sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Ihanat, ihanat hedelmät..



..joita luulin, etten tämän sokerilakon jälkeen suuhuni pistäisi ainakaan kuukauteen.

Näitä kuvia ottaessani, ajattelin että kirjoittaisin siitä, miten sokerittoman kuukauden jälkeen kävelisin kaupassa hevi-osaston läpi silmät kiinni. En soisi ajatustakaan mokomille ceedeejakymmenenmuuta-vitamiinipommeille. Että antaisin niiden kaikessa rauhassa mätääntyä koriinsa, suomatta niille ajatustakaan. Olinhan olosuhteiden pakosta tyydyttänyt makeanhimoani niihin jo 28 päivää, vähän surkealla menestyksellä.

Mutta arvatkaapa mitä?
(Okei, kuukausi ei ole edes vielä ohi, mutta sokerilakko on.)
Alan yhä enemmän ajatuksissani kääntymään siihen suuntaan, että sokeri on ihan turha tavara ihmisen elimistössä.
Vaikka sokerin takaisinpaluu ruokavaliooni alkoi ihan maltillisesti (Arnoldsin munkki ja ehkä pieni pussillinen karkkia yhden päivän aikana), mulla on ehtinyt olla huono-olo, turvonnut olo, pää kipeä ja hampaissa tuplasti enemmän kökköä kuin yleensä.
Tiedä tuota vaikka luovun suurimmasta osasta sokeria kokonaan.

Ja niin siinä vain kävi, että kummasti alkoi tehdä ällön olon keskellä mieli kirpsakkaa mandariinia tai omenaa.
Ja kattokaas nyt noita kuvia, ihan vähintäänkin herkun näköisiä!

Mutta en mä väitä sitäkään, etteikö se eka puraisu donitsista ois ollu aika taivaallinen.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kohtuudella kaikkea-ruokavalio on se paras.

Ps. Seuraavaksi ois kuulema vuorossa lihaton lokakuu! Arvatkaapa olenko mukana?
(No en tod.)


perjantai 27. syyskuuta 2013

Kenkävaraston täydennystä




Nainen tarvii joka kesä, talvi, syksy ja kevät uudet (uusia) kengät.
Pitää olla saappaat, nilkkurit, maiharit, bootsis, ballerinat, tennarit ja muutamat muutkin vielä.

Esittelen tässä nyt sitten (väärien säärien lisäksi, kuvakulma se vain on) tämän syksyn kenkähankintani.
Yläkuvan nilkkureissa ei oo paljon kerrottavaa. Ne on väriltään konjakit, korkoa seitsemisen senttiä, on kivaa nauhaa ja lettiä koristeena ja ovat niin perfect.

Alakuvan lompsottimissakaan ei periaattessa oo mitään erikoista. Ne on lämpimät (kiitos karvavuoren) ja vähän rock kaikkine niitteineen.
Mutta ehkä eniten mainitsemisen arvoinen asia näiden kenkien tarinassa on se, minkä näköinen oli mieheni ilme kun kenkälaatikko avattiin. (Hirnuu varmaan vielä parhaillaankin siellä sisäkattoja nakutellessa.) Oli kuulkaa kaveri tukehtua ruokaansa siinä ilossa.
Ystävällisesti tiedusteli, josko sais lainata näitä monoja talvella töihin kun lähtee, raksahommissa kun tuppaa palelemaan välillä.
Tai toisaalta huomasi yhdennäköisyyden omien työkenkiensä kanssa.
Ja kirppariosastoa kohentamaan lähtiessäni, tarjoutui viemään sinne yhdet nimeltämainitsemattomat kengät.
Ja väittipä vielä kivenkovaan näiden kenkien ehdottomasti löytävän meidän kenkäkaapin viho viimeisen nurkan, niinku muka hyvin piakkoin.
Hah.

Mutta eikoo ihanaa kun toinen on niin vilpittömästi samaa mieltä vaimonsa kanssa tässä kenkäasiassakin ja ilakoitsee toisen uusista kengistä. On se kuulkaa rakas.

