sunnuntai 17. syyskuuta 2017

The End






Kyllä, se on nyt päätetty.
Blogipolku on toistaiseksi minun osalta kävelty maaliin. Tai sanoisinko paremminkin olevani jossakin matkan varrella levähdyspaikalla, koska en sano ettenkö koskaan enää jatkaisi.

Nämä viisi vuotta ovat olleet ihan parasta täällä somessa.
Olen saanut uusia tuttavia, osaa teistä en ole edes koskaan nähnyt, mutta olette vaikuttaneet minuun joka tapauksessa niin, että pidän teitä tuttuna.
Joka ikinen positiivinen ja kiva kommentti on sykähdyttänyt mun sydäntä ja nostaneet fiilistä ja tunnetta siitä, että olen tässä hyvä.
Joka ikinen negatiivinen kommentti on vahvistanut minua siitä, että nousen sieltä lyttäyksen tuottamasta pahasta mielestä entistä vahvempana. En väitä että niitä ilkeitä kommentteja olisin tarvinut tai ilman niitä en olisi se mitä nyt olen, mutta kaikella on tarkoituksensa. Tässäkin.

Viiteen vuoteen mahtuu valtavan paljon. Paljon iloa ja riemua, mutta paljon tuskaa ja suruakin. Olen jakanut teidän kanssa pienen ison osan elämästämme, välillä tuskitellen, olenko kertonut liikaa?
Yhtään sanaa enkä lausetta täältä en pois saa, seison niiden takana, enkä aio sulkea enkä poistaa blogia, se saa elää täällä omaa elämäänsä ja ilahduttaa tai vihastuttaa edelleen.
Ehkä joskus palaan takaisin. Ehkä en. En tiedä sitä vielä, enkä jaksa sitä edes nyt ajatella.

Syytä tähän lopettamiseen en sen kummemmin osaa sanoa.
Ajan puute, elämän ja arjen hektisyys ja ressi siitä kun en ehdi tiuhemmin postata.
Ideoiden puute jne. Nyt tarvitaan miettimistaukoa.

Kiitos teille kaikille ketkä vuosien varrella ootte olleet mukana.
Tykkään teistä mahdottoman paljon <3

maanantai 11. syyskuuta 2017

Eteinen.





Meidän eteinen on pieni.
Ihan auttamattoman pieni kaikille niille lenkkareille, kumppareille, crocseille ja tallikengille.
Kaikille repuille, kypärille, takeille ja ulkohousuille.
Mutta sen tilan kanssa on vain kerta kaikkiaan tultava toimeen mitä on.
Sovellettava, keksittävä ja valita sieltä ne kaikkein toimivimmat vaihtoehdot.

Tässä on kuvattu vain niin sanotusti kuraeteisen puolta, vaikka kahdesta eri ovesta kuljetaan samaan eteiseen.
Pääovi käy jostain syystä jatkuvasti, koska lasten mielestä (ja ehkä meidän aikuistenkin) sinne terassin toiselle laidalle nyt vaan on niin työläs kävellä.
Sitten se pääoven etunen on täynnä toinen toistaan märempiä ja kuraisempia kenkiä ja ihan joka ikinen kerta kun astut etuovesta sisään, niin siinä lepää jotkut saappaat joista on rapaa roiskunut seinille. Tehän niin tiedätte.
Olenkin ruvennut pitämään etuovea lukossa, ja lapsetkin tietävät että silloin mennään kuraeteisen ovesta, ei auta ovikellon pimputtelut. Naapurikin saattaa joutua kiertämään, koska mistä tuota ikinä tietää kuka siellä ovella soittelee, heh.
Joskus on tullut tehtyä ne perinteiset, enkö minä oo sanonu ettei siitä tulla ja kuka ihme siellä soittaa sitä ovikelloa, päkäpäkä mäkämäkä! ja ovella onkin seissyt yhteisvastuukerääjämummo. Kröhöm.

Tuo peilin ja henkaritangon välinen seinä oli aikaisemmin tyhjä.
Tai ensin siinä oli kaksi pientä hyllyä, mutta toinen saatiin sieltä alas alta aikayksikön tenavien toimesta, kun hyllyllä olevasta laatikosta pengottiin milloin laturia milloin avaimia.
Seinään jäi rumat jäljet ja kyllästyin niiden katselemiseen, joten päätin tehdä asialle jotain.
Tilasin Deseniolta ensin tyttöjen huoneeseen nämä julisteet:


Sillä samaisella tsekkailulla bongasin tuon ihanan maailmankartta-julisteen.
Ajattelin ensin sitä poikien huoneeseen, mutta ei sillä olisi oikein ollut siellä hyvää paikkaa, joten tuumasin josko siitä olisi tuohon seinälle.
Kehyksiä en tilannut enkä täältä kotikaupungin valikoimista löytänyt noin isoja, joten päädyin teippailemaan.
Ideana ihan jees, mutta noin ison julisteen teippailuun meni muuten useampi hermo ja aika läjä teippiä ennen kuin pysyi paikallaan.
Olkoot nyt siinä sitten teipattuna, ehkä ostan ne kehykset jos jostain vastaan tulee.
Tuo täyttää aika laajasti koko seinän pätkän, mutta itselle pelkistetty sisustus ei ole se juttu. Tykkään kuitenkin että seinillä ja hyllyillä ja lattioilla saa olla tavaraa. Se luo kodikkuutta (ja vie siivousintoa).

