perjantai 30. joulukuuta 2016

New Year




Aivan pian vaihtuu uusi vuosi.
Vuosi 2016 oli meille erittäin merkityksellinen, vihdoin, pitkien ja vähän tuskallistenkin odottelujen jälkeen saatiin vanha talo myytyä ja päästiin muuttamaan uuteen kotiin.
Täällä on ollut tosi ihanaa, vaikka toki ajoittain on ollut myös ikävä vanhaan kotiinkin.
Silti tuntuu kuin oltaisi aina asuttu täällä, lähinnä kun ajaa edellisen kodin ohi niin iskee haikeus siitä mitä kaikkea siellä kodissa koettiin. Niin hyvää kuin pahaakin.

Joulu meni ohi ihan liian nopeaa.
Vaikka kuusi ja jouluvalot edelleen koristavat kotia, väistämättä ajatukset on siirtyneet jo eteenpäin.
Siksi juuri tykkään fiilistellä joulua heti lokakuusta lähtien, koska tämä tunne on joka vuosi sama heti joulun pyhien jälkeen. Se meni.
Kynttilöitä poltellaan kyllä edelleen, mutta ajatus jouluruuasta tai suklaaövereistä ei kauheasti houkuttele. Äsken keitin siivouksen päätteeksi kupillisen glögiä, tuntui vähän hassulta.
Kun sekin kuuluu siihen ennen joulua-fiilikseen.

Ulos tekisi niin mieli lähteä, mutta keli on vaihteeksi taas ihan hirveä.
Ei taida olla asiaa juoksulenkille. Hiihtäminenkin saattaa olla lähinnä vesihiihtoa.
Ensi viikoksi on taas luvattu järkkyjä pakkasia. Sekin monesti vähän hidastaa ulkona liikkumista.
Tai ainakin vaatii hyvät varusteet.
Ovatko nämä yllämainitut tekosyitä vain? Niinkin voisi sanoa.
Ehkä taidan sittenkin vetää paksun kerroksen vaatetta päälle ja käpertyä viltin alle toisen glögi-mukillisen kanssa.
Poishan sekin pitää juoda.

Lämpöistä Uutta vuotta toverit <3

(Pikkuinen oli niin muikeana kun sai luvan testata Isoveljen uusia kuulokkeita)

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulu tuli ja joulu meni..







Ihan ei tosissaan mennyt putkeen nämä joulukuusenallaistutaannätisti-kuvat tänäkään vuonna!
Mutta meillä oli äärettömän ihana joulu <3

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulu


Keneltä sai tähden, tuo katse pienokaisen?
Kuka poisti synkeyden yöstä paimenten?
Kuka solmi kruunun nyt sinun hiuksillesi?
Viisaat kuka johti luokse rakkaan lapseni?

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa, itse taivastako saan?

Ken toi kyyneleitä silmiin pienokaisen?
Miksi äitiin tarraudut nyt niin vavisten?
Varjot toistaa sen nyt, enkeli on mennyt,
kaiken kauniin muistan, vaikka en voi ymmärtää.

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa, itse taivastako saan?

Täällä kaikkiin päiviin tuo ilo taivaallinen.
Lempeyttä, rakkautta silmiin ihmisten.
Sanat jotka kuulin, ne unohdu ei koskaan,
vaikka mitä tulkoon, niistä aina voimaa saan.

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien.
Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa, itse taivastako saan?

Keneltä sai tähden tuo katse pienokaisen?
Beetlehemin yllä loistaa tähti ikuinen.

Toivotan tämän kauniin joululaulun myötä teille kaikille mitä ihaninta joulua <3



sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Piparikriisi




Mulla on tässä pari päivää ollut hirveä piparikriisi.
(Ihan siis se leivonnainen, hahhaa!)

Joka vuosi, ihan joka ikinen vuosi, olen sen piparitaikinan itse tehnyt.
Nyt mulla on semmoinen olo, että ei vois vähempää kiinnostaa! Onko siis pakko?
Vain sen vuoksi, että aina ennenkin?
Kriisin paikka siis.

Netti on pullollaan armahtavia artikkeleita siitä, miten ihan hyvin voi ja on jopa suositeltavaa relata jouluna. Ja etenkin etukäteen.
Siis että ihan luvan kanssa saa vetää siitä mistä aita on matalin, tai missä sitä ei ole ollenkaan.
Ei mitään väliä vaikka piparit on kaupasta (tai niitä ei ole ollenkaan, koska ei niitä kuitenkaan kukaan syö), vaikka kuusi on muovinen (vaikka kukaan tuskin enää mitään astmakohtausta aidosta saisikaan) tai sauna on pesemättä (meillä se nyt onneksi on just pesty kun muutettiin).

Silti jossakin sydämeni syövereissä on jokin tosi tosi pieni ääni joka nalkuttaa vastaan kun se iso ja kova ääni vakuuttelee, että kyllä Salla, voit ihan hyvin relata.
Onko teillä sitä ääntä? Se on todella ärsyttävä, ja olen kovasti miettinyt että miten sen saisi tosissaan vaiennettua lopullisesti.
Minä en todellakaan ole höösännyt joulua varmastikaan niin paljon kuin jotkut muut, mutta silti joku tuommoinen itse tehty piparitaikina jankkaa mun takaraivossa varmaan maailman tappiin asti.
Ja kukaan ei edes vaadi sitä minulta, lapset ovat leiponeet kaupan taikinasta, ja mies ei edes välitä (siitä leivonnaisesta, hahhaa). Silti. Hitsin piparit.

Nyt siis haastan teitä kaikkia stressaajia ja suorittajia hellittämään jos yhtään siltä tuntuu!
Se joulu tulee sieltä ilman pipareita ja siivouksia ihan varmasti.
Minä tässä siksikin yritän itseäni (ja miestäni ja lapsiani) armahtaa, koska ensi viikko menee täysin vielä töiden parissa, siinäpä muuten hyvä keino helpottamaan joulukiireitä. Ulkoista leipominen!
Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, ja mulla on maailman paras työpaikka <3

Tehkäämme siis kaikki sen verran kuin jaksamme ja haluamme, todellinen joulu tulee kuitenkin jostakin ihan muusta kuin ulkoisista puitteista ja puuttuvista piparkakuista, eikö niin?

Ihanaa jouluviikkoa kaikille!
(Blogini jää toden näköisesti nyt jo joulutauolle, hyvät joulut tulen vielä toivottelemaan mutta muuten, tapaamisiin!)


maanantai 12. joulukuuta 2016

Minä

(Huh mikä haba)

Sain tässä kerran kommentin (joka herätti keskustelua suuresti,) että miten voin puhua, käyttäytyä ja ajatella jollakin tietyllä tavalla, vaikka olen ison perheen äiti.

Jäin sitä oikein miettimään, että miltä se ison perheen, minun tapauksessa viiden lapsen äidin oikein pitäisi näyttää ja kuulostaa?

No tuosta näyttämisestä jos lähdetään liikkeelle, niin luulen näyttäväni aika nuorelta, vaikka olen kolmekymmentä täyttänyt, koska minulle ei myydä niin tulentekovälineitä kuin tupakkatuotteitakaan ilman papereita. Tuo tulentekoväline oli melkein itsellenikin liikaa. Mutta tosi!
Alkoon en edes varmaan tohtisi astua, melko varmasti joku käännyttäisi jo ovelta takaisin.
En oikein tiedä mitä ajatella tästä asiasta.
Toisaaltahan se pitää ottaa hienona asiana, että joku on ihan ihmeissään kun kuulee että ajan autolla. Ja siinä vaiheessa kun esittelen sormukseni ja jälkikasvun lukumäärän niin tyyppi kellahtaa kumoon pelkästä järkytyksestä.
Pukeudun varmasti toisinaan hyvinkin teinimäisesti, mutta mulla on se oma tyyli josta tykkään ja uskoisin että vedän tyylilleni uskollisena vielä mummonakin.
Aika monta kertaa olen kuullut, etten näytä viiden lapsen äidiltä.
Ja mua harmittaa, etten ikinä ole tehnyt sitä vastakysymystä, että miltä mun pitäisi näyttää?

Ja sitten se kuulostaminen.
Kun sitä sattuu olemaan tämmöinen tulisielu, äkkipikainen räjähtelijä. Niin varmasti puhun enemmän rumia, arvostelen, kommentoin ja mussutan kuin se joka ehtii vaikkapa miettiä hetken ennen kuin on myöhäistä.

Sillain hyvällä päällä olen oikein herttainen ja ihan taatusti ajattelen ja puhun kaikista niin nätisti.
Mutta sitten, koska kaikissa meissä on myös se musta puoli, väitti joku mitä muuta tahansa, niin sen nostaessa päätään en takuulla säästele en ajatuksiani enkä sanojani.
Ja vieläpä olen niin tyhmä, että ajattelen niitä ajatuksia täällä somessa ääneenkiin.
Niin kuin nyt niistä täti-ihmisistä, jotka nyt vain minun mielestäni haisivat pahalle ja olivat epäsiistejä ja ajattelin että yäk, menkää pesulle. Tämä oli siis se kohta mistä joku tykkäsi huonoa.
Ja ison perheen äiti ei saisi tämmöisiä ajatella.

Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme, eikö?
Se oli vain minun ajatus, muiden joukossa. Hienoa, jos joku muu olisi siinä kohtaa ajatellut, onkohan noilla varaa peseytyä. Mulla se ei käynyt mielessä.

Mutta, ihminen se minäkin vain olen. Vaikka olenkin bloggaaja. Hahaa.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

The Viikonloppu





Niin kiva viikonloppu takana.
Yövieraita, mahtavia keskusteluja, lasten leikkiä ja heppatouhuja tottakai.

Mukavan viikonlopun kruunasi vielä se, että tänään illan tullen lähdettiin luistelemaan koko perhe.
Nuorin ei vielä luistimia omista, vaikka kova olisi tahtotila kyllä, mutta muuten väki viilettää luistimilla jo tosi hienosti.
Eniten pelkäsin oman takamuksen puolesta, jos ihan totta puhutaan.
Edellisestä luistelukerrasta kun on vuosia ja taas vuosia.

Hiihtokausi korkattiin myös viime viikolla ja kyllä on meikäläisellä jäätävä polte ladulle.
Voisin helposti käydä hiihtämässä joka päivä!
Ja näistä keleistä pitääkin ottaa tosissaan ilo irti kun kerta ladut on niin mainiossa kunnossa.
Viime talvena en montaa kertaa ehtinyt hiihtämään, joten nyt kyllä käyn aina kuin vain suinkin rako siihen jostain löytyy.
(Ja ihan oikeasti tuon ylläolevan kirjoitin ihan itse, minä, joka on voinut tähän asti pahoin pelkkien suksien näkemisestä.. koska yläasteen liikuntatunnit!)

Olo on niin nakit ja muusi.
Silmäpussit voisi nimetä uudelleen silmäsäkeiksi ja aivotoimintaa on tällä hetkellä lähinnä sen verran että elossa pysyy (tarkoittaa siis että juuri ja juuri kykenen siirtymään jääkaapin kautta untenmaille).
Mutta jokainen viime yön valvottu tunti on kyllä sen arvoista.
Onnea on ystävät <3

Mukavaa alkavaa viikkoa!

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Hoppua ja heppoja



Heipä hei taas kaikille!

Joulukuu mennä jolkottaa hirveetä kyytiä eteenpäin, havahduin tuossa viidennen päivän tienoilla semmoiseen asiaan kuin blogijoulukalenteri, ja totesin että tässä ollaan pahan kerran myöhässä, joten päätin tänä vuonna jättää väliin.
Tiedän, että joulukuu on muutenkin aktiivista aikaa tuolla pulla-kakku-torttu-puolella, joten sen verran armahdan tässä kohtaa itseäni ja koitan postailla kun ehdin.
Sillä tavalla kuluttavaa on tuo aamuyöllä herääminen, että työpäivän jälkeen kun hetkeksi torkahtaa viltin alle niin tuntuu ettei loppupäivästä saa aikaan muuta kuin jalanjälkiä.

Ai että tässä fiilistelen vieläkin tämän iltaista ratsastustuntia.
Vitsit että se on niin siistiä!
Vaikka aina on semmoisia asioita tunnin jälkeen, mitkä olisi voineet mennä paremmin, mutta lähes joka kerta on ihan hymy pyllyssä ja hyvä olo kun pääsee hevosen selkään.
Se on jotain niin käsittämätöntä turpaterapiaa, että vaikka miten kakkasella fiiliksellä olisit tallille lähtenyt (oli se sitten oma tai ratsastukoulu) niin siellä mieli piristyy ja niin hyvällä mielellä lähtee takaisin kotiin.
Nyt on mennytkin mulla töissä monta päivää ja illastakin ollut aina jotain, että tänään tein iltatallinkin tässä kotona pitkästä aikaa moneen päivään.
Kylläpä sitä ehtiikin lasten lisäksi (ja miehen tietty) tulla noita elukoitakin ikävä.
Nautin kun sain yksin laittaa poneille iltaruuat, otin ne pallerot sisälle ja rapsuttelin ja juttelin niille. Ruokin kissat ja höpsöttelin niittenkin kanssa ja vein vuohille myös heiniä ja vaihdoin vedet.
Sitten kipaisin vielä kanalaan sammuttamaan valot ja nappasin mukaani vielä lämpöisen munan laatikosta johon kanat aina munansa tekee.
Olin niin rauhallisessa hyvän olon tunteessa että!

Sitä muuten tarvittiin, kun mies lähti samalla oven avauksella sulkapalloon ja nukkumaan laitto jäi mun vastuulle.
Porukka oli kyllä niin valmista unten maille, että siitä olosta on jopa tämän nukkumaanlaittamis-operaation jälkeen jotain jäljelläkin, se on aika harvinaista se!

Nyt vielä saunaan ja iltapalalle ja pudottamaan huomisen päivän joulukalenteripussiin kaksi uutta piparimuottia, kissa ja hevonen, mitkäs muutkaan.
Huomenna leivotaan!
(Sen jälkeen tuskin on tämän illan heppaeuforiasta jäljellä muuten enää tippakaan. Oon niin huono siinä. Mutta koska joulu <3)

perjantai 2. joulukuuta 2016

Lastenhuoneet: Osa 3






Esittelyssä tänään kolmas lastenhuone, tyttöjen valtakunta.

Keltainen seinä.
Tykkään keltaisesta, paljon. Mutta silti lähes joka päivä katselen tuota seinää ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt olla tylsä ja vetää valkoiseksi koko huone.
Olisi sitten pystynyt ilotella väreillä sisustuksessa muuten.
Tuo keltainen on niin vahva ja voimakas ja hallitseva väri, että siihen ei hirveästi mitään muuta väriä yhdistellä (paitsi mustaa, valkoista ja harmaata).
Mutta tällä nyt mennään, tytöt tykkäävät kovasti kun huoneessa "paistaa aina aurinko" ja hei, tuo räsymatto-verho, ei paremmin voisi mätsätä <3.

Tämä huone on vähän hassun mallinen, aika pitkä ja kapea, mutta niin vain on saatu kaikki kalusteet kohtuullisen järkevästi aseteltua omille paikoilleen.
Tuo pikkuneidin häkkisänky aiheuttaa ylimääräisiä sydämen muljahduksia kauheudellaan, mutta Tokaluokkalaiselle pitäisi ensin hommata isompi sänky, ja pikkuinen perisi sitten sen isoveljen vanhan juniori-sängyn.
Siihen asti tyttö saa vielä olla perheen kuopus ja vauva ja nukkua kaltereiden takana.
Vaikka nytkin hän hippuloi pitkin vinttiä ja mönkii isompien peiton alle piiloon, vaikka pitäisi niin nukkua. Är-syt-tä-vää. Todella.

Neitien(kään) huoneessa ei ole mitään sen ihmeempää, aika simppelillä jutulla mennään.
Jotain taulua tai muuta sellaista olisi kiva keltaiselle seinälle laittaa, se kun on ihan paljaana vielä.
Jonkin näköistä hyllykköä ekaluokkalaisen heppakirjoille olisi tarkoitus hankkia, vaan on vaiheessa vielä että minkälaista laitettaisiin.

Hurlumhei, nyt lähtee järki.
Takana kaksi kappaletta sika aikaista aamua, super pitkää työpäivää ja edessä siintäisi ihana nukkumaan meno kunhan nuo yläkerran iltavilliset rauhoittuisivat pikkuhiljaa odottamaan unta.
J lähti kavereiden kanssa syömään ja iltaa istumaan joten sitkeästi tässä on odoteltava omaa nukkumisvuoroa.
Taidanpa ottaa käyttöön ne vanhat, hyväksi todetut (oikeasti ihan tehottomat) kasvatuskeinot.
Kiristys, lahjonta ja uhkailu.
Jos et nyt pysy sielä sängyssä niin..
Jos alat reippaasti nukkumaan niin..
Joulu on niin peruttu.

Mukavaa viikonloppua kaikille <3

maanantai 28. marraskuuta 2016

Mikä mäihä



Voi että minä oon taas niin iloinen!

Tiedättekö, kun lapset saavat vaatteita hajalle enempi kuin laki sallii?
Housunpolvet on hajalla alta aikayksikön niin farkuista kuin leggareistakin, (peltihousujako tässä pitää ruveta keksimään?) puseroiden helmat ja hihansuut jäävät milloin mihinkin kiinni (rits ja räts ja oho!) ja vetoketjut irvistelevät milloin mitenkin jo parin kuukauden käytön jälkeen.

Olen huomannut että oli uutta eli käytettyä niin aina joku jostakin hajoaa.
Reiät polvissa on oikein meidän lasten spesiaali-juttu, tunnusmerkki suorastaan, mutta tänä syksynä hyvänä kakkosena on tullut vetskarit.

Ostin viime talveksi facebookin kirppikseltä esikoiselle Po.pin toppatakin.
Vähän käytetty, kuin uusi.
No yhden talven se kesti ja tänä vuonna kun vihdoin siirryttiin taas paksumpiin tamineisiin niin poika tuli koulusta pariinkin otteeseen takki sillä lailla kivasti alhaalta auenneena ja vetoketju ylhäällä ihan satanolla jumissa. Ja sitä myöten hajalla.
Tässä kohtaa joku ompelutaitoinen olisi itse korjannut, mutta en minä.

Siinä sitä sitten oltiin keskellä marraskuun pakkasia koulutakki rikki ja mitään takkikauppoja ei täällä päin ihan joka nurkalla ole tarjolla. Ja huomiseksi pitäisi takki olla päällä.
Pyhäpomppa toki löytyy, mutta arkitakkeja oli vain tämä yksi.

Minähän se en jäänyt kauaa laakereilleni lepäämään, vaan lähdin kylille ja ajoin kirpparille.
Tuonne kierrätetyn tavaran paratiisiin, jossa muuten järkeään poikkean ennen oikeaan kauppaan menoa. Ihan vaan jos sattuisi löytymään just se mitä haen.
En tosiaankaan odottanut löytäväni pojalle takkia, vaikka sillä fiiliksellä sinne meninkin, mutta uskotteko että takin löysin! Just oikean kokoisen, hyvän näköisen ja halvan. Kuusi euroa hei urheilutoppatakista on to-del-la vähän. Siis todella. Uudesta takista olisin saanut maksaa kymmen kertaisesti.
Olin ihan hykerryksissäni siellä ja oon kyllä hykerrellyt kaikille vastaantulijoille tuuriani ja sitä, että kirppikset ovat niin lahja suurperheiden (ja pienperheidenkin) äideille.

Nyt on pojalla taas takki.
Kunnes joku päivä koulusta tulee kaveri jolla on huppu revennyt, kyynärpäässä palkeenkieli TAI vetskari rikki.
Ne on nimittäin semmoisia ne.
Lapset.

torstai 24. marraskuuta 2016

Kauppareissun ajatuksia




Mitähän laittaisin tällä kertaa kakun väliin.
Sankari toivoi kermavaahtoa, valkosuklaata ja mustikoita. Päälle taidan keittää kinuskin Hopeatoffeista.

Lähtisinkö paksulla vai ohuella pipolla.
Talvi on ihan loistava keksintö ympärivuotisesta tukkakriisistä kärsivälle ihmiselle. Ihan sama onko hiukset harjaa nähneetkään niin pipo pelastaa!

Ai että rakastan tätä paikkaa edelleen niiiin paljon.
Päästän kissat hetkeksi räntäsadetta pakoon tallin lämpöön kun norkoilevat siinä jaloissa mun kävellessä autolle. Katselen meidän lääniä ja koen olevani niin etuoikeutettu.

Hui kun on liukas keli.
Luistelen tennareilla tallista autolle kieli keskellä suuta. Pitkään jatkunut pikkupakkanen on vaihtunut loskakeliin ja piha on kuin luistinrata.

No täällä nyt vois ajella helposti satasta.
Iso tie sen sijaan on ihan sula, ja huomaankin pian olevani edellä menevän puskurissa kiinni. Havahdun talvirajoituksiin ja höllään kaasujalkaa. Ajan muuten usein niin ajatuksissani, että saatan huomaamattani sulalla tiellä ajella talvellakin 110. Mielenvikast jos poliisi sattuisi tulemaan.

Voi että tekis mieli laittaa jo jouluvalot.
Kysyn vaan, kuka estää? Ihan hyvin voisi jo laittaa, mutta silti joku pistää vastaan pääkopassa. Jos vielä viikon malttaisin odottaa. Silti taidan huomenna jo laittaa.

Hyi että miksi jotkut ihmiset ovat niin epäsiistejä? Nuo mummelit haisee ihan hirveelle, valkosipulille ja jollekin niin kissanpissalle. Kävis pesulla.
Mulla on maailman tarkin hajuaisti. Haistan kilometrin päähän kaikki pahat (ja hyvät) hajut. Raskaana ollessani joskus tuntui, etten voi mennä ihmisten ilmoille. Kirppisreissut kaatui aina siihen, kun edelle paineleva paappa haisi niin paapalle. Yäk. Ei-raskaana ollessa kestän jotenkin ne kaikki hajut.

Ai niin, oon unohtanu guugletella niitä joulukalenteri-juttuja. Mitähän niihin keksis?
Elämäni ensimmäisen kerran aion toteuttaa DIY-joulukalenterin.
Muksut ei oikein hiffanneet sitä, koska alkoi välitön nurina suklaakalenterien perään. Koitin selittää, että tää on sata kertaa siistimpi. Katsotaas joulun jälkeen että millä ensi joulu sitten mennään!

Montakohan tarraa tarvin vielä mun passiin.
Lähikaupassa on kampanja, johon kerätään merkkejä ja niistä saa sitten tiettyjä alennuksia.
Vinkkasin miehelleni, että täysi passi löytyy mun kännykän korttikotelosta. Aha, tuli vastaukseksi. Vielä se ei ainakaan ole siitä hävinnyt.

Ihan hirveitä nuo joulukoristeet, ostaakohan noita oikeasti joku?
Vuodesta toiseen kauppojen hyllyille isketään ne samat tonttujoulupukki-härpäkkeet. Eli niillä täytyy olla siis menekkiä, koska niitä on siellä aina vain?

Oho! Oisin ajatellut että ois menny enempiki rahaa.
Tiedättekö sen tunteen kun kassa ilmoittaakin summaksi jotain ihan muuta mitä olit ajatellut? Yleensä siis niin, että silloin kun et ajattele että rahaa menisi niin paljon niin sitä menee järkysti, ja toisinpäin. Ihan hullua.


Mitähän tuo täti oikein ajattelee ku noin pitkään tuijottaa.
Joskus olisi kiva nähdä mitä ihmisten päässä liikkuu. Varsinkin, jos joku oikein tuijottamalla tuijottaa.
Onkohan mulla jotain naamassa. Katsookohan se tätä mun asukokonaisuutta. Vilkkuuko vessapaperia housunliitingistä.

Kenellekkähän nuo kellot soi.
Kaupan pihalla kuulen kirkonkellojen soivan. Yritän laskea, mutta ne soivat niin monta kertaa että menen sekaisin. Perjantai-ilta, ei ne ainakaan mitkään ehtookellot ole.

Mitenkähän joku pystyy peittämään surun kasvoiltaan.
Mietin, miten toisen kasvoista en osannut aavistaakaan hänen läheisensä menetystä.
Toiset pystyvät peittämään senkin paremmin kuin toiset. Itse kuulun siihen porukkaan, joka kulkee kasvot kirjavana itkusta monta viikkoa.

Onneksi meistä kukaan ei tiedä koska se lähtö tulee.
Ajatukseni viipyvät vielä kuolemassa. Ajattelen omaa pientä, pappaani, tätiä ja setää, mieheni mummua..mietin miten hyvä on ettemme tiedä omaa kuolin hetkeä. Ei sen asian kanssa varmaan voisi elää, jos tietäisi.

Mikähän tuo kitinä taas on?
Autot on ihan..sieltä ja syvältä. Kauhean käteviä olemassa, mutta vitsit että viimeinen asia mihin viitsisi rahojaan tuhlata. Joku kitinä kuului taas kun lähdin liikkeelle. Mitä seuraavaksi?

Hei tänään on ne kutsut illalla. Huippua.
Pitkästä aikaa vaatekutsuille. Viime viikkoina on kutsuja sadellut. Toiset unohdin, toisiin en päässyt. Näille Noshin kutsuille menen.

Ottaisinko S:n mukaan.
Veljen vaimo pitää kutsut. Heidän tyttönsä on tyttöni kanssa saman ikäinen. Vaikka toinen onkin syntynyt tammikuussa ja toinen joulukuussa. Lähes vuoden ikäero. Hassua. Mutta tytöt ovat hyviä ystäviä. Mietin myös omia serkkujani, niitä kenen kanssa tuli paljon lapsena oltua.
Nykyään yhteydenpito on ihan nollassa.

Ajattelen ja ajattelen.
Ajatteletko koskaan että ihminen ajattelee koko ajan jotain.
Hereillä ollessa aivot työskentelevät jatkuvalla syötöllä.
Vaikka ajattelet, älä ajattele, niin silti ajattelet juuri sitä ettet ajattele.
Että sellaista.

(Ajatukset ovat viime perjantain kauppareissulta. Kuva jääkaapista maanantailta.)

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihan krampissa!




Affekti-kohtaus. Affekti-kramppi. Inhottavalla asialla on monta nimeä.

Tässä on taas yksi asia jota en tiennyt, ennen kuin sain lapsia.
Niitä on muuten aika sikapaljon niitä juttuja, mitkä eivät käy mielessäkään ennen kuin omat muksut pyörivät siinä jaloissa.
Korvatulehdus, yökastelu, ylähengitystieinfektio, kuumekouristus.. ei kai sitä tiennyt tämmöisistä mitään ennen lapsia. Tai no joskus ehkä kuullut, mutta ohittanut ne ilman mitään reaktiota.
Tänä päivänä voisin luennoida kaikista noista ylläolevista aiheista loputtomiin, on nimittäin omakohtaista kokemusta kertynyt tässä vuosien varrella.

Tästä affektikrampista en ollut luonnollisesti myöskään ikinä kuullutkaan!
Itse asiassa me ollaan säästytty neljän ensimmäisen lapsen kohdalla (luojan kiitos) kokonaan.

Vähän faktaa aluksi.
Affektikohtauksia esiintyy leikki-ikäisillä, useimmiten 1/2–5-vuotiailla lapsilla voimakkaan kivun tai itkun jälkeen. Lapsi ikään kuin pyörtyy, kalpenee ja joko valahtaa veltoksi tai muuttuu jäykäksi, myös nykäyksiä raajoissa voi esiintyä. Kohtauksen aikana lapseen ei saa kontaktia. Kohtaus menee ohi muutamassa minuutissa ja lapsi voi olla väsynyt, mutta on kuitenkin normaalisti kontaktissa ja virkistyy vähitellen normaaliksi.
Lapset, joilla on voimakas temperamentti, saavat affektikohtauksia herkemmin kuin rauhalliset lapset. Lapsi ei aiheuta kohtausta tahallaan, eikä voi sille mitään. Mitään varmaa keinoa estää näitä kohtauksia ei ole, eikä lasta kannata mitenkään suojella tilanteilta, joissa itku voisi tulla. Kohtaukset jäävät vähitellen leikki-iän jälkeen pois. Lääkärissä käynti on tarpeen, jos tällainen kohtaus tuleekin ilman itkua tai jos kohtaus ei mene ohi nopeasti.

Meidän pienimmäinen on jonkun kerran saanut näitä kohtauksia.
Yleensä se on kausittaista, kun kerran saa itkun yhteydessä kohtauksen, niin usein se tahtoo jäädä vähän päälle.
Edellinen kohtaus on ollut joskus, en edes oikein muista. Tosi kauan sitten. Enkä edes oikein muistanut koko asiaa, kunnes..

Viimeisin kohtaus tuli näin:
Olimme iltatoimissa yläkerrassa koko porukka ja mieheni vaihtoi nuorimmaiselle yövaatteita.
Neidillä on viime aikoina ollut ihan yliärsyttävä tapa rimpuilla ja kiemurrella kun puetaan, ja hän teki sitä nytkin. Useamman kerran joutui kieltämään ja kehottamaan, että lopettaa.
No sittenhän me kaikki tiedämme mikä on lopputulos, kun kiemurtelua on jatkunut tarpeeksi kauan, eikä miljoonas kieltokaan tehoa. Menee hermo. Ääni korottuu ja lapsi loukkaantuu verisesti ja alkaa itkeä lujaa!
Ja sitten.. hän vain vetää henkeä lujasti sisälle päin, eikä puhalla ulos. Kasvot ja huulet alkavat sinertää ja silmissä on pelästynyt "Äiti, en saa henkeä, kuolen kohta"-ilme.
Mieheni ei heti reagoinut asiaan, kun tyttö istui selin hänen sylissään, eikä siis nähnyt tilannetta. Itse näin koko ajan, säntäsin saman tien tytön nimeä huutaen lasta kohti, puhalsin ensin voimakkaan puhalluksen lapsen avonaiseen suuhun (joka onneksi tehosi heti), tempaisin neidin syliin ja rauhoittelin.
En tiedä mitään niin hirveää kuin ne sekunnit, kun tuntuu että toinen kuolee siihen käsiin.

Vaikka tiedän, että ne periaatteessa ovat vaarattomia. Vaarattomia vaikka lapsella menisi hetkeksi tajukin, niin silti itken ja täristen pidän pientä sylissä, ja vaikka tilanne on jo ohi niin olen ihan hermorauniona vielä pitkään.
Meidän tyttö ei ole koskaan onneksi pyörtynyt, mutta ihan tarpeeksi kammottavia ne kohtaukset ovat ilman sitäkin. Huh, tuntuu että tulee huono olo kun vain ajatteleekin.

Niitä tilanteita ei saisi alkaa välttelemään sillä, että tekee kaikkensa ettei lapsi suutu tai raivoa tai itke hysteerisesti. Ja voin kertoa, että meillä se on ihan mahdotontakin, kun tuntuu että jatkuvasti joku huudattaa tahalleenkin. Isommat kyllä meilläkin näkivät sen tilanteen ja vähän säikähtivätkin, että ehkä ymmärtävät ettei tahallaan tarvi kyllä siihen tilanteeseen hankkiutua.

Mulle jäi jopa pelko, kun usein mennään mieheni kanssa illalla hakemaan yhdessä hevosia sisälle ym. että uskallanko jättää pienintä isompien kanssa, jos kohtaus tuleekin just silloin? Osaavatko toiset tehdä asialle mitään.
Apua, ei voi kyllä yhtään alkaa ajattelemaan tai pelkäämään. Tulee hulluksi.
Sen verran tämä kohtaus taas säikäytti itseänikin, että kun tyttö seuraavana yönä heräsi itkien yläkerrassa (kylläkin vain pissahätään) niin otin hänet syliin ja loppuyön neiti nukkui meidän keskellä. Sai äitikin rauhalliset yöunet.
Tämä on tosiaan yleisempää temperamenttisillä lapsilla (meillä sitä piisaa!). Onneksi lohtu on siinä, että lisää kun tulee ikää niin ne jäävät pois.

Oletteko te koskaan kuulleet tällaisesta? Onko teidän lapsilla tämmöistä kohtausta koskaan tullut? Missä yhteydessä se tuli? Ja miten toimitte?

lauantai 19. marraskuuta 2016

Joulukalenteri


Arvatkaa kun on tämän kylän historiankirjat sekaisin!
Nyt nimittäin puhutaan samassa lauseessa Sallasta ja DIY:stä.

En tee koskaan mitään itse.
Siis virkkaa, ompele, askartele, taittele, liimaa enkä mitään muutakaan mitä niin ku tehdään itse.
Olen ulkoistanut niin pillihimmelit kuin virkatut matotkin.
En vain "osaa", en tykkää, eikä innosta. Tai niinku tykkään kauheasti kaikista esimerkiksi paperisista pikku kuusista, mutta ostan ne vaikka myyjäisistä tai saan naapureilta. Ja se sopii mulle oikein hyvin.

Ja ajatelkaapa, kun kerran elämässäni päätän toteuttaa jonkun diy-jutun, niin jälkikasvu marssii välittömästi banderollit liehuen joulun isoimpaan mielenosoitukseen.
Me halutaan suklaakalenterit! EI itsetehdylle pskakalenterille! Paperipussit alas!
Te ette niin tiedä mitä menetätte, jos nyt annan teille periksi. Ne ei oikeasti varmaan ihan hiffanneet että mistä tässä on kyse. Reppanat luulivat kai saavansa joka päivä pelkän paperipussin.
No, paperipussit kuitenkin jäi, hikiset suklaakalenterit myös (sinne markettiin). Tavarakalentereista puhumattakaan. Viidelle lapselle kun investoi moiset lootat, niin loppuvuosi syödään todellakin rakettispagettia, raakana.

Tilasin värkit kalenteriin jo hyvissä ajoin (ehkä liiankin, kun en niin malttaisi odottaa!).
Nyt sitten olen tässä kuitenkin puolet joulunodotuksesta pähkäillyt, mitä laittaisin pussien sisälle?
Itse asiassa olen just se tyyppi joka vain funtsii ja funtsii ja viime hädässä marraskuun viimeisen päivän iltana kello 20.58 juoksee lampaankarvakengät läpättäen kauppaan ja käy ostamassa viisi suklaakalenteria ja tyhjentää ne niihin pusseihin.
Siis niiiin diy. (Siis mitkä lampaankarvakengät? Kuhan keksin.)

Ettei elämä kävisi kuitenkaan niin mielikuvituksettomaksi niin kysynkin,
mitä teidän lasten kalenterista paljastuu joulukuun ajan?
Jos vaikka saisin ahaa-elämyksen.



keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Lastenhuoneet: Osa 2





Tässä huoneessa asuu talon vilkkaimmat veljekset. Tokaluokkalainen ja neljää päivää vaille 5-vuotias.
Ihan eri sorttisia kyllä ovat toimissaan kuin isoveljensä.
Tokaluokkalainen tokaisikin kerran, kun äksyilin hänen ainaista kiirettä ja hoppuaan, että mulla oli jo kiire tähän maailmaan ku synnyin niin siitä asti mulla on ollut kauhea kiire joka paikkaan!
Pikkuvanhasti lausuttu totuus kuulosti jotenkin hirveän tutulta. Ihan kuin olisin sen itsekin muutamaan otteeseen lausunut. Öhöm.
Niin tosiaan hänellä OLI kiire tähän maailmaan! Kokonaista kuukautta aikaisemmin hän päätti tuosta noin vain syntyä, hätäinen oli sektio jolla hänet tänne elämään saatettiin ja siitä asti hän on elosalaman lailla vetänyt päivästä toiseen <3

Tämä huone on toinen yläkerran isoista huoneista.
Valkoinen muuten, paitsi tuo yksi seinä, joka sai yllensä samaa harmaata kuin edellinenkin näiden veijareiden huone. Harmaa on niin cool. Sen kanssa voi sisustaa niin monenlaista, tykkään todella paljon.
Huoneen paras yksityiskohta on ehdottomasti pätkä muuria, joka jätettiin muistuttamaan menneestä. Muuria oli pidemmästikin näkyvissä, mutta päätimme sitten vain jättää tuon pätkän siihen. Suoja päälle (joku lakka-tyyppinen) joka estää tiiltä murenemasta ja avot. Ihan yksi parhaista kohdista tässä talossa. Muurin toisella puolella, harmaata seinää vasten nurkassa, on kaksi vaatekaappia myös. Ne eivät näy kuvassa.
Pulpetti on saatu mieheni vanhemmilta, se sai vain uudet värit pintaansa ja siitä tuli kyllä myös melko cool.

Poikien huoneeseen uusittiin lelulaatikosto, vanhat Ikeat sai väistyä tieltä (ne jätettiinkin seuraaville asukkaille edelliseen kotiin) ja uusi Ikea tuli tilalle.
Minusta nämä Ikean kalusteet ovat ainakin meillä kestäneet vuodesta toiseen käytössä ja ollaan kyllä tykätty. Hinta on kohdillaan ja laatukin on pitänyt.
Tuossa laatikostossa on sisällä niitä kankaisia pikkulaatikoita, joihin voi sitten erotella junapalikat, autot jne. Ihan kätevä.

Hyllyllä olevat talon malliset koristukset ovat löytö kirppikseltä.
Rakastuin niihin heti. Ne ovat metallia, joten varmasti kestävät vaikka vielä en olekaan raaskinut niitä antaa tuolta hyllyltä alas leikkeihin. Siellä yläilmoissa ne toimittavat milloin minkäkin otuksen kotia.

Tämän huoneen herrat elävät vielä ihan täysillä poliisi, paloauto, helikopteri, ambulanssi, ryhmähau, minions-maailmassa. Huoneessa myös piirretään, väritetään, saksitaan, teipataan ja liimataan ahkerasti ja jälki onkin usein sen mukaista. Terottimen roskia ja pikku silppua saa imuroida joka välissä pois nurkista.
Tämän huoneen asukkaiden joululahja toivelistassa olikin päällimmäisenä askartelusetit.
Ja sehän vain pukille passaa!


maanantai 14. marraskuuta 2016

Hetki arjesta




Äiti, tänään on ne synttärit.
Mitä on ruokana?
Saanko pelata pleikkaa?
Missä iskä on?
Tän verran ku mun jalka kasvaa niin voin käyttää sun kenkiä.
Mulla on hirvee nälkä.
Mää otan ekana.
Saako vaihtaa jo vaatteet?
ÄÄÄÄÄ...Eppu kiusaa!
Hallelujaa. (What? Älä kysy.)
Millon lähetään?
Hyi, parsaa!! Eiku kukkakaalia siis.
Laula uuelleen.

Mittä iti?
Äiti koljaa tää.
Mittä Kelttu ja Kelttu?
Kiva olla täälä.
On Veela ja Vilttu tallella.
Minä Tinin kulta.
Äiti mää työn tän.
Millo oulupukki tulee?
Leppäkeiät.
Ei paltakaaliii.
Pittaätä!

Lopeta!
Tottele! (Kamalin sana evö)
Älä.
Älä viitti.
Oo hiljaa.
Oota!
Joo, kohta.
Kultapieni.
LOPETA JO!

Toisinaan toivoisin, että joku nauhoittaisi päivän keskusteluja ja niitä voisi kuunnella jälkikäteen ja niin sanotusti ottaa opiksi.
Alkoi nimittäin tuon parinkymmenen minuutin aikana kun kirjasin ylös näitä juttuja, tuntumaan siltä, että tämän talon äidin sanavarasto on varsin niukka ja vain täynnä käskyjä ja kehotuksia.

Jos sitä oppisi niinku ihan keskustelemaankin.
Aikuisten oikeasti.

Nämä on just niitä juttuja jotka vain tulevat päivästä toiseen niin automaattisesti, ettei niihin kiinnitä edes huomiota.
Ihan turhaan ei ole keksitty lausetta, kuuntele nyt itseäs!



keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Lastenhuoneet: Osa 1





Joku teistä lukijoista toivoi postausta lastenhuoneista.
Niitä on tuolla yläkerrassa kolme kappaletta. Yksi iiiso (tyttöjen), toinen vähän pienempi (kahden pojan) ja pieni (isoveljen).
Tämä postaus keskittyy nyt tuohon pienimpään huoneeseen. Yksiöön.

Tässä huoneessa asuu lukutoukka.
Seinällä roikkuva kori, vaatekaapin tyhjät hyllyt, koulupöydän laatikot, sängyn aluset ja sängyn päälliset on normaalitilanteessa vuorattu Aku Ankoilla ja Roope-Sedillä.
Otin nämä kuvat heti viikkosiivouksen jälkeen, normaali arjessa lastenhuoneisiin ei juurikaan kameran kanssa ole asiaa, paitsi iltaisin kun paikat laitetaan kuntoon. Ja silloin ei kuvista tule valon vuoksi hyviä.
Ei siis kannata luulla, että lastenhuoneet ovat tässä kuosissa muuta kuin siivouksen jälkeen viisi minuuttia. Tehän niin tiedätte.

Tämän huoneen poika teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa yhdeksän vuotta sitten.
Hän halusi jo edellisessä kodissa huoneensa yhden seinän mustaksi ja tähän uuteen huoneeseen valikoitui sama väri. Tuo huone on kuitenkin neliöiltään sen verran pieni, että päätimme vetäistä mustaa vain pienimpään seinään ja kun vaatekaapit vielä päätyivät tuolle samalle seinälle, lopputulos ei ole liian synkkä, vaan sopivan särmä.
Huone oli aikaisemmin jonain varastotilana ja sitä jouduttiinkin leventämään hiukan, että siitä saatiin oikeasti asumiskelpoinen tilaltaan. Viereinen huone oli sen verran iso, että vaikka seinää siirrettiin niin sinne jäi vielä edelleen oikein hyvin tilaa.

Tässä huoneessa ei ole mitään ihmeellisyyksiä.
Lehtikori on ehdoton, vaikka siihen meneekin vain 1/10 kaverin lehdistä.
Pöllökoukut on tilattu Ellokselta (samoin kun tuo kori), niissä olisi tarkoitus roikkua koulureppu, mutta tehän tiedätte että käytännössä se roikkuu siinä vain loma-aikoina. Ehkä viikonloppuisin, jos muistat paasata eteisessä lojuvasta repusta tarpeeksi, se liikkuu jopa yläkertaan saakka.
Julisteet ovat Vindikin ja ne kehystettiin tauluiksi. Tuo kertotaulu-juliste on ihan mainio!

Kirjoituspöytä ostettiin Ikeasta jo vanhaan kotiin, ja se onkin varsin kärsinyt osittain (vaikka siinä ei koskaan läksyjä ole tehtykään) kun tämä PellePeloton värkkää siinä milloin liimojen milloin tussien kanssa. Elämän jäljet saa tietysti näkyä, niiltä ei vain voi lasten kanssa välttyä.
Pöydän kanssa samalla seinällä on lisäksi hyllykkö, jonka löysin kirppikseltä (johon on aseteltu erinäistä krääsää) ja tauluhylly, joka on pyhitetty pojan tärkeimmälle tavaralle.
Siinä nököttää kehyksissä kortti varustettuna Puljujärven nimmarilla. Olisin voinut kehystää sen oman sänkynikin yläpuolelle, mutta annoin sitten periksi.
Äiti-ihminen. Eihän se nyt sovi. Fanittaa pikkupoikia. Kauheaa!!

Isojen poikien huonetta on muuten aika haastava sisustaa.
Pienille löytyy kaikkea kivaa, mutta isommat ovat jo vähän haastavia siinäkin suhteessa että heiltä löytyy jo mielipidettä siihen että mitä saa olla ja mitä ei.
Niinpä huone saa vapaasti olla kaverin itsensä näköinen äidin näköisellä twistillä. Heh.

Ai niin, huoneen nurkka on muuten yleensä tumpattu täyteen mailoja, varusteita, palloja ja kypäriä.
Ne korjasin pois kun eihän ne nyt hirveän esteettisen näköistä kamaa ole.
Eli tässä huoneessa asuu myös poika, joka rakastaa jääkiekkoa ja jalkapalloa.
Hän on niin hieno miehen alku <3

maanantai 7. marraskuuta 2016

Vastaus-postaus

(Hehkeänä eikö? Näin meillä juostaan äkkiä tallissa käymään.)

Nyt olisi sitten vastausten aika!
Sen pitemmittä puheitta, vastauksiin..

Kerro teidän joulunvietosta?
Viime vuoden ollaan oltu oman perheen kesken omassa kodissa.
Tänä vuonna erityisesti odotan joulua täällä! Unelmieni paikassa. Ihan perus puurot, joulurauhat, jouluruuat ja pukit, haudalla käynnit jne.
Joulupyhät menee pitkälti yökkäreillä lojuessa, jossain vaiheessa saatetaan pyörähtää jomman kumman (tai molempien) vanhempien luona.
Kiireetöntä aikaa rakkaiden kanssa ja hyvien ruokien ja herkkujen parissa tottakai. Odotan.

Kerro teiän ponien/hepojen hankkimisesta. Mitä kaikkea piti ottaa huomioon ja mitä kaikkea pitäs osata, ennenkuin omia hankkii?
Ponit tulivat tosiaan aika yllättäen loppupeleissä.
Suomenhevonen oli tulossa ensin ja ponit hankittiin sille kaveriksi. No suomenhevonen lähti vaan ponit jäi :)
Tuollaiset peruspollet eivät ihan hirveitä tarvitse. Kun on ruokaa, juomaa ja suojaa tarjolla niin hyvin menee. Toki perus kavio, hammas ym. huollot pitää tehdä, mutta sen kummempia vippaskonsteja me ei ainakaan olla tehty.
Aamulla ulos, päivällä harjaillaan, ajetaan, ratsastetaan tai juoksutetaan, illalla sisälle.
Ja joka ikisessä välissä käydään aidan takana rapsuttelemassa ja lepertelemässä <3 ne nimittäin ovat niiiin puoleensavetäviä otuksia.
Toki hevosista on  hyvä tietää jotain perusasioita ennen hankkimista. Ja jos ratsastettava heppa on, niin tottakai taitoa täytyy löytyä siltäkin puolelta.
Mutta kai se on eläin kuin eläin minkä hankkii, niin siinä sitä oppii matkan varrella. Kantapään kautta hyvin usein. Jostakin se on kuitenkin aloitettava.
Hyvä juttu on se, jos on joku jonka puoleen voi kääntyä ja kysyä neuvoa! Tottakai pitää myös tiedostaa se, että niihin menee niin aikaa kuin rahaakin. Ilmaista ei hevosen pito ole, oli se sitten kilparatsu tai pelkkä puskapolle.




Minkälainen joulu olisi mielestäsi ihanteellinen?
Itse aina toivon, että mahdollisimman rauhallinen. Mutta tosihan se on, että lasten kanssa juhlakin on arkea ja arki juhlaa. Sama säätö on, oli joulu eli juhannus, ja siksi monesti ei kannata edes ladata kauheita odotuksia, vaan mennään niillä mitä on. Ja koitetaan kestää ;D


Kuinka paljon olet tekemisissä sukulaistesi kanssa?
No sillain sopivasti :D ei päivittäin, mutta kuitenkin ollaan tekemisissä.
Kyläilyt nyt jää tosi vähäksi, ylipäänsä kaikkien kanssa, mutta kännykän välityksellä kuulumisista pysytään aika hyvin kärryillä. Ja ainakin ajatuksissa ootte te kaikki <3

Entä entisten koulukavereiden?
Tosi vähän. Harmittavan vähän.
Yläaste aikaiset ystävät ovat osa vielä todella tiiviisti mukana (mieheni muun muassa :D tosi tiiviisti joo), ensimmäisen opiskelupaikkakuntani kavereita nään todella harvoin, moikataan kyllä.
Ja toisen opiskelukaupunkini kavereista oikeastaan mun kämppis on edelleen <3
Nyt syyskuussa tehtiin nuoruusvuosien kavereiden kanssa viikonlopun reissu Helsinkiin, oli niin mainio huomata kuinka juttu jatkui samana kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Se kertoo aika paljon siitä missä mennään!



Mitä samoja luonteenpiirteitä sinussa ja lapsissasi on, entä mitä erilaisia?
Voi lapsiraukat :D
On jääräpäisyyttä, on tulisieluisuutta, on hiljaista jurottajaa.
Välillä tuntuu että meidän kahden (mun ja mieheni siis) luonteenpiirteitä ei olisi kai kannattanut koskaan sekoittakaan :D
Mutta on heistä jokainen silti niin oma persoonansa isolla peellä! Ja uskon että heistä jokainen tulee pärjäämään tässä elämässä. Halaus heille.

Mietitkö paljon syntyjä syviä?
En mä hirveesti jaksa.
Joskus vellon jossain vähän syvemmässäkin aallokossa, mutta kaikkihan me se tiedetään että se rasittaa ihan älyttömästi.
Toisinaan en jaksa puhuakaan mitään kovin syvällisiä. Mieluummin vain ohitan ne ja touhuan jotain missä ei niin tarvi ajatella. Voitte uskoa että olen joutunut parisuhteessa työstämään tätä asiaa paljon.

Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
Kun aamu alkaa kaikilla positiivisella fiiliksellä, kun ei tarvi kiirehtiä mihinkään.
Kun lapset keksivät jotain hienoa, tai koko perhe nauretaan jonkun hauskalle jutulle.
Hyvät ruuat ja herkut, oma-aika, hepat ja muut eläimet. Oma koti.
Voi näitä on vaikka kuinka!

Minkälaisena näet elämäsi 10 v päästä tai siis minkälaista tulevaisuutta toivot?
Puhuttiin tästä yhtenä iltana saunan lauteilla.
Kauhisteltiin vähän, että sitten ollaan jo nelikymppisiä. Kaksi lapsista on jo täysi-ikäisiä jne.
Hui! Todettiin, että nyt voisi ajan pysäyttää hetkeksi. Kun tässä ja nyt on kaikki niin mahdottoman hyvin kuitenkin.
Toisaalta, onhan sitä ihminen niin utelias luonteeltaan, että olisi kauhean kiva tietää missä silloin mennään! En minä kyllä osaa sanoa yhtään :)


Mitä teillä lapset syö aamupalaksi kun tämän postauksen perusteella ette syö aamuruokaa ollenkaan?miten pienet lapset jaksaa?
Tosiaan me kotona olevat nukkua posotetaan joka aamu niin pitkään, että aamupala syödään vasta kympin hujakoilla.
Siispä olen todennut turhaksi tehdä aamupäivällä vielä ruokaa, koska juuri on syöty aamupala.
Siinä vaiheessa kun koululaiset tulevat (n.12.30) joko syödään edellispäivän ruokaa jos on jäänyt, keitetään kaurapuuro/riisipuuro/mannapuuro, tehdään smoothieta ym. tai vedetään ihan vain leipää.
Eli aamuruokaa meillä ei syödä oikeastaan koskaan.
Varmasti jos pikkuväki heräisi samaan aikaan kuin koululaisetkin niin tulisi se ruoka tehtyä.
Hyvin ovat jaksaneet tähän päivään asti näin :)

Uskotko yliluonnollisiin asioihin? Jos, niin kerro joku tosielämässä tapahtunut 'kummitusjuttu' näin syysiltojen ratoksi. :)
Jos nyt ihan kummitushommeleista puhutaan, niin en HALUAISI niihin uskoa, mutta joskus tuntuu että on vähän pakko :D kun lukee joitain ihmeellisiä juttuja.
Itselleni ei ole mitään kummempaa koskaan tapahtunut, olen kyllä semmoinen mielikuvitusmarjatta että luulen joka nurkan takana haamujen lymyilevän. Pelkään siis paljon pimeää, ja sehän on tosi hieno yhtälö täällä korvessa :D
En tiedä viitsisinkö edes kertoa tätä, mutta hiljattain tapahtui yksi ihan outo juttu.
Mieheni kyllä vakuuttaa edelleen, että se on ihan selitettävissä, mutta tiedä sitten. Lapset vakuuttivat ettei heistä kukaan ollut asialla.
Meidän pesuhuoneen ovi oli yhtenä iltana LUKOSSA! Eikä siellä siis ollut ketään. Toki lukko on voinut jäädä jotenkin huonosti kulkiessa ja kun ovi on paukahtanut kiinni niin se on pyörähtänyt lukkoon, mutta... Hyi! Olin ihan että Argh!Iik!Muutetaanko?
Vanhoissa taloissahan saattaa olla se joku semmoinen, tiedättekö? Tunne. Mutta ei täällä ole kyllä koskaan tuntunut mitään menneitten aikojen haamuja :D mieheni paiski täällä töitä koko viime talven pääasiassa yksin, eikä koskaan hänelle tullut sellainen olo että olisi jotain.
Joskus tuntuu, että onko nämä yliluonnollisuudet kuitenkin pääasiassa sitä mielikuvitusta ;)

Oletko aina asunut samalla paikkakunnalla?
Melkein koko elämäni :)
Syntymäkuntani on eri kuin tämä nykyinen asuinkunta, mutta olen ollut muutaman vuoden ikäinen kun ollaan tänne muutettu. Täällä asuin siihen saakka, kunnes kaksi vuotta opiskelin Kokkolassa ja vuoden Jyväskylässä, muuten aina täällä..enpä kerro missä :)
Ja aikalaillahan se näyttäisi siltä, että täällä ollaan ja pysytään.


Oletko käynyt ulkomailla? Mihin maahan haluaisit matkustaa?
Ollaan käyty yhden kerran ulkomailla, Tunisiassa. Olihan siellä ihan älyttömän siistiä, mutta mua ei ihan hirveesti matkustelu kiinnosta. Ja tähän elämäntilanteeseen se on aika haastavaakin. Pidemmäksi aikaa lähteä pois kotoa.
Eniten toivoisin tällä hetkellä pääseväni jossain vaiheessa veljeni perheen luokse Kanadaan. Heitä on iso ikävä <3

Mitä teillä yleensä syödään ja montako kertaa päivässä? Suosikkiruokia? Miten toteutatte vähäsokerisuutta/sokerittomuutta niin, että lapsillekin maistuu?
Lämmin ruoka on tosiaan yleensä vain kerran päivässä tai sitten päivällä keitellään sitä puuroa.
Tosi tavallista kotiruokaa tehdään jauheliha-kana-kalalinjalla. Suosikkiruuat lapsille on tietty makaroni, lihapullat ja ne nakit (mitä en kyllä suosi ihan suositustenkin mukaan kuin silloin tällöin). Myös pinaattikeitto uppoaa (paitsi itse inhoan sitä). Kaikki kiusaukset on niitä inhokkeja, mikä on harmi koska niitä on niin helppo tehdä! Ja teenkin niitä joka viikko.
Kasviksia pyrin tarjoamaan joka päivä ruualla ja hedelmiä nuo pistelevät kyllä ihan mielellään.
Sokeria tosiaan pyritään välttämään, mutta ei nipoteta kuitenkaan.
Mehuja jos juodaan niin se on omena- tai appelsiinimehua. Omaa mehua joskus.
Jogurtit on maustamatonta, tai ainakin jotain vähemmän sokeria sisältävää, eikä niitä syödä kuin yhdellä ruualla. Muroja on harvoin, vanukkaita tuskin koskaan, mysliä heitetään jogurtin sekaan toisinaan. Marjat menee smoothiessa ja puuroon nakataan mustikkaa kaveriksi.
Joskus repsahtaa herkutteluun arkenakin, mutta pääasiassa herkut vedetään perjantaina kun on karkkipäivä tai kun kyläillään tai käy vieraita.

Onko sinulla vielä toteuttamattomia unelmia, kun niitä niin urakalla olet viime aikoina toteuttanut?
No jos joskus vielä löydän itselleni sen unelmieni hepan, ponien lisäksi, niin..
Mutta tosiaan, niin paljon on tapahtunut viime aikoina että just nyt en unelmoi oikeastaan mistään.
Paitsi näin ruuan päälle ehkä rivistä Fazerin lontoonraetta. Ah.


Miten tapasit miehesi?
Me ollaan tunnettu aina. Siis niin ikään kun peppu on yltänyt kynnyksen yli, ollaan tunnettu ja vähän isompana kuljettu samassa sakissa.
Kaverista tulikin yhtäkkiä poikakaveri ja sen jälkeen aviomies.
Jos tässä nyt paljastamaan aletaan, niin mieheni on pienen ikänsä minua piirittänyt enemmän ja vähemmän. Joskus huonona hetkenä on tullutkin heitettyä, että kannattiko? :D
Mutta niin tässä on oltu yli kymmenen vuotta kimpassa ja välillä sitä katsoo toista silleen, oonko mä oikeasti TON kanssa naimisissa? Siis ei pahalla, vaan sillai ihmetellen. Absurdia.

Miten vietätte parisuhdeaikaa kiireisen lapsiperhearjen keskellä?
Ihan sillain perusjuttua, molemmat illalla omissa nurkissa puhelimella. Hehee.
No eeii..tai tehdään me niinkin, mutta sit me saunotaan melkein joka ilta, kun meillä on niin paras sauna! Sit me käydään yhdessä illalla tallissa ja syödään jotain herkkua iltapalaa.
Mitään isompia irtiottoja ei harrasteta hirveän usein, jos kerran vuodessa pääsee vaikka viikonlopuksi johonkin niin sekin riittää.

Onko teidän lapset ikinä kenelläkään ulkopuolisella hoidossa?
Meidän ammahommat on kyllä aina järjestyneet niin <3
Molempien vanhemmat ja osa sisaruksista asuu samalla paikkakunnalla.
Ihan ihan ulkopuolinen hoitaja on ollut kerran, yhtenä kesänä. Palkattiin siis ihan virallisesti kun oltiin molemmat töissä.
Yhden kerran on hoitanut mun pomon tyttö, muuten aina joku sukulaisista. Se on iso juttu se.


Haluaisitko perustaa oman yrityksen, jos niin minkä?
En oo tippaakaan yrittäjähenkinen.
Eli niin kauan kun palkka juoksee vieraalla töissä, niin tuskin perustaisin.

Pienellä paikkakunnalla asumisen plussat ja miinukset ja haluaisitko asua suuremmassa kaupungissa?
Täällä on oikein hyvä asua.
Onhan se just niin, että täällä kaikki tietää kaikkien asiat ja jopa paremmin kuin sinä itse, mutta jos sen ei anna haitata niin mikäs tässä.
En kaipaa suureen kaupunkiin yhtään, en jaksa sitä kauheaa ihmismäärää joka paikassa. Nautin omasta pihasta ja totaali omasta rauhasta niin paljon, etten vaihtaisi tätä mihinkään.
Kaupungissa on kiva piipahtaa, mutta en jäisi.

Haaveiletko pienistä vai suurista asioista, yleisellä tasolla elämässä?
Elämässä on nyt tapahtunut niin paljon isoja, positiivisia asioita, että kai se tällä hetkellä on vain ne pienet haaveet mitä olisi kiva toteuttaa tai saada.

(Eikoo niin paras :D)

Kiitos kaikille hienoista kysymyksistä, niihin on aina kiva vastailla.
Ehdotuksia kirjoitusten sisällöstäkin tuli muutamia, niitä siis toteuttamaan tottakai.
Aika moni kommentoi, että perus arkijutut on sitä parasta, mikä on kiva kuulla.
Nimittäin sitä perusarkeahan täältä kyllä riittää.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Yritetään tehdä siitä hyvä.
(Ja herätys sulle joka nukahdit, sori, tästä tuli vähän pitkä.)