keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Roskapostia



Voi että minä aina innolla odotan kun sähköpostini kilahtaa.
Onkohan siellä tänään Vilma Nieminen, Jesper, Linda tai Cecilia Footwayltä.
Tuskin maltan odottaa, että saan siirtää saapuneet viestit roskakoriin. Huoh.

Sähköposti on maailman kätevin keksintö, oikeasti jos tarvitset sitä vaikkapa työelämässä.
Mutta tämmöiselle osa-aikaiselle puolikkaalle työntekijäkotiäidille joka ei tarvitse sähköpostia työssään eikä juuri kotonakaan, se on lähinnä raivostuttava riesa jonka puhtaana pitämiseen menee päivittäin hyvää aikaa hukkaan.
Siitähän se kertyy se turhanpäiväinen posti, kun länttäät sähköpostiosoitteesi niihin kaikkiin nettitilauksiin mitä ikinä olet keksinyt tilata.
H&M, Nelly, Footway, Horze, Mango, Jollyroom, Lekmer..vain muutamia mainitakseni.
Ja auta armias jos et säännöllisesti (eli päivittäin) tsekkaa tulevia posteja, niin viikon päästä joudut siellä alennuksien ja alennuksien alennuksien seassa kahlata pari tuntia ennen kuin saat jotakin otetta koko postiin. Ja jos jätät sen tekemättä, niin jumitus on taattu. Lagaa, lagaa.

Jos joskus odotat oikeasti jotain tärkeää sähköpostia, niin sitä saa sitten silmät vetistäen koittaa poimia niiden kaikkien SpotifyFatSecretSecFatrethölynpölyn seasta.
Ja pahimmassa tapauksessa poistat sen niiden kaikkien turhakkeiden mukana. Nimim. Kokemusta on.
Onneksi se vielä löytyi.

Entäs sitten ne kaikki tsiljoonat Olet voittanut äipädin, auton, talon, hevosen, uuden miehen ja lapset ja koko elämän!? Onnessasi klikkaat (ja sähköpostiosoitteesi lähtee samalla sekunnille kymmenelle uudelle mainostajalle) vain huomataksesi, että siellä kaiken sanahelinän keskellä lukee voit voittaa.
Niin varmaan. Tekee mieli tunkea voitot sinne mihin ei päivä paista.
Onko joku joskus oikeasti voittanut jostain jotain? Ilmoittaudu, kiitos.

Ahaa, taas kilahti. Mitä nyt taas.
Ai, GinaTricot Ale - alk.3e.
Ehkä pakko käydä tsekkaan.
Heiheei!

(Joo joo, ehkä nää ale-viestit on kaikkein parh pahimpia.)

Ps. Kuvassa ilmeesi kun poistat sähköpostiviestejäsi. Evvk.



maanantai 19. kesäkuuta 2017

Pihalta






Nämä kuvat ovat näköjään jääneet multa tuonne johonkin kansioon lojumaan, enkä ole tehnyt postausta silloin kun olen aikonut, joten käytetäänpä ne nyt sitten pois kuleksimasta.
Vihreää on tullut tuplasti lisää näistä kuvista, mutta ihanat maisemat ovat yhtä kaikki vaikka onkin vielä vähän keväiset tunnelmat.

Saatiin tosiaan toissa viikolla pihat tehtyä valmiiksi.
Eräs tuttumme kävi tuomassa parit kuormalliset multaa ja toinen tuttumme heilui muutaman tunnin traktorilla ja kaivurilla ja pihat oli tehty. Ihan mahdottoman kätevää etten sanois.
Sen sijaan, että itse olisi räpeltänyt suunnilleen jollain kottikärryillä ja lapiolla monta päivää.
Nurmikkoa tässä meidän tontilla ei ihan mahdottomia ole, joten sinänsä ihan nopea homma muutenkin. Kaikki on nyt kylvetty, nurmikko ja myös pellot, tässä onkin nyt toista viikkoa jo kuljeskeltu katseet kohti taivasta ja toivottu runsain mitoin sadetta.
Tilanne on tuolla ylhäällä nyt kuitenkin se, että ehkä kahtena yönä on satanut jotain desin, eli mullasta töröttää tällä hetkellä puolen kymmentä vihreää tikkua, jota ei vielä nurmikoksi oikein kehtaa kutsua.
Ruohonleikkuria ei siis ihan vielä tarvita, mutta tavoitteessa ollaan pysytty, eli juhannuksena nurmikko vihertää.
Tämä viikko on ainakin luvattu vähän huonompaa keliä, joten jospa saataisiin vettäkin useampana päivänä. Toivoinksmä just sadetta? Hullua.

Talon maalaus on aloitettu myös. Testimielessä mieheni vetäisi pikkupurkillisen seiniin ja totesi, että ihan muutaman kerroksen saa vetää ennen kuin talo on värin vaihtanut.
Tämän hetken väri on sellainen vaaleanvihreään vivahtava harmaa ja lopputuloksena pitäisi olla valkoinen. Maalaukset on nyt kuitenkin hetken tauolla, koska mieheni tekee tuohon "naapuriin" terassiakuistiaparveketta. Siellä hänellä siis vierähtänyt nyt iltoja ja päiviä.
Oman terassin katto odottelee myös valokatetta, joka olisi tarkoitus värkätä tässä tulevina viikkoina paikoilleen.

