maanantai 29. syyskuuta 2014

Kello kahdentoista jälkeen






Kun on aamupäivä touhuttu pikkuväen kanssa kotona, aletaan pikkuhiljaa odottaa koululaisia saapuvaksi.

Mikäli vauvan päiväunet sallivat, lähdemme koko komppania poikia vastaan koululle.
Yleensä tyyppi herää joko niin aikaisin, että ehtii nukkua jo yhdet päiväunet ennen kello kahtatoista, tai sitten on nukkunut niin myöhään että alkaa ekoille unille vasta kun lähdemme liikenteeseen.

Liikkeelle lähtö tapahtuu yleensä varsin riehakkaissa tunnelmissa.
Iso neiti pukee jo vauhdilla itsensä ja roikkuu ovensuussa edes takaisin (yleensä päästäen sisätiloihin mahd.palj. ötököitä) kun me toiset vasta etsitään hanskoja ja villasukkia.
Pikkuveli on satavarma joka päivä siitä ettei häntä pissata lähtiessä (mutta joka toinen päivä pissataankin sitten matkan varrella puskaan), ja vahingosta viisastuneena en suostu häntä pukemaan ennen kuin tarpeet on tehty.
Vauva tyytyy odottamaan joko ulkovaatteet päällä tai ilman ulkovaatteita (riippuen siitä kumpi vaihtoehto nyt just sinä päivänä on äidistä parempi) kunhan vain saa jyrsiä tai nuoleskella jotain ällöttävää, kuten kumpparia tai pyykkitelineen jalkaa. Karvamatot on ihan kauheimpia.

Ja sit mentiin.
Toki joka päivä joku ei jaksa polkea, joku ei todellakaan tarvi hanskoja, vinkuu kypärän ja pipon ärsyttävää yhdistelmää, haluaa kävellä itse tai ei jaksa kävellä senttiäkään.
Koulun pihalla odotellaan molemmat pojat matkaan ja eskarilainen haluaa aina avaimen ja polkeekin kotiin aina sukkelammin kuin muut. Sukkeluus on tällä kaverilla sitä luokkaa, että kun mamma puuskuttaen puskee kaksostenrattaat kotipihalle, eskari jo heiluttelee valmiiksi äherrettyä kotitehtävää portailla. Ja välipalakin on ehditty jo syödä. Ja matkaa koululta kotiin on siis tasan 5min.

Yleensä siinä vaiheessa kun ehdin itse sisälle on eteinen täynnä reppua ja lenkkaria, keittiö täynnä mukeja ja leivänmuruja ja majaleikit jo täydessä vauhdissa.
Siinäpä sitten keittelen päiväkaffit ja istuskelen katselemassa tyyppien touhotusta.
(Joskus saatan ärjähdellä vaatteita naulakkoon ja marmattaa sotkuisesta voiveitsestä, avonaisesta jääkaapin ovesta puhumattakaan, mutta noin suunnilleen meillä on kyllä ihan kivoja päiviä.)

Nautin todella paljon siitä, että saan olla kotona lasteni kanssa.
Voi tehdä jotain tai olla tekemättä mitään jos ei jaksa.
Pyykkäys, siivous ja ruoanlaitto rytmittyy pitkin päivää ja lasten kanssa ehtii touhuta kotitöiden lomassa yleensä aika leppoisaan tahtiin!
Koen olevani onnellisessa asemassa kun on mahdollisuus hoitaa lapset kotona.
Töihinlähtö fiilistä saan lievennettyä kivasti keikkahommilla silloin tällöin.
Tää on parasta just nyt.




lauantai 27. syyskuuta 2014

Sipulimysteeri



Tein taas kivan ylähyllylöydön.
Siis sellaisen ihanan tai kauniin asian, joka on nostettu kaupassa ylimälle hyllylle lähes kattoon, ja jota tällainen persjalkainen käppänä ei edes maasta kunnolla näe ilman kiikaria (tai tajua katsoa).

