lauantai 28. helmikuuta 2015

Hiihtolomaviikko takana











Huhheijaa mikä viikko takana! Joka päivälle on ollut jotain ohjelmaa, jos ei muuta niin penkkiurheiltu on kovaa joka päivä, ja niinpä tuntuukin että tää viikko on hurahtanut niin vauhdilla eteenpäin.
Tässäpä teille vähän meidän lomakuulumisia, johon sisältyy makkaranpaistoa, hiihtoa, yökyläilyä, uusia harrastuksia, työpäiviä ja reissaamistakin.

Maanantai:
Naapuri reippaana jo yhdeksän kieppeillä laitteli viestiä makkaranpaisto/hiihtoretkestä ja mehän otettiin ekasta loma-aamusta heti kaikki irti ja heräiltiin vasta puoli yhdentoista maissa, siispä ponkaistiin suoraan sängystä ladulle makkarakaupan kautta ja vau mikä aloitus oli viikolle! Lapset nautti hiihtämisestä ja ulkona olosta ja sitähän ei kukaan voi väittää etteikö nuotiomakkara oo maailman parasta!
Ja illalla koittikin sitten sellainen maailmankirjatsekaisin-paukku, että samainen naapuri sai houkuteltua meikämamman hiihtoladulle. Nyt on hiihtopeikko selätetty ja voin kertoa että koukkuun jäin. Enkä edes kuollu ladunvarteen, oon ehkä vähän nyt ylpeä ittestäni kyllä. Minä! Hiihtämässä!

Tiistai:
Tiistai aamuna heräsinkin vallan hirveään päänsärkyyn joka meinasi yltyä ihan migreeniksi asti (edellisestä onkin jo aikaa) ja lähinnä makoilin sohvalla koko aamun ja koitin kerätä voimia neuvolareissuun joka tehtiin pikkuneidin kanssa. Yksivuotis-neuvola tosiaan oli ja neidin mitat 9150g ja 72,5cm. Meidän mittakaavassa sintti. Muut olleet puolivuotiaina jo tätä lajia. Mutta omalla käyrällä mennään hienosti!
Toiset muksut menivätkin sitten naapuriin evakkoon siksi aikaa, koska mieheni lähti aamupäivällä kokousreissulle ja olikin siellä sitten yön yli keskiviikkoiltapäivään saakka.
Ilta touhuttiin kotosalla, katseltiin kisoja ja koitettiin saada aikaa kulumaan. Huh miten outoa taas olikin olla yksikseen lasten kanssa pari päivää, edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt tovi.

Keskiviikko:
Keskiviikko alkoikin ihan tallustellessa kotona, hidas aamu, ei kiire mihinkään ja lähinnä keksittiin tekemistä siihen saakka kunnes mieheni palasi iltapäivällä reissultaan.
Melkein heti saman tien ampaisin itse tallille ja ratsastustunnille ja toiset lähtivät siksi aikaa mummulaan kyläilemään ja samalla suksia voitelemaan.
Ai että mä taas nautin viikottaisesta ratsastuksesta, se on niin parasta ikinä, ja menin vielä ihanalla Matti-suokilla joka on yks ehdoton lemppari. En koskaan vielä ole tallille mennyt huonoin fiiliksin, tai vaikka lähtiessä olisikin väsy tai jotain äksyä niin saman tien väistyy kaikki negatiivisuus kun pääsen tallin ovesta sisään. I love it.
Illalla vielä saunottiin kun kotiuduttiin.

Torstai:
Heräsin 5.15 ja ajelin töihin kuudeksi.
Tosiaan teille jotka ette sitä ehkä tiedä, niin olen töissä kotileipomossa ja siis oman alani hommissa. Koulutukseltani olen leipuri-kondiittori.
Nautin toisaalta näistä aikaisista aamuista (vaikka toisinaan ei niiiin jaksaisi nousta) kun saa rauhassa syödä aamupalaa ja istuskella hipihiljaisessa talossa. Ja nyt kun olen sitä kahta kolmea päivää viikossa töissä ollut niin oikein mielellään lähden duuniin. Mikä ihaninta, lapset saavat jäädä omiin sänkyihinsä nukkumaan, koska mieheni on kotona nyt kun opiskelee. Ei tarvi siis hoitokuvioita miettiä tässä vaiheessa.
Illalla kävin vielä uudemman kerran ladulla ja olipahan sohjoinen keli. Naama punaisena saavuin kotiin melko kuolleena mutta niin itseni voittaneena. En ihan oikeasti olisi koskaan uskonut että innostun tästä lajista. Vieläkin välillä naureskelen omalle epäluuloiselle asenteelleni mikä tähän asti on hiihtoa kohtaan vallinnut.