Touhua on siinä monenlaista, vaan ihanaahan tässä on tuuskata.
Kiirehän ei periaatteessa ole mihinkään, mutta kyllähän te tiedätte tunteen kun kaikki-tänne-mulle-heti-fiilis vain puskee päälle? Ei malttaisi millään odottaa, että kaikki olisi valmista.
Tai minusta kyllä vähän tuntuu, että täällä maalla ja isossa pihapiirissä ei ole mikään koskaan valmista. Eikä se oikeastaan haittaa, vaikka joku asia vähän on rempallaan.
Se kuuluu maalais-elämään.

Ihanaa viikkoa just sulle <3

Ps. Nuo kissat ovat niin mainioita.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Lauantaiehtoota



Työn raskaan raataja täällä ilmoittautuu.
Silmät sikkurassa ja sarjahaukottelua harrastaen.
Viikon työpäivät tehtynä.

Meillä on aika vauhdikas kesä tiedossa, tai ollut toki tähänkin asti.
Mieheni kulkee alkuviikon parin pitäjän päähän töihin ja minä huollan porukkaa täällä kotona ja taas vastaavasti minä teen loppuviikon duunia mieheni häärätessä täällä kotona lasten kanssa.
Mahtis-järjestely. Lapset saavat olla koko kesän kotona jomman kumman vanhemman seurassa.
Parisuhdekin kukoistaa kun kohtaamiset on sitä luokkaa, että puolessa välissä viikkoa ovella vaihdetaan läpsystä vuoroa. Noin niin kuin kärjistettynä.
No ihan totta jos puhutaan, niin haaveilen just nyt kahdenkeskisestä ajasta, lomasta kenties, enemmän kuin mistään muusta. Tuntuu välillä, että kahdenkeskinen aika jää niin sinne kotitöiden, töiden, harrastusten, auton renkaiden ja eläinten jalkoihin. Onko tuttua?

Täällä (niin kuin varmaan muuallakin) on ollut aivan ihania ilmoja. Harmi kun näyttää vähän siltä, että juhannusta ei täällä meillä ainakaan juhlita näin lämpimissä keleissä.
No kunhan nyt ei lunta sada niin eiköhän se siitä. Sauna pitää taas pestä puhtaaksi, että on ainakin yksi paikka jossa tarkenee.
Mutta nyt on tarennut niin, että ratsastuksetkin on suosiolla saanut jättää ilta-aikaan, jos meinaa selvitä hengissä kyseisestä toimenpiteestä.
Ninnin kanssa tuntuu, että aletaan pikkuhiljaa löytää yhteistä säveltä. On hienoa huomata (mukamas), että poni jo tietää kuka sinne selkään nousee. Rakastan sitä, niin paljon, että uskon sen jäävän meille vaikka mitä tapahtuisi.
Ratsastus on haastavaa välillä, selkään voi laittaa kyllä kenet vaan, mutta laadukkaan liikkeen saamiseksi, tai ylipäätään liikkeelle saamiseksi, vaaditaan ihan todella paljon duunia.
Niin, haluanko hevosen joka menee nappia painamalla just niin ku pitää? Vai hevosen, jonka ratsastukseen vaaditaan vähän enemmän työtä? Sitä tässä tuumailen, vaan kun hän on niin <3 on alkanut pikkuhiljaa tuntumaan, että ostan tuon ponin vaikkei se menisi kuin taaksepäin. Se on niin ihana.

Huomenna on mielenkiintoinen päivä.
Tulen niin tuntemaan itseni jälleen ainakin sata vuotiaaksi.
Ensimmäinen kummilapseni pääsee ripeille. Huh, olen vanha. Ryppyinen, kurttuinen, kumara, harmaahapsinen, vaivainen...ainakin henkisesti kun tätä tilannetta ajattelen.
Toisaalta ajatusmaailman kun asettaa sellaiseen asentoon, että muut vain vanhenee ja itse pysyy saman ikäisenä, niin ei tässä hätiä mitiä.

Mutta nyt vällyjen väliin, jos meinaan olla freshinä, vähemmän ryppyisenä juhlakunnossa.
Ajattelin olla niin reipas, että ratsastelen heti aamulla ennen juhlia, kun keli on viileämpi.
Reipasta huomenta siis.
Ja hyvää yötä.




tiistai 13. kesäkuuta 2017

Huh mikä kesäloman aloitus!






Kesälomaa on viikko takana, ja kyllä! Allekirjoitan jälleen sen monen äidin (ja isän) huokaisun, että alkaisipa koulu taas.
Ihan oikeasti ensimmäiset viikot kesälomasta menee meillä ainakin ihan härdellissä ja koko arki pyörähtää jotenkin ihan päälaelleen.
Kaikki isommasta pienimpään ovat yhtäkkiä ihan jumissa, että miten tässä nyt kuuluu olla, kun yhtäkkiä kaikki ovatkin aamusta iltaan kotona joka päivä.

