki sudokua! Ajattelin vain huuruisesti, että tuo mies varmaan matkustaa työkseen, ja tekee vaan tuossa sudokua (epäilen että saiko valmiiksi sen matkan aikana), joten ei tää mihkään tästä tipu.

Voi mikä onni ja riemu ja ilonkyyneleet kun vihdoin olimme perillä ja kaikki (myös veljen pojat, tupuhupulupu tottakai) rakkaat olivat meitä vastassa ❤ sanoin kuvaamaton tunne, kun viimeksi oltiin nähty neljä vuotta sitten!
Tiedättekö miksi tänä päivänä tämä kaikki internetsomeinstafaceskype on ihan parasta? Nää pikkupojat (joista vanhimman olen nähnyt taaperona) juoksivat sieltä etunenässä juoksujalkaa halaamaan, niin kun oltaisiin eilen nähty. Tädin sydän suli siihen paikkaan.
Eihän sitä aluksi voinut todeksi uskoa, että siinä me kaikki oltiin, valmiina ikimuistoiseen lomaan ja yhdessäoloon.

(Reissu oli niin pitkä, että pakko vähän jaksottaa kertomista. Tästä matkasta tulisi kuulkaa vaikka kokonainen kirja, niin paljon siihen sisältyy ❤ joten osa 2 ja osa 3 ainakin vielä tulossa!)

Mitä laittais päälle

Tänään en puhu siitä, miten naisten täysissä vaatekaapeissa ei ole koskaan mitään päälle pantavaa. Se mysteeri tuskin selviää koskaan.
Puhun siis siitä, miten ihanaa aikaa on välikausi.

Välikausi, se aika syksyn ja talven, talven ja kevään välissä. Aika, jona opit viimeistään tuntemaan sanat GoreTex, vesipilari, teipatut saumat ja irrotettava fleece-vuori. Joita en muuten edes tiennyt ennen lapsia olevan olemassakaan.

Niin tuli aamu, kun lämpömittari näytti pakkasasteita. Oli pakko alkaa kaivella jotain paksumpaa kampetta lapsille.
Ensimmäinen ongelma tulee vastaan siinä, että meillä ei kerta kaikkiaan eteinen vedä kun yhden kauden vaatteet kerrallaan.
50-luvun eteisen vaatehuoneesta tehty kuraeteinen ei ole tarkoitettu kaikille välikausille, se on tätä nykypäivän hömpötystä se.
(Silloin on ollut tasan yksi ovi ja yksi eteinen ja siitä on kuljettu kuutena päivänä navettavaatteissa ja yhtenä päivänä pyhäpuvussa ja kukaan ei ole tiennyt kurahanskoista vielä mitään.)

Jos kantaisin varastosta toppavaatteet välikausivaatteiden lisäksi, kuraeteisen ovesta ei pääsisi enää ulos.
Tein siis mielestäni, tai isosiskon innoittamana, hyvän vedon ja pesin syksytakit varastoon ja otin talvitakit käyttöön. Combo on siis välikausihousut+toppatakki.
Pystyy edelleen hengittämään kun menee eteiseen, ei haittaa vaikkei vatsa ole koko ajan selkää vasten.

Päivänä muutamana teimme kierroksen lähikaupunkiin täydentämässä loput talvivaate tarpeet.
Pienin (joka tietenkin saa aina kaikki uutena (tai "kirppis-uutena")) sai uuden toppahaalarin, minkä osto oli todellakin tässä vuoden vaiheessa vielä virhe.
Pakkasaamut ovat toistaiseksi loistaneet poissaolollaan, mutta kovaa vauhtia eskariuhmaa kehittelevä nuorimmainen ei kaikessa jääräpäisyydessään suostu pukemaan mitään muuta päälleen ulos lähtiessä.
Siispä neiti vaapottaa kymmenen asteen lämpötilassa pitkin kartanoa ja posket punaisena väittää ettei oo yhtään kuuma!!
Eipä tietenkään.

Toivottavasti pian tulisi pakkanen ja lumi. Saisi siirtyä suosiolla toppavaatteisiin kokonaan!
Jaksaa sitten taas maalis-huhtikuussa tuskailla kun lapsi haluaa pukea vain uuden välikausitakin ja vaapottaa pitkin kartanoa posket punaisena ja väittää ettei oo yhtään kylmä.

Välikaudet kunniaan!

Mulla on niin huono olo!

Olen koko elämäni kärsinyt matkapahoinvoinnista.
Olen myös kärsinyt migreenistä, olen vähän aistiyliherkkä ja introvertti ihminen, eli kärsin vähän kaikesta. Vähempikin riittäisi, huoh.
Ja kärsin myös siitä, että kaikki ihmiset eivät näitä asioita ymmärrä ja pitävät minua vain vaikeana ihmisenä.
Onneksi monet ihmiset kärsivät samoista oireista, joten osa ainakin tietää just kuinka pahalta tietyt asiat tuntuu.

Kärsimyksestä kuitenkin asiaan.
Eli mun pää on ihan heikko! Mulle tulee huono olo oikeastaan kaikista ajoneuvoista, huvipuistojen laitteista, tunkkaisista hajuista ja kovista äänistä. Joskus saatan vain herätä siihen että on huono olo.
Kaikkein hassuinta on muuten se, että raskaana ollessani olen yhdesti yökännyt pönttöön tyhjää, mutta en oikeasti oksentanut koskaan. Luulisi että tällä pahoinvoinnilla mikä tulee joka asiasta, olisi edes yhdet laatat lentäny.

Lapsena automatkat oli ihan painajaista.
Takapenkillä tottakai istuttiin, toki olin usein se keskellä istuva, että näkisin edes ulos, mikä yleensä auttaa asiaa. Vänkärin paikalla tai itse ajaessa ei ole oikeastaan koskaan huono olo kovin paljoa ainakaan, apukuskin paikalla ei kyllä tarvi muuta tehdä kun katsella tiukasti tielle.
Kadehdin niitä ketkä pystyy lukea, neuloa ja tehdä kaikkea mitä nyt autossa pystyy tekemään.
Mulle se on ihan mahdottomuus!

Lasten kanssa matkustaessa on välillä ihan tuskaista. Kun takapenkillä harrastetaan kamppailulajeja, niin en pysty tuomarin virkaa toimittamaan juurikaan, joten joskus vain suosiolla minä ajan ja mies tuomaroi. Eli nyt kun olen 1,5v istunut vain vänkärinä ja mieheni on joutunut ajamaan, lapset ovat saaneet elää takapenkillä kun siat pellossa.
Sitä ne yrittää kyllä tehdä muutenkin. No vitsillä vaan.

Onneksi on keksitty ne pahoinvointilääkkeet.
En ihan herkästi niitä ota, esimerkiksi perus automatkoille, koska ne on mulle tosi tujua tavaraa.
Puolikas ei aina tahdo kunnolla tehota, mutta kun kokonaisen ottaa niin on helposti aika hilpeä olo ja keskimääräistä hauskemmat jutut, omasta mielestä ainakin, ja pään kun saa tyynyyn niin saman tien on vintti pimeänä ja aamulla herää silmät nakkeina.
Tätä ei muuten tapahtunut laivamatkoilla tällä viimeisellä reissulla. Oli varmaan sen verran keikuttava reissu, että en vain saanut nukuttua lääkkeestä huolimatta.
Pää asia kuitenkin, että suunnilleen pystyn olemaan halailematta posliinia. Yök.