Sipulit saivat uuden kodin ja mun tavaranhaalimispakko pitää taas (hetken ainakin) tyytyväistä murinaa vihaisen karjumisen sijaan.
Tykkään ihan tosi kovasti tästä purkista, mutta arvatkaapa mitä? Meidän perheessä tästä tykkää joku toinenkin, ihan tosi kovasti.
Tekstasin onnessani purkin kylkeen SIPULI, ja vannotin muita perheenjäseniä olemaan koskematta niin liituihin kuin purkkiinkin. Ja kuinkas sitten kävikään kun seuraavan kerran kuljin keittiön läpi? No, purkissa luki SIULI.
Ärähtelin ja murahtelin hetken jälkikasvuni suuntaan, mutta kun kukaan ei tunnustanut tekosiaan, raapustin uudelleen tekstin SIPULI.
Siinä vaiheessa ärähtelin ja murahtelin (oikeasti mua kyllä nauratti jo) oikein äänekkäästi, kun jälleen kuljin keittiön läpi ja purkin teksti ilmoitti SIPUL.

Ihastuin niin paljon tähän purkkiin (rakastan muuten kaikenlaisia purkkeja) niin paljon, että ajattelin hankkia samanlaiset purkit kahville, lihaliemikuutioille, mannaryyneille ja myslillekin.
Jää nähtäväksi antaako tuo mysteerinen kirjoitusten töhrijä purkkien olla jatkossa rauhassa, vai tuleeko kahvipurkin kyljessä lukemaan KAHI tai myslipurkissa YSI.

Oikeasti tämä ei ole enää mikään mysteeri.
Ekaluokkalainen jäi kiinni rysän päältä.

torstai 25. syyskuuta 2014

N(K)ukkumisjuttuja




Vauva on viime aikoina nukkunut ihan todella huonosti ja meidät yöt ovat menneet suunnilleen näin:

- vauva nukahtaa ilman nukuttamisia joko omaan sänkyynsä tai meidän sänkyyn.
- vauva älähtää noin 1-2h nukahdettuaan, mutta hiljenee yleensä tuttiin ja jatkaa unia.
- vauva on heittämällä ykkösenä herkkäunisten listassa (herää tassuttavista askelista aina vessanpöntön kohinaan, vierustoverin pierusta puhumattakaan. Luultavasti nukkuisi illasta aamuun, jos talon muu väki olisi koko yön hipihiljaa. Ts. kuolleena)
- vauva syö parhaimmillaan vain yhden kerran aamuyöllä, pahimmillaan viisi kertaa eli puolentoista tunnin välein.
- vauva rakastaa herätä kolmelta tai neljältä ja valvoa noin seitsemään, jolloin nukahtaa uudelleen ja nukkuukin sitten lähelle puolta päivää (nämä yölliset kukkumiset sisältävät mm.kikatusta, kiljuntaa, hiuksista, kaulakorusta (äidin) ja sukkahousuista (omista) kiskomista, kääntyilyä, potkimista ja kaikkea muuta vastaavaa mitä öisin ei todellakaan kuuluisi tehdä. Itkua ei juurikaan onneksi kuulu.

Äitiä väsyttää.
Muutaman tällaisen session käynnistyessä jätän kiukkuisesti sähisten ja typeryyksiä lausuen kiljuvan vauvan ja mistään tietämättömän isukin oman onnensa nojaan (koska vauva sippaa itsekseen joka tapauksessa jossain vaiheessa) ja hiissaan vieraspatjan jompaan kumpaan isompien lasten kamariin, jossa hyvällä tuurilla saa nukkua koko loppuyön heräämättä.

Aamulla yölliset murheet on kuin pois pyyhitty kun kamarista alkaa kuulua pärinää ja kiljumista ja uuteen päivään herää maailman ihanin vauva. Eihän niille voi kauaa kiukutella kun ovat vietävä soikoon niin söpöjä.