Tottapuhuen, nauratti vähän muakin. Enkä muuten vetänyt hernettä nenukkaan. Ehei.
Naurettavissa popoissa tässä paarustetaan sitten tämä talvi.
Kuka tietää miten ihmeessä ne meille päätyivät?

torstai 26. syyskuuta 2013

Ohi on, ohi on, ohi ooooon!


Tämä remppamme pian ohi on. Tai siis on jo. Toistaiseksi.

Tiedättekö mitä tulee kun yhdistetään vanhempien nukkumapaikka + olohuone?
No, HopLop tietysti.

Ihan tosi seesteiseltä näyttää tässä yläkuvassa. Se onkin otettu siihen aikaan vuorokaudesta, kun pienet piltit vetelevät kuola poskella unta palloon.
Vähän vähemmän seesteiseltä näytti seuraavana päivänä tunti heräämisestä.



Sänky on vielä kuosissaan kyllä, mutta ette usko miten monta kertaa oli patjat erillään, petari valuneena matolle, päiväpeitto rullalla ja lasten silmät onnesta soikeina!?
Äidin silmät ne vasta soikeina olivatkin, suorastaan pyörivät päässä.

Tässäpä teille muutama kuva jo valmiista huoneista.


 


Yllä siis poikien huone. (Sääliksi käy näitä kuvia. Olkoon kamera seuraava esine, jolla heitämme vesilintua.)
Ja alla neidin ja junnun huone, jossa paistaa aina aurinko.




Ihan ei kyllä näytä itseltään tuo keltainen. Mutta on kyllä ihan keltainen. (Ei löydy siis värikartasta sävyä kuiru. Eikä vaikku. Pahoittelen.)

Meidän makkari on vielä vaiheessa. Lamput on tulossa ja muutama pensselinveto tieten ois paikallaan. Siitäpä sitten kuvia myöhemmin.
Pienellä pintaremontilla saa kivan ehostuksen. Kylläpäs vanha tuntuukin tunkkaiselta.

Torstaita toverit! Mun sokerilakko on kuulkaa neljää päivää vaille valmis. Ja täten kauppareissuilla on kulunut kohtuuttoman paljon aikaa, koska..
..mitäherkkujasyönekana-suunnitteluun täytyy tottakai varata aikaa. Noloa.


tiistai 24. syyskuuta 2013

Pitsiä ja pastellinsävyjä




Sitähän aivan yllättää itsensä tuon tuostakin.
Luulee tuntevansa minänsä hyvinkin.
Että tykkään kirkkaista väreistä ja selkeistä muodoista ja niin pois päin.
Sitten sitä yhden kerran havahtuu kuin jostain transsista sovituskopissa päällään mintunvihreä pusero. Tai semmoinen ihan(a) vaaleanpunainen neule. (Ja sitten käydään päänsisäinen keskustelu vanhan minän ja uuden minän kesken. Se on kuulkaa taistelu se.)
Ja samaisen herätyksen kokee kiivetessään kaupan ylimmäiseltä hyllyltä jotain sydämin koristeltua kerrosvaasia. (Kyllä, minä se juuri olen joka tarvii siellä kaupassa niitä tikkaita yltääkseen sinne toisiks ylimmälle hyllylle. En tottavie tiedä, miksi en ollut paikalla kun senttejä jaettiin.)

Mutta tylsäähän tässä olis, jos ei koskaan tulis vastaan mitään yllättävää.
Ajatelkaa mikä ajatus, että et edes itse tunne itseäsi ihan kokonaan.
Toisin sanoen, ihminen voi olla mielipiteitä täynnä, mutta onneksi niitä voi aina välillä vaihtaa.
Jos haluaa.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Vanha lähti, uusi tuli.