Tämän erinomaisen asian itsessäni olen onnistunut periyttämään osalle lapsistakin. Sori!
Välillä ollaan poikasten kanssa istuttu rivissä asuntovaunun aisan päällä kesken matkan happea vetämässä pussit nenän alla.
Se ei oo kyl kivaa!
Eli kun me startataan reissuun, on matkatavaroissa aina roskapusseja, ämpäri tai kaksi, talouspaperirulla ja pesuainetta. Sitten jännitetään kuka oksentaa ensimmäisenä ja säästyykö joku sappinesteen ihanalta maulta, tiedättehän?
Aa että.

Naapurissa

Tehtiin viikonlopun mittainen reissu Ruotsiin kiertelemään hevostiloja. Dartmoor -ja Connemarakasvattajien hienon hienoja oreja, kauniita tammoja pikku varsoineen, ja toki myös muutama ruunan rupsu.

Mieheni setä omistaa ponitallin, ja heidän kautta päästiin matkaan mukaan.
Itse en ollut aluksi mitenkään super innostunut, koska tiesin että laivamatkat ja pitkät automatkat ei ole mun juttu.
Mutta onneksi lähdin!
Matkustimme junalla ensin Pasilaan, josta hypättiin erään hevosnaisen kyytiin ja lähdettiin ajamaan kohti Naantalia. Matkan varrelta noukittiin pari hevosihmistä vielä kyytiin.
Toisella autolla ajeli toinen porukka eri puolelta Suomea perässä.

Naantalissa ajettiin pirssit laivaan, ja voin kertoa että olo aika kuumottavaa kun puskettiin laivan uumeniin. Pelkään vähän laivalla matkustamista, tottakai olin varma, että päämäränä olisi merenpohja eikä suunniteltu Ruotsi.
Laivat vain jostain syystä hirvittävät minua enemmän kuin lentokoneet. En ole vesi-ihmisiä ollenkaan, ei sillä, kärsin kyllä korkeanpaikan kammostakin, et viisain todella olisi pysyä kotona. Heh.

Tiesin, että laiva jokatapauksessa keikuttaa sen verran, joten nappasin puolikkaan matkapahoinvointilääkkeen ennen lähtöä.
Pystyinkin jopa syömään iltapalankin ja nukkumaan lähes ilman mitään mahan muljahduksia.
Yö siis meni laivalla, ja voin kertoa että paremminkin on nukuttanut.

Perillä Ruotsissa lähdimme ajamaan kohti Stjärnsundia, ehdottomasti meidän odotetuinta kohdetta.
Oli maailman huikeinta nähdä, mistä meidän kaksi ponia on lähtöisin. Paikka oli ihan niin kuin postikortista, ja oli niin siistiä nähdä mm. omien ponien varsa, täys-sisko jne.


Sieltä matka jatkui kohti Grillbyta, missä oli seuraava kohde laitumet täynnä connemaroja.
Parin tunnin kiertelyn ja lounaan jälkeen suuntasimme Finspångiin, missä saimme tutustua myös todella upeisiin connemaroihin.
Paikka oli ihan mielettömän hieno! Talo ja talli sijaitsivat rinteessä ja maisema kumpuilevaan maastoon olivat ihan omaa luokkaansa.
Muutenkin maastot olivat todella kauniita, maaseutu henki vanhaa aikaa, ihania pieniä kirkkoja, vanhoja taloja ja tiloja, oli hieno nähdä jotain muutakin kun suurkaupungin vilinää, mikä sekin on tällaisille heinähatuille mielenkiintoista katsella.
Majoituimme Finspångissa pienessä kivassa hotellissa, joka todella oli panostanut asiakkaiden viihtyvyyteen.
En ole mikään hirveä romanttisen, pitsin ja kukkahärpäkkeiden ystävä, mutta hotellissa oli jotain äärettömän sympaattista.

Finspångissa vietetyn yön jälkeen lähdimme kohti seuraavaa paikkaa. Paikkakunnan nimi on mennyt ihan ohi, enkä sitä äkkiä löytänyt, mutta tila oli maatila, missä oli hevosten lisäksi lehmiä, pupuja, possu ja minishettiksiä. Shettikset olivat aika sööttejä, mutta voin kuvitella minkälaisia jästipäitä! Mitä pienempi, sen pippurisempi. Eikö se näin ole?

Viimeinen paikka sijaitsi Holmtebossa.
Kahdenkymmenenyhdeksän connemaran paikka! Joista viisi hienoa oria.
Vähänhän se minullakin tämä siitospuoli alkoi kiinnostaa enemmän, niin hienoja herroja nähtiin. Saa nähdä mihin tämä meidänkin hevostouhu menee. Ei tosiaankaan olisi kolme vuotta sitten uskottu, että joskus vielä kierretään hevostiloja RUOTSISSA!

Siitäpä sitten lähdettiin ajamaan kohti Tukholmaa, minne olikin useamman sadan kilometrin mittainen matka.
Varasin heti reissun alussa itsekkäästi etupenkin itselleni ja ilokseni sain huomata, että vaikka ajettiin pikkuisia kyläteitä tai isoja motareita, niin pysyi kaikki sapuska koko viikonlopun ajan sisällä.

Tukholmassa kadotimme, yllätysyllätys, edellä menevän seurueen auton kauheassa iltapäiväruuhkassa jonnekin moottoritien ramppien sekaan ja jouduimme hieman sompailemaan pitkin Tukholman keskustaa, ennen kun löydettiin satama. Meillä oli onneksi hyvästi aikaa vähän ajaa kiertoajelua. GoogleMaps meinasi vähän vedättää meitä, mutta onneksi löysimme kuitenkin perille. Ja onneksi autossa oli muitakin kuin minä ja mieheni, nimittäin muuten olisi voinut olla kolmas maailmansota pystyssä! Se nyt vain menee niin, kun kaksi hermoilemaan taipuvasta ihmistä pistettäisiin istumaan autoon keskelle Tukholmaa selvittämään, mistä se Amorella nyt sit löytyykään.

Illallisen jälkeen ei tarvinnut kauan taxfreessä euroja tuhlailla, kun lähdettiin äkkiä nukkumaan.
Matkapahoinvointilääke taisi tepsiä tulomatkalla vähän paremmin, koska nukahdin ja heräsin siihen kun joku siivoojattyppi kiskaisi oven auki ja huusi, hyväähuomentagodmorgon!

Turusta sitten taas ajettiin sama reitti takaisin Pasilaan. Jätettiin porukkaa matkan varrelle. Sanottiin pikaiset heipat meidän ihanalle kuskille (koska hypättiin autosta aseman edessä missä ei (ihmisten ilmeistä päätellen) olisi tosiaankaan saanut pysähtyä.)
Aikaa oli reilusti ennen junan lähtöä, joten kiertelimme vähän uudessa kauppakeskuksessa, söimme lounaan, otimme takeaway‐kahvit mukaan ja odottelimme junan tuloa.