Toisinaan ahdistun kun tulen kotiin ja eteisessä saattaa haista hevonpaskaiset kengät, koska molemmat eteiset ovat samaa tilaa, mutta ihan sama, tämä on meidän elämää, maalaiselämää, ja ei se niin nöpönuukaa ole. Sitä paitsi tallin haju on maailman paras haju <3
PartyLiten huonesuihke on muuten ihan loistavaa tavaraa! Sitä kun suihkauttaa pari kertaa niin jo haihtuu tallinhaju.
Olen tullut muutenkin siihen tulokseen, että minusta on sukeutunut varsinainen heinähattu ja jyväjemmari.
Mieluummin vedän verkkarit ja kumpparit jalkaan kun tällään itseni ihmisten ilmoille.
Hassua.
Luulin aina ettei minusta ole tällaiseen rentoon maalaiselämään.

Elämä osaa yllättää. Ihan oman itsensäkin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tiistai



Tämä viikko on kyllä lähtenyt taas vauhdilla käyntiin.
Maanantaisin on Pikkuneidin kerho, johon saatiin pistää tossua toisen eteen, että ehdittiin, kun tuli lojuttua niin pitkään.
Illalla lähdettiin Ninnin ja mieheni kanssa tuohon ratsastuskoululle Susanna Kuparin kouluvalmennukseen ja siellä hurahtikin koko ilta. Lapset olivat mummulassa hoidossa sillä aikaa.

Valmennus meni ihan kivasti, aivan hiki otsassa sain tehdä töitä, että sain Ninnin kunnolla liikkeelle ja kyllä sieltä taas hetken patistelujen jälkeen löytyikin ihan ookoo vaihde, jolla päästeltiin eteenpäin.
Se on ihan loistavaa olla jonkun opetuksessa, jonkun joka vaatii vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Yksikseen kun kotona ratsastelee, niin sitä herkästi tulee jämähdettyä siihen johonkin "ihan ok"-tilaan. Varsinkin Ninnin kohdalla saatiin neuvoja, että jatkossa vain vedetään tukka putkella, niin lujaa kuin vain saa ponista liikettä! Sitä kautta alkaa sitten löytymään muotoa, taipumisia jne.
Suosittelen teille kaikille hevosen omistajille ja tunneilla käyjille. Menkää ihmeessä valmennuksiin! Itsekään en edes tähtää mihinkään kisoihin ym. haluan vain oppia lisää ja lisää ja lisää.
Ja meidän ratsastuskoulussa on ainakin mahdollisuus myös tuntilaisilla valmentautua tallin hevosilla, kannattaa siis kysäistä omalta tallilta jos yhtään kiinnostaa, ja jos omaa hevosta ei ole.

Isimies lähti pienten kanssa uimaan, Isoneiti on kaverilla ja isojen poikien kanssa täällä istuskellaan kotona. Pitäisi tässä tehdä lähtöä kohta tuonne omalle tallille, Veeraa pyydystämään laitumelta, koska kohta saapuu eläinlääkäri tarkistamaan ponin suun.
Ninni ja Ikaros pitäisi olla ok, koska molemmat on raspattu meille tullessa, mutta Veeran tilanteesta ei itse asiassa ole edes tietoa.
Veeran kohtalo on meidän perheessä muutenkin tässä ollut puheenaihe ja mietintä, että myydäänkö pikku kullanmuru kuitenkin pois.

Veera on ihan äärettömän kiltti poni, lapset meillä taluttaa ja hoitaa ja on oikein kaikkien lellikki, kun onhan tuommoinen pyöreä, kirjava karvapallo nyt vain niin liikkis.
Toimii todella loistavasti pienten talutusratsastuksessa. On itse rauhallisuus ja töpsyttelee vain eteenpäin tyytyväisenä, mutta..
Sitten kun selkään nousee ratsastaja joka menee yksin. Ilman taluttajaa, kuten Isoneiti meillä.
Käynti menee vielä hyvin, mutta ravatessa innostuu tikuttamaan niin lujaa ja nostaa herkästi laukan, että se ei ole enää turvallista aloittelevalle ratsastajalle.
Se ei pukita eikä hypi pystyyn, mutta lujaa se menee, eikä epävarma ratsastaja saa sitä välttämättä tuntumalle kunnolla. Juoksee ennemmin vähän karkuun, mitä enemmän paniikissa kiskoo.
Loistava maskottiponi siis, mutta ei mikään opetusmestari, tai vaatii ainakin topakan ratsastajan selkään.
Itse menin sillä toissapäivänä ja meni ihan hyvin.
Joten, jos innostuit niin otappa yhteyttä niin tehdään kaupat :D Ihan tosi.