Meillä tämä viikko on mennyt suunnilleen näin:

Yhtä painia
Velikullat ovat ottaneet kaiken ilon irti siitä, että ovat saman katon alla 24/7. En jotenkin ole koskaan ymmärtänyt poikien tarvetta kauheaan painiin ja vääntämiseen ja härkkimiseen ja kisuamiseen (siis siihen että juostaan pitkin tonttia peräkanaa toisten kimpussa). Mulla menee siihen hermot välittömästi. Argh. Miksei vain voi olla katsomattakaan toiseen jos kerran ärsyttää?

Ei oo tekemistä
Ai mahoton kun se tekeminen loppuu saman tien kun loma alkaa. Vaikka luulisi sen vapauden tuovan tullessaan rajattomat määrät tekemistä!?
Menkää ulos, tehkää maja, olkaa pallopaikalla, pelatkaa jalkkista, menkää pyöräilemään, kehittäkää joku leikki, tai hei, tiskikone odottaa kyllä tyhjentäjää ja pyykit narulle ripustamista? Siinä vaiheessa tekemistä kyllä löytyy eikä ketään näy mailla halmeilla.
Äipädi-ajat on pakko vetää minimiin, muuten koko kesä menee koneilla lojuessa.
Onneksi täällä on ollut ihania päiviä olla ulkona.

Voitko viedä mut Sille ja saanko mennä Tuolle?
Se oli tiedossa kun tänne maalle muutettiin, että kuskata joutuu.
Sen lisäksi että käydään kaupassa, hammaslääkärissä (alkais nämä oikomiset riittää..), fysioterapiassa, hierojalla, jalkkisharkoissa jne, kavereille kuskaamiset alkaa tulla jo korvista. Vaikka yritän aina venyttää oman viitsimisen ihan äärirajoille sen vuoksi, että yleinen rauha säilyy paljon parempana jos osa on kavereilla tai lasten kavereita on meillä.
Toisinaan vaan tuntuu että menoja on niin hirveästi, että kun viho viimein oikaiset sohvalle, niin siitä ei millään viitsisi taas singahtaa auton rattiin, niin tärkeitä kun kaverit ovatkin.

Kokkaamisen riemua
Ruokaa menee ihan valtavasti. Siis ihan jäätävästi.
Jatkuvasti saat poiketa (normaali viikko-ostosten lisäksi) lisäämään leipä- ja maitovarastoja, kun väki syö kuin hevoslauma!
Ensimmäisen viikon jälkeen väellä alkaa tulla kaurapuuro korvista, joten kai se loman edetessä täytyy nöyrtyä ja kokata päivän toinen lämmin ruoka jotain muuta kuin puuroa.
Meillä sitä ei normaali arkena tehdä, vaan se kuitataan kotona olijoiden kesken yleensä sillä puurolla.
Aamupala kun syödään vasta kymmenen kieppeillä, niin ei oikein lounas aikana vielä perunaa tee mieli.

Mutta on lasten kesälomassa niin paljon kaikkea ihanaakin.
Aamulla saa nukkua, ei haittaa jos illasta vähän venähtää, kelit on olleet aurinkoiset (vaikkei mitään super lämmintä) ja ollaan ehditty touhuta kaikkea kivaa.
On käyty iltapalalla nuotiolla, touhuttu hevosten kanssa porukalla, ulkoilutettu vuohia, haettu kesäkukkia, on ollut leikkikenttää ja pojille niin mieluisat jalkkisharkat jotka oli talven tauolla meidän perheessä. On luettu, on otettu aurinkoa, syöty aamupalaa ulkona ja niin edelleen.
Pieniä, mutta suuria juttuja.

Huominen on taas vauhdikas päivä, vähän jo päätä särkee kun edes ajattelee.
Mutta aina voi ajatella, että sitten kun tämä tästä rauhoittuu..
Muistaakseni ajattelin niin ensimmäisen kerran ensimmäisen lapsen synnyttyä.
Ja tässä ollaan, hengissä ja hyvissä voimissa, vaikka semmoista rauhoittumista ei hirveästi ole ollut viime vuosina näköpiirissä.

Ruuhkavuodet? Sana jota inhoa yli kaiken.
Mutta sitä kai tämä on, en mä muuta kyllä keksi.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Päättäjäisviikonloppu





Tähän viikonloppuun on mahtunut niin paljon.

Viime hetken vaate- ja kenkähankintoja. Kengätkin ostettiin kahteen kertaan, kun ei muistunut mieleen että yhdet kengät olivat tulossa jossain postin mukana.
Mulle käy aina näin, että säädän vaatteiden kanssa viime tipassa, onneksi tähänkin päättäjäisjuhlaan löytyi kaikille kuteet, ettei nyt aivan nakuna tarvinut esiintyä.