Ei mulla tässä muuta, kuin että ajattelin sullekin kertoa, kuinka vanha kone alkoi käryämään (liekö ottanut mallia talon rouvasta) ja lähti näin ollen kiireen vilkkaa vaihtoon.
Uusi on niin kiva ja uusi ja tehokas. (Ja tyhjensi sen samaisen käryävän rouvan rahapussin.)
Ja tottakai juuri ennen Ikean reissua. Niillä oli selkeästi vanhan koneen kanssa joku diili. Kimppa.

Mutta kyllä voi uusi pyykkikone tehdä ihmisen iloiseksi. Ihan siitä pyykkäämisen ilosta oon pyykänny ku viimeistä päivää. Ei oo loppunu alkkarit kaapista, ei.
Ja mikä parasta, ihan mehuissani painelen lapsilukkoa edestakaisin.
Hykertelen, kun kukaan ei pysty sekoittamaan ohjelmaa kesken kaiken. (Vanhasta koneesta tämä lukko puuttui, vähän tyhmää. Mutta toisaalta, kaikkihan eivät sitä todellakaan tarvi.)
Ehkä ärsyttävintä maailmassa (sokerilakon lisäksi) on, kun joku pikkuräpylä vääntää ohjelman kiinni, kun sitä on jäljellä kolme minuuttia.

Ps. Sitä ärsyttävää sokerilakkoa on jäljellä enää vielä kahdeksan päivää. Ja voin kertoa, kun nuo päivät ovat ohi, en ala tähän enää koskaan. Never.
Uskotteko, että oon aikonu luovuttaa ainakin ykstoista kertaa. Mutta kun en ole luovuttaja-tyyppiä. Niin enhän siis voi luovuttaa.
Voiko oma jääräpäisyys ottaa päähän? Mua on ottanut. Ja monesti.

Peeässän peeäs. Oonko koskaan kertonut, että rakastan meidän kodaria. Se on niin kiva.
Tilava ja aina kuin lähtevä laiva. Mutta silti.

torstai 19. syyskuuta 2013

Loppusuoralla..



..tai ei sittenkään. Puolenvälin ja loppusuoran puolessa välissä. Ehkä.
No, jokatapuksessa pikkuväki nukkuu jälleen (luojan kiitos!) omissa boxeissaan ja rauha on maassa. Siitä soutamisesta ja huopaamisesta tässä ehdittiin nauttia aika monta päivää.
En tuota muista mene sanomaan, mutta meikäläisen airot oli jo aika puhki soudetut.

Niin on väsy, vaikka itse remontin eteen en oo paljoa uhrautunut. Kaikki kunnia miehelleni, joka on jaksanut puurtaa.
Mutta väsy se kuulkaa tahtoo välillä tässä tivolissa tulla, ihan ilman sitä remppaakin.
Joskus sitä havahtuu siihen, miten pitkään on jatkunut suht´ seesteistä eloa vanhempien ja jälkikasvun välillä. Mutta valitettavasti ihmisiä tässä vain ollaan puolin ja toisin, ja niitä kärähdysräjähdyspamahdus-päiviäkin on. Tämä päivä on siitä oiva esimerkki.

Oi jospa oisit saanut olla muu-kaa-naaa!
(Oisit ehkä shokkihoitoa saamassa ensiavussa.)


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Perunarieskaa


Olen ehkä joskus maininnut meidän esikoisesta, joka ei syö perunaa. Noin kolmisen vuotta sitten hän ei enää suostunut maistamaankaan. (Ruokana oli muistaakseni kinkkukiusausta ja tätä nykyäkin tyyppi kulkee pyykkipoika nenässä aina kinkkukiusaus-päivänä!)
Tämä pahuksen peruna on aiheuttanut meikämammalle pienehköä päänvaivaa viimeiset kolme vuotta!
Minkäs teet, että me pottukansa vedetään lähes päivittäin ruoaksi perunaa jossain muodossa? Ollapa Italiassa tai Kiinassa, niin puputettais pastaa ja riisiä. Noin niinkuin kärjistetysti.