Sitten soitan miehelle töihin anteeksipyynnön yöllisistä rähinöistä johon vastauksena kuuluu ai, onko joku ollut viime yönä hereillä?
Miehet on ihan parhaita.


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sydämeni valittu





Tämä nyt ei oo mitään kauhean uutta mun kohdalla, mutta kun mä olen rakastunut.
Cloettaan. Cloettan Centereihin.
Että joku älykkö on keksinyt tunkea markkinoille niin ihanan täydellisen suklaanapin jonka sisus on toffeeta ja joka on vienyt erään perheenäidin sydämen. Ihan täysin.

Mä päätin viimeksi tänään, että huomenna alkaa sokerilakko. Tai oikeastaan mietin, en vielä päättänyt, koska tuon ajattelutuokion jälkeen mun verkkokalvoille on tasaisin väliajoin heijastunut kuva suklaanapeista jotka todella tehokkaasti tyrkkivät pois sitä sokerilakko-ajatusta näkyvistä.
Yön aikana tämä taistelu saanee päätöksensä ja mielenkiinnolla odotan lopputulosta.

Kuvaan asettelin nätisti vain kolme nappia, mutta älkää luulkokaan että tuo määrä riittää pitämään meikäläisen tyytyväisenä. Ehei, pistelin poskeeni koko 78g pötkön. Aika vähän minusta, ihan hyvin voi syödä kerralla kaikki. Yhdestä, kahdesta tai kolmesta tulee vain paha mieli.
Välillä ahdistun ihan itkun partaalle tästä makean tuskasta, välillä taas en ahdistu ja haluan nauttia siitä hyvällä omalla tunnolla.

Sitähän se rakkaus on, myötä- ja vastamäkeä.
(Haluan jakaa rakkauteni, maista ja rakastu! Jos et ole jo sitä tehnyt. Ai niin,  ja ihan itse omilla rahoilla suklaan ostin, ja ihan oikeasti itse tykkäsin.)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Pomp de Lux-kutsut




Minäkin kun muutkin.
(No en oikeasti siksi, vaan siksi, että rakastan näitä vaatteita!)

Meillä on ollut ihan mieletön härdelli syksy. Ja näyttäis edelleen jatkuvan niin hektisenä, että joulu on ihan tuota pikaa.
Ajattelin ensin, etten yksinkertaisesti ehdi (ja jaksa) järkätä kutsuja, mutta kun uusi mallisto ilmestyi, niin yllättävää kyllä mieleni muuttui.
Olisinhan voinut toki tehdä tilaukseni ilman kutsujakin, mutta toisaalta leppoisia naisten iltoja ei ole koskaan liikaa! Näkee samalla tuttuja ja ehtii vaihdella kuulumisiakin kahvikupposen lomassa.

Meidän talon miespuoliset henkilöt (sitä isointa lukuunottamatta toki) ovat tämän kesän ja syksyn aikana sekä hurahtaneet pituutta monia senttejä että taantuneet maassa laahaamisen tasolle.
Lahkeet ovat mallia Ei-kastu-jos-tulva-tulee ja aika monien housujen polvissa illistelee palkeenkieli.
Siispä ostoslistalla oli ainakin housuja. Niitä haarat polvissa mallisia, ihania. Toki olkaa kuulolla, jos hyllytyksiä tapahtuu (ainakin vaatteiden suhteen tarkan eskarin suhteen) niin voi olla että 116cm housuja lähtee samantien kiertoon. Voiko olla niin älyttömän tarkkaa? Se kuulkaa voi jonkun maailma kaatua siihen, kun joku juttu ei olekaan just kohdillaan. Aamut ovat aivan erityisen tarkkoja. Pojalle. Ja rankkoja. Äidille.

Ja tasapuolisuuden nimissä neiditkin saivat jotain.
No tottakai samikset puserot.
Kun se on vain jotenkin söpöä samistella. (Minäkö tämän kirjoitin? Ei olis uskonu.)

Pakettia odotellessa.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Ah näitä aamuja!






Syysaamut on parhaita.