Töitä on tehty monena päivänä kellon ympäri ja vähän ylikin. Koska ylppärit ja valmistujaiset.
Meillä on taas ollut niin monta hauskaa hetkeä kakkujen parissa, että iloitsen työilmapiiristä työpaikalla tosi paljon. Monta hyvää tyyppiä joiden seurassa pitkä päiväkin hurahtaa nopeasti.

Kevätjuhla kirkkoon sännättiin tottakai vähän kiireellä, koska yhden tukka piti vielä asetella ja toisen kengät etsiä, ja kolmas ei halunnut lakkia ja neljäs takkia.
Aamukahvin ehti kyllä hörppiä hyvin muutaman minuutin matkalla kirkkoon, vaikka vähän läikkyikin sukkiksille, niin ei haittaa. Tällä kertaa ne kuitenkin pysyivät ehjinä koko ohjelman läpi, ne sukkahousut.
Pikkuneiti härväsi ja sääti kuten yleensäkin, niin että puolet ohjelmasta meni ohi. Mutta muutama kyynel ja pala kurkussa ehti käväistä niitä kaikkia pieniä ihmisiä katsellessa.
Kuinka liikkiksiä he ovatkaan <3

On ehditty ostaa facen kirppikseltä Kakkoselle sänky. Ja pettyä pahemman kerran kun kotiin päästiin, koska sänky haisi niin homeelle, että meidän tupaan sitä ei kannettu.
Siispä huomenna kärryn kanssa oikeasti kauppaan ja uusi sänky sieltä sitten, vaikka rahallisesti takkiin tulikin. Muistakaapa hyvät kirppisostelijat, varsinkin noutaessa, oikeasti haistella niitä tavaroita ja vaatteita. Me ei ajateltu asiaa, ja kotona vasta huomattiin.
Harmitti, vaikkei kallis tuote ollutkaan.
Automatka oli muutenkin ihan katastrof. Joskus vain ei kukaan usko selvää suomen kieltä, seuraavalla kerralla turvaudun viroon tai saksaan, josko ymmärtäisivät paremmin.
Istuimien puute myös oli niin ei-toimiva-yhtälö, että pikimmiten pitää saada ne takaisin autoon.

Illan kähmeessä ratsastelimme koko porukalla.
Itse ensin ja sitten pikkuväkikin pääsi Ninnin selkään. Ja Pikkuneiti tahtoo aina "mennä lavia", ja sitten mentiin kikatuksen saattelemana.
Saatiin taas kivasti Ninniin liikettä, vaikka välillä jumiteltiinkin, mutta toiveissa on, että hyvä siitä vielä tulee <3 Ninni on niin symppis-luonne, että voisin viikon tässä kehua häntä maasta taivaisiin.

Mukava oli päättää vähän sekavakin viikko koko perheen yhteiseen touhuun.
Sitä tarvittiin just tähän hetkeen.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Eläimellistä menoa





Onpahan sujahtanut taas viikko vauhdikkaasti.
Oikeastaan vähän tarkoituksella olen pitänyt hiljaisena tämän blogin, vaihteeksi taas olen tuuminut tässä, että jättäisikö koko touhun.
Mutta tiedättekö kuinka hankalaa on, kun samaan aikaan rakastat tehdä jotain asiaa ja samaan aikaan koet siitä jotenkin paineita että "pitäisi". En tiedä.
Ja taas kun aikaa kuluu hetki, löydän itseni täältä bloggerista notkumasta, että mitäpä kirjoittaisi.
Niin, ehkä se kultainen keskitie olisi se, että kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, eikä revi ressiä vaikka menisi viikko tai kaksikin teksiten välillä? Sitäkin mietin, vaikka alun alkujaan itselleni näitä kirjoittelin, enkä todellakaan vieläkään käsitä miten moni tätä höpinää täällä lukee, että tuutteko te enää tänne jos postaustahti vähenee? Mulle nimittäin käy usein niin, että lopetan hyvinkin pian jonkun blogin seuraamisen jos postaustahti hipoo kerran kuukautta.
No, nyt ainakin vielä olen tässä. Ja kirjoitan.

Meille saapui helatorstaina uusi poni. 142 säkäkorkea connemaratamma Ninni.
(Mun) Maailman suloisin, kiltein ja kaunein poni. Mun oma poni. Kahden kuukauden koeajalle, jonka aikana saamme päättää jääkö vai lähteekö.
Toivoisin niin niin paljon, että kaikki alkaisi sujua hyvin, ja Ninni jäisi. Se selviää sitten tämän kesän aikana.
Ninni on 6-vuotias, tumman ruunivoikko väriltään ja just ku mulle tehty.
Pari päivää tamma tutusteli Veeraan ja Ikarokseen, ja lauantai-iltana (vaikka töitä oli takana 12h ja vettäkin tihkutti) sitten nousin selkään ensimmäisen kerran. Ja se tunne! Omalla just valmistuneella ratsastuskentällä "omalla" hevosella. Ihan huikeaa.
Tänään menin sitten toisen kerran ja huikea tunne kyllä sen kuin jatkui.
Ninni on mieluummin vähän laiska kuin super-pirteä, eteenpäin pyrkimys on semmoista ookoo menoa, aika lailla asiassa saa selässä olla, mutta liike on hyvä kun vauhtiin pääsee.
Sitä tässä nyt mietitään sitten, että miten lähtee meidän yhteistyö sujumaan nimenomaan ratsastuksessa, että onko Ninni sitten se mun poni vai ei.

