torstai 28. toukokuuta 2015

Myyntiin lähdössä



Se alkaa kuulkaa olemaan se aika vuodesta että kirppis-osastoa ollaan varailtu.

Täällä meidän paikkakunnalla loppui kirppis viime syksynä. Se oli tosi harmi, koska oon tällainen kirppis-ihminen ja käyn säännöllisesti niin ostoksilla kuin myymässäkin.
Tuossa muutaman kymmenen kilometrin päässä isommassa kaupungissa on hyvä kirppis, johon oonkin sit talven aikana ajellut monta kertaa penkomaan, en kylläkään myymään omia. Hiukan liian iso homma ravata järkkäilemässä pöytää ja viemässä lisää kamaa monta kertaa viikossa.

Nyt meillä on täällä taas oma kirppis.
Valoisa ja tilava, ei yhtään sellainen tunkkainen, mummontuoksuinen kellari.
Sinnepä ois tarkoitus viedä ensi viikolla tavarat ja sitä muuten riittää!
Muutama tuttu on käynyt verottamassakin kuormaa parilla kassillisella ja siltikin tuota tavaraa senkun piisaa.
Uffin konttiinkin olen nakannut kaksi muovipussillista ehjää ja puhdasta mutta jo sellaista kamaa minkä tiedän jäävän hyllyyn kirppiksellä. Toivottavasti pääsen tehokkaasti eroon noista, käykäähän penkomassa osastoa 24. Siellä on tosi hyviäkin kamppeita tarjolla!

Tänään on eskarilaisen ensimmäinen lomapäivä ja minun ensimmäinen työpäivä taas tauon jälkeen.
Ihana palata takaisin töihin, johan tässä on oleskeltu toista kuukautta.
Leikkauksesta olen toipunut todella hyvin, lenkit sen kun pitenee ja paranee ja niin nautin siitä energiasta mitä urheilusta saa! Uudet lenkkaritkin on testattu ja eilenkin piti lähteä vielä uudemman kerran yksin tallaamaan kun alkuillan lenkki jäi hieman lyhyehköksi johtuen neiti ykkösen yllättävästä pissahädästä puolen kilsan jälkeen (En mää voi pissata tuohon puskaan, jos joku näkeee..yhyyyy...!!) ja neiti kakkosen kiukkukohtaukseen kun ois koko vuoden ja kolmen kuukauden iän voimilla pitänyt saada kävellä itse koko lenkki (ÄÄÄiitttiiii...äääääiittiiii...!)
Että semmonen lenkki sillä kertaa. Huh ja heh.

Loppuviikko meneekin sitten kakkujen parissa, valmistuvia ja ylioppilaita kun juhlitaan.
Tästä alkaakin sitten kesä, joka menee varmasti pitkälti vuorotellen mieheni kanssa töitä tehden (perus läpsystä vaihto ovella) mutta mahtuu sinne monta muutakin kivaa juttua, kuten viikonloppu ystäväni luona (ihan yksin!!), ratsastuskurssi, lomareissuja ja ja ja..

Tiedättekö, niin ruikutan tästä joka päivä, mutta mä toivoisin että lämpenisi tuo ilma!
Tänäänkin paistaa mutta myös tuulee, ihan jäätävästi..
Niin masentaa kun ei oikein tarkene ilman takkia ja pipoa..
Me ollaan vielä onnistuttu paikan valinnassa niin nappiin, että tämä meidän perukka on kuin mikäkin tuulitunneli, pihan läpi puskee puhuria melkein koko ajan. Helteellä se ei toki haittaa kun tuuleskelee mutta tuollainen jäätävä puuska..hrr..taidan kaivautua viltin alle..

Tuulista torstaita siis!

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kahdeksan vuotta sitten..






Tasan kahdeksan vuotta sitten näihin aikoihin odoteltiin. Oltiin odoteltu jo toista vuorokautta (plus ne 9kk tottakai).
Tämä poika se ei ois tahtonut kämpästään ulos ollenkaan, raskautta oli takana 41+1 ja synnytys sen kun kesti ja kesti (Luojan kiitos että sitä ei enää jälkikäteen muista).
E onkin ainoa jonka odotus on mennyt "yli ajalle", toiset ovat syntyneet sitten viikoilla 36-39.
Odottelu palkittiin toki lopulta, synnytys päätyi sektioon ja näit päivänvalon (tai yövalon) juuri ennen puoltayötä 23.56. Olit pitkä poika, isoin meidän vauvoista, vaan äidilläkin oli varsinainen massakausi niihin aikoihin, joten olit toki hyvällä ruualla ollut koko yhdeksän kuukautta. Hoh. Ja heh. Ja yök.