Perjantai:
Isot pojat lähtivät mummulaan yökylään ja me muu sakki startattiin siivouksen jälkeen veljeni perheen luo kyläilemään siksi aikaa kun mieheni kävi muutaman tunnin koululla opiskelemassa.
Koulu on siis samalla paikkakunnalla missä veljeni asuu, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Jätin siis mieheni koululle ja käväisin kirpparilla pikkuväen kanssa (en löytänyt mitään, kun yksi ilmoitti saman tien kirpparille päästyämme että pissattaa! No ylläri.). Eka puolisko sitten juostiin kirjaimellisesti nopsasti vain silmäillen kunnes onneksi löytyi vessa! No loppupuolisko menikin kavereiden naukuessa jokolähdetään-kuorossa! No tulipahan käytyä. Hahaa.
Ilta istuttiin sitten kyläilemässä ja hain vielä J:n koululta illan päälle sinne myös.
Kotona odottikin sitten nukkumisjärjestelyjen setviminen kun toisetkin halusivat vähän "lomailla". Pikkuveli nukkui sitten neitien huoneessa ja sippasivatkin kyläilystä väsyneinä kohtuu äkkiä.

Lauantai:
Taas kello soitti viiden jälkeen ja lähdin töihin. Olinkin tänään yksin, ja muutaman tunnin tein hommia yhteen tilaukseen joka haettiin jo hyvissä ajoin. Olin kotona jo kun toiset täällä vielä loikoilivat sängyissä!
Käväisin kaupassa ja hamstrasin niin ison säkin irttareita että melkein hävetti. Sitä se teettää kun kerran viikossa on karkkipäivä! (Tuolla se pussi nyt oottaa, eikä edes tee mieli just nyt..)
Sittenpä päivä sujahtikin naisten kolmeakymppiä jännittäessä ja ruuan jälkeen mieheni kävi hiihtelemässä ja itse lähdin sitten salille kun hän kotiutui.
Sali oli hiljainen ja oli niiin tatsi päällä, että pitkästä aikaa oli kiva pistellä painoilla menemään.
Sitten taas saunottiin ja poikaset olivat kotiutuneet yökyläilystä sillä aikaa kun olin urheilemassa ja ilta menikin kuulumisia vaihdellessa ja energioita purkaessa. Kunnon hurlumhei ilta!
Nyt uni painaa jo silmäluomia ja huomiselle onkin kivaa tiedossa, saan erään blogituttavan kylään ja innolla (ja tottakai vähän jännitykselläkin) odotan! Tämä rouva on kyllä jo ennestään "tuttu" mutta vuosikausiin ei olla törmätty eikä juteltu, ja on myös mieheni tuttu nuoruudesta, joten juttua varmasti riittää.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin :)
Hyvää yötä!

Ps. Kuvat ovat sekalainen sarja sotkuisia pöytiä, auringonvalon paljastamia sormenjälkiä, kaiken koluava pikkuneiti ja hiihtoretken tunnelmia. Taas uusin voimin kouluarkeen ensi viikolla. Moi!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Mutanttininjat jyrää!




Ninjat ovat vallanneet talon.
Muun muassa iltaisin käydään usein seuraavanlainen ninjakeskustelu.

Kaikki muut Ninjaa lukuun ottamatta keräävät leluja.
NINJAT HOITAA HOMMAN! (pari hajaa-hia huutoa ja potku)
Voisko Ninja ystävällisesti nyt ryhtyä tositoimiin?
NINJA-RYHMÄ RYHTYY TYÖHÖN, JIA! (lisää potkuja ja huitaisu miekalla)

Tätä heilumista tehohuudoin jatkuu siihen saakka kunnes ei-ninjat ovat saaneet työnsä päätökseen.
Voimme kai tähänkin kohtaan liittää sananlaskun, helpommin sanottu kuin tehty.
Että suuret on taistelijalla puheet, teot keskittyvät lähinnä karjahteluun ja huseeraamiseen.