Eskarilaisen ja eskariopen kanssa kävimme tässä yhtenä päivänä palaveria.
Kaveri sai loistavaa palautetta muuten, mutta yhden sanan ope oli lappuunsa tuhertanut. Peruna.
Toistaiseksi koulupäivät ovat niin lyhyitä, että niistä juuri ja juuri selviää hengissä näkkärillä. Vähän paniikissa odotan niitä kuuden tunnin koulupäiviä, jos peruna on edelleen peikko.

Mulla ei oo ollu tapana todellakaan tehdä montaa eri ruokaa päivässä, vaan silloin kun on ruoka, sitä syödään tai sitten ei syödä mitään.
Tyypin ruokailut on siis olleet suurinpiirtein kastiketta (ei perunaa), keittoa (ilman perunoita) tai kalaa (ei muusia).
Laitan uskollisesti sen perunan joka ikinen kerta lautaselle, ehkä toivon ihmeen tapahtuvan. Saahan sitä toivoa. Jannu vaihtaa haarukankin heti, jos se on hipaissutkaan muusiläjää. Kreisiä, ihan kreisiä.

Mutta itse asiaan.
Perunarieska uppoaa kaveriin kuin karkki.
Ja vaikka vähän kysyvästi katson siis tähän on laitettu perunamuusia? on vastaus, ihan sairaan hyvää!
Ota tuosta sitten selvää.
Ehkä tässä ollaan otettu ensimmäinen askel kohti pelottavaa perunaa. Mä niin toivon.



Kuvan henkilö ei liity tarinaan. Hän hääräsi apuna rieskan teossa muuten vaan. Tai riesana, miten sen nyt ottaa.

Ps. Joko huomasit alapalkkiin lisäämäni tykkään-painikkeen. Tykkää jos tykkäät.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Yogapantsit pikkuväelle




Minä se en kuulkaa kyllästy hehkuttamaan näitä pöksyjä.

Omani ovat ihan lempparit, siispä tilaukseen lähti kahdelle nuorimmalle nää päntsit myös.
Ajattelin syksyn mallistoa selatessani (me&i siis), että nojoo eipä oikein oo mitään mikä iskee.
Siis tiedättekö sen tunteen, kun oot ihan yber-varma siitä, että tälläkertaa et tilaa ehkä mitään!
Mutta sitten..niin, sitten kun se esittelijä raahasi sen rekin tupaan ja esitteli ja pisti parastaan, niin mietin kuka ihme se heppu oli joka ajatteli eilen meikäläisen aivoilla?

Pojan puin minä, neiti puki itse itsensä.
Ehkä nämä ceriset yogat eivät anna parastaan sini-puna-keltaisen asustuksen kanssa, mutta minkäs teet kun lempparit pitää saada kaikki kerralla päälle?
Oikeasti, jos koko komeus olisi mennyt läpi, kuvassa olisi myös hellokitty-teeppari (helisimen päällä ofcourse) ja Nokian siniset kumpparit.

Tajunnan räjäyttävää stailausta, sanon mä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Viikko käyntiin.




Joskus viime talvena hommasin itselleni Tupperwaren ExtraChefin.
On muuten järeä kone. Eikun siis väline, koska koneen virkaa toimittaa oma handu.
Kai tämä on lähinnä silppuamiseen tarkoitettu todella terävine terineen, mutta myös erilaiset sekoittelut onnistuu oikein hyvin.

Monet mun aamuista käynnistyy kahvin lisäksi siis smoothiella.
Eipähän ole tullut hankittua koskaan blenderiä (osaksi siitä syystä, että sitä ois kiva säilyttää pöydällä, mutta meillä se ei oikein sopisi mihinkään), mutta tää vehje ajaa kyllä täysin saman asian. Ja vieläpä vähän ekologisemmin. (Mun oikean käden hauis on kuulkaa Guiness-luokkaa kohta.)