Siinäpä sitten aloiteltiin elämää perheenä lonkkalastojen, astmalääkkeiden ja talonrakentamisen keskellä. Aika pian sait seuraa sisaruksistasi, mutta eihän siitä pääse mihinkään että tämä poika teki meistä äidin ja isän.

Niin kliseisesti täytyy todeta, että aika on tosiaankin juossut eteenpäin ja tänään päivänsankari on ekaluokkaansa lopetteleva reipas koululainen.
Kiivas kiukkuinen ja julma hirmuinen, mutta myös niin herkkä, huolehtivainen, ihana poika. <3 Snif.

Tämä synttäriviikko on kerryttänyt itseensä monenmoista ohjelmaa muutenkin.
On tutustuttu Neiti Vastarannankiisken (joka ei muuten enää ole edes sitä!) kanssa eskariin, tänään katsellaan nykyisen eskarilaisen kevätesityksiä, huomenna on kaverisynttärit ja loppuviikolla palaankin itse jälleen työelämään.
Lauantaina juhlitaan valmistuvaa pikkuveljeäni ja sitten onkin kesä. (KUULITKO AURINKO!)

Touhukasta tiistaita! Minä jatkan nostalgisia muisteloitani vanhojen valokuvien parissa.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Pääasia (Pää-asia)


Voi näitä poikasia.

Yhden mielestä käppi ei ole aito kun siinä ei ole kiiltävää tarraa. Vaikka aito se on.
Yhdelle on ihan todellakin sama millä lätsällä kulkee kunhan vain on jotain pään peitoksi.
Yksi ei suostu laittamaan käppiä koska siinä on se tarra. Ja korvat höröttää. Ja siksi vetää aina päähänsä kökköisen pihalippiksen ja hipsii kylille lähtiessä auton peräpenkille isänsä vyötettäväksi (joka ei todellakaan huomaa vaikka päässä ois linnunpesä. Pus. <3.) ja perillä saan kohtauksen kun nään tyypin päässä mustilla läiskillä somistetun lippalakin.
No ei se oo niin justiinsa. No eipä!

Ps. Nappasin Kuopion reissulla Tigerista tuon naulakon. Ja hei, ei maksanut juuri mitään.
Olin vähällä palata takaisin kauppaan antamaan kassatädille lisää rahaa, en siis ollut uskoa silmiäni kun tiirailin varttitunnin kuittia ja epäilin josko minuun olisi iskenyt lukihäiriö.
Nyt se siinä toimittaa käppi-naulakon virkaa ja vähän muutakin ja on todellakin hieno ja ei ole ikävä vanhaa aatamin ajan härveliä, joka tosiaankin löysi paikansa roskiksesta.

Leppoisaa maanantaita! Täällä todellakin sataa vettä. Todellakin ottaa päähän.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Petipuuhia






No hei, todellakin otsikko on niin harhaanjohtava.
En siis aio informoida ketään peitonheilutuksilla vaan ihan niinkin mielenkiintoisella aiheella kuin lakananvaihto. Hehee.

Nimittäin, se on suurperheessä (no eikait me ees olla!) aikamoinen show.
Huonon kuivausmahdollisuuden vuoksi (en omista rumpua, ulkona sataa suurimman osan vuodesta jotain ja oviakin on sisätiloissa rajattu määrä) olenkin jakanut vaihtosessiot suosiolla kahdelle perättäiselle päivälle.
Kuivaustilaa nimittäin tarvitaan kun yhteensä kuivattavaa löytyy kuuden pussilakanan, kuuden alulakanan ja seitsemän tyynyliinan verran. Aika paljon.

Tämä hommahan on kaikenkaikkiaan aika rasittava kotityö.
Ihan sutjakkaasti ne lakanat sieltä irtoilee mutta joku ystävällinen vois aina tulla laittamaan uudet tilalle. Jostai syystä se aina venyy ja venyy se laitto, ja usein huomaan ähertäväni niitä puhtaita paikoilleen vasta kun pitäisi olla jo kovaa kyytiä nukkumassa. No tuulettuupahan pedit.