Ps. Kuvat eivät sinänsä liity juurikaan kirjoitukseen (kylpevät siinä vain niin kauniissa auringonvalossa), paitsi että kyseisen huoneen pikkuveljensä kanssa jakava nuorimies ja pulpetin omistaja on juurikin yllämainittu Ninja. Ehkä kantsis jotain hyberninja-liikkeitä esittää tuolle pöydällekin? Muutaman kerran on ehkä saatettu asiasta mainita. Tiedä sitten. Huoh ja heh.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Yritä siinä sitten kuvata.



Valokuvaamisen vaikeus.

Lasten valokuvaan saaminen on muuten äärimmäisen hankalaa!
Mä aina ihmettelen niitä kauniita joulukorttikuvia joihin on aseteltu koko katras lampaantaljan päälle tonttulakit päässä ja lyhdyt ja valot nätisti ojennuksessa. Onko ennen kuvaustilannetta käytetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua vai diapamia.
Kun mä en saa meidän porukkaa pysymään paikoillaan edes ilman lampaantaljaa ja tonttulakkeja, en sekunniksikaan. En lahjomalla, en uhkailemalla, pahus kun diapamiakaan ei saa ilman reseptiä.

Tämä meidän taapero on ihan yber kiinnostunut mun kamerasta ja kiitää heti sentin päähän koko laitteesta kun kaivan sen esille. Jos hän on touhuissaan ja ajattelen että nyt nappaan kuvan, niin viimeistään zoomaus-ääni havahduttaa tyypin leikeistään ja taas tullaan satasta äidin luo (kuten kuvassa, välittömästi alas kärryistä kun näki kameran). Ota siinä sitten kuvia.

Isommat lapset kyllä pysyvät paikoillaan kun pyytää, mutta aina joku keksii irvistellä, illistellä, olla toisen käkättimessä kiinni, väännellä naamaa tai muuten vain heilua niin että kuvan ottaminen on mahdotonta.
Tässä mun uudessa kamerassa on niin viimeisen päälle tarkat systeemit, että ennen kuin zoomi on hurranut ja härrännyt ees taas vartin, ei kuvattavia näy enää mailla halmeilla. Ota siinä sitten kuvia.

Tästä lähtien keskityn vain kuvaamaan jotain tulppaanipuskaa, ei muuten karkaa eikä häslää vaikka värkkäisin kameran kanssa tunnin ennen kuvan ottoa.
Niin kerta.

torstai 19. helmikuuta 2015

Kotihommia





Kotihommat on ihan jees.
Tarkoitan siis sitä, että itsekin kun en ole töissä vaan kotona, kotityöt tuovat vaihtelua päivään ja jouduttavat päivän kulkua kunnes iltapäivällä koko perhe on koossa.
Viimeiset kuukaudet kylläkin kotityöt ovat jakautuneet aikuisväen kesken aika lailla puoliksi, koska itse teen kahta kolmea päivää viikossa töitä ja mieheni saman verran iltoja koulussa.
Työpäivän jälkeen tehtävät kotityöt ovatkin sitten astetta nihkeämpää hommaa, mutta nekin on vain tehtävä, huvitti tai ei.

Kotitöissä meillä ainakin on lähes joka kerta jotain äksöniä, kun lapset tahtovat auttaa (säätää). Monta kertaa olen tullut siihen tulokseen että jestas miten paljon helpompaa olisi tehdä hommat itse ja antaa tenavien lorvia omissa jutuissaan, mutta toisten auttamisenhalu on (toistaiseksi) niin vilpitöntä että ei raaski kieltäytyä kun toinen pyytää saada pilkkoa nakkeja tai auttaa leipomisessa. Minkä nuorena oppii sen vanhana unohtaa. Vai.

Pikkuneiti on kaikkein rasittavin (<3). Joka kerta kun hän kuulee tiskikoneen luukun avautuvan tai siivouskaapin oven kolahtavan, hän säntää paikalle ja on välittömästi kiivennyt luukun päälle tyhjentämään lusikkakoria (lattialle kylläkin) tai vetämään pyykkikoneesta pyykkejä lattialle tai istuu siivouskaapissa naama naurussa.
Siinä vaiheessa yleensä nostan tyypin syöttötuoliin istumaan ja seuraamaan sivusta, hän on vielä vähän onneton näihin töihin. Lähinnä astianpesukoneen tyjennys-täyttö operaation ajaksi siis.

Olen äärettömän onnekas kun olen saanut tuollaisen miehen saman katon alle joka on aina osallistunut niin kotitöihin kuin lastenhoitoonkin ihan yhtä paljon kuin itsekin. Hän on mm. mahdollistanut töihin menon (keikkahommaa) kun pikkuneiti oli vasta 4kk ikäinen. Välillä ajelin kotiin ruokkimaan pientä, uskon että monikaan ei olisi moiseen ryhtynyt. Pus hänelle.
On se muutenkin ihan jees. Hahaa.



Ja sittenhän tässä kävi vielä ne perinteiset.
Siinä kameran kanssa heiluin ja kuvia ottelin ja vahingossa huitaisin tuon punaisen maitopurkin nurin (vauhdilla) ja sen verranhan sinne toki oli maitoa jäänyt että jälki oli mitä hienoin.
Siinä sitten niitä kotitöitä tehtiin oikein perusteellisesti. Eikä muuten hirveästi huvittanut.
Ai niin, ja arvaatte varmaan kuka konttasi salamana paikalle ja löi vatsalleen liippaamaan lattialla olevia maitopisaroita. Jee!

Kuinkas kotihommat sujuu teillä muilla?

Ps. Mä en niin kestä tuota nurkkakaapin sisältöä! Tuota kun kehtaa kurkistaa niin äkkiä tuntuis että ois voinut ne viimeiset tupperit jättää tilaamatta. Hohhoijaa. Tuli sellainen olo tässä, että oisko pitänyt äkkiä järjestää ennen kuvan ottoa? Myöhäistä.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ruutuaika





Tuo ihana ihana ruutuaika. Helpotus ja painajainen. Ikuisuuskysymys. Kiistan aihe. Koukuttava.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Itse henkilökohtaisesti en tykkää siitä, että lapset ovat jatkuvasti jonkin koneen ääressä aikaa viettämässä. Ja meidän (niin kuin varmasti kaikkien muidenkin) lapset töllöttäisivät ja jähmettyisivät siihen pelin tai viedon ääreen just niin koko päiväksi, jos ja kun vanhemmat eivät toisin määräisi.

Yksi päivä viikossa on sellainen, että lapset tietävät saavansa ainakin silloin olla koneella (kone käsittää meillä tabletit, läppärin, tuo alakuvassakin näkyvä "pikkupeli" Nintendo tai pleikkari/xbox), nimittäin siivouspäivä! En mitään niin inhoa kuin edessä tassuttelevia naperoita kun täytyisi oikeasti saada jotain aikaiseksi. Toki siihen asti saavat heilua luutujen kanssa kaverina siivouksessa kunnes moppi kaivetaan esille. Siinä vaiheessa porukka napottaa sohvalla mööpelit kädessä, on muuten taattu rauhallinen moppaushetki.
Ollaan meillä muinakin päivinä koneella, mutta uskokaa tai älkää, ei todellakaan automaattisesti joka päivä. Tätä on ihmetelty ja ihasteltu niin neuvolassa kuin koulussakin, opettaja katsoo melkein siihen malliin että valehteletko? En huijaa. Onhan meidän muksut vielä aika pieniä, joten ruutuaikaa on helppo vahtia. Isompien kanssa on varmasti eri juttu.
Ihan joka ikinen päivä joku tahtoo pelata tai katsoa videoita, mutta ainahan saa haluta.

Olen myös ruutuajan menettämisen suhteen aika natsi.
Automaattisesti huonosta käytöksestä (koulussa tai kotona) napsahtaa konekieltoa 1-3 päivää (pisimmillään on menty varmaan 5pv), toki hyvällä käytöksellä rankkua saattaa saada lyhennettyä. Vähän vankilameininkiä, mutta oikeasti, muksut ovat vain kerta kaikkiaan niin herkästi riippuvaisia koko touhusta, että ihan uskomaton mihin suorituksiin sitä voidaan yltää sen vuoksi että irtoaa tunti peliaikaa.
Tiedän, että kaikkien mielestä lahjonta ei ole ok, mutta meillä se toimii ja siksi se on minusta aivan sallittua.

Tärkeintä tässäkin on mielestäni se, että lapsi leikkii, ulkoilee, huolehtii läksyt ym. normaalit jutut, siihen päälle pelailu ja viedoiden katselu silloin tällöin on ihan jees.

Tässä kohtaa tosiaan kertoilin tosiaan vain lasten ruutuajasta.
Voisi tieten olla ihan hyvä, että äitiäkin kävisi joku joskus vähän määräilemässä?


perjantai 13. helmikuuta 2015

Flunssaisia fiiliksiä




Tämä tauti ei sitten ota talttuakseen.
Ei sillä, että ihan sillä yskä lähtee yskimällä, nuha niistämällä-meiningillä olen vain mennyt, enkä sen kummemmin ole rohtoillut. Siis itseäni voin syyttää jo yli viikon kestänyttä tukkoisuutta. No ei sillä että ne rohdotkaan kovin autuaaksi tekeviä ole välttämättä. Ai joo, oon mä noita mynthoneita vetäny monta rasiaa (mutta niitäkin ennemmin makeantuskaan) mutta vaikutus on lähinnä ollut jäätävät ilmavaivat. Piti lopettaa.

Taudista huolimatta meillä on ollut täällä oikein leppoista meininkiä.
Siis kirjaimellisesti hitaita aamuja (joihin kuuluu puolen päivän aikaan syöty aamupuuro ja aamukahvi, sänkyjen petaus ja päivävaatteiden vaihto kun jaksaa) ja kukapa siitä ei nauttisi.
Aamupala pöydässä piirtely ihanassa sillointällöin pilkistävässä auringon valossa (joka suodattuu jopa pskaisten ikkunoiden läpi tupaan asti) ja leppoisa höpöttely on meidän tämän hetken elämää.

Eilen lähdettiin isojen poikien kanssa ensimmäistä kertaa rinteeseen.
Tässä muutaman kymmenen kilometrin päässä on mäennyppylä jossa on ihan hyvät systeemit harjoitteluun! Ei tarvi matkustaa koko päivää eikä ole hinnalla pilattu näin arki-iltoina.
Toppahousut vedettiin jo tunti ennen lähtöä jalkaan, ensivilkaisu rinteeseen pisti hieman nokanpäät valkoistumaan, eka laskun jälkeen (kolme kertaa nurin) molemmat olisivat luovuttaneet vaan eipähän annettu periksi ja ekan tunnin jälkeen alkoi jo sujumaan. Yksin ei vielä kumpikaan laskenut, valjailla mentiin (älyttömän kätsyt) mutta tämä nuorempi hurjapää olisi lopuksi tahtonut mennä yksin. En tiedä olisiko pitänyt vain päästää, mutta rinne oli sen verran jäinen ja jarruttelutaitokin vähän hukassa että en antanut lupaa. Vauhtia hän ei pelkää, että hyvinnii ois voinut lasettaa suoraan kahvilan ovesta sisään kun en ehtinyt jarruttaa.
Tänä aamuna olisikin sitten tarvittu nosturia ylös nousuun, prsposket niin juntturassa ja käsivarret muistuttivat lähinnä ylikypsää spaghettia. Uuh.

Nyt täällä yh-iltaa oleillaan. Mies lähti muutamaksi tunniksi kouluun.
Lapset saivat enosensa kylään (meidän esikoisen ikäinen) ja nyt touhuavat uloslähtöä hikisen polla-rokka (poliisiroisto) leikin jälkeen.
Pikkuinen puettiin hetkeksi vielä ulos unta ottamaan (huonosti nukutut ekat päikkärit) ja itse taidan hipsiä salaa mämmirasian kimppuun kun väki tuosta ulostautuu. Hyi minua.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Ikioma



Voi kun olisitte nähneet ekaluokkalaisen ilmeen tässä eräänä päivänä kun hän kotiutui koulusta.
Niin onnellinen ilme saa kyllä äidin lähes kyynelten partaalle. Vaikka jouduinkin passittamaan kaverin läpilumisine kamppeineen keittiöstä välittömästi eteiseen!

Äiti, me mennään maanantaina koulusta kirjastoon ja arvaa mitä?
No mitä?
Et voi uskoa tätä, me saajaan ihan ihan ikioma kirjastokortti! (autuain ilme ikinä)

Kirjastoretki ei ollut meidän pojan kohdalla mennyt ihan putkeen, koska omien sanojen mukaan mua vain jännitti niin kovasti. Koitin ymmärtää ja lohduttaa ja neuvoa. Taas kerran.

Ensimmäinen itse lainattu kirja, Bart Simpson Homerin poika.
Ehkä olisin itse valinnut toisin, mutta Simpsonit on kuulkaa kulkeneet poikasen kainalossa nyt kolme päivää.
Tärkeitä valintoja.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Siirto






Tuossa muutama postaus sitten mainitsin pikkuneidin siirtymisestä isosiskonsa kanssa samaan huoneeseen. Isompi neiti on odottanut tätä tapahtumaa oikeastaan siitä asti kun kuuli että saa pikkusiskon. Huonekaveria on kärtetty jo monta kuukautta ja nyt se on sitten tapahtunut.
Hameväki pitää majaa saman oven takana. Ja hei, ihan hienoin tuloksin!

Katsokaas kun viimeiset puoli vuotta (tämä alkoi pikkutypyn ollessa n.6kk) täällä talossa on öisin tanssahdeltu ent.vauvan nyk.taaperon torven tahtiin. Kun pieni saatiin tainnutettua unten maille (mikä itsessään sujui vain tissiäjasänkyyn-tyyliin) alkoikin sitten jännittäminen, kuinka kauan hän mahtaa tällä kertaa uinua. Yleensä ekan vartin jälkeen neiti oli jo ensimmäistä kertaa hereillä, eikä todellakaan nukahtanut vaikka kuinka tassutit tai massutit ja mussutit. Paitsi joskus.
No kun tyyppi vihdoin nukkui usean tunnin säätämisen jälkeen, ei kellään ollut mitään asiaa yskäistä, pieraista tai oikeastaan edes hengittää. Koska näistä edellä mainituista äännähdyksistä seurasi jälleen herääminen ja uusi kahden tunnin tassuttelu-tissittely-sessio. Voi jee!
Patja kainalossa talon aikuisväki sitten hyvin usein (ainakin toinen) majoittui missä huoneessa milloinkin, pääasia että sai edes hetken tuijottaa pimeää nurkkaa.

Nyt voisi sanoa että pilkahdus valoa on nähtävissä tunnelin päässä, ja oikeastaan vähän kaduttaa miksei tehty siirtoa jo aikaisemmin. Toki imetys sinänsä onnistuu paremmin jos vauva on samassa huoneessa nukkumassa, mutta ehkä tämäkin asia ois järjestynyt jotenkin.
Nimittäin, neiti on nyt nukkunut ehdottomasti paremmin. Siis jopa kokonaisia öitä! En toki uskalla tuulettaa kovin isosti vielä, mutta luulisin että tästä on suunta ylöspäin.
Huoneen vaihdosta on vielä sen verran vähän aikaa, että tämä pikkusiskon muuttaminen herättää toisissakin muksuissa hieman hilpeyttä iltaisin (=täyttä sirkusta) mutta kun hetken on räkätetty, hypätty huoneesta toiseen, heitelty kaikenmoista tavaraa sänkyyn ja takaisin, tulee ihana hiljaisuus, ja mikä ihaninta, äiti ja isä saa nukkua omassa sängyssä!

Elämähän se rullaa menemään ihan mutkattomasti, mutta ihan oikeasti p*skinta tässä hommassa on ehdottomasti se, jos ja kun yöt on yhtä juhlintaa! Vaikka väittäisin että siihenkin tottuu. Ei edes pahasti tunnu missään. Öhöm.
Miten sitä osaakaan arvostaa sitä aamua kun heräät niskat jumissa ja kädet puuduksissa tasan samasta asennosta mihin illalla kellahdit. En edelleenkään tuuleta vielä, en ole ollenkaan varma huomisen fiiliksistä, patja on edelleen lähtökuopissa kun itku alkaa, mutta hei, jes mitä luksusta sadan viidenkymmenen jatkuvasti heräillyn yön jälkeen!
Aamulla töihin kuulkaa nousi ei-niin-kuollut äiti.

Kyllä nukkuminen on parasta ikinä.

Ps. Siellä ne meidän neitokaiset nyt pitää kämppää Tähkäpäillä ja Tuhkimoilla vuoratussa huoneessa.
Ai että ne on aikuisten oikeesti kamalia ne rinsessat.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Syömishommia


Kuulkaapa kun jossakin vaiheessa vannoutuneen sormiruokailun vastustajankin on vain luovutettava ja annettava pikkuisensa alkaa opettelemaan syömistä itse.

Olen siis tosiaan inhonnut aina koko sormiruokailu-termiä. Se vain yksinkertaisesti kuulostaa niiiiin sotkuiselta, että saan sydänkohtauksen vähemmästäkin.
No lusikka ei vielä meidän yksivuotiaan kädessä pysy, joten sormilla mennään. Joka päivä typy saa jotain syödä itse; makaroneja, kasviksia, leipää tms. (huom. kaikkea vähemmän sotkuista).
Mutta arvatkaas mitkä naurut saatiin kun läväytin ensimmäisen kerran lautasellisen makaroneja neidin eteen? No itkuhan siinä tuli kun ne tarttuivat sormiin eivätkä lähteneetkään irti vaikka kuinka puisti, oikein hysteerinen itku. Siinä kävi mielessä, että oisko ehkä kantsinut aikaisemmin...
Aikansa siinä nyyhkittyään ja ruokaa tutkiessaan pikkuhiljaa ruokaa alkoi mennä suuhunkin asti ja silmin nähden tyyppi kyllä nautti kun sai itse syödä.

Niin, siitä sotkusta.
Ihan oma vika vissiin kun en ole hommannut "ruokapaitaa" (sitä joka puetaan lapsen ylle kuin takki) enkä mitään muovista viismetriä kertaa viismetriä alustaa syöttötuolin alle. Itse asiassa sais olla myös ruokahousut ja jonkun sortin uimalakki, koska viimeisen kourallisen jälkeen ylijäämä läväytetään tukkaan tai syliin. Onks pakko hei!
Siinä vaiheessa kun neiti on saatu kuorittua esiin parsakaalin alta täytyy hänet lukita tunniksi johonkin huoneeseen (novitsi) että saa ruoan alta esiin myös lattian, pöydän ja tuolin.

Ens kerralla äiti voikin taas syöttää. Vitsit miten paljon siistimpää!

 


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Lemppari puuhaa


Voisko joku tulla pelaan mun kaa pupuloikkaa?
No kelatkaapa voiko tuollaisella ilmeellä lausuttuun pyyntöön vastata kieltävästi.

Minusta lautapelien ja korttipelien pelaaminen on älyttömän hyvää ja kivaa ajanvietettä.
Lasten peleissä yleensä säännöt ovat selvät ja helpot, meidän kolmevuotiaskin on melkein joka pelissä mukana.
Pelaamisessa tulee hyvin opittua vuoron odottamista, häviämistä ja voittamista, toisten huomioimista ja porukassa olemista. Vaikka väistämättä joka pelin yhteydessä joku repii verkkarinsa tai kokee maailman isoimman pettymyksen hävitessä, mutta se kasvattaa, uskon niin.
Tästä syystä meillä pelataan lähes päivittäin, ja tuleehan siinä samalla sitä yhdessä oloa ja yhdessä tekemistä. Tämä kuvissakin näkyvä peli on pikkuväen lemppari. Niin jännittävä, että joka pyöräytyksellä joku ei meinaa housuissaan pysyä.

Mieluummin satsaan kyllä vanhoihin kunnon lautapeleihin kuin tietokone- tai pelikonsolipeleihin.
Vaikka niissäkin on paljon hyviä ja kivoja pelejä.






maanantai 2. helmikuuta 2015

Ei sitten.



Jos kerta toinen ei tahdo.

Kun kolmas lapsemme syntyi, kahden pojan jälkeen tyttö, väistämättä vauva oli ihan prinsessa.
Tai siis järkevämpää olisi kai ollut jatkaa samoissa autopotkareissa ja sinisissä tuttipulloissa kuin edeltäjänsäkin, mutta eihän se ihan niin kuitenkaan mennyt.
Lähes kaikki piti uusia, ja jos mahdollista pinkkinä tottakai.
Myös kaikki pinnit, pompulat, korut, helmet ja pannat tulivat mukaan kuvioihin ja neiti niihin tottuikin niin, että antoi laittaa ja olla.

Arvatkaas miten on käynyt tämän toisen neidin kohdalla? No kuva kertoo juurikin sen, mitä tapahtuu sadasosa sekunnin päästä siitä kun jokin hienostelujuttu on saatu asennettua kohdilleen.
Ei pantoja päähän eikä helmiä kaulaan. Ne kiskotaan välittömästi pois ja kuolataan vain läpimäräksi.
Pinnien ja pompuloiden kohdalla on tilanne vielä se, että peruukkia on sen verta huonosti jotta siinä pysyisi vielä mikään kiinni. Ja sekin pikkuruinen pinni, jonka saan ähellettyä kolmen hiuksen varaan roikkumaan, löytyy kohta jostain lattialta. Huokaus.

Parempia tälläämis-aikoja odotellessa. Miten musta jotenkin tuntuu, että niitä vielä riittää!?