keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Liian hiljaista



Kun kaikki lapset ovat kotona:
- meteli on ihan kaameaa
- joku tappelu on aina käynnissä
- joku vaatii koko ajan jotain
- koti muistuttaa kaatopaikkaa
- hermojen kärähdyksiä on noin satakakskyt päivässä

Kun kolme lapsista lähtee yökylään ja yksi jää kotiin:
- on niin hiljaista, että mm. jääkaapin ja ilmastointikoneen olemassaolo tulee huomatuksi
- se kotiin jäänyt on päikkäreillä ja äiskä istuu sohvalla kaivaten jonkin sortin kärhämää
- edelleen se äiskä istuu tyhmänä sohvalla ja odottaa, että joku vaatisi jotain
- koti on putsplank-siistinä, täydellistä idylliä häiritsee vain yksi lego-auto, jonka parissa kotiinjäänyt viihtyi kaksi minuuttia (muun ajan se roikkuikin lahkeessa)
- hermot eivät suinkaan kärähdelleet, mutta olivat muuten vain ahtaalla ajatuksista mitenkähän siellä menee?

Mua saa kopauttaa otsaan seuraavan kerran kun erehdyn vinkaisemaankaan siihen suuntaan että voi vitsi kun sais hetken olla rauhassa!
Mutta niitäkin hetkiä tarvitaan, että palloillaan ukkokullan kanssa ihan kaksistaan (tässä tapauksessa kolmistaan, kun juniori jäi kotiin) ja ihmetellään, että mitäs tässä nyt tehtäis! Koska silloin sitä huomaa, miten järjettömän paljon lapset merkitsevätkään. Tuovat sisältöä elämään.
Täytyy tunnustaa etten edes oikein muista aikaa kun lapsia ei vielä ollut.
He ovat niin osa meitä. Ja meidän elämää.
Niisk. Täytyy tässä oikein sydän tähän vetäistä <3,  kas noin.

Ja nyt sämpylätaikinan kimppuun.
Ja selvittämään taustalta kuuluvan älämölön syy. Vielä ei tietääkseni ole jouluporsaan tappoaika kuitenkaan. Ääni kyllä kuulostaa melkein siltä.
Kivaa keskiviikkoa lukijat!

-Salla

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tuli ja suli.




Syyslomaviikolla satoi ensilumi.

Tiedättekö sen tunteen, ihan kuin jossain tuolla sydämessä (tai ainaki niillä main) asti hypähtää, kun aamulla (tai siis lähellä puoltapäivää) avaa sälekaihtimet ja maisema on kuin postikortissa.
Tekee mieli heti mutustaa piparia ja toisella kädellä kahmia konvehteja ja kuunnella tiptappia ja polttaa kynttilöitä villasukat nivusiin asti vedettynä. Oi joulu!

Kaksivuotias oli ihan ihmeissään tuosta näkymästä, kun edellistalven lumista ei muistoja juuri taida olla. Talvi meni suunnilleen rattaissa istuessa ja "tättää" hokiessa.
Ekat kuomat tais olla kuitenki jo jalassa ja voi sitä tönkköjen määrää. Pystyssä pysyttiin silkkojen varsien varassa. Kahden askelen välein maattiin pökkelönä maassa, eikä ylös päästy ilman nosturia.

No, näiden lumien aikana pulkan pohjat kerettiin raapia ja lumilapiolla kaivaa nurmikko esiin, kunnes eräänä kauniina päivänä sataa ropsotti vettä ja lämpötila hätyytti Suomen hellerajoja (+10).
Kyllähän se harmittaa. Tuntuu että ne tonttulakit ja piparitalot luiskahti taas jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Mutta jos totta puhutaan, niin jouluihmiseksi tunnustautuneena fiilistelin ekat joulut jo syyskuussa.
I love it!

torstai 24. lokakuuta 2013

Ulos




Oon varmaan joskus ennenkin äkissyt siitä, miten kesän jälkeen uloslähtö on täysin oma ohjelmanumeronsa. Uskoisin, että kaikissa lapsiperheissä.

Koko kesä ollaan viipotettu krokotiilin kuvalla varustetuissa kengissä, jotka saa jalkaan kaksivuotiaskin ehkä puolessa sekunnissa.
Päähän joku auringon polttama lätsä ja thats it!

Sitten tulee syksy. Ja kylmä.
Pitää olla villaa ja fleeceä, kypärämyssyä ja kumppareita. Hanskoista puhumattakaan.
Yllätys yllätys, porukka käihää sisällä aamusta iltaan ja mutsi hyppii seinille.
Ei me mennä enää koskaan ulos jos pitää laittaa nää tyhmät villasukat!

Pojat pukee jo ihan hienosti itse, joskus saa avittaa vetskarin kanssa, ja neiti neljävee osaa yleensä myös pukea suurimman osan, jos haluaa.
Toisinaan toveri makaa puoliksi eteisen penkin alla toinen villasukka jalassa ja huutaa kurkku suorana, mmmÄÄÄÄÄ en saa tätäää!

Äiti sai kaiken tuskan hien keskellä päivän naurut, kun tyttö tokaisi kesken sormikkaiden laiton
Hö, kun nää mun sormet vain säätää täällä ees taas!
Sellaistahan se on.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Mistä on pienet tytöt tehty?



Pinkistä, vaaleanpunaisesta, poneista ja prinsessoista.
Helmistä, sormuksista, pinneistä ja pompuloista.
Niistä on pienet tytöt tehty.

Tai sitten ei.

Pienten tyttöjen rakennusaineena voi yhtä hyvin olla,
autopaitoja, pikkulegoja, takkutukkia ja rikkinäisiä sukkia.
Pieniä kiviä, jääkiekkoja, kaukoputkia ja valomiekkoja.
Niistä on ainakin meidän tyttö tehty.

Ainoana tyttönä perheessä, neiti on tottavie oppinut tekemään itselleen tilaa.
Räyhää, rähisee, painii ja puhisee ihan siinä missä pojatkin.
Välillä iskee epätoivo, kun toisen lempivaate on isoveljiltä peritty autopaita, eikä se äidin mielestä niin nätti mekonräntty!
Sitten sitä kuitenkin yllättyy, että jossain siellä kaikkien ninjojen ja rallikuskien alla on kuitenkin pienen pieni palanen kruunupäistä neitiä.
Nää on mun, näihin ei saa kukaan koskea, tai annan turpaan!

Mutta voiko sitä vaatia toiselta jotain mihin ei itsekään ole suostunut?
Allekirjoittanut on nimittäin pienen elämänsä juossut räkä poskella naapurin poikien kanssa talvisodan tulisia taisteluita leikkien.
(Mekot, korkkarit ja tälläytyminen kuuluivat sanavarastooni vasta lähempänä kahtakymmentä ikävuotta.)
Ei ole omena kauas puusta pudonnut.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Iski idealla!





Tuli kertakaikkiaan Expedit-ähky. Siis sellainen, että ihan kuvotukseen asti piti ruveta inhoamaan tuota ruottalaista hyllykköä. Olin valmis listimään yhden vesilinnun tällä louskulla. (Kiitä onneasi tipu ettet kuollut, veljekset vonkuivat näet hyllyn omaan huoneeseensa.)

Tätä inhotusta kesti jonkin aikaa, syystä että kaikenkarvaisista kirjahyllyköistä kiskotaan ihan sairaita hintoja.
Koitin jo mielessäni (oon niin huono tässä) tuunata siitä vanhasta jos minkälaista versiota, mutta ihan ajatteluasteelle jäi. Ei varsinaisesti mikään ylläri. Tee-se-itse-juttu ei oo mua varten.

Ja sitten kolahti. Mainoslehtinen postilaatikkoon nimittäin. (Juu en koskaan enää marmata mainosten jäätävää määrää, en, koska muuten meidän olohuonetta koristais edelleen se kammotus!).
Väri, muoto, koko (ja hintakin vielä kaiken päälle) miellyttivät niin mikäs siinä, kaupoille lähdettiin.

Niin ja se idea.
Katsokaas kun massiiviseen hyllyyn ois kiva kasata jos minkänäköistä tavaraa.
Edellisen hyllyn alaosastoa komisti kaapit, (jotain plussaa hei!) mutta tässä uudessa on ihan hyllyt vaan.
Sitten mä mietin ja mietin, että mitä ihmettä mä uskallan laittaa tuonne pienten kullanmurujen käsien ulottuville? Kahdeksankympin vaasinko? Ei tulis mieleenikään.
Niin, sitten iski se idea. Kun on lattiatyynyjä ja sohvatyynyjä ja kaikkea, niin miksei kirjahylly tyynyjäkin? Ne muuten sopii älyttömän hyvin, vaikka itse sanonkin. Ja enpähän oo kuunaan kellään kirjahyllytyynyihin törmännyt, että ihan tässä uniikkeja ollaan. Kröhöm.
Mutta mikä parasta, ei mene rikki. Ei sitte millään.



perjantai 18. lokakuuta 2013

Semmoinen tapaus..

Mikä se oikein on se juttu?

Se pistää voimaan ihan armottoman huonosti keskimäärin 50 vuorokautta (tapauskohtaisesti enempi tai vähempi).
Se pistää väsyttämään niin, että unta riittäisi kellon ympäri (ja vaikka toisenkin).
Sen oireita ovat himot mitä kummallisiin asioihin (pakastettuihin puolukoihin, pepsiin, salmiakkiin ja jollakulla toisella vaikka hammastahnaan!)
Se pistää mielen ihan päälaelleen, kiukuttelemaan, äksyilemään ja itkeä vollottamaan ihan odottamattomissa tilanteissa.
Se pistää keskivartalon pullistelemaan siihen malliin, että muumina olo tulee todella tutuksi.
Siitä puhuttaessa peräpukamat, ummetus ja maksaläiskät on kuulkaa ihan normipäivää.
Se loppuu kyllä aikanaan, ja ennen päätöstä (tai mun tapauksessa sen jälkeen) on mitä suurin ponnistelu edessä, jossa tajuton kipu,veri, hiki ja kyyneleet on mukavassa sekamelskassa sen käsinkosketeltavan onnentunteen kanssa.


(Rv 22+0)


Täten saamme seuraamme uuden tyypin, joka toistaiseksi matkaa vielä näkymättömissä, mutta tulee vilahtelemaan postauksissa varmasti jossakin muodossa aina välillä.

Häntä odotetaan niin kovasti!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Mitä tänään leivottaisiin?



Aina silloin tällöin erehdyn lupaamaan lapsille leivontapäivän.
Ai miksi erehdyn? No siksi, kun se lähes aina päättyy jonkulaiseen katastrofiin, itkupotkuraivareihin, kilareihin, mitä niitä nyt on.

Tämä kerta oli kyllä poikkeus. Ensimmäinen sarjassaan.
Mitä nyt yksi täräytti kananmunan kulhon reunaan vähän turhan vauhdikkaasti. (Munan valkuainen on muuten aika haastavaa siivottavaa.)
Mitä nyt yksi napsi koristesuklaita vaivihkaa niin paljon kuin ehti. (Nuo suklaanapit ei kyllä pysy kulhossa kauan mullakaan.)
Mitä nyt yks kuorrutti niin antaumuksella, että me muut oltiin tikahtua nauruun. (Antakaapa kaksivuotiaalle pursotinpussi täynnä suklaakuorrutetta.)

Meillä oli oikeasti kivaa. Ja isommat lapset ovat jo todella taitavia koristelussa ja muussa näpräämisessä.
Arvatkaas ylemmästä kuvasta, mitkä ovat juniorin raapustamia?

Lasten kanssa kannattaa valita jotain helppoja leivonnaisia.
Meidän suosikkeja ovat just erilaiset muffinssit (niihin kun voi laittaa käytännössä ihan mitä vain), erilaiset pikkuleivät ja perus pulla (jota täytyy kyllä ehdottomasti joku päivä vääntää).

Mutta joku kohtuu täytyy leipomisessakin pitää. (Mun mielestä.)
Kyllähän sitä leipois vaikka joka päivä, ei homma eikä mikään.
Mutta se syöntipuoli, ei homma eikä mikään, mutta pidemmän päälle se mitä puntarin lukemat näyttää, niin onkin kuulkaa isompi homma se. (Nimim. parikymmentä raskauskiloa joskus pudottanut)
Jos meillä leivottaisiin monta kerta viikossa, tunnustan, tulisin hulluksi.
Miten joku pystyy tuosta noin vain väistämään sen herkkuvadin, jossa on aina jotain hyvää?
Ei onnistuis multa, joten vilpitön hatunnosto sellaiselle tyypille jolta se onnistuu!
Siksipä meillä onkin päädytty lähes-aina-tyhjä-herkkuvati-ratkaisuun.
Johon olen oikein tyytyväinen.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Pitkästä aikaa kakkua





Sain ilokseni viestin, että pieni neiti tarvitsee kakkua ensimmäiseen juhlaansa.
Kesä nyt meni aikalailla kakkuja tehdessä, mutta kotona ei ookkaan tullu kakkua tehtyä taas pitkään aikaan. Syystä että, suutarin lapsilla ei oo kenkiä.

Kakkuun tuli täytteeksi valkosuklaa-vadelmatäyte, jonka värjäsin vielä asiakkaan toiveesta hennon vaaleanpunaiseksi.
Päällä valkoinen sokerimassa ja vaaleanpunaisen sävyiset liljat. (Jotka illanhämyn valaistuksessa näyttävät hiukka persikkaisilta.)

Olin todella tyytyväinen lopputulokseen, ja täytyy vielä sanoa, että kakku oli ehdottomasti paremman näköinen luonnossa kuin kuvissa.
En tiiä täytyykö sitä oikeasti satsata ja hommata kunnon kamera ja ilmoittautua vielä kaiken hyvän päälle valokuvauskurssille.
Siinä on yksi mutta. Kun ei vois vähempää kiinnostaa.
Oon varmaan aika outolintu näissä blogipiireissä, mutta mua ei nappaa tuo kuvauspuoli ollenkaan. Jos se tämäkin homma on sellaista välineurheilua, että kunnon kamppeet pistäis kiinnostumaan?



perjantai 11. lokakuuta 2013

Perusperjantai.



Semmoinen ihan tavallinen.
Niinkuin lähes jokainen päivä on. (Viikkosiivous kuitenkin vain kerran viikossa, jotain rajaa.)

Aamu alkaa herätyksellä 7.30.
Herätellään eskarilainen (tähän aikaan viikosta toimenpide tehdään x10), käytännössä kannetaan kaveri vessaan, riisutaan ja puetaan, purraan leipä valmiiksi ja nielläänkin valmiiksi, puetaan ulkokamppeisiin ja nostetaan portaille, josta kyllä kouluun asti on selvinnyt toistaiseksi ihan itse. Vou. (Jos en tätä tekisi joka aamu, tyyppi nukkuis vielä kolmen tunnin päästäkin sängyssään istualleen.)
Sitten hipsitään takaisin vällyjen väliin hetkeksi, ennenkuin muu komppania virkistyy uuteen aamuun.

Aamutoimien jälkeen (pisut, pesut, rimpuilut, venkoilut ja syömiset) annetaan villakoirille kyytiä viikkosiivouksen merkeissä.
Keitetään soppaa välipalaksi (jossa yhden mielestä ei saa olla mansikkaa, toisen mielestä mustikkaa ja kolmas ois onnessaan ku soppaa ei ois keksittykään.)
Lähdetään ruokakauppaan ja kotiin palatessa mietitään, mitä ihmettä sitä pitäis syödä, että kaupassa tohtis käydä ilman hirveetä eroahdistusta (eroahdistus euroista).
Haudutellaan riisipuuroa ruuaksi ja samalla eroahdistus kolikkoja kohtaan senku kasvaa, kun kavennetaan laskupinoa.
Sitten päivitellään blogia ja mietitään oisko tänään jotain spessua toimintaa, kun on tyttöjen päivä?

Todennäköisesti loppuilta kuluu vain oleskellen.
Punniten vaihtoehtoja, lenkki vai karkkipussi? Ensin työ, sitten huvi, sanoo vanhakansa.

Tavallista perjantaita sullekin!
Ensi viikolla on meidän perheen koululaisen ihka eka syysloma.
Tiedossa ainakin yökyläilyä, tottakai.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Häpeäiskö?




Tuntuuko susta koskaan siltä, että jos joku Martta näkis sun keittiönkaapit, se pyörtyis?

Mä en käsitä, kuka pöljä nuo kaikki muoviset kipot ja astiat on tuonne meidän nurkkakaappiin hankkinut. Ja mikä pahinta, inventaariota tehdessäni, en kertakaikkiaan tiennyt mitä oisin poiskaan heittänyt! Siis kaiken järjen mukaan kaikki sellaiset, joihin ei ole viimeiseen puoleen vuoteen koskettukaan.
En vain osannut ajatella järkevästi, vaan nyyhkin joka kulhon kohdalla sen tunnearvoa.
Siispä kai siinä vaiheessa kun ovi ei mene enää kiinni, siirryn täyttämään seuraavaa vapaata kaappia.

Ja tuo kuiva-ainekaappi.
Ihan hirveästi suosittelen kaikille aina korkeaa kaappia keittiöön.
Mahottoman kätevä, vetää niin paljon tavaraa!
Sen se tottavie tekee.
En taida kehdata edes tunnustaa, että tuo mainittu kaappi on kaikki nämä vuodet (3) pitänyt sisällään mm. hernekeittopurkin vm.2010 ja vehnäleseitä, joiden paketti on sen verta hapertunut, että vuosiluku saattaa olla mitä vain 2000-luvun paremmalta puolelta.

Siivoa keittiön kaapit vain ja ainoastaan silloin, jos aiot viettää niissä joulusi-viesti on mullekin tullut usein ennen tätä suurta juhlaa ja sitä edeltävää hössötystä.
Mä oon tunnollisesti noudattanut sitä varmuuden vuoksi koko vuoden.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Pidän siitä.

(Se on nyt valmis.)



(Mihinkäs sitä koira pääsisi karvoistaan, tai minä pöllöistäni.)


(Rakastan tuota seinää.)



 
 



Oon ihan haltioissani uudesta makkarin seinästä.
Noista yliveto lampuista.
Tauluista.
Ledinauhasta, joka on viritetty tuonne kattolistan taakse.
Pinkeistä tyynynpäällisistä ja valkoisesta verhosta.

Makkarissa on niin seesteinen fiilis, että siellähän vötkistelee ihan ilokseen.
Vötkistelyä tässä on ollut kerrassaan, kun J on toista viikkoa jo saikulla.
Katkenneella kylkiluulla (ja parilla murtumalla) ei kyllä tottavie levytetä eikä pistetä välipohjaa umpeen (huomaa kehittynyt raksasanavarastoni), eikä kyllä jatketa remppaa, eikä sen puolen pestä pyllyjä eikä heilutella moppiakaan. 

Voin kertoa, että tiukkaa tekee, kun sairastapaus on normaalisti mallia duracell.
Toista se ois jollain toisella, tulis vötkistely ihan luonnostaan. En siis todellakaan puhu itsestäni.
En tietenkään.

Mikäs se ois muuten kotiäidin saikku? Sairasta jos ehdit?







lauantai 5. lokakuuta 2013

Lohipastaa



Kun lohisalaatti alkoi tökkimään, kokeilin soveltaa samaista savustettua lohta pastaan. Toimi.
Eli oon tehny siis lohisalaattia valmiista savustetusta lohesta jota saa vähän tyyriseen hintaan kaupasta kuin kaupasta. Ja muut perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että tätä kyseistä salaattia on puputettu nyt ihan riittämiin.
Tein lohipastan samalla ohjeella kuin pekonipastan. Eli..

Pilko yksi sipuli hienoksi silpuksi ja kuullota hetken öljyssä pannulla. Paloittele valmiiksi kypsennetty lohipala sipulien joukkoon ja pyörittele sipulien kera vielä hieman pannulla.
Lisää 2prk kermaa (itse laitoin ruokakermaa) ja mausta suolalla ja pippurilla.
Niin ja jotta ei pelkkää kastiketta tarvii ryystää, niin keitä mieleistäsi pastaa, johon sitten sekoittele valmis kastike.
Maku muuten vain paranee, kun lämmität ruokaa seuraavana päivänä.

Ps. Tämä äiti niin koputtaa puuta. Eskarilainen oli ensimmäinen, jonka lautanen oli tyhjä. Ja otti vielä lisääkin. Eikä jälkeäkään mistään haistelu-katselu-nuuskinta operaatioista, joita on totuttu kaverin suunnalta näkemään uuden ruoan edessä.
Olen tyytyväinen. Ylpeä suorastaan. En siis niinkään keittotaidoistani, vaan pojan ennakkoluulottomuudesta tässä kohtaa.

Kannattaa kokeilla!

torstai 3. lokakuuta 2013

Vapaa taiteilija!


Ja jotta remontti ei varmasti ota loppuakseen, joku päätti taiteilla vinosilmäisen, huutavan pääjalkaisen. Kiitos!

Jos jotain positiivista tästä pitää hakea, niin piirros koristaa vaatekaapin ovea ja on tuherrettu vesiliukoisella tussilla. Ei siis mustekynää, eikä tapettia alla.

Syyllisen löytäminen oli tooosi helppoa. (Jos tässä nyt syyllistä täytyy hakea, se piirros on siinä, halusin tai en.)
Isot pojat ovat jo edenneet pääjalkais-vaiheen ohi. Perheen nuorin ei piirrä vielä jalkapäisiä sen enempää kuin pääjalkaisiakaan, hän tekee vain abstraktia taidetta.
Eli jäljelle jää neiti.

En oo piirtäny. En vissiinkään oo piirtäny.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Pomp De Lux ja muut.



Pomp De Lux on mulle kohtuu uusi tuttavuus. Mutta erittäin mieluinen sellainen.

Kaikille on tietysti tullut jo varmaan selväksi mun hulluus vaatteisiin. Ja etenkin lastenvaatteisiin.
Mun sormet syyhyää joka ikinen päivä, kun netti pullistelee verkkokauppoja ja kirppareita, jotka on kuorrutettu mitä herkuimmilla vaatteilla. Väreillä ja malleilla.
(Valitettavasti rahapussi se vasta syyhyääkin, tyhjyyttään tietty hyvin usein.)

Mutta jos johonkin haluan satsata ja ne viimeisetkin pennoset tuhlata, on ehdottomasti laadukkaat vaatteet. (Tässä asiassa olemme puolisoni kanssa ehdottomasti niin samaa mieltä.)
En erityisesti suosi mitään tiettyä merkkiä, oon aika kaikki ruokainen. Olen sitä mieltä, että kestävää ja laadukasta voi löytää yhtälailla halppis merkeistä kuin ihan merkkivaatteistakin. Ja myös sitä roskiskamaa löytyy molemmista.
Jos vaate on ihanan värinen tai kivan mallinen, mulle on ihan sama onko se H&M vai Polarn o. Pyret.
(No okei, kyllä sillä hintalapullakin on aina sanansa sanottavana!)

Mulla on esimerkiksi talvivaatteista kokemusta niin KappAhlin, Ticketin, Molon, Minymon kuin Popinkin kamppeista. Pop on ehkä muhkein ja lämpöisin, mutta muuten kosteudenpidot ja kulutukset menee ihan samalla viivalla.
Että fiksu jos on, saa kappahlin haalarin puolet halvemmalla ja samanlaatuisena kuin ne puolta kalliimmatkin.
Sen verta pihi meikäläinenkin on, että jos neljälle muksulle (tänä syksynä onneksi kyllä vain yhdelle) tarvii uusia haalarit, meinaa happi loppua Popin haalarivalikoiman edessä. 4x150e (pyöreästi). Siksipä suosittelen ehdottomasti kaikille facebookissa roikkuville liittymistä siellä oleviin lastenvaate kirppiksiin, oli muksuja sitten 12 tai 2.
Oma löytöni ensi talvelle oli mm. uudenveroinen Ticketin toppis 80e postitettuna kotiin asti.

En kyllästy hurraamaan kirppiksille, en koskaan!!

Ps. Kuvan puserot kuuluvat pojilleni ja ovat ihan loistokamaa (sekä puserot ja pojat, tottakai!). Täten jäämme niin onnellisina odottamaan kyseisen vaatemerkin aleja.
Ne on muuten yleensä aika huimat.