Oon tässä(kin) siivousasiassa aika natsi.
Tykkään että petivaatteet vaihdetaan vähintään parin viikon välein ja tykkään myös että lakanat ovat kivan näköiset ja siistit.
Aika mustavalkoista on tällä kertaa näköjään, mutta lasten lakanoista löytyy kyllä väriäkin.

Sillä aikaa kun mutsi oikoi petejä, pikkuväki pisti kämppää uuteen uskoon.
Ja kun viimeisen sängyn sain kondikseen, toisesta päästä oli jo aloitettu myllääminen.
Ehkä pitäisi hankkia ne päiväpeitot muihinkin sänkyihin niin kuin isollaveljellä!
Mutta kun noihin laidallisiin on niin ärsyttävä pedata.

Että semmosia sänkyhommia tällä erää.
Ehkä ihaninta on alkaa nukkumaan puhtaissa lakanoissa. Eikö?

torstai 21. toukokuuta 2015

Pettymys



Tämä pettymyksen tunne tuli ensimmäisen kerran jo viime vuonna joulun alla, siinä joulutorttu -ja kuusenkoristehässäkässä mutta on tasaisin väliajoin nostanut päätään, ts. joka kerta kun nään tämän reikäisen kaksikon.

Juttuhan on niin että olen täällä blogissakin hehkuttanut näitä kyseisen vaatemerkin tuotteita, kuinka ihania ja kestäviä ne ovat olleet.
No ei hyvää jos ei jotain huonoa, nämä pöksyt olivat kyllä todellinen floppi. Vieläpä aika hintava sellainen.

Äitinsä osti innoissansa kahdelle poikakullalleen college-housut, ihanan pehmeää ja vahvan tuntoista matskua. Maksoi itsensä todellakin kipeäksi (koska näiden hinnalla olisi ruotsalaisen vaateketjun housuja saanut kuudet) mutta ajatteli niiden olevan hintansa arvoiset.
Meni noin puolitoista kuukautta kun vanhin poikansa koteutui opinahjostansa ja niinpäs vain vasemman polven kohdalla oli kerrassaan iso reikä. Äitinsä siitä tottakai hermot menetti ja syitä tivasti, mutta reikä oli selvästi kulutuksesta tullut.
Eikä kuulkaa mennyt kuin viikko eteenpäin aikaa niin isoveljensä tavoin toinen kaveri kotiutui opinahjostansa ja niinpäs vain vasemman polven kohdalla oli kerrassaan iso reikä, ja kulutuksesta johtuva oli sekin.
Äitinsä sai jälleen hermoromahduksen ja hysteerisen itkupotkuraivarisession päätteeksi päätti koskaan olla tilaamatta enää yhtään mitään, mistään. (Tuo vannottu asia unohtui toki alennusmyyntien alkaessa, tottakai!).

Rymyämis-tarkoitukseen siis kelpaavat enää nuo ihanuudet.
Jemmasin niitä vaatekaapin ylähyllylle tarkoituksenani leikellä niitä hiukan ja hurautella niistä kesäksi shortsit (ai minäkö, ja millähän taidolla ja millähän koneella?!) mutta velikullat kipuavat ne joka kerta sieltä alas ja viilettävät ulos kaikessa hiljaisuudessa.
Oli nimittäin poikienkin mieleen nämä housut.

Ommeltavaa ois muutenkin kun verhokangas odottaa pussissaan pääsyä esikoisen ikkunaan, että ehkä minä anoppiani vaivaan joku ilta ja koitan samalla tehdä jotain niille reikäisen kohtalon kokeneille housuille.
Toki poikani tunnen. Melko varmasti shortseiksi muuttuneet housut ilmestyvät ensimmäisen lämpimän päivän jälkeen palkeenkieli takamuksessa näytille, mutta yrittänyttä ei laiteta.

College-housuja ei kuitenkaan mun tarvi enää kyseisestä firmasta hankkia.
Paljon vähemmän kipeää tekee alle kympin kollareiden rikkimeno, voin kertoa.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Luomisen tuskaa





Kun saat ahterisi istutettua sohvan nurkkaan ja läppärin kannen auki, alkaa tapahtua..
Tai joskus hyvällä tuurilla ehdit ladata kuvat ja kirjoittaa inspiraation vallassa muutaman rivin, kunnes..