Nyt sitten tässä jytistellään kohti kotia, tunnin verran ehkä, ja sitten nähdään lapset, ja ponit!
Yritin torkkua Seinäjoelle saakka, mutta heräsin tottakai joka heilautukseen ja pysähdykseen ja siihen, että niskat on jumissa, selkä on jumissa ja pertsa ja loppu kroppa puutuneena.
Tämän takia meinasin jäädä kotiin!
Olo on vähän krapulainen, vaikka muuta en ole ottanut kun aamukahvin ja Fantatölkin.
Ihana päästä saunaan ja omaan sänkyyn keräämään motia huomiseen työpäivään.

Ja minähän olen vallan tässä unhoittanut yhden asian! Huomenna kello kahdentoista jälkeen alan odottamaan ehkä elämäni odotetuinta puhelua.
Saa nähdä milloin saadaan startata seuraavan kerran.
Poliisilaitokselle.

Mukana projektissa

Kuvat: Ari Kungas 

Meillä oli kunnia päästä mukaan Arin valokuvausprojektiin mukaan.

Projektiin, jonka tarkoituksena on kuvata ihmisien niille tärkeitä ja mukavia harrastuksia ja tekemisiä.

Meillä kuvat otettiin tottakai hevosten kanssa.

Viime sunnuntaina sitten puettiin tallikamppeet niskaan ja suunnattiin ulos syksyiseen säähän. Keli ehti vaihdella aamun lumisateesta auringon paisteeseen ja siitä vesisateeseen. 

Olihan se märkää ja kuvausten jälkeen oltiin kaikki kuin uitettuja koiria, mutta kuvista välittyy niin mahtava syksy!

Itse kuvaustilanteet menivät ihan hyvin. Paitsi noissa poseeraus-kuvissa, ponit (tai Ninni) meinasi vallan kypsyä. Vielä vähän vihertävä nurmikko oli paljon mielenkiintoisempaa kuin kameraan katsominen.

Mutta yksi näistä poseerauskuvista menee ehdottomasti suurennettavaksi, kuten myös tuo kuva pellolta, missä laukkaa jytistetään kameraa kohti. Kaikkien kuvien lemppari.

Ajatuksena olisikin koota näistä kuvista jonkinlainen kollaasi seinälle.

Ollaan puhuttu jo pitkään, että pitäisi otattaa jossakin ja jollakin kuvat meidän perheestä, kun me nyt tässä kaikki ollaan ja lukumäärä on 7.

Mietittiin, että olisi hieno saada oikein studiossa otetut pönötyskuvat, mutta eikai sellaiset oikein olisi meidän tyyliset.

Asia on siis jäänyt, ja nyt yhtäkkiä, sattuman kautta, meillä onkin käsissä ihan mielettömän hienoja ja meidän näköisiä kuvia mistä teettää itselle muistoja.

Tilanne-kuvat on niitä parhaita.

Niissä näkyy kaikki aitous, ilmeet ja eleet. 

Nämä kuvat jäävät taatusti meidän mieliimme pitkäksi aikaa. Kiitos kuvaajalle!

Maan vetovoima

Olen aina ollut semmoinen kömpelö säätäjä, mennyt järkiään joka talvi jossain nurin, milloin pyörällä ja milloin kävellen (viime talven paras ostos oli nastakengät).

Epilepsian jälkeen (olen diagnosoinut itse lääkepaketissa olevien sivuoireiden perusteella) koordinaatiokykyni on todella heikentynyt. Ihan säälittäväksi.

Ihan lyhyen ajan sisällä (nyt on mennyt monta kuukautta, kop kop!) kaaduin ja kompuroin liian monta kertaa. En uskaltanut edes enää ajatella, mitä seuraavalla kerralla sattuu, koska olen selvinnyt kaatumisista mustilla nilkoilla, kyynärpäällä ja kyljillä, sekä nivelsiteiden revähdyksellä, joka muuten oli kipeä pitkään.

Ihan ensimmäinen kompurointi oli lomareissulla kesällä 2018. Lasten kanssa leikkiessä ja pelleillessä onnistuin paukauttamaan polveni vaatekaapin reunaan, älä edes kysy miten.
Ihan viittä vaille kuolin, tai ainakin oksensin. Sattui.

Seuraavan kerran vedin samana kesänä kyljelleni töissä, kompastuin laatikon reunaan ja kädessä oleva kakku laatikkoineen lensi seinään. Se sekunnin sadasosan tunne, kun tajuat että kaadut ja se kakku vain irtoaa sun käsistä, etkä vain ehdi tehdä mitään. Ja sitten se kipu. Oksensin melkein taas, ja itkin. Sattui niin paljon. Ja samalla olin niin vihainen kun asiakas oli juuri tulossa kakkua hakemaan ja se kakku oli lintassa pitkin seiniä.
Ihan oli hauskat kotivideot-materiaalia koko keissi, mutta ei kyllä paljon naurattanut. Vasta kun jälkeenpäin.
Minut kiidätettiin terveyskeskukseen ja asiakas sai kakkunsa vähän myöhemmin.
Siitä muistona tuo musta, turvonnut nilkka ja samanmoinen kylki ja kyynärpää. Mitään ei onneksi mennyt rikki.

Ja sitten tuli talvi.
En ole aikuis iällä tippunut hevosen selästä (kop kop taas!), mutta se on kuulkaa vaarallista touhua ihan maasta käsinkin.
Onnistuin takertumaan kengistäni kiinni heinäverkkoon ja rojahdin kyljelleni maahan. Hevoset vähän katsoivat ihmeissään, että mihin se heinän tuoja oikein meni. Mitä se tuolla maassa makaa ja vaikertaa. Voi että mua sattui ja kiukun kyyneleet kihosivat silmiin. Ei taas. Voisko välillä joku muu.
Kaaduin vielä myöhemmin kevättalvella, kun nostin jalkaa yhden lankun yli heiniä hakiessa ja satutin kyynärpääni lisäksi henkisen kyynärpään.
Kielsin miestäni jättämästä kaikki lankut laittamatta mihinkään ja madaltaa kaikki kynnykset, kun en vain onnistu pääsemään niistä näköjään yli.
Kompuroin vielä kiikun jalkaan sisällä. Kun ihan vain katsoin että nyt väistän, mutta käsky aivoista jalkoihin jäi ilmeisesti johonkin välille. Olin taas lentää päin seinää.

Viimeisin kaatuminen sattui nyt tänä kesänä.
Siirsin hevosia toiselle laitumelle ja tottakai myös vesiletku piti siirtää kulkemaan sinne samaan suuntaan. Lähdin kävelemään ojan reunaa liittimen luo (kuka ihme sen käskee siellä olla!) Ja enköhän jälleen arvioinut väärin ja nilkka pyörähti ojan reunalla alta, ja siellä mää makasin!! OJASSA KYLJELLÄNI! Kyllä minä siellä maatessani, tuskissani ajattelin että ei tämä ole totta. Ulvoin tuskasta (koska ne nivelsiteet meni) ja naurusta, koska kyllähän se ihan varmasti näytti ihan surkean koomiselta. Iso ihminen makaa ojassa jalat kohti taivasta. Yltäpäältä roskissa ja murassa.
Mun poika kurkisti varovasti reunalta ja kysyi, äiti itkeksää vai nauraksää?
Sitä pystyy todistetusti tekemään yhtä aikaa.
Ai että.