Olen kynttilöiden suurkuluttaja. Tästä pikaisesti laskettuna näkyy 17 eri kippoa, lyhtyä ja jalkaa joissa on kynttilä. Yhdessäkään ei kyllä pala tuli just nyt, mutta joka tapauksessa.
Vähänkö se on kivaa aamuisin (kun pojat on saatu koulutaipaleelle) istua kynttilän valossa, juoda aamukahvia ja selailla blogeja tai lukea kirjaa. Rauhassa.

Mutta toisaalta, tästä aamusta oli seesteisyys kuulkaa kaukana.
Pikkuveli päätti herätä samaan aikaan kuin muutkin, eikä suinkaan köllötellyt äidin kainalossa hiljoksiin vaan repesi henkseleistään sillä sekunnilla kun sai silmät auki.
Rauhallinen blogienselaus-hetki vaihtui tahtojen taisteluun vaatetuksesta ja sähisten huudettuun (ah jo niin tutuksi tulleeseen) kommenttiin SÄÄ ET OO MUN ISKÄ! No en oo joo, mutta valitettavasti äiti kyllä.
Ai että tää mun tulisielu on niin hellyyttävä.

Ja tähän hellyyttävään sähinään heräsivät myös neidit, joten kynttilöistä ja kahvista nauttiminen siirtyi sitten johonkin toiseen aamuun, ja eilisten kutsujen siivoaminen aloitettiin muumien voimalla.
Kyllä ne tuikutkin siellä jossain tuikuttivat taustalla. Aina.

Ps. Mua jotenkin ottaa päähän nää mun kuvat. Ikinä ei näytä niin ihanalta kameran linssin läpi, mitä luonnossa. Aina joku näyttää olevan johonkin päin kallellaan tai näyttää pieneltä tai jotenkin rumalta. Mutta tiedättekö, kun mun kamera- ja valokuvausrahat meni kirjaimellisesti pöntöstä alas.
Puhelimen muodossa. Säästöliekillä mennään siis jatkossakin.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Pienet ilot



Meidän lapset tykkäävät kuplamuovista.

Siis niin kovasti, että kun sitä joskus jostain paketista ilmestyy niin periaatteessa he kiskovat toisiltaan käsiä, jalkoja ja päitä irti, kun kamppailevat kuplamuovin herruudesta. Mutta yleensä ennenkuin tarvii kenellekkään proteeseja hankkia, mamma saapuu saksien kanssa ja suorittaa kristillisen tasajaon. Jokaiselle oma pala.

Myydäänköhän tätä metrihinnalla jossain? Olisin valmis luopumaan tämän talon kaikista leluista ja romuista ja hankkimaan molempiin lastenhuoneisiin kaksi rullaa kuplamuovia.
Siinä sitten kullanmurut poksuttelisivat päivät pääksytysteen ja lelujen keräys (tai se jokailtainen taistelu siitä kenellä on jalka kipeä ja kenellä pää, kun kerätä ei pysty) olisi muisto vain!

Voi olla, ettei toimisi.
Lelujen sijaan joutuisin konttaamaan sänkyjen alta muovin riekaleita.

Täytynee keksiä jotain muuta.

(Ps. Jos ette usko, katsokaapa tarkemmin noita kavereiden autuaita ilmeitä!)

torstai 11. syyskuuta 2014

Voi että mua ärsyttää!