Pyykkikone piippaa.
Siis ihan aina! Lataan sen aamupalan jälkeen (pitäisi opetella laittamaan tieten heti kun herää) ja tottakai se piipittää just kun saat keittiön raivattua paahtoleipämuru-vuoren alta ja ajattelet että nyt.. nyt istun bloggaamaan..
Huokaus. Jätän kirjoittamisen hetkeksi ja lähden ripustamaan pyykkiä ja lataamaan uutta koneellista.

Joku kääpiöistä on vessassa.
Äitiiii, tuu pyyhkiin! Äitiiii, kakka TULI!
Tai vaihtoehtoisesti kolmevuotias (mikä näitä kolmevuotiaita oikein vetää sinne vessaan?) läträä litrakaupalla saippuaa ja kastelee ja saippuoi itsensä lisäksi altaan, pöntön, peilin, pyyhkeet ja 1,5m x 1,5m alueen lattiaa (tarkkaan mitattu kuule).
Huokaus. Lähden siis pyyhkimään pertsaa.

Nyt on nukuttu tarpeeksi.
Tarpeeksi on viime päivinä ollut 32min.
Luulisin että päiväunet ovat jäämässä (oli tuttia eli ei) muutenkin koska ne lyhenevät joka päivä.
Kun saan turjostettua tyypin kaikkien seitsemäntoista peiton alle, koska on niin jäätävät kelit, ja ajattelen että nyt.. Nyt minä kirjoitan..
Huokaus. Lähden vetämään rattaita sisälle.

TAPPELU! TAPPELU!
Tuo otti mun tuon ja tuo ei anna mulle tuota ja tuo löi ja tuo potkas ja tuo ja tuo ja itsehän olen varsinainen enkeli sädekehäpäänpäälläenkäteekoskaankellekäänmitäänikinä.
Huokaus. Lähden selvittämään tappelua ja tunnustan tappioni. Tallennan tekstin luonnoksiin ja jatkan illalla kello 21.20 kun vihdoin koko kämppä on hiljainen.

Mitäs me mammabloggaajat.
Onkos tuttua? hih.

Ps. Tuohon vielä toki lisätään ainakin Mulla on nälkä, Mää haluan ulos, Mää tuun sisälle jne.
Peeässän peeäs. Tänään toteutui kohta 3. Muut kohdat on lamautettu äipädien voimalla koska on sadepäivä.
Jotain positiivista, sain viimeistä riviä vaille valmiiksi tällä kertaa tän. Hihhei!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Riesa




Voihan tutti!

Tämä tutti-asia herättää hyvin usein valtavia tunteita ja mielipiteitä meissä äiti-ihmisissä. Siispä en sen kummemmin ota kantaa enkä anna mielipidettä mikä on oikein ja mikä väärin tässä asiassa.
Minusta tämä (niin kuin kaikki muutkin) asia on jokaisen perheen oma asia, jokainen tehkööt miten parhaaksi näkee. No joo, ehkä saatan millin nostaa toista kulmakarvaani kyseenalaistavasti hiljaa yksin pimeässä huoneessa jos näen viisveen tutti suussa, mutta enivei.

Meidän pikkuskidi 1v3kk syö vielä tuttia nukkumis-tilanteessa.
Tai söi.
Sitten tapahtui tämä systeemi, äiti sairaalassa, leikkauksen jälkeen lähes toimintakyvyttömänä monta viikkoa ja perheen pää pyörittämässä koko huushollia päivästä toiseen käytännössä yksin.
Monilapsisessa perheessä on super tärkeää että siihen arjen sirkukseen osallistuu molemmat vanhemmat. Kerran yhdessä on saatu, yhdessä myös hoidetaan. Meillä tämä on toiminut ehdottoman loistavasti aina ja niinpä meidän mukelot ovat aina saaneet kahdet käsiparit jotka ovat hoitaneet.
Tiedän ettei tämä ole itsestään selvyys.

Nyt kun mentiin ainakin se kolme viikkoa lähes yksillä käsipareilla, varsinkin tämä nuorimmainen alkoi käyttää äänijänteitään varsin taitavasti, usein ja lujaa.
Tuttia siis tarvittiin päiväsaikaankin lähinnä vaimentimena ja rauhoittajana. Eikä siinä kummempaa, mutta näyttäis jääneen imu päälle. Neiti käppäilee itse tiskikaapin luo (missä ei ikinä roiku yhtään tuttia koska ne ovat todellakin aina niin hukassa) lyö maate lattialle ja taitavasti näyttelee vuosisadan itkupotkuraivareita. Vaihtoehtoisesti hän osaa muuten just oikealla hetkellä vaatia itselleen kiljumalla ja huutamalla kaikki tavarat, lelut ja kirjat mitä näkee toisten käsissä. Tutin toivossa.

Kysynpä vaan kuka hoitaa tutista vieroittamisen? Voi olla että meilläkin syö neljän vuoden päästä eräs neiti tuttia. Hohhoijaa.
Vinkkejä on kuultu. Katkaise, piilota, vie oravalle.. Mutta voisko joku vinkkari tulla meille kuuntelemaan sitä kiljuntaa kun tuttia ei ole, viikon ajaksi 24/7? Teretulemast.

Meillä on kaikki lopettaneet tutin syönnin viimeistään 1,5v ja samalla on jääneet päiväunetkin pois.
Mitä pienempänä sen saa vieroitettua niin sitä vähemmänhän nuo mokomat tajuaa sen päälle.
Nyt alkaa meidän huushollissa tutti olemaan jo vähän riesa, ehkä olisi aika tehdä asialle jotain.

Aika kultaa muistot, sanotaan.
Pitää paikkansa, en kyllä muista että olis toisten kohdalla ollut "muka" näin vaikeaa.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Kengät ne olla pitää!





Kengistä on tässä blogissa poristu jo moneen otteeseen, mutta kuka nyt ei kengistä jaksaisi jauhaa?
Tällä kertaa sananen pikkuneidin kenkäfriikkeilystä.

Jos on äidilläkin mieltymys kenkiin niin ei ole omena kauas puusta pudonnut tyttären kohdalla.
Hän omistaa aika monta paria kenkiä ja aamu alkaa yleensä sillä, että neiti kantaa kengät ensimmäisenä äidin tai isän syliin ja vaatii että ne on laitettava jalkaan heti. Ei vaan HETI!
Niinpä päivä jatkaa kulkuaan suunnilleen siihen malliin että kenkiä vaihdellaan parin tunnin välein ja päiväunille kun pitäisi lähteä, huudon kera kengät riisutaan odottamaan kunnes herätään ja ne laitetaan taas jalkaan. Ihanan huvittavaa kyllä.

Ostin facebookin kirpparilta (yllärinpylläri) neidille nuo kukalliset kengät (oikein sopivaan hintaan, mainittakoon). Kun paketti avattiin, neidin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. Silmät loistivat ja aika monta oiiiii huutoa kuultiin. Ihminen voi kuulkaa olla materiaalista pienestä onnellinen.
Nyt on kukkakenkiä raahattu päivästä toiseen mukana ja jos on hiljaista eikä typyä näy missään, kannattaa ensimmäiseksi tarkistaa eteinen missä tyyppi melko varmaan istuu kenkätelineen vieressä ja yrittää ähinän säestämänä laittaa tennareita jalkaan.

Mistä lie vaikutteita saanut.
Jos tässä nyt minusta puhutaan niin mulla kun on hiljainen hetki, en istu eteisessä kengät jalassa vaan todennäköisesti läppäri sylissä shoppailen niitä lisää.
Parhaillaan tässä pälähtikin päähän että tarvisin just nyt uudet juoksukengät koska aion ihan just lähtee juoksemaan (no en oikeesti edes pysty) ja edelliset niket irvistää kantapäästä. Ja sattumalta oli yks ale yhessä verkkokaupassa ja olihan siellä yhdet tossut jotka sinnikkäästi piirtyvät yhä uudestaan ja uudestaan mun verkkokalvolle.

Klik.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Hortonomi



Kävin kaupoilla. Ostin kukan.
Siis ihan oikeasti sellaisen kukan joka (tai jonka EI pitäisi) ei kuukahda kolmen päivän jälkeen roskiskamaksi vaan kukoistaa ja kasvaa vuodesta toiseen (mun tapauksessa sinnittelee päivästä toiseen). Lajia en tiedä (tuo ylemmässä kuvassa oleva siis) koska kukkalaarin laidalla oli kolmea eri lajia ja yksi kyltti joka ilmoitti kasvin olevan paavalinkukka, tai joku paavali kuitenkin.
Minulle ei lajikkeella sinänsä ole väliä kunhan se on nätti. Ja tässä tapauksessa ei haittaa vaikka olis eisyötävää-mallia koska kukka sai paikan lähes katosta, joten pikkukäsien ulottumattomissa se saa elää todennäköisesti hyvinkin lyhyen elämänsä rauhassa loppuun asti.

Mä aina kevään tullen innoissani luulen olevani enempikin viherpeukalo.
Kai se jokin alkukantainen perunan istuttaja nostaa meikäläisessäkin pientä päätään ja touhuissani ostelen siemenpusseja ja suunnittelen (huom.suunnittelen) ruiskuttelevani kaikenkarvaisille pallotuijilleni virkisteitä. Loppusyksystä totean että tänä(kin) vuonna tuijani ja vaivainen omenpuuni jäivät totaalisesti herranhaltuun-meiningillä sinnittelemään yksinään tuholaisten ja säiden armoille. En myrkyttänyt, kitkenyt, harventanut enkä montaa kertaa kastellutkaan.

Nyt just tällä hetkellä aion kyllä ens viikolla viimeistään kammeta itseni kumpparit jalassa ja virkistettä sumuttimessa kyykkimään puskien (niiden kaikkien kahden) juurelle toteuttamaan sisäistä puutarhuriani.
Just joo, ja lehmätkin lentää.

Ps. Alemman kuvan kukka on todellakin ollut ihan oman onnensa nojassa jo monta vuotta. Kastelukerrat voi laskea kahden käden sormilla.
Alankin tässä jo epäillä olisiko se sittenkin muovinen? Se selittäisi kaiken.
Tai sitten minusta sittenkin on hortonomiksi. Tai sitten se on vain järjettömän hyvää tuuria. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Parhaat jutut ikinä


Äiti mää muistan ku mää olin vauva niin aina ku Saaga kutitti mua niin mää vaan kikatin!
 
Kolmevuotiaat ovat ihan parhaassa tarinankerronta iässä.
Näillä ilmeillä ja eleillä kun juttua tulee ei äiti voi kun todeta, miten joku voi olla noin liikkis <3

torstai 7. toukokuuta 2015

The Liebster Award-haaste

Sateista torstaita toverit!

Märältä koiralta haisevana istahdin tähän koneen ääreen (kävin lenkillä ja kastuin). Ajattelin ehtiä vastaamaan (tiedä onko tämä hetki just järkevä)  Syvältä-blogin Sannan haasteeseen jonka tarkoituksena on siis tuoda näkyvyyttä meille pikkiriikkisille blogeille ;)
Mä mitään näkyvyyttä kyllä kaipaile mutta jos joku lukija eksyy lisää tämmöisen haasteen kautta niin enhän minä vastaankaan pistä! Tervetuloa vain.

Oon muistaakseni aikaisemminkin vastaavaa haastetta tehnyt mutta kysymykset ovat tietenkin erit, joten mielelläni lähdin tähän mukaan.
Tarkoitus ois siis vastata haastajan yhteentoista kysymykseen ja vastaavasti pistää 11 uutta kysymystä kiertoon.


Hiljeneekö blogisi kesäksi?
Enpä usko. Tämä on yks mun tärkeimmistä ja kivoimmista harrastuksista, tuskin maltan olla koko kesää hiljaa.
 
Kolme parasta piirrettäsi?
Hei tää on kyllä oikeesti vaikea. Siis kun ois kauhean kiva luetella; kaunis, viisas ja hyvä ihminen, mutta taidan tyytyä sporttisuuteen (onko se edes mikään piirre?), sympatiaan ja sääliin. Oon muuten tosi hyvä säälimään. Sääliminen ei oo kyllä kaikkien mielestä siistiä, mutta oisko se tollasta sympatiasääliä. Äh, en mä tiedä.. Ei nyt mä keksin, kaikkiruokainen! Hehheh. Oikeasti mä valitsen huumorintajun yhdeksi. Sitä piisaa. Hyvässä ja pahassa.
 
Oletko kreisibailaaja vai kotihiiri?

Ehdottomasti kotihiiri.

Suomen luonnossa parasta?
Luonnossa kaikki on parasta. Siis kaikki eloton, tai siis kaikki mikä ei liiku, niinku elä.
Toisin sanoen kaikki muurahaisesta karhuun vois kuolla sukupuuttoon. Siis sieltä metsästä.

Sudenkorento, peura, pöllö. Sisustusmaailman suosittuja eläinkuoseja, mutta mikä olisi mielestäsi seuraava "eläinhitti"?
Tunnetustihan oon kova pöllö-fani joten pöllöt pysykööt pinnalla. Kauan eläköön pöllö!

Keep calm and..?
Have fun. Ehdottomasti.

Mitä odotat tulevalta kesältä?
No lämmintä tietty, sopivasti töitä ja vapaata, jotain kivaa reissua ja litrakaupalla jätskiä.

Sisustushaaveesi?
Meidän keittiön pöytä pitäis panostaa ja räjäyttää taivaan tuuliin. Tai sitten tehdä joku muodonmuutos. Että sitä tässä on haaveiltu jo jonnin aikaa, josko investoisi uuden.

Palju pihalla vai poreamme kylppärissä?
En oo oikein minkään sortin pulikoija. Uimahallit iljettää, luonnonvesissä ei tarkene, palju ja poreamme on lähinnä vitsi meikäläisen kohdalla, mutta jos nyt on valittava niin elämänkumppaniani ajatellen valitsen paljun pihalle. Hänestä jos olisi kiinni niin niitä ois siellä jo rivissä ainakin viis. Pus.

Kun katsot keittiön ikkunasta ulos näet...Mitä?
Leikkimökin, hiekkalaatikon ja viisimiljoonaa lapiota ja ämpäriä pitkin pihoja. Kaksi rivitaloa tien toisella puolella ja läjän autoja niiden parkkipaikalla. Näkyy myös peltoa ja metsää, siis perin tavallista settiä.

Kotisi on a) tip top-puhdas? b) hallittu kaaos? c) kaatopaikka?
Sanotaanko näin että en haluaisi että tää ois kaatopaikka vaan tip top pudas, mutta valitettavan usein se kuitenkin on juurikin se hallittu kaaos, jonka alta löytyy kuitenkin puhtaat paikat. Näitä lelujakirjojatyynyjätuoleja en oo vielä keksinyt saada pysymään paikoillaan. Jos totta puhutaan niin oon luovuttanut jo ajat sitten.
Positiivisen kautta, meillä elää viisi touhukasta ja eläväistä lasta. Love.


Ja sitten minun 11 kysymystä.

1. Mikä on lemppari karkkisi/karkkipussisi?
2. Paljonko käytät suunnilleen rahaa kuukaudessa vaatteisiin? Omiin ja lasten.
3. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
4. Miten liikut? Mikä laji viehättää eniten?
5. Inhokki/paras kotityö?
6. Kivoin lastenvaate merkki?
7. Mistä tavarasta et voisi luopua?
8. Kirkkaat värit vai pastellisävyt?
9. Tykkäätkö leipomisesta? Bravuurisi?
10. Mitä touhuat lastesi kanssa?
11. Kerro tästä päivästäsi.

Haastan mukaan seuraavat blogit:
Pieniä juttuja
Hormonihirviön päiväkirja
Linnamaista elämää
Raidoilla

Olkaapa hyvät :)






keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Mistä tietää..



..että talossa on kiipeilevä mini-ihminen?
No siitä tietty, että kaikki tuolit on kaadettu tai käännetty nurinpäin seinää vasten.

Meidän pikkuinen on sen verran pätkä että ei yllä kiipeämään kuin matalille tasoille. Niitä on junnujen sängyt (koska ne on mallia junior), meidän makkarissa oleva Ikean nahkainen nojatuoli joka on muuten vain persjalkaisille suunniteltu ja olohuoneen kiikku, joka eteenpäin kiikkuessaan on just sopevalla korkeudella loikata kyytiin.

Oon aina ihan niskavillat pystyssä kun neiti äheltää itseään johonkin yläilmoihin.
Näillä vaahtosammuttimen kokoisilla ei nimittäin löydy yhtään järkeä päästä vaan kiikussa tai tuolissa noustaan tottakai seisomaan ja mielellään vielä päästetään kädetkin vapaaksi. Siellä sitten huojutaan kuin nousuhumalainen lauantai-iltana ja hyvässä lykyssä syöksytään alas siinä luulossa että kyllä se mamma sieltä toiselta puolen tonttia ehtii ottaa kiinni. Jestas.

Oon yrittänytkin toimia peeteenä ja reenauttaa typyä tulemaan peruuttamalla alas. Aika nopsaan ne oppii mutta ei se kyllä ylimääräisiä sydämentykytyksiä vähennä yhtään kun joku huutaa että taas tämä on täällä sängyssä seisomassa!

Edellisestä holtittomasta kiipeilijästä on kaksi vuotta aikaa.
En edes muistanut kuinka kamalaa tämä on!
Toistaiseksi on riittänyt tuolien kippaaminen nurin, en tiedä mitä teen kun tyttö keksii kiivetä sohvalle?! Se onkin vähän isompi rysäys kipata kyljelleen.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Lähtötunnelmia


 
Joskus olen saattanut tästä mainita aiemminkin, mutta suurperheessä (miksei pienessäkin) johonkin lähteminen on kertakaikkiaan oman postauksen arvoinen juttu!
 
1. Varustautuminen
Jo muutamaa tuntia varten on pakattava mukaan vaippaa, nokkamukia, varavaatteita ja viihdykkeitä.
 
2. Valmistautuminen
Yksi haluaa tuon puseron ja toinen ei halua näitä kenkiä, yhden lippis on hukassa ja yhden mielestä toinen on vaan niin tollo että pitää vähän riidellä.
Lapset ovat valmiita minuutissa ja kun äiti vielä tällää huivia kaulaan ja sammuttelee viimeisiä valoja on ensimmäinen ehtinyt kaatua pyörällä ja sotkia/repiä housunsa. Siis miten tämä on mahdollista kun ulostautumis-lupaa ei annettu?
 
3. Köyttäminen.
Siis sinne autoon. Yksi säntää etupenkille, yksi muuten vain väärälle paikalle, yksi naapurin pihalle ja neljäs vollottaa portailla kun ei jaksa kävellä. Ei siis metriäkään.
Kun kaikki on taisteltu omalle paikalle yhtä sittenkin ehkä pissattaa. Ja muakin, ja mua.
(Pitkälle matkalle lähtiessä vessakeissi on pakko vielä suorittaa.)
 
Kun vihdoin päästään liikkeelle huokaan aina helpotuksesta.
Siihen saakka kunnes huomaan että kotona ovat sekä laukku että puhelin.
Ja ei kun takaisin.
 
(Kuvissa fiiliksiä eilisestä extempore lähdöstä (mitä meillä tapahtuu kerran kymmenessä vuodessa) mummun synttärikahveille. Kymppi minsaa siitä kun päätettiin lähteä oltiin jo menossa, en niin tiedä mihin seinään vetäisi ruksin!)


lauantai 2. toukokuuta 2015

Auttavat kädet




Leikkauksen jälkeen jouduin pelkästään makoilemaan suunnilleen viikon verran.
Toki ähersin itseni sekä vessaan että ruokapöytään (ja illalla sänkyyn) mutta noin muuten vedin lonkkaa sohvalla päivästä toiseen.

Ison toimenpiteen jälkeen, kipulääkkeet kaupanpäällisinä, tahtoo väsyttää melkein aamusta iltaan.
Joten torkahdellessa meni minunkin ensimmäiset päivät.
Minulla oli mitä mainioin hoitaja, meni hetkeksi hoitokuviot päälaelleen kun taapero hoiti äitiä eikä äiti taaperoa. Tämä pikkuneiti kävi silittelemässä poskea ja halailemassa pitkin päivää mutta liekö kävi yksitoikkoiseksi vai mitä mutta parin päivän päästä tilanne muuttui.

Jos ihan suoraan sanotaan, en uskaltanut enää sulkea silmiäni päikkäreiden ajaksi.
Neitokainen alkoikin hempeilyn sijaan väkivaltaiseksi ja niinpä joka kerta kun uinahdin hetkeksi, sain tujakan herätyksen joko keppihevosen varresta tai legopalikasta. Muutaman kerran kärsin sulkasadosta kun typy tarrasi peruukkiin kiinni ja vaappui karkuun hiustukko molemmissa käpälissä! Puhumattakaan tökkään-sormen-äidin-silmään-versiosta, siitä tuli ihan lemppari.

Niinpä ajoitinkin päiväuneni typyn kanssa samalle kellonlyömälle.
Ja tyypin ollessa hereillä kömmin keskelle parisänkyä jossa olin pikkukäsien ulottumattomissa.
Takuu varma rauha taattiin myös sillä että pistettiin kamarin ovi kiinni, kääpiö (<3) kun ei yllä vielä kuin viidentoista sentin päähän kahvasta.

Mutta voin kertoa että ihmiselle joka ei ole tottunut jatkuvaan laakereilla lepäämään, nämä ovat olleet pitkiä viikkoja. Jospa tämä alkaisi pikkuhiljaa normalisoitumaan tämä elämä.
Sitä odotellessa.