Näitä smoothie-ohjeita on ihan miljoonia. Siis siihenhän voi laittaa käytännössä ihan mitä vain.
Teen yleensä pohjan pehmeästä rahkasta, jogurtista ja maidosta.
Makuna mansikka on ehdottomasti minusta paras.
(Vadelmista tulee ihan kauhea, kun niitä kiviä kaivaa viellä seuraavalla viikollakin hampaista.)
(Kiiwi-banaani tärskäytti semmoisen makuelämyksen, että kitalakea karvastelee vieläkin.)
(Mustikka on ihana, mutta en suosittele nauttimaan pillillä. Tukos.)
Ananasta, persikkaa, sit näitä siemeniä, pähkinöitä, leseitä. Ihan mitä vain.
Paitsi vihreää.
Ajattele miten ennakkoluuloinen, mutta vihersmoothieta en aio kyllä kokeilla. Örk. (neversaynever, yesyes..)

Ja mikä parasta, tämän törpön voi sitten lyödä jääkaappiin, jos ei koko juoma mee kerralla alas. (Se kiiwibansku-hässäkkä lojui siellä ehkä turhan monta päivää.)

Ihan ilman palkkaa teille tätä mainostelen, koska tää on semmonen juttu johon kannattaa satsata jos joskus satut törmäämään.
Mä en oo katunu hetkeäkään.
Surautellaanpas tästä sitten uusi viikko käyntiin!

Ps. Meillä remppa jatkuu. Oon ihan tärinöissäni.




perjantai 13. syyskuuta 2013

Kotona paras!


Mitä tuota suotta kerhoon lähtee, kun sillävälin saa kotona laatuaikaa äidin kanssa.

Pelataan muistipeliä. (Mä häviän joka kerta.)
Leikitään pikkulegoilla. (Se on muuten siistiä.)
Käydään puistossa. (Meidän osoite vaihtuu ihan pian tuohon lähipuistoon.)
Käydään kaverisynttäreillä. (Sä oot mun niin niin niin paras kaveri!)
Ja pengotaan poissaolevien tavarat läpikotaisin. (Ilman lupaa.)

Ei auta lahjonta, ei kiristys, houkuttelu eikä uhkailu. (Giljotiinia ja sähkötuoliakin meinasin.)
No eiku lahjontaa ja houkuttelua näistä on vain oikeasti testattu.
Ajatella, että jonkun mielestä mä oon niin kiva, ettei musta raaski erota kahdeksi tunniksi.

Sit mä vasta lähden ku oon seitsemän vuotta.
(Kylmä hiki virtaa jo valmiiksi. Onneksi siihen on vielä muutama vuosi. Mutta sitten onkin jo pakko.)

Tämä kerhoonlähtemis-yritys ja eroahdistus laajeni jo sellaisiin mittoihin, että tyyppi nyyhki oven takana kun menin vessaan.
Päätin rauhoittaa tilanteen toistaiseksi.
Vessarauha on nimittäin viimeinen asia mistä haluan luopua. Kaksi minuuttia ihan yksin.
Kotiäidin luxus-hetki.


keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Se aika vuodesta


Nyt on syksy.
Mistä sen tietää?
Siitä, että kaapit pitää raivata ja varata kirppispöytä.

Teen sen kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Niiden väliset ajat keskityn vain ja ainoastaan haalimaan lisää tavaraa. (Saatan nukkua ja syödäkin, ehkä.)
Koska jos ei osta uutta, ei voi myydä vanhoja pois.
Tai siis jos ei myy vanhoja pois, ei voi ostaa uutta. Miten haluatte.

Ja tietysti jotta saat tavaroiden valkkaamisesta ja hinnoittelusta extreme-lajin, ota toki lapset avuksi.

Missä ne sakset taas on? (Etsi viimeisestä mahdollisesta mieleentulleesta paikasta, vessan kaapista.)

Ei tätä saa myydä!!!! (Kyseessä todennäköisesti vaate, joka on harmaa vain siitä syystä, että se on ollut hautautuneena hyllyn perälle. Googleta fossiilisoituminen?)

Pipi tulee.. (Kaksivuotias läväyttää nuppineulat keskelle makuuhuoneen lattiaa. Tästä saattaa aiheutua myöhemmin illalla rumia sanoja.)