Ei varmaan ole yllätys että pelkään kaikkia reunoja, pelkään korkokenkiä, pelkään liukkaita pihoja ja kaikkia ulokkeita.
Yritän aina muka tarkkaan katsoa mihin astun ja kiertää kaikki asiat tosi kaukaa ja varmistaa ettei ota osumaa, ja silti kolauttelen joka päivä päätä kaapin oviin, polvia pöydän reunaan, varpaita kynnyksiin, jään puseroista kiinni ovenkahvoihin ja astun portaissa yhden askelman jotenkin yli.

Minä odotan sitä päivää kauhulla, että istun kuin Aku Ankka konsanaan, pyörätuolissa, pää, käsi ja jalat paketissa ja hampaat kurkussa.

Ettei nyt vain sattuis mitään.

Pikkuiset kultakalat vesisaavissa ui

Nyt on ollut poikkeuksellinen syksy, kun täällä meillä ainakin on satanut aika vähän.

Se on lapsiperheessä niin ihanaa, kun ei sada.

Nimittäin sitten kun sataa, niin se kuulostaa tältä:

Ensin joku hoksaa, että jes, siellä sataa! Siitä sitten terassille kuuntelemaan kun ropisee niin ihanasti. Mutta se ei vaan lasten kanssa ole mahdollista, että asia jäisi kuunteluasteelle. Ei vaan ole.

Koska ensimmäinen seisoo jo portailla sukkasilleen, kieli ulkona ja kastuu minkä ehtii. Toinen vähä työntää sitä jo kastuvaa ja se kastuvahan siitä suuttuu ja seuraavaksi pihalla juoksee peräkanaa kaksi kastuvaa, tai siis jo läpimäräksi kastunutta. 

Koska nyt jo valutaan vettä, voidaan surutta juosta trampoliinille hyppimään. Ja kun nyt valutaan jo vettä, voidaan kysyä lupa mennä hiekkalaatikon pressun päälle kerääntyneeseen veteen uimaan. Jep, luit oikein, uimaan!

Ja koska ihan totta ei ole enää mitään menetettävää niin kaksi kaveria käy vielä varmuudeksi pulahtamassa hevosten juoma-astiassa. Jep, luit edelleen oikein! Tähän en kyllä olisi antanut lupaa, mutta ei ne edes kysyneet.

Kaksi sisällä olevaa katsoo ikkunasta ja silmät pyöreinä kysyy, annoitko äiti oikeasti luvan? Ja kun äiti ei ehdi suutaan vielä edes avata, neidit huutavat jo terassilla, jeee mekin tullaan. 

Miten tässä näin kävi?

Niin, en ihmetellyt kun seuraavan päivän pyykissä käänsin yhdet sukat oikein päin, pyörähti pihakoivun lehdet sieltä lattialle. Aatella, ei tarvinut haravoida!

Näitä lehti-roska-ruoho-hiekkasukkia käännellään meillä aika tiheään. Syynä on juoma-astiassa uimisen lisäksi pellon poikki kulkeva matka bussipysäkille.

No mites kumpparit? Vaan Jonnet kuulema pitää. 

Toivoin just meille viittä Jonnea. 

Ihanaa syksyä! 

T. Äiti, joka odottaa pakkasia 

Kauramoottorit

Moni teistä instagramin kautta on ollut mukana meidän hevostouhuissa, mutta ajattelin kertoilla teille täällä blogin puolella vähän tarkemmin.

Yllä olevassa kuvassa on meidän tämänhetkinen lauma. Kaksi omaa ja kaksi vierasta.
Meidän lauma on tässä vuosien varrella elänyt aika paljon, Ninni (eli mun hevonen) on ainoa joka on pysynyt. Ja pysyy, koska se vain on niin ❤

Lapsiperheeseen kun ostetaan hevosia, on meillä itsestäänselvyys se, että luonne pitää olla sellainen, että lapset voivat olla touhuissa mukana ilman jatkuvaa varomista.
Siitä syystä meidän tontilta on lähtenyt yksi hevonen, kun ei ollut 99% luottoa siihen, miten suhtautuu lapsiin. Siksi 99, koska 100% luottoa ei voi olla koskaan. Hevonen on saaliseläin ja vaaran uhatessa kiltein ja rauhallisin ja varmin hevonenkaan ei ole enää varma. Tämä toki mun mielipide.

Toinen tärkeä asia hevosen pidossa se, että laumassa toimitaan järkevästi. Tämän takia meiltä on lähtenyt yksi hevonen. Kun koko ajan oli pelko persuksissa, milloin aitaa kaatuu ja porukka vetää paskalaukkaa ympäri pihaa. Hyökitään toisen päälle, että saa pelätä milloin on iso vanhinko (toki aluksi uudessa laumassa on aina näitä tilanteita, toisinaan ne jää päälle eikä tilanne rauhoitu).

Kolmas asia mikä meille on tärkeää, on se, että niiden kanssa ehditään touhuta säännöllisesti ja tasapuolisesti. Siitä syystä meiltä lähti yksi. Hyvä hevonen menee pilalle sillä, että se vain seisoo ja syö pellolla, eikä sille ole kunnolla aikaa. Tämä päätös ei ollut helppo, koska se oli ns. meidän moka, kun ei loppuun asti ajateltu asiaa. Mutta virheistä oppii ja nyt on hyvä mieli kun Taisto sai uuden, aktiivisen kodin, ja meillä on aikaa nyt näille ketä tuolla tarhassa pyörii (ja parhaillaan odottavat heinää! Pitäisi mennä!)

Neljäs kriteeri näyttäisi olevan se, että lauma on pelkkää tammaa täynnä.
Tämä siksi, koska mieheni on kiinnostunut jalostustoiminnasta ja varsahommat ovat vahvasti läsnä tätä meidän toimintaa.
Menneenä kesänä syntyi ensimmäinen oma varsa ja ensi kesänä on tulossa seuraava.

Tässä esittely meidän omista poneista. Vierailevista tähdistä voin muutamalla sanalla kertoa lopuksi.

Lasten ponina toimii tämä ruuhkatukka, dartmoor-tamma Stjärnsunds Colibri.
Colibri tuli meille nyt loppukesästä, kun jouduimme luopumaan lasten edellisestä ponista Celestestä (kerron myöhemmin lisää).
Colibri on tamma isolla T:llä ja poni isolla P:llä, mutta just meille sopiva. Vähän haastetta isommille lapsille, jotka jo itsekseen touhuavat ja ratsastavat (toki aikuisen valvonnassa), mutta samalla tosi kiva talutusratsastusponi ja sopii meidän pienimmillekin.
Testaa kyllä kun tilanne sallii, niinku ponit yleensä, voiko syöksyä heinätupolle, voiko jumittaa ratsastuskentän portille tai voisko vähän kiskoa ohjat käsistä. Minä tykkään että löytyy vähän luonnetta, se opettaa lapsia tosi paljon siihen, että aina pitää olla jämäkkänä ja pomona, niin selässä kuin maassakin. Meidän lapsista huomaa, että he ovat kehittyneet tässä käsittelyssä tosi paljon ja rohkeutta on tullut omien ponien myötä tosi paljon.