Kun sehän nyt vain on faktaa, että joskus ärsyttää.
Toisinaan menee monta monituista päivää ettei ärsytä mikään ja toisinaan (kuten nyt) ärsyttää jo kolmatta päivää putkeen! Mä nyt vielä ärsyynnyn hetken ja huomenna herään katsomaan kun makuuhuoneen hyllyllä oleva taulu ilmoittaa today is good day ja uskon myös siihen.
Mutta nyt asiaan.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt (yllätys yllätys) huonosti nukkuva vauva (samaan aikaan rakastan sitä kuitenkin niin älyttömästi eli ehkä enempi ärsyttää väsymys kuin vauva), ylipursuavat kierrätysastiat kylillä (instagramissa kuvaa), huutamalla keskustelevat lapset ja aikuiset (MITÄ MEILLÄ ON TÄNÄÄN RUOKANA? NAKKIKEITTOA!), viivästynyt tyynytilaus joista puolet oli mitä sattuu, alikulku joka on remontissa (kuinkahan monta turhaa kilometriä oon se vuoksi ajanut kun ei vain muista), wilma-viesti jonka sisältö ei ollut kiva (ehkä enempi surullinen kuin ärsyttävä), mies jonka kanssa väännetään ihan tyhmistä asioista jo kolmatta päivää (kyllä, puhun juurikin siitä omasta miehestäni!), lapset joiden kanssa väännetään samoista asioista jo aika monetta vuotta (jotkut asiat ne eivät vain mene perille) ja semmoinenkin asia mua on ärsyttänyt kun mun kesäkukat vain rehottaa ja puskee uutta kukkaa vaikka en tarkoituksella oo kastellu niitä moneen viikkoon (haluaisin jo lyhdyt ja kanervat kehiin!).
Niin oon ärsyyntynyt että.
(Oikeasti tiedän, että valitan turhasta, mutta siltikin vaikka asiani ovat niin hyvin, ärsyynnyn ja valitan. Kaikki niin tekee, tajutakseen taas sen, miten kannattaa olla onnellinen kuitenkin siitä kuinka onnellinen on, kaikista ärsytyksistä huolimatta. Hahaa, en kohta itsekään tajua mitä kirjoitan.)

Nyt tää teksti alkaa olla niin ärsyttävää, että kohta kaikkia alkaa ärsyttää ja ne luulee että tää blogi on hiljalleen muuttumassa yhtä ärsyttäväksi kuin sen ärsyttävä kirjoittajakin.

Mutta arvatkaapa! On mulla yks tosi materialistisen positiivinen asia (joka liittyy kuviin).
Siis voin ainakin yhden ärsytyksen viivata yli siitä ärsyttävien asioiden listasta.
Mulla ei oo enää sitä ärsyttävän kamalaa keittiön lamppua, vaan uusi, ihana, hieno. Ah.






tiistai 9. syyskuuta 2014

Kohta kalju!

 

 


 
 
Sen lisäksi että imetys kuluttaa raskauden aikana hankitut kilot pois (hillitön suklaan syönti kyllä pistää tehokkaasti vastaan!), se vie hiukset päästä.
 
Suunnilleen pari vuotta ehdin kasvatella ja vahvistaa kuontaloani kunnes, aika tarkkaan vauvan ollessa kolmen kuukauden, se alkoi harventua aika reippaasti.
Sitä ei voi käsittää, miten paljon yhdeltä ihmiseltä voi tippua hiuksia päivän aikana! Ja mun tapauksessa kun hiukset ovat vielä pitkätkin, niin karvoja tuntuu olevan tuplasti joka paikassa. Ehkä pahin paikka on vauvan kädet lattialla olon jälkeen, niistä saa noukkia valmiit lankakerät. Ja sitten typy nielee ja kakoo hiuksia ja pask ulostaa kaulaliinaa. To-del-la inhottavaa. Ja huom. hiukset ovat kuitenkin koko ajan kiinni.
 
Aamulla harjatessa lähtee ensimmäinen tukko, illalla suihkussa lähtee toinen tukko ja suihkun jälkeen harjatessa lähtee kolmas ja neljäs tukko. Ihan oikeasti, neuloisin niistä jo villapaidat koko perheelle.
 
Eikä siihen auta mikään.
Ei vaikka äpöstät niihin litra tolkulla mitä hienoimpia shampoita tai syöt paketti kaupalla kapseleita.
Ajan kanssa, ja yleensä imetyksen loputtua, putoilu vähenee ja jossain vaiheessa normalisoituu muutamiin lähteviin hiuksiin päivässä.
 
Sitä odotellessa pistetään puikot kilisemään ja neulotaan vielä koko poppoolle villasukat ja villapipot. Tilauksiakin otetaan vastaan!
Miten ois maantienväriset säärystimet? Ne on kuule muodissa nyt.
 
 
 
 


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Tautista aikaa





Kokonaiset kaksi viikkoa ehdittiin käydä tälle syksylle koulua, kun ensimmäinen meidän perheestä oksensi.

Sehän on ihan faktaa, että kun kesän ulkona kirmailleet mukelot lyödään muutaman neliön luokkahuoneeseen viitenä päivänä viikossa, pöpöt ja bakteerit aloittavat villit bileet.
Nessut lisätään kauppalistaan, kuumemittarit ja lähes tyhjät panadol-pullot kaivetaan lääkekaapin perukoilta sitä jokavuotista täi-lappua odotellessa. (Siis se paperi, joka ilmoittaa luokassamme on tehty täihavaintoja ja pyydämme täten tarkistamaan kaikkien perheenjäsenienne, naapureidenne ja mummojenne kuontalot! Tai jotain sinnepäin.)

Niinpä siis eskarilaisemme piti muutaman päivän vapaata koulusta Jee, en ois jaksanutkaan mennä enää kouluun! ja oksenteli ja kuumeili täällä kotona.
Aikuiset kun sairastaa niin saattohoitoa aletaan antaa välittömästi, mutta lapsilla se hoituu jotakuinkin tähän malliin: oksennus-hyppy-oksennus-juoksu-oksennus-paini-kuume-pikku tirsat-hyppy jne.jne.
Ihan käsittämätön miten näistä ei saa virtaa pois, ei sitten millään.

Välipäivä (siis se päivä oksentamisen ja takaisin kouluun menon välissä) on täyttä elämää kun lapsi on jo elämänsä voimissaan ja purkaa energioitansa mitä villimpiin leikkeihin ja hössötyksiin!

Oksentelun jälkeen oli muistaakseni hurjat kaksi tervettä päivää, jonka jälkeen yksi..toinen..kolmas ja neljäskin, alkoi niiskuttaa ja yskiä. Että jos et pyydystä vadin kanssa juosten oksennuksia niin vaihtoehtoisesti joudut juosta nenäliina toisessa kädessä ja käsidesi toisessa kädessä räkänokkien perässä. (Hygieniapassi hampaiden välissä todistuksena siitä, että teoriassa käsienpesun tärkeys on kyllä pääkopassasi, mutta et ole vielä saanut sisäistettyä sitä jälkikasvullesi. Toistuvista yrityksistä huolimatta.)

Ysk. Pärsk. Niisk. Ysk.

(Kuvat edellä mainitusta välipäivästä. PimPOMPOM. Piano sai kyytiä.)

perjantai 5. syyskuuta 2014

Hätähousut





Ai että tämä meidän kaksikko on niin mainio.

Meiltä loppui leipä, eikä mamma jaksanut raahata ruhoaan kauppaan ainoastaan limpun vuoksi (koska todennäköisesti sieltä olisi kuitenkin lähtenyt mukaan yhtä sun toista "tärkeää"..kuten fazerin sinistä!). No sitähän sitten innostuttiin leipomaan (hirvee leiväntuska!) kun kaapissa sattui olemaan tarvikkeet sämpylöihin.
Ei pitäisi erehtyä koskaan sanomaan ääneen mitä aikoo kohta ruveta tekemään, koska meiltä ainakin löytyy nämä kaksi kappaletta yli-innokkaita leipureita, jotka nakottavat keittiössä myssyt päässä heti kun kuulevat lauseen oisko meillä jauhoja sen verran että..
No siinä odotellessahan voi hyvin käyttää lapsityövoimaa ja nakittaa pienille sopivia hommia siksi aikaa kun äiti syöttää vauvan ja pistää pyykit narulle.

Koululaiset saivat tulla kotiin ihanaan sämpylän tuoksuun. Ajatelkaa että heillä on pullan(sämpylän)tuoksuinen äiti edes kerran vuodessa.
Tässä pitäisi kyllä niiin ryhdistäytyä ja lisätä leivontaa ihan senkin vuoksi, että kaupan leipään tuhlaantuu ihan armottoman paljon euroja.

Mutta fazerin sinisestä puheen ollen, mun tekee ihan pahuksen paljon mieli suklaata. Jo neljännen kerran tälle viikolle.
Loppuuko tää koskaan? Tää suklaanhimo.

Ps. Tein ylen nettisivuilla testin Oletko sokeriaddikti? Juu olen. Oikeastaan olen sen kyllä tiedostanut, hain vain tästä testistä vahvistusta epäilyilleni. Kun ei se kerran vapautustakaan niistä epäilyistä tuonut. Niin kerta.
Mutta sen verran puolustelen itseäni, että ihmettelen jos joku sen kyselyn perusteella EI ole addikti. Ihme tiukkiskysymyksiä.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Tärkeitä juttuja

Pitkästä aikaa haaste-postaus.
 
Eli sain Terhiltä haasteen valokuvata ja kertoa kahdeksasta itselleni tärkeästä esineestä.
Tämä oli yllättävän vaikea, kun mukaan ei lasketa kotia, uskontoa eikä isänmaata. Ehheh.
Siis vaikka varsinainen tavaran orja olenkin, niin se ei vain ole niin tärkeää, että osaisin nimetä kahdeksaa esinettä, joten laitoin joihinkin kohtiin asioitakin (joita toki ei voi tehdä ilman esineitä!).
No jotta ei menisi liian monimutkaiseksi niin, aloitetaan..
 
 
 


1. Kalevala.
Näillä on ehkä eniten tunne arvoa. Kaikki saatu mieheltäni lahjaksi. Tykkään ihan mielettömän paljon ja kuten kuvastakin näkyy, kaulakoru on koko ajan käytössä.
Sormusta ja ranneketjua pidän paremmissa pirskeissä ja sormuksen nakkaankin aina kultaisten kihla- vihki- ja joululahjasormuksien tilalle kun on jotain kyläilyä, juhlaa tai muuta vastaavaa tiedossa.
Ja täytyypä muuten mainita vielä, että sormushan ei tosiaan kuulu tähän Lähde-sarjaan. Sormuksen nimi oli muistaakseni Anna, ja sitä ei käsittääkseni edes enää valmisteta. Mutta sopii siis kiven värin (vaalea turkoosi) vuoksi oikein hyvin tähän kimppaan.




2. Bad hair day.
Ilman suoristusrautaani en eläisi päivääkään ja autiolle saarelle ottaisin mukaani vain tämän kyseisen kapineen (tiedän ettei sillä siellä tekisi edes yhtään mitään, mutta silti..).
En kestä tätä mun pehkoa ja saan joka kerta itkupotkuraivarit kun katson aamulla peiliin!
Tiedättekö miltä näyttää luonnonkiharat hiukset aamulla kun illalla menee kosteilla hiuksilla nukkumaan? Tulkaa toki huomen aamuna ihastelemaan.




 
3. Sienna-tarjotin. (ja kahvinkeitinkin siinä sivussa)
Nyt en kyllä kehtaa enää sanoa että en koskaan voita arvonnassa mitään, koska olen jo ainakin neljä kertaa voittanut jotain blogiarvonnoissa tai facebookin arvonnoissa.
Näköjään aina kannattaa jättää se puumerkkinsä joka arvontaan tyrkylle.
Tämä tarjotin saa mieleni niin iloiseksi joka kerta kun sitä katson, ja tarjotinhan on siis Pentikin ja voitettu ihastuttavasta Rillan luotsaamasta Kotipalapeli-blogista.
(kahvista sen verran, että ennen en juonut mutta nykyään en kyllä saa otetta mistään ilman aamukahveja..näin hyvin ollaan jo koukussa!)
 
 
 


4. Urheilu.
Elämäni suola. Iltojeni ilo. Arjen pelastaja. Pään tyhjentäjä. Oma-aika. Irrottautuminen. Parasta ikinä.
(Ja koska näistä kamppeista olisi tullut jo kahdeksan eri kohtaa niin päätin yhdistää nämä yhdeksi kokonaisuudeksi.)




 
5. Hevoset.
Tämä kuva ei liene tarvitse edes selityksiä.
Mulla on niin kova hevoskuume. Meinaan että voisin antaa toisen takajalkani omasta hevosesta.
Se ei kuulkaa kerran viikossa otettu parin tunnin mittainen lääkitys vielä hirveästi ole tehonnut (toki vähän lievittänyt tilapäisesti).
No lääkitystä lisätään onneksi vielä muutamalla vaellus/maastoretkellä tässä lähiaikoina.
Odotan.
 
 
 


 
6. Elektroniikka.
Mieheni olisi varmaankin tuumannut tästä haasteesta että lyöt vain kaikki mahdolliset vempeleet riviin pöydälle ja otat kuvan ja thats it. Niin kattokaas, läppäri ja toinen läppäri, tabletti ja toinen tabletti, kännykkä ja toinen kännykkä ja kolm..
Siis oikeastihan tämä on vähän noloa kun periaatteessa joo kyllä, mulla on jonkin sortin laiteriippuvuus. Mun tarttee tietää että varmasti pääsen jollain nettiin joka tilanteessa. Olin ihan katastrofin uhri kun tiputin puhelimeni yhteen aika märkään paikkaan ja itken paniikissa jos modeemin ADSL valo lakkaa vilkkumasta. Ärsyttää. Kai tälle pitäis alkaa tekeen jotain.
Jotain somettomia päiviäkö?
 
 
 


 
7. Kirjat.
Mun tosi rakkaat aarteet.
Haalin niitä lisää kirppiksiltä, lainaan niitä kirjastosta, tilaan niitä kirjakerhoista.
Saatan lukea saman kirjan neljä kertaa (potterit, nälkäpelit (ei vihkiraamattu)) ja ikinä ei tuu kyllästymistä.
Välillä on taukoja (kiihkeät valvomis-sessiot pikkuvauvan kanssa rajoittavat tehokkaasti silmien auki pysymistä iltaisin..ja päivisin varsinkin.) mutta oikeastaan ihan aina mulla on joku kirja kesken. Usein kolmekin samaan aikaan.
 
 
 


 
8. Muumi-mukit
Ehkä naurettavin näistä tärkeistä esineistä.
Mutta en ihan totta keksinyt enää mitään muuta järkevää.
Ja olenhan mä ihan pahuksen ylpeä tästä kokoelmastani ja siitä että ylipäätän olen kerännyt yhtään mitään sitten kolmannen luokan servetti-innostuksen jälkeen. (Muistatko sisko, miten mahtavat kokoelmat meillä olikin?)
En ole koskaan ollut mikään tiettyjen juttujen keräilijä vaan ennemminkin olen keskittynyt haalimaan kaikennäköistä tavaraa mielin määrin (tästä puheen ollen, pitäisikö varata kirppispöytä? näkisittepä mun vaatekaapin!).
Meillä ei juurikaan muita mukeja edes käytetä (laseja toki), mutta nää on niin kivoja.
Mieheni mielestä niissä ei kai ole muuta kivaa kuin summa jonka saisi kun myisi.
Pyh, sanon minä. Nää on mun.
 
No niin..
Siinäpä teille tuli lukemista tavallista pitemmät pätkät jutun tynkää.
Alkaas kuulkaa kello olemaan niin paljon, että silmät harittaa toinen itään ja toinen länteen ja ajatus tais jäätyä johonkin Lounais-Suomeen tai jotain.
 
Kiitos.Krooh.Öitä.
Niin joo, pitiköhän tätä haastaa etiäpäin.
Miten ois?
 

Olkaapa hyvät!