Rits, räts ja pläts! (Kerkeät kuvan ottamisen ajan ihailla vaatevuorta rattaiden kyydissä.)

No jokatapauksessa urakka on valmis ja maanantaista lähtien paikallisen kirpparin osasto 23 palvelee teitä, varsågod!!

Ps. Onkohan rusinat sallittuja sokerilakkolaiselle? Toivottavasti vastaus on kyllä, koska muuten voin siirtyä tästä seuraavaksi sen avatun suklaalevyn kimppuun.
Mitä korviketta te muuten käytätte sokerihimon iskiessä?

maanantai 9. syyskuuta 2013

Porsaita äidin oomme kaikki!



Miten ihmeessä ihmislapsi voi olla niin porsas?

Mä inhoan kaikkia sellaisia sanoja kuten sormiruokailu, käsien motorinen kehitys ja tukehtumisvaara. (Lisäksi inhoan kaatuneita mukeja potenssiin sata, paahtoleipää ja perunamuusia. Ai niin, ja Ikean muovimukeja vasta inhoanki.)
Mutta minkäs teet, kun poika 1v10kk tahtoo minä ite? Ettei iskä (eikä varsinkaan äiti) saa pitkällä tikullakaan koskea mihinkään hänen nenän edessä nököttäviin sapuskoihin.
Että antaa palaa poika!

Minäpä kerron.
Muki kaatuu keskimäärin kolme kertaa päivässä (ja on ruokailun päättyessä niin kähmitty ja sisällöltään jotain ihan muuta kuin maitoa).
Mukissa ollut juotava on yleensä pöydällä, pöytälasin ja pöydän välissä (tätäkin muuten inhoan..ei vaan vihaan!), lattialla ja valitettavasti meikäläisen verkkareillakin hyvin usein.
Lautasella oleva ruoka päätyy jo suurin osa suuhun, mutta sitä löytyy myös aina kyynärpäistä, hiuksista ja lähellä istuvien takalistojen alta. (Tiedättekö miten tiukkaan jää perunamuusi ja kaurapuuro hiuksiin? Entäs voi?)
Ai niin, kun ruokailu on saatu päätökseen sanotaan kiitti ja kipataan ruokalappuun eksyneet jätökset vielä syliin. Huom. jos siellä sattuu jotain olemaan. Paino sanalla jos.

Kun vain muistaa vetäistä ne sikailusuodattimet silmilleen sen viisi kertaa päivässä, niin kyllä se siitä. Ja edistystä on tapahtunut, kun enää ei tarvi viittä kertaa vaatteita vaihtaa päivän aikana.
Neljä riittää.

Rentoja ruokailuhetkiä itse kullekin!
(Minä meinaan saada vielä toistaiseksi sydärin, hedarin ja hermoromahduksen joka kerta!)

Todellinen selviytyjä.


Ja kannattaa vielä pitää varansa, että kiikuttaa kaverin hetimmiten kokovartalopesulle. Peilistä se kuivahtanut perunamuusi vasta huonosti lähteekin.

Ps. Sokerilakko(kin) menee päin mäntyä. Nytkin pitäisi mennä pinaattikeiton tekoon, kun mieli tekisi niin vietävästi sitruuna-lakristijäätelöä. On se niin väärin.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Sokeriton syyskuu



Blogeissa on myös jääkaappien paljastelujen lisäksi haasteltu elämään kokonainen kuukausi ilman sokeria. Sehän vain passaa. (Tai siis ei todellakaan.)

Makeanhimoni ei ole sitten viime postauksen jälkeen hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, pesiytynyt entistä tiukemmin meikäläisen selkärankaan.
Musta tuntuu että kuolema koittaa (no okei, ehkä liioittelen, vähän) jos en aamukahvin kera saa keksiä. Tai paria. Tai puolta pakettia.
Tai jos on hyvä kirja, niin sen sisältökin paranee ainakin puolella, jos on vieressä säkillinen irtsikoita, joita voi samalla lapata ääntä kohti. Voi jopa käydä niin, että neljäsadan gramman karkkipussin tuhoamisen aikana ehdit lukea kokonaiset kaksi aukeamaa. Ihan totta.

Mutta nyt. Sokeriton on siis meikäläisenkin syyskuu.
Ensimmäinen viikko tässä kohta mennyt, ja kyllä on välillä käyty kunnon painia. Tänäänkin mun teki niin mieli pullaa, niin älyttömästi. Enkä ollenkaan pistäis pahaksi, vaikka mullakin ois tänään karkkipäivä. Olen vilpittömästi kateellinen jälkikasvulleni. Säälittävää.

Ja kaiken tämän tuskan lisäksi koen hirmuista sääliä tuota kuvassa olevaa avattua suklaalevyä kohtaan. Eikai se ehdi mennä pilalle tässä kuukauden aikana. Kamalaa jos joudun kokonaista 150g ihanaa suklaata heittämään pois.
Nojoo, ei pelkoa. Mun miehen syyskuu on täysin sokerillinen.

Onneksi jemmassa ei ollut tälläkertaa muuta kuin nuo kuvan herkut.
Ei laukussa suklaapatukkaa.
Ei auton hanskalokerossa m&m´s-pussia.
Ei takin taskussa Super Salmiakki-askia, eikä toisen ja kolmannenkaan takin taskussa mitään.

Tavoitteena ois syyskuun jälkeenkin olla sen verta selibaatissa, että kerta viikossa riittänee. Jää nähtäväksi. Ehkä teen niinkuin Lomanin Teuvo, että jätän lauantaina kaiken muun syömisen väliin, vedän vain ja ainoastaan herkkuja.
Kreisiä.


Tässä viime perjantain aamupala. Ootteko kokeillu Daim-muffinsseja? Törkeän hyviä.
Tottakai söin ensin leivän. Siitähän tulee vain huono-olo muuten.
Tyhjään mahaan herkkuja. Hyi kamala.

torstai 5. syyskuuta 2013

Haasta jääkaappisi!


Lighthouse-blogin Elisa haasteli viimeviikolla paljastamaan jääkaappiemme sisältöä juuri sellaisenaan kun se sattuu sillä hetkellä olemaan.

Tämä on haaste. Tämä on todellinen tirkistelyhaaste. Jääkaapit ovat mielenkiintoisia, ja voisin kuvitella niiden kertovan jotain omistajastaan. Tosin se kertomus riippuu kyllä ihan siitä, milloin sinne kurkistaa. Joten heti kun luet tämän, kipitä jääkaapillesi ja ota sieltä kuva. Älä poista mitään, älä järjestele mitään. Vaan ota kuva just siitä tilanteesta kun avaat jääkaapin oven.

Ensinnäkin, nopsasti luin haista jääkaappisi! (siis mitä?)
Toiseksi, kun asia valkeni, ajattelin herranjestas, mitähän sieltä omasta löytyykään?
Mutta silti haastin. Itseni ja jääkaappini.
Meidän torstai jääkaappimme näytti siis tältä.

Kävipä muuten tuuri.
Torstaisin siellä on yleensä vain ituinen pottupussi, ruisleipäpussin jämät, puolikas kurkku ja joku purkki jotain jota avatessa toivoisit olevasi jossain ihan muualla.
Mutta mulla sattui olemaan me&i-kutsut illalla, joten sieltä löytyikin jotain herkkumuffinsseja ja ja ja..

Vakiovarustukseen kuuluu maidot, tuoremehut, jogurtit, rahkat, juusto, leikkele, vihanneksia milloin mitäkin (joskus ei mitään), leipää (kuka pöljä säilyttää leipää jääkaapissa?) ja raejuustoa. Ja limua, aina.
Jos lapset sais päättää, sieltä löytyis 6 hyllyllistä vanukkaita.
Jos mies sais päättää, sieltä löytyis 6 hyllyllistä lihapiirakkaa ja lenkkimakkaraa.

Mutta onneksi pääosin sen sisällöstä päätän minä.
Näin ollen yritän turvata perheenjäsenieni suht terveellisen ruokavalion.
Se on muuten todella haastavaa, se!

Utelias en ole, mutta miltä sun jääkaappi näyttää?






keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Niin lomalla!




Aina välillä pitää lomailla. Että taas jaksaa.
Tai välillä pitää lomailla, että taas huomaa miten kivaa siellä kotona onkaan.
Ei siis sillä, etteikö ois ollu kiva loma.

Kotona vain kaikki on niin selvää. Niin rutiininomaista.
Nyt syödään, nyt ulkoillaan, nyt nukutaan päikkärit.
Lomalla tottakai saakin rutiineista luistaa, mutta kaiken sen tekemisen ja touhuamisen keskellä kellosta ei oo välillä tietoakaan. Tai se vain luikkii niin vauhdilla eteenpäin, ettei mukana pysy.

- Pikkuveli ei oo viimeiseen tuntiin muutakuin rääkynyt. (Päiväuniaika oli ja meni.)
- Yksi hyppii pitkin seiniä, toinen vollottaa ja kolmas tekee molempia. (Hetkinen, välipala-aika oli ja meni.)
- Yksi herää 5.30 ja herättää kaveritkin. Hihhei, nyt leikitään! (Kämpästä puuttui pimennysverhot.)
- Äiti, mulla ei oo ku yks t-paita mukana! (Pakkaaminen ei mennyt ihan putkeen.)

Haluaisin sanoa, että oli niin ihana tulla kotiin. Mutta en tiedä puhuisinko silloin totta.
Katsokaas, kun meidän neitipuput olivat lisääntyneet meidän poissaollessa. Tottavie ilman lupaa. Siis keskenään. Ihan totta. Olivat mokomat ilmeisesti saaneet adoptiopaperit läpi. Ei, vaan tupatarkastuksessa on tullut ilmiselvä virhe. Meitä on huijattu. Kyllä ne tyttöjä ovat! Tunnistaminen voi olla ensikertalaisena vaikeaa (thanks wikipedia). Niin näköjään.

No anyway, neljä kappaletta pikkukavereita, muutaman päivän ikäisiä, vikisi pesässä.
En ois uskonu minkälaista tunneskaalaa sitä voikaan käydä läpi mielessään muutaman kilon eläimen takia.
En tiedä oisinko itkenyt, nauranut hysteerisesti, oksentanut vai säälinyt. Tein kaikkea varmuuden vuoksi, paitsi en yökännyt.
Ihan semmosta vain, että loput lähtee, yksi jää. Siis kaikista kuudesta.
Nimittäin puput voivat tulla sukukypsäksi jopa kahden kuukauden iässä. Ne synnyttävät yleensä kolmesta viiteen poikasta (kääpiömaatiaiset siis) ja kantoaika on 30vrk (thanks wikipedia). Mitä hitsiä? Vaikka rakastan pupujani yli kaiken, en todellakaan aio kanifarmariksi. Mun laskuopin mukaan jouluna pupujen lukumäärä olisi kolminkertainen? *pyörtyy*

Voi elämä, sain hirveän päänsäryn.
Että semmoinen viikko takana. Ihan tosi kiva.
Vietävän jänikset minkä teitte.

Mitä tästä opimme.
Älä ahnehdi. Ota yks elukka kerrallaan.
Tai jos olet ahne, varmista myös elukoiden alakerran tilanne. Sataprosenttisesti.

Ps. Lapset tietävät vain sen, että puput ovatkin tyttö ja poika. Ja siksi toinen lähtee takaisin sinne mistä tulikin. Ensimmäisen kerran jouduin sellaiseen tilanteeseen, että enpä tiennyt mitä olisin selittänyt.
Varsinkin kun viisivuotias olisi kuulema auliisti ottanut poikasia vaikka sata. No thanks.