Nyt siis mietitään, luovutaanko Veerasta ja keskitytään Neidin kanssa Ikaroksella ratsastukseen, joka on itse viilipytty kolmevuotiaaksi.
Kun aikuinen kävelee vierellä niin jopa meidän Pikkuneiti on mennyt sillä yksin.
Toki Ikaros tarvitsisi vielä monet monet ratsutukset ennen kuin on valmis poni, mutta ratsastelen sitä myös itse säännöllisesti.
En toki kehu olevani mistään kohti mikään kouluttaja, mutta poni on niin järkevä ja lungi, että tähän asti ollaan kyllä pärjätty sen kanssa päinemmekin.

Mutta nyt kohta tulee jo kiire, joten poninpyydystykseen!!
(Joka on välillä niin hanurista, varsinkin jos on kiire, ja varsinkaan kun ei tiedä millä päällä se tyyppi siellä laitumella tänään on!)

Ps. Kuvat viime viikolta kun ilta-aurinko paistoi niin niin komeasti.
Tätä valon määrää on ikävä kun sataa viikosta toiseen. Kohta se taas alkaa. Syksy ja sateet.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Muratti



"Muratti on ilmaa puhdistava kasvi, jonka lehdet ovat tummanvihreät, vaaleanvihreät tai kaksiväriset. Kasvi on uskomattoman kiitollinen ja helppohoitoinen, ja se voidaan sijoittaa kotona moneen eri paikkaan. Muratista on muodostunut yksi suosituimmista viherkasveistamme juuri sen takia, että sitä on helppo käyttää eri yhteyksissä."

"Murattia tulee kastella säännöllisesti. Lisää pieni annos kasviravinnetta (lue ohjeet pullosta) kasteluveden mukana keväällä, kesällä ja syksyllä. Talviaikaan vain kerran kuukaudessa. Suihkuta kasvi kunnolla kerran kuukaudessa, jotta se pysyy raikkaana ja hyvännäköisenä."

Kaikkeni annoin.
Miksi? Oi miksi, minun muratti näyttää tältä?


Ihan oikeasti tämä minun viherpeukalottomuus alkaa kyllä saamaan jo koomisia piirteitä.
Minä ostan kasvin ja minä isken sen ruukkuun ja koitan valita mielestäni sopivan paikan ja yritän muistaa kastella ja.. tässä on lopputulos.
Arvatkaa että mun sydän rypistyi surusta ja epäonnen tunteesta samaa tahtia kuin nuo niin syksyisesti varisevat murattini lehdet.
En vai käsitä, mitä ihmettä minä sille tein?
Kaikkeni annoin ja silti.

No minähän menin nettiin ja kuukleen ja minä kirjoitin hakusanan "muratti kuolee" ja sieltähän tuli heti vastauksia kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä.

"Olet kastellut liikaa!" No en varmana ole.
"Olet kastellut liian vähän!" No en vissisti ole. Kun sopivasti vain.
"Paikka on huono!" No eikä ole, en sen parempaa keksinyt edes.
"Siinä on kirvoja!" NO NIIN ON!

Arvatkaa kun menin käskyjen mukaan kurkistamaan sen viimeisen lehden alapinnalle (joka muuten tipahti siinä samalla)! Mitäs sieltä löysinkään. No jotain surkian olemattomia kirvasia, jotka olivat jonkun sortin harsonkin vääntäneet sinne alle.
Siis ihan tosi. Ihan varmasti palautan kukan, en minä mistään kirvoista kyllä ala maksamaan, koska sieltä ne on tulleet kylkiäisinä. Kuulemma. Mitä ne edes on? Tuikkaanko varmemmaksi vakuudeksi koko kämpän tuleen. Hyi olkoon.
Ja minä kun halusin vain hienon, vihreän, ihanan tuuhean MURATIN! Oliko se niin liikaa vaadittu? Sain vain käpristyneen, kirvoilla kuorrutetun oksan, joka koristaa kohta roskista.
Yhyy.

Niitä saa muuten muovisina.
Jos sen onnistun tappamaan, niin luovutan viherkasvien suhteen lopullisesti.
Lupaan sen.