Laumassa on mennyt arvojärjestys ihan uusiksi.
Veera, joka on tähän asti meidän laumoissa ollut niin ehdoton pomo, on antanut pomon paikan Ninnille. Yhden kavionheilahduksen jälkeen. Väistää monen metrin päästä ja kääntää päänsä pois.
Nuoriherra Ikaros sen sijaan ei meinaa housuissaan pysyä, tämä on yhtä aikaa huvittavaa ja sairaan ärsyttävää. Tunkee turpaansa, tiedätte kyllä minne, eikä tajua kuin kymmenennestä kiljaisusta, että pysy kaukana. Haastaa kyllä vähän väliä, mutta Ninni on sitkeä myös.
Ja osittain haastaa myös tilanteita kun pitäisi saada yksin hevoset laitumelta pois. Mutta alkuhuumaa se taitaa olla, uskon että laumassa järjestys alkaa pikkuhiljaa muotoutua ja toimia.
Ikaros on muutenkin todella utelias, pikkupoika, joten uuden hevosen tulo oikein sytytti sen todenteolla. On muuten yksi hienoimmista jutuista seurata hevosten laumakäyttäytymistä, niiden touhuja voisi seurata päivät pitkät.
Nyt saatiin ponit tuonne vuokrapellolle "uudelle" laitumelle, jossa saavatkin nyt toistaiseksi olla. Talven aikana käytetty laidun tai tarha pääsee traktorin käsittelyyn samoin kun toinen palsta tässä talon vieressä, niihin sitten aituita myös kunhan ruoho kasvaa.

Kissat ovat kokeneet myös jonkin näköisen arvojärjestyskriisin.
Joko se on tämä kevät (vaikka leikattuja ovatkin molemmat) tai sitten se, että toinen kissoista oli neljä-viisi päivää karussa, mutta ne tappelee vähän väliä. Puoliksi tosissaan, puoliksi leikillään toisiaan härkkien.
Oltiin tosiaan jo melkein varmoja, että Terttu ei enää takaisin tule, vaan niin se helatorstain iltana oli ilmestynyt talliin illalla kun mieheni oli iltatallissa.
Liekkö Kerttu sitten niin vihaisena toiselle kun sillä tavalla kehtasi karata, mutta siitä lähtien ne on olleet vähän väliä toistensa takaa-ajettavina ja kimpussa. Tosi tosi tiivis kaksikko ne oli meille tullessa, että olikohan tämä nyt sitten erkaantumisen paikka, kun toinen oli niin monta päivää pois.

Voi että näistä elukoista voisi jutella vaikka kuinka pitkään.
Päivien puheenaihe on ollut hyvin vahvasti eläimet, niin kun meillä nyt yleensäkin.
Hauskaa on huomata kuinka tärkeitä eläimet ovat lapsillekin.
Eilen satoi tosi paljon vettä joten otettiin ponit tavallista aikaisemmin sisälle. Pojat eivät sitä sisälle ottoa niin noteeranneet, ja menivät hetken päästä pyörähtämään ulkona. Ei mennyt kuin minuutti kun molemmat juoksivat sisälle huutaen vähän hädissään että, ponit ei oo pellolla!

Kaikki tekevät mielellään eläimiin liittyviä kotitöitä, ruokkimista, vesien laittoa, harjausta ym. ja ratsastavat mielellään toki aina kun vain itse viitsit lähteä taluttamaan.
Tämä on koko perheen yhteinen juttu <3

Hyvää toukokuun viimeistä viikkoa, loppuviikolla painetaan taas pitkää päivää töissä. Ja kotona.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Siivoa Salla, siivoa!


Selailin tuossa vanhoja postauksia ja tein huomion, että paasaan näköjään tasaiseen tahtiin siivoamisesta ja järjestyksestä täällä bloginkin puolella. Nimittäin tuntuu etten täällä tosielämässä muuta teekään, kun paapotan päivästä toiseen siivouksesta, tai siis sen puutteesta.
Jälkikasvulleni nimittäin.

Olen koittanut organisoida tätä hommaa kaiken maailman koreilla ja laatikoilla ja pussukoilla ja telineillä, että jokaiselle tavaralle olisi niin ku se oma paikka, mihin se olisi sitten suotavaa laittaa kun et sitä enää tarvitse.
Kauhean hieno ajatus, mutta valitettavasti totuus on se, että esimerkiksi tuo ylläoleva "tekniikkakori" on keskellä olohuoneen lattiaa tyhjänä ja kaikki äipädit ja laturit roikkuu milloin missäkin sohvan välissä ja pöydän kulmalla. Huoh.