Tänä kesänä opimme, niin lapset kuin aikuisetkin, mitä on hevosen omistajuus raaimmillaan.
Ostimme kesällä 2018 ponin Stjärnsunds Celesten, joka tuli meille kesäisen varsansa kanssa, joka lähti tänä kesänä takaisin kasvattajalleen. Celeste oli kantavana ja varsoikin nyt kesällä jässikän orivarsan, joka sai nimeksi Kotokallion Abbe (meidän kasvattajanimi). Varsa syntyi, kun olin itse vielä reissussa. Voi miten suloisia kuvia sainkaan täältä silloin sinne maailman toiselle puolelle.
Uusi, oma varsa oli tottakai meistä kaikista niin ihana ja vähän jännittäväkin. Meillä oli jo yhden talven verran kokemusta varsasta, mutta vastasyntynyt on aina vastasyntynyt.

Kesä meni tutustellessa uuteen varsaan ja loppukesällä Celeste ja Abbe lähtivät astutus- ja näyttelyreissulle Lappeenrantaan mieheni sedän tallille.
Saimme sieltä muutaman viikon päästä erittäin murheellisia uutisia. Celeste oli laitumella ollessaan katkaissut toisen takajalkansa ja jouduttiin lopettamaan saman tien. Vanha tamma, eipä sille olisi ollut järkeä ja mahdollisuutta mitään toimenpiteitä tehdä, se pääsi kivuistaan ja tämä oli oikea ratkaisu, uskomme niin.

Sittenhän oli se kaikkein surkein tilanne. Abbe jäi orvoksi ja edelleen on aivan sydäntäsärkevää katsoa tuota kuvaa, pientä ressukkaa äidin vierellä.
Meidän lapsille oli tosi kova pala Celesten kuolema.
Sitä itkettiin monta kertaa ja vieläkin vähän tuntuu pahalta kun siitä puhutaan. Onneksi ihana Colibri tuli tyhjää aukkoa paikkaamaan.

Abbe on nyt siellä Lappeenrannassa edelleen ja elää siellä laumassa muutaman muunkin varsan kanssa. Siellä hänellä on paljon parempi nyt olla ainakin talven yli, leikkiä ikäistensä kanssa ja olla tutussa laumassa.
Voi olla että Abbe ei meille enää palaakaan. Myymistä harkitaan vahvasti, mikäli ostaja löytyy.
Olosuhteisiin nähden se voi tosi hyvin. Aika tosin näyttää jättääkö se jäljet tähän pieneen poniin ❤
Taas opimme yhden asian lisää hevosen omistajina.

Tämä tammukka ei varmaan esittelyitä kaipaa.
Mun ikioma mussukka jääräpää, maailman kiltein, maailman ärsyttävin Cleos Gwen Ganeida, eli Ninni. 8-vuotias connemara-tamma, ja kantavana upeasta valkoisesta oripojasta. Varsoo, mikäli kaikki onnistuu, ensi vuoden toukokuussa. Jospa mamma tällä kertaa olisi itse paikalla varsomis hetkellä, ainakaan en ole rapakon taakse asti lähdössä!

Ninni tuli meille keväällä 2017, eli on ollut minulla nyt kaksi ja puoli vuotta.
Enkä pois anna vapaasta tahdosta. Eri asiahan on jos jotain kauheaa tapahtuisi.
Ninni on opettanut mulle hevosen omistamisesta kaiken. Vieläkin menetän hermoni sen jääräpäisyyteen monta kertaa viikossa, mutta samalla iloitsen siitä miten ihana se on ja miten paljon se mulle antaa.
Meillä on siis ollut, ja varmaan tulee olemaankin, haasteita ratsastuksessa. Viimeisin seinä nousi vastaan kun hän keväällä päätti ettei ratsastaja selässä tarvi liikkua ollenkaan.
Me pähkäiltiin ja tutkittiin ja yritettiin miettiä kivut ja kaikki. Käytettiin klinikat, käytettiin hieroja, vaihdettiin satulaa, kuolainta, ruokintaa, kokeiltiin ihan kaikkea. Eikä mistään löytynyt selvää syytä.
Muutaman kuukauden hän viitsi vängätä vastaan ja taistella, nyt näyttäisi että periksi on antanut. Homma on alkanut sujumaan ja ennen totaali stopit ja pattitilanteet päästään nykyään yli ja lopputuloksena on aina kivasti liikkuva, itseään kantava, kaunis poni.
Häntä ei vissiin oikein aina nappaa kiertää valkoisia aitoja viikosta toiseen, joten ollaankin tehty paljon kaikkea muuta kuin perus koulukiemuroita.

Abbe kun jäi sinne nykyiselle tallille, tuli sieltä kaksi 2-vuotiasta vierailevaa tähteä meille, ainakin nyt talven yli, tänne kasvamaan. Isompi valkoinen on connemara-tamma Luna ja pienempi pötikkä on dartmoor-tamma Lilli.

Just nyt meillä on kiva ja mukava porukka täällä pihassa, rauha on maassa ja niin sydämen pohjasta asti toivomme että tämä olisi nyt hetkeksi pysyvää ilman mitään dramatiikkaa ❤

Kysynkin nyt teiltä, haluatteko lisää hevosaiheisia juttuja, vai oliko tämä nyt tässä.

Heräteostoksia

En tosiaan ole mikään kauhea sisustaja.
Samat huonekalut, samat verhot ja matot on paikallaan jouluna ja juhannuksena.
Uusiutuvia sisustuselementtejä ovat lähinnä tyynynpäälliset (ymmärtääkö teidän miehet muuten vaihtuvia tyynynpäällisiä? Ei meilläkään. Pus!) ja viherkasvit. Säännölliseen tahtiin. Viherkasvien soisin olevan pysyvämpiä elementtejä mutta ei, edelleen ne vain haluavat kuolla koko ajan.

Haaveilen aina kaikesta ihanasta.
Selaan instagramissa kauniita sisustuskuvia ja ainahan se alkaa tuntumaan siltä, että nyt pistän kaiken uusiksi. Kunnes vilkaisen puhelimen kotelon taskussa olevaa pankkikorttia ja tyydyn vaihtamaan kahden tyynyn paikkaa keskenään.
No joo.
En lakkaa ihmettelemästä miten jengillä on varaa sisustaa niin mielettömästi. No sitähän sanotaan, että siihen on aina rahaa mihin haluaa sitä käyttää. Meillä ne menee hevosiin aika joutuisaan, mutta niihin me halutaan ne myös käyttää. Eli sama pätee siis sisustajiin, olettaisin.

Kirppikset ovat kauhean kivoja myös sisustajalle.
Yksi haaveeni toteutui kun selailin kirppis-sivustoa facebookissa.
Tämä pyöreä rottinkituoli!
Meillä yksi vähän erilainen jo löytyy, mutta aina nyt yksi tuoli lisää johonkin mahtuu, eikö?
Instassa jo varmaan moni lukikin, miten ostin tuolin ikään kuin vahingossa. Tarjosin läpällä muutamaa kymppiä ja myyjä hyväksyikin sen ja yhtäkkiä vaan oltiin menossa sitä hakemaan. On se ihmeellistä!
(Ymmärtääkö teillä muuten miehet rottinkituoleja? Ei meilläkään. Pus!)

Tuoli on just niin ihana kun olin haaveillutkin.
Kaupan päälle olisin saanut niin retron pehmusteen, että oikein pahaa tekee vieläkin. Eli ajoimme sitten huonekaluliikkeeseen josta piti löytyä uusi pehmuste. Tottakai niitä saikin vain verkkokaupasta, joten jouduin muutaman päivän odottelemaan.
Olisin halunnut ehdottomasti valkoisen, mutta valikoimassa oli vain luonnonvalkoinen (joku design-pehmuste oli toisessa paikassa valkoisena tarjolla, mutta niin kallis, että idea kierrätystuolista menisi saman tien, niin ja ne rahat menikin sujuvasti hevosten hammaslääkäriin!), joten siihen oli tyydyttävä.

Kun pehmuste saapui, en väitä ettenkö melkein piipahtanut itkuun. Tiedättehän sen tunteen, kun odotat jotain hirveän innoissasi ja malttamattomana ja sitten paketti sisältää jotain vähän sinne päin.
Pehmusteen väritys muistutti lähinnä ripulilapsen vaipan sisältöä, eikä ollut luonnonvalkoista nähnytkään!
En jaksanut alkaa palauttamaan muutaman kympin pehmustetta, joten siinä se komeili eli rumaili ja minä tuskailin, että mitä sen kanssa tekisi.
Ohimennen satuin nakkaamaan tuon viltin siihen päälle ja sehän sopii kuin nenä päähän. Se kuiruinen väri on muisto vain.

Tuoli on saanut niin suuren suosion, että vuoronumeroilla mennään.
Ehdottomasti paras heräteostos pitkään aikaan.

Mitä huippua sinä olet viimeksi bongannut kirppikseltä mukaan?

Metsään meni

Meneekö teillä muilla aina johonkin lähtö viimeisen päälle putkeen?
Meillä menee noin keskimäärin 1/10 lähdöstä putkeen.
Tämän päivän lähtö meni näin:

"Minähän en mitään villasukkia laita!"
Enkä pipoa. En hanskoja. En kumisaappaita. Enkä varsinkaan ulkohousuja.
Siinä vaiheessa kun äidillä oli päällä jo kahdet housut, paita, fleecetakki ja kevyt untsikka, puolet lapsista oli pelkillä sukilla lähdössä liikenteeseen. No melkein ainakin.

"Minähän en tuon paskapään vieressä istu!"
Siis tää on aina sama. Autossa seitsemän paikkaa ja kukaan ei halua istua kenenkään vieressä. Kun yksi mässyttää. Toinen haisee ja kolmas katsoo pikkuisen väärällä ilmeellä.

"MInähän en muuten kävele!"
Pahnan pohjimmainen. Onkohan hän päässyt elämässään vähän liian helpolla? Esikoinen juoksi hänen iässään maratonin. Oli pakko, kun pikkuveli ja vielä pienempi sisko oli ne, kenen ei tarvinnut jaksaa. Okei, liioittelen, mutta ainakin 500m jaksoi.

"Minähän muuten paistan eka!"
Ensi kerralla otan mukaan 10 kokoon taittuvaa makkarakeppiä. On sitten jokaiselle molempiin käsiin oma.

"Mua pissattaa taas!"
Se oli allekirjoittanut itse. Laitatutan kohta kestokatetrin.

"Minä sammutan nuotion!"
Mitä saadaan kun lasketaan yhteen yksi vesipullo ja yksi nuotio ja jaetaan se viidellä? Kolmas maailmansota!

Meillä oli oikeasti tosi mukavaa.
Naurattaa (ja itkettää) vaan aina tämä lapsiperheen perus säätäminen. Mitään ennakko-odotuksia ei kannata ainakaan meidän perheessä asettaa millekään mitä tehdään. Paras kokemus tulee sillä, kun antaa tilanteen viedä, pitää hermot kasassa, sovittelee ja nauraa paljon.
Arki on silti niin kivaa kun vain muistaa nauttia joka hetkestä ❤

Ai niin.
Retken piti olla myös puolukkaretki.
Ei löytynyt ku kaksi. Toinen oli paleltunut ja toisen toinen puoli raaka.
Ei tullu hilloa, en tiiä miks?

Miten epilepsia vaikuttaa normaaliin arkeen?

Kun diagnoosin kanssa ajelimme sairaalasta kotiin, päällimmäisenä pyöri ajatus, miten ihmeessä me saadaan arki pyörimään ilman toista kortillista. Ei me selvitä tästä mitenkään. Apua!

Olimme vähän aikaa sitten muuttaneet tänne maalle, vajaa 10km keskustaan. Yleisiä kulkuneuvoja menee aamulla yksi ja tulee illalla yksi, kärjistetysti, olisinko/oltaisiinko nyt ihan jumissa täällä.

Hyvä puoli tässä asiassa on ehdottomasti se, että mun työpaikka on 700m päässä, joten jalat alle vaan ja kävellen tai pyöräillen.
Isompi ongelma olikin sitten lasten kuskaamiset, pienimmän päiväkoti, kaupat, lääkärit jne. Miten ne saadaan sumplittua kun mieheni käy toisella paikkakunnalla töissä.
Ajatelkaa miten hyvin me saatiin asiat järjestymään, siitä iso kiitos molempien työpaikoille. *kumartaa*
Teen itse töitä tiistait (ja haetaan mun pomon kanssa aina pikkuneiti kotiin), ja mun mies on torstain ja perjantain kotona töissä, joten hän huolehtii silloin lasten viennit ja haut kun olen töissä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, ei olisi paremmin voinut mennä, pahimmillaan olisin joutunut jäämään pois töistä (jos työpaikka olisi ollut jossain muualla) kun en kertakaikkiaan olisi päässyt sinne millään.
Tällä järjestelyllä on nyt menty 1,5v pääasiassa ilman mitään isompia säätöjä.

Kotiin kun päästiin, oli kerrottava lapsille.
Me ollaan tehty sellainen periaate päätös (varsinkin nyt kun lapset ovat vähän isompia), että emme salaa, emmekä kaunistele heiltä mitään isoja asioita mitkä vaikuttaa koko perheen elämään. Teimme niin muun muassa silloin kun sain keskenmenon ja tapahtumat jotka johtivat siihen, että meidän lapsiluku on täynnä.
Lapset osaavat niin mainiosti salakuunnella, lukea rivien välistä ja tehdä omia, vääriä tulkintoja. Lähtee pian ihan vääriä tietoja liikkeelle. Miksi siis ei kertoisi totuutta, lapsen ymmärryksen tasolla.

Asiasta siis puhuttiin, selitettiin ja vastattiin kysymyksiin. Joista ensimmäinen oli tottakai, kuoletko sää äiti?
Kyllähän me siinä itkua tuherrettiin kaikki, halattiin ja rutistettiin. Kaikki menee varmasti hyvin. Ne sanat ovat onneksi pitäneet.

Nythän on sitten se tilanne, että mieheni on joutunut hoitamaan kaiken, ihan kaiken ajamisen ja kuskaamisen. En ole aina muistanut sanoa, kiittää, antaa tunnustusta siitä miten ison jutun tämä sairaus vieritti hänen hartioilleen. Kiitos rakas ❤

Meillä ei onneksi lapsilla ole kauheasti harrastuksia, omalla kylällä on 4h-kerho jossa he käyvät ja pojilla lisäksi jalkapallo, jossa harjoitukset kahdesti viikossa. Peleissä he eivät käykään.
Mutta syntymäpäiviä ja kyläilyjä lapset ovat joutuneet jättämään väliin ja nämä hetket on raastaneet äidin mieltä. Jos vain saisin ajaa..
Mutta lapset ovat tosi sopeutuvaisia. Joskus joku on saanut jotkut kilarit asiasta, mutta pääosin heille on kelvannut vastaus "kun nyt ei pysty kukaan viemään".

Aluksi meitä kaikkia jännitti tavallinen arki.
Vaikka kohtaukset olivat lieviä, lääkäri sanoi että iso kohtaus voisi tulla ihan yllättäen. Aluksi suositeltiin että olisi aina joku vähän katsomassa perään. Esimerkiksi saunaan en viitsinyt mennä yksin, samoin ratsastamaan menin aina jonkun seurassa tai vähintäänkin pyysin lapsia vilkaisemaan ikkunasta välillä että mamma on pysynyt kyydissä.

Itseä pelotti eniten se, kun ollaan minin kanssa kahdestaan maanantai ja keskiviikko aamupäivät ennen kun isommat tulevat koulusta.
Laitettiin mieheni numero pikavalinnaksi mun puhelimen alkunäyttöön ja typy sai opetella soittamaan iskälle.
Tämähän oli varsin hauskaa ja ei tarvinut pyytää reenaamaan.
Aluksi lapset varmistelivat koko ajan missä mennään, huutelivat perään jos en hetkeen ollut näkyvillä ja kuuluvilla. Minua jopa välillä vähän säälitti, he joutuivat ottamaan aika ison vastuun siitä että onko äiti kunnossa. Onneksi mitään ei ole koskaan sattunut ja se lääke millä aloitettiin on sopinut hyvin ja sitä on vain nostettu muutaman kerran. Määrää siis.

Muuten elämä ei sinänsä ole muuttunut. Samat asiat tehdään ja hoidetaan kuin ennenkin. Vähän enempi sumplien.
Yksi kurja asia on tämän sairauden myötä tullut mukaan kuvioihin ja se on ihan äärimmäisen ärsyttävää. Väsymys.

Fyysinen rasitus kuormittaa ihan älyttömästi. Jaksan kotona normaalisti, töissä kun käyn niin jaksan siellä tsempata mutta usein en jaksa loppupäivänä tehdä mitään järkevää.
Pystyn yleensä nukkumaan päiväunet aina kun tuntuu, mutta sekään ei välttämättä auta.
Myös yleiskunto on laskenut ihan huomattavasti. Urheilin ennen tosi paljon. Jaksoin juosta, käydä salilla, hiihtää jne. Nyt jaksan just ratsastaa tunnin tai juosta/kävellä puoli tuntia. Selviän tunnin jumpasta mutta salille en enää tahdo jaksaa sen jälkeen kuten ennen.
Ja olen yrittänyt jaksaa.
Raahaan itseni lenkille, yritän saada asioita tehtyä töiden jälkeen jne. Mutta toisinaan vain kyyneleet nousee silmiin ja oksettaa kun olen vain niin poikki. Onneksi on päiviä, jopa viikkoja että jaksan paremmin. Silloin koitankin olla toimelias ja tehdä asioita mihin ei välttämättä seuraavana päivänä ole voimia.

Itseni kanssa pärjään ja omien ajatusteni kanssa, tiedän mikä on tilanne.
Eniten ahdistaa se, mitä ihmiset ajattelevat. Osa varmasti pitää minua laiskana, mitään saamattomana.
En käytä epilepsiaa hyväksi että "muka" olen väsynyt saadakseni laiskotella. En todellakaan. Vaan väsymys on todella totta, ja se ottaa päähän itseänikin todella paljon. En haluaisi olla.
Olen yrittänyt osaltani syödä vitamiinit (rautakuuri olisi edessä) ja niin edelleen, ettei ainakaan niistä olisi kiinni.

Itse olen yrittänyt oppia ymmärtämään miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, kukaan meistä ei voi tietää mitä toinen käy läpi. Kukaan ei voi tuomita ketään vain sen perusteella mitä päälle päin näkyy, eikä vaikka tietäisikin.
Jokaisella meillä on omat voimavarat, henkiset ja fyysiset. Toisilla ne venyvät pidemmälle kuin toisilla. Jos sinä jaksat hyvin, toinen ei välttämättä jaksa.
Ollaan siis edelleen armollisia itsellemme ja samalla myös toisille. En kyllästy sitä sanomaan koskaan liikaa ❤

Nyt mun vuodatukset loppuvat epilepsian suhteen tähän. Heh.
Tää on vain niin iso juttu mun elämässä, että ajattelin ja halusin tämän tänne kertoa.
Jos vaikka kymmenen vuoden päästä tekee mieli lukea, mitä tämä olikaan silloin, vuonna 2019.

Aiheet kevenee ja lyhenee ja nämä diipit tekstit jäävät taka-alalle.
Nautitaan elämästä, ollaan elossa, syksy on kauneimmillaan ja ihan just on joulu. Ainaki melkein just kohta.

Hyvää viikonloppua ❤

Miksi juuri minä?

Tämä kysymys on monta kertaa kulkenut mun ajatusten läpi. Mennen ja taas tullen, välillä hyväksyn sen, useimmiten vihaan sitä.

Nykyään laitan ruksin siihen "kyllä" kohtaan, kun kysytään perussairauksista.
Käyn keskussairaalan neurologian poliklinikalla, minkä sijaintia en todellakaan ole koskaan edes ajatellut, saatika sinne osannut.
Tarvisin kanta-asiakas kortin, ja vaikka bonuksetkin vielä päälle, apteekkiin.
Tarvin dosetin kolkytkolme vuotiaana ja puputan valkoisia tabletteja kaksi kertaa päivässä yhteensä viisi kappaletta.
Väsyn kaikesta fyysisestä tekemisestä niin, että ihan oksettaa. Väsyn toisinaan ihan vain siitä ajatuksesta, että ylipäätään sairastuin.
Olen itkenyt kaikkea tätä mitä olen saanut, vaikka en halunnut. Olen nauranut ja vitsaillut ja huumorin kautta yrittänyt selvitä. Olen iloinnut siitä, että monen epileptikon elämä on monta kertaa huonompaa kuin minun. Koittanut kaivaa positiivisuutta jokaiseen päivään, jokaiseen itkuun ja ärsytykseen. Kyllä se Salla siitä!

Syksy 2017.
Tein töissä tosi pitkää päivää.
Olin usein väsynyt, nukuin päiväunia, yöunet olivat usein tosi lyhyet.
Lapsiperheen elämä, kaksi työssäkäyvää aikuista, koti ja lasten koulut. Niin hektistä kun olla voi. Vähän stressiä, epäsäännöllistä rytmiä ylipäätään arjessa.

Aloin saamaan outoja "kohtauksia". Joku haju, kova melu, työpäivän jälkeinen väsy jne. teki kummallisia oireita. Hetken poissaolo, sähköiskumainen tunne koko kropan läpi. En muistanut kunnolla jälkeenpäin, mitä tapahtui? Jälkioireena lehahti posket punaiseksi, päätä alkoi jyskyttää ja oksennus nousi suuhun. Hetken päästä olin ihan poikki. Väsytti.

En puhunut näistä kohtauksista kenellekään. En edes miehelleni. Ne kestivät niin lyhyen aikaa, joskus vain muutaman sekunnin. Ajattelin vain, olen väsynyt ja ehkä vähän stressiä. No niistähän ne johtuivatkin.
Kohtauksia tuli harvoin, aluksi ehkä kerran kuukaudessa. Sivuutin ne.

Talvi 2017-2018.
Kohtauksia alkoi tulla enemmän. Kerran kahdessa viikossa, kerran viikossa, kevätpuolella jopa useamman kerran viikossa.
Niitä tuli töissä, kotona, autossa (pelottavinta), hevosen selässä.
Aloin jo tuntea oloni hulluksi, mikähän mulla on. En vieläkään puhunut kenellekään, en tiedä miksi.

Maaliskuu 2018.
Laitoin eräänä tavallisena arkiaamuna lapset kouluun. Nuorimmainen nukkui vielä meidän sängyssä, menin itsekin jatkamaan unia. En ehtinyt nukahtaa, kun kohtauksia tuli neljä peräkkäin. Olo oli ihan hirveä. Säikähdin, otin puhelimen ja soitin miehelleni, kaikki ei ollut hyvin.
Mieheni käski saman tien soittamaan lääkäriin. Sen teinkin. Kerroin oireistani ja vielä silloinkin oli tunne, että tuo puhelimen toisessa päässä oleva henkilö pitää mua varmasti hulluna. Kuulostin kyllä hullulta omastakin mielestä. Heh.

No, sain heti parin tunnin päähän ajan lääkärille. Hoitaja otti onneksi vakavasti selostukseni.
Nuorehko mieslääkäri kyseli, tarkasti ja kyseli uudelleen. Hetken mietti, sanoi että kuulostaa epileptiseltä kohtaukselta, tai migreeniperäiseltä joltain.
Antoi ajan vanhalle, hyvälle lääkärille, käski ottaa yhteyttä mikäli oireet lisääntyvät tai pahenevat.
Jouduin muutaman päivän odottamaan uutta lääkärikäyntiä. Hermoilin ja panikoin. Googletin (mikä ihme juttu tää googlettaminen on kun se pitää heti tehdä), tein ainakin kymmenen diagnoosia ja olin varma että suunnilleen kuolen.

Kokenut tk-lääkäri totesi heti kun menin vastaanotolle, että tämä kuulostaa epilepsialta. Laittoi lähetteen neurolle, eeg:hen ja magneettikuvaan.

Maaliskuun 14pv.
Lähdin kaupunkiin ja suuntasin magneettikuviin ensimmäisenä. Kuvat otettiin sellaisessa rekassa ja se oli elämäni kauhein kokemus. Yök. Kylmät väreet tulee pelkästä ajatuksesta.
Kärsin lievästä ahtaanpaikan kammosta ja kerroin sen varsin selvästi hoitajalle. Urheasti sanoin voivani mennä toimenpiteeseen ilman rauhoitusta, olin sitäpaitsi omalla autolla liikkeellä, ja sanoin tsemppaavani sen puoli tuntia. Kunhan mut tullaan ottamaan heti ulos kun toimenpide on ohi.
Meni vissiin hoitajaltakin jotain ohi, kun se jyske oli loppu, makasin ja odotin. Ja odotin, ja en enää tsempannut vaan paniikki meinasi ottaa vallan. Painoin hätänappia ja sitten vasta hoitaja tuli ja otti mut ulos putkesta.
En koskaan uskalla antaa negatiivista palautetta kenellekään oudolle, mutta nyt sen verran kävin kierroksilla, että se neito varmaan muistaa tämän potilaan pitkään. Nolo.

Magneetista suuntasin aivosähkökäyrään, mikä olikin miellyttävämpi kokemus. Mitä nyt jotain törkyä oli vielä seuraavana päivänäkin päässä ja päänahka vähän hellänä niistä piuhoista.

Lähdin kotiin ja pyörin ja kuljin loppupäivän hermona edelleen ja seuraava yö meni ihan vain kylkeä käännellessä tyyny hikisenä. En uskaltanut enää avata googlea.
Aamulla lähdin kaupunkiin uudestaan kuulemaan tuomioni.
Sain mieheni mukaan, oli olkapää johon nojata.

Maaliskuun 15pv.
Odotushuone. Kamala paikka.
Lääkärin huone. Vielä karmeampi.
Tietokoneen näyttö. Sormea hiirellä naputtava lääkäri. Hiljaisuus.
Olin varma, että mulla on aivokasvain. Olin katsokaas googlettanut.

"No niin. Magneettikuva on siisti, ei poikkeavaa. (Huh!) Mutta täällä eeg:ssä näkyy selvä epileptinen purkaus. Diagnoosi: monimutkainen paikallinen vain tajunnanmuutoksena ilmenevä epilepsia". Mainio nimi diagnoosina, etten sanois. Sanahirviöiden sanahirviö oikein.
"Kirjoitan teille reseptin lääkkeestä, kolmeksi vuodeksi, aloitetaan välittömästi, hoitaja kertoo teille lisää. Lisäksi ajokielto vuodeksi".

Itkin. Olin shokissa. Nauroin, koska oli niin epätodellinen olo. Ja taas itkin. Nauraako muuten kukaan muu silloin kun ei oikeasti saisi tai ei pitäisi? Se on ihan kaikkein noloin piirre minussa. Hallitsematon.

Siitä on tultu 1,5 vuotta tähän hetkeen.
Lääkettä on jouduttu muutamaan otteeseen nostaa, viimeksi lokakuussa 2018. Kohta vuosi kohtauksetonta aikaa, arvatkaa mitä se tarkoittaa? 22.10 lääkärin kanssa keskustelu, ja jos ja KUN kaikki hyvin, saan ajokortin takaisin. *tuulettaa villisti*
Olen puhunut, puhunut ja puhunut. Läheisille, vertaistukiryhmille, ammattiauttajalle. En ole halunnut vaieta, koska se ei helpota.
Haluan että ihmiset ymmärtävät miksi olen välillä kuoleman väsynyt, en jaksa mihinkään, mitään enkä ketään. En halua että kukaan puhuu takanapäin, ihmettelee tai kyseenalaistaa, vain siksi ettei tiedä. Olenko tosiaan hörppinyt ajokorttini hyllylle kun en saa ajaa. Todellakin! Aika hauska.

Kohta pääsen taas itse kauppaan, sinne apteekkiin, harrastuksiin, lasten harratsuksiin, saan ajaa vaikka Ivaloon jos tahdon. Ja tasan ajankin!

Just nyt tunnelin päässä näkyy niin valoa, ihan todella ihanaa valoa!
Just nyt tuntuu että on kaikki hyvin, niinku onkin.
En malta odottaa, me kaikki odotetaan tuota päivää. Aion niin juhlia, koska se on niin onnenpäivä pitkään aikaan. Ai että.
Yritän potkia sisältäni pyrkivän pessimistin kuuseen, joka toitottaa että kaikkea voi vielä tapahtua!!
Ei, nyt ei voi. Nyt ei saa. Ankeuttajat hus mun tunnelmaa pilaamasta.

Edelleen nämä napit on mun elämässä. Syön niitä aamua iltaa. Olen onnellinen nyt kun kaikki on hyvin. Itken sitten jos sen aika on.

Hirveä vuodatushan tästä nyt tuli, mutta näin se menee. Tässä tää nyt on.
Ymmärrystä. Hyväksyntää. Armollisuutta.
Sitä toivotan meille kaikille.