Joskus musta tuntuu että luovutan.
En välitä. En paasaa. Enkä varsinkaan siivoa enää pätkääkään, ikinä.
Mutta sitten näen taas jonkun rapakäden jäljen seinässä ja riennän ah niin rakkaan luutuni kanssa sinne välittömästi. Mäkätyksen säestämänä tietenkin.
Tai yritän vain viileästi kävellä eteisen läpi väistellen kenkiä, takkeja, lippiksiä, nappiksia, reppuja, säbäkamoja ja juomapulloja, mutta puolessa välissä sorrun kiljumaan ja kirkumaan ja viskomaan kamppeita pois edestä. En vain pysty olla sotkun edessä coolina. En vaan pysty.

Nyt varsinkin kun olen ollut kipeänä niin tuntuu että aivan hulluuteen asti menetän järkeni tähän ainaiseen siivoukseen.
Olenko vähän tyhmä, kun revin ressiä siitä, että koko ajan on kaikki paikat sekaisin?
Varmaan sellaisen mielestä olen, joka osaa relata moisesta asiasta.
Mutta tiedän, että sitten vasta hulluksi tulenkin jos luovutan ja annan kaiken räjähtää käsiin.
En pysty katsoa sellaista lelujen, tahrojen, likaisten vaatteiden, sotkuisen keittiön ja hiekkakasojen määrää mikä tänne posahtaa välittömästi jos en koko ajan siivoa.
Että ehkä minä vain jatkan sitä hinkkaamista ja toivon, että joskus helpottaa.

Pitänee vielä lisätä, että meillä mieskin kyllä siivoaa, mutta lapsille se on niin nihkeää, niin nihkeää, että luulisi heidän ihan liikuntakyvyttömiä olevan kun pyydät jotain tekemään.
Olen toisinaan koittanut jotain porkkanaa käyttää jostain hommasta ja se yleensä kyllä toimii, vaikka mielestäni kotityöt tehdään ilman mitään palkkoja. Ne nyt vain kuuluvat koko perheelle.
Mutta jos toisinaan palkitsee, niin ehkä se motivoi seuraavallakin kerralla jos ehkä sattuu saamaan hetken peliaikaa tai muuta vastaavaa?

Miten teillä ratkaistaan siivoukset?
Tekeekö kaikki reippaasti (ja kysyn että miten?) vai mennäänkö niin kuin meillä, äiti mäkättää ja lapset esittää kuuromykkäsokeaahalvaantunutta?


perjantai 19. toukokuuta 2017

Hitsit


Iiikäävän nyt kerron teille...
Ei oo antibiootti tehonnut, ei.
Ihan oikeasti vedin kymmenen päivän elimistöntappamis-kuurin ja tässä lopputulos, kuume sahaa jälleen paikasta aa paikkaan bee ja pää ja kurkku on kipeä ja tulehdusarvot koholla.
VOI tietysti olla, että meillä joku muu nyt kantaa tätä pöpöä eikä oireile, pitänee passittaa koko komppania nielutesteihin. Jei.
Sitten vielä kaiken tämän kivan päälle lähti myös ääni.
Ja ai että sitä onkin ollut tässä ikävä, voin kertoa.

Tokaluokkalaisen kommentti tässä kohtaa oli suorastaan viisas:
"Äiti sun pitäis nyt olla niinku tosi rauhallinen ja hiljaa, eikä juosta eikä huutaa varsinkaan yhtään!
Sanoo herra, joka kaksi minuuttia sitten veti koululenkkareilla tuolla juuri kaivetulla ratsastuskentän pohjalla, joka lepää tyytyväisenä vuorokauden sateen jälkeen melko rapaisissa fiiliksissä.
Argh. No mutta, eihän sellaisesta toki tarvi ääntä korottaa!

Toisaalta tämä mun äänettömällä-olo on poikinut jotain metkaakin, nimittäin suurin osa tämän illan keskusteluista on käyty pihisemällä. Jotenkin se kuiskaus on niin maaginen, että se pistää toistenkin äänet pari pykälää pienemmälle, hih. Ihan vois joskus kokeilla muutenkin vain kun oikein volyymit kohoaa pilviin?

Huominen työpäivä vaihtuu siis kotona pötköttelyyn ja että ärsyttää.
Toki kukaan ei ole korvaamaton, mutta kyllä kieltämättä pyörii tässä nyt vähän katkerat fiilikset, että miksi just minä? Ja just nyt, kun ei tosiaankaan olisi "aikaa" sairastaa.
Tai ehkä siks just? En tiedä.

Eipä tässä auta kuin vetäistä iltapalaksi parit särkylääkkeet ja siirtyä viltin alle tärisemään..ja hetken päästä uimaan hiessä, tiedättehän kuume.
Mutta kyllä tästä vielä noustaan, alkuviikko taas aikaa toeta, jospa sitä sitten olisi jälleen työkunnossa ja muutenkin iskussa.
Voitte uskoa että on sitä ihanaa reipasta ja energistä oloa ikävä!
Tällä hetkellä on fiilis kuin noilla puoliksi syödyillä rieskoilla. Lötkö.

Hyvää viikonloppua.




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Facebook-muistoja

Mamma rimpuilee- blogissa oli tällainen hauska haaste, esitellä Facebook-profiilikuvat kymmenen vuoden ajalta.
No herttinen, meikämamma ei ole edes niin kauaa vielä naamakirjassa heilunut, vasta 2011 olen sinne itseni sisään kirjannut, mutta toki voin esitellä nämä seitsemän vuoden kuvat.
Olipas muuten kiva haaste, oikein piti muistella kuvanotto-hetkiä ja aikoja niiden takaa.

2011


Tämä kuva on mieheni suvun mökiltä kesällä 2011.
Odotan tässä neljättä lastamme, nykyistä tänä vuonna 6-vuotta täyttävää, tulevaa eskarilaista <3.
Tästä mökkireissusta on monta hauskaa kuvaa ja videota tallennettuna, muun muassa Iskän hassu uimahyppy-video, joka kirvoittaa aina lapsissa ilonaurut.
Ja kieltämättä siinä videolla on mieheni juuri siinä elementissään, mikä on aikoinaan meikäläiseenkin tehnyt sen kuuluisan vaikutuksen. Hahaa. Hassutteleva huumorityyppi <3.

Tässä kuvassa on jotain tosi pysäyttävää.
Siis tuo järven tyyneys ja auringon kimallus ja utuinen filtteri, joka taitaa kyllä johtua ihan vain aatamin aikaisesta kamerasta, hih.
Ja tuo kukka-pinni!! Niin fashion, että!

2012


Tämä kuva on otettu jouluna 2012.
Täytyy kyllä kertoa, että näistä ajoista on hyvinnii hataria muistoja, oletettavasti siksi kun nämä ajat ovat olleet niin niitä paljon puhuttuja pikkulapsi-aikoja, kaikki neljä ovat olleet vielä niin pieniä ja elämä niin täyttä kun olla voi.
En silti muistele noita aikoja millään tavalla kauheinta, meidän vauvat ja taaperot ovat olleet (ainakin näin jälkikäteen muistettuna) aika tyytyväisiä lukuun ottamatta nuorinta, joka oli vähän kitiseväinen.
Oi että meidän Martti on ollutkin niin pullukka <3 täyttä tavaraa koko poika kaikkine leukoineen. Pus.

2014


Tämä kuva on kesältä 2014.
Imetys ja juoksu ovat tehneet tehtävänsä, olen tässä hoikimmillani sitten lasten syntymän jälkeen.
Toisinaan vähän haikailen tuon kropan perään, ja nyyhkin niitä kiloja joita tässä kolmen vuoden aikana olen kerryttänyt lisää, mutta toisaalta tiedän että nyt olen lihaksikkaampi kuin tuolloin, joten tottahan ne kilot ovat vain niitä lihaksia, öhöm. Tässä vakuuttelen itselleni.
Ei niillä kiloilla ole tietenkään mitään tekemistä kaikkien niiden suklaiden kanssa, joita on tullut tuhottua.
Mutta niin, nyt on nyt ja tähän hetkeen pitää olla tyytyväinen.

2016


Tämä kuva on maaliskuulta 2016.
Näytän tässä jotenkin tosi pikkutytöltä.
Ilmekin tuommoinen hienon vieno, vaikka todennäköisesti taustalla on normaali sekasortometelitappelu.
Kuvat ovat niin anteeksiantavia, kun niistä saa rajattua kaiken epäolennaisen pois.
Kamerakin taitaa olla uudehko, iso hyppäys poloisesta digikamerasta järkkäriin.
Tämän kuvan kommenteissa muuten lukee muun muassa näin:
Miten se ikätoveri ei vanhene ollenkaan? ja
Näytät kieltämättä samalta kuin 15 vuotta sitten.
Ihanat te <3

2016


Tämä otos on viime elokuulta.
Ei olla vielä montaa viikkoa asuttu tässä uudessa kodissa.
Johonkin ollaan selvästi lähdössä, kun niin tällingissä siinä.
Mun rakkaat likat <3
Olen viime aikoina aivan kyyneliin asti välillä herkistellyt tätä asiaa, että omistan viisi näin ihanan raivostuttavan rakasta lasta. Ihmettelen monta kertaa, että nämä tosiaan ovat meidän joka ikinen, rakkaudella saatuja ihmeitä.
Ja samalla ihmettelen ihmisten tapaa tölväistä isoista perheistä, ajattelematta ollenkaan että joka ikinen heistä on saatu, ei tehty. Tuollainen ihminen ei ole kai kokenut sitä tuskaa, kun lapsi otetaankin pois ennen kuin on edes tänne maailmaan syntynyt.
Siinä alkaa kummasti arvostamaan sitä ihmettä kun vauva syntyy terveenä, vaikka niitä olisi sitten 15, niin jokainen niistä on saatu, ei liukuhihnalla tehty.

No menipäs ohi aiheen, mutta tämmöisiä pohdintoja tässä.

Ottakaapas haastetta vastaan muutkin bloggaajat, profiilikuvat kehiin koko Facebookissa olemisen ajalta, olkaa hyvä!



maanantai 15. toukokuuta 2017

Äitienpäivä




Kaiken se näkee, kaiken se kuulee,
kaiken se arvaa ja todeksi luulee.

Vaan ei se kaikkea tiedä,
ei se kaikkea usko, ei siedä,
ei mankumista, ei petkutusta,
ei vinkumista ei metkutusta.

Sen toimissa on vipinää,
sen puheissa on kipinää,
sen silmissä hehkuu tulta,
se on meidän äitikulta.

Ihana päivä.
Laulua, naurua, lahjoja, kortteja, mummuloissa vierailua ja herkuttelua.
Ja tänä aamuna:


Oksennusta, mehua, oksennusta, limsaa ja taas oksennusta.
Valvottu yö, pyyhe, ämpäri ja käsidesi.
Mikä viikon aloitus!!





tiistai 9. toukokuuta 2017

Sisustaja-tuunaaja




Varmaan ennenkin olen avautunut siitä, miten nautin selailla somessa kaikkia niitä ihania kuvia kauniista kodeista ja näteistä lastenhuoneista ja ylipäätään sisustuksesta.
Siinä on semmoinen huono puoli, että kauheasti tekee mieli alkaa pistään uusiksi omaakin sisustusta, mutta siltikään ei jotenkin onnistu lopputuloksesta saamaan niin esteettistä kuin sillä jollakin toisella.
Ja entäs sitten, kun sitä vähemmän esteettistä sisustus-silmää alkaa löytyä myös muiltakin perheenjäseniltä!

Eniten tunnen esteettistä tuskaa tuolla yläkerrassa.
Minä yritän pitää lastenhuoneet nätteinä ja koriste-esineet ja kirjat ja muut omilla paikoillaan, mutta jostain kumman syystä kun selkäni käännän niin seinät on teipattu (kyllä just sillä kirkkaalla rumalla teipillä, kas kun ei maalarinteipillä!) täyteen pääätrik lainetta ja akuankkaa ja heppoja, hyllyt on tyhjennetty leikkeihin (kyllä vaikka miljoona kertaa on kielletty!) ja sakset, liima, teippi ja kaikki askartelutilpehööri on kasattu hienoiksi rakennelmiksi esimerkiksi kirjahyllyn puutteessa kirjatelineiksi ja sängyillä lojuu kaikki, ah niin kamalat pehmolelut ja tyynyt ja ja. Huoh.

Mutta kun en henno kieltää, en sitten millään.
Lasten pitää saada toteuttaa itseään, oli se sitten äidin mielestä sisustuksellisesti kuinka hirveää tahansa. Argh.
Vaivihkaa käyn kyllä nostelemassa tavarat leikeistä ylähyllyille takaisin, tai keräilen niitä lelulaatikoista ja kaikessa hiljaisuudessa vaihdan rumat teipit nätteihin washi-teippeihin. Ja taittelen askarteluja ja piirroksia noin niin kuin enimpiä niistä vuoren korkuisista kasoista, roskiin.
Ja tyydyn siihen, että katselen vimpan päälle lastenhuoneiden kuvia netistä.

No ei oikeasti, on meilläkin omasta mielestäni tosi nätit huoneet.
Ja taatusti ainakin lasten näköiset piirrettyine sm-liigajoukkuelogoineen päivineen <3

Ja onhan mulla sitten meidän ihan oma huone, joka on akuankka-heppa-jäkis-julistevapaa vyöhyke.








lauantai 6. toukokuuta 2017

Piilossa.




Salaa. Varkain. Kaikessa hiljaisuudessa. Vaivihkaa.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Sanokaa nyt pliis ihan oikeasti, että siellä ruudun takana on edes yksi elollinen olento joka on niin kuin minä. Niin lankeavainen ja erehtyväinen. Sortuva ja kompuroiva.
Edes yksi, joka ei saa aamuaan käyntiin ilman pientä (tai suurta) suklaapalaa.
Edes joku, joka päästessään yksin kauppaan ei voi vastustaa pätkistä tai geishaa, jonka saa niin autuaallisessa rauhassa, hiljaisuudessa ja ylhäisessä yksinäisyydessään nauttia matkalla kotiin.
Edes joku, jonka vaatekaapista, takin taskusta tai laukusta löytyy karkkipussi "pahan päivän varalle", joka on joka päivä.

Ilmoittautukaa nyt edes joku kiltti, ihana.
Muuten mä masennun ihan lopullisesti tähän heikkouteeni.
Salmiakkia, suklaata, kirpeää, hedelmäistä, lakritsia.
Kuka tämän kaiken on edes keksinyt?
En tiedä rakastaisinko tuota henkilöä enempi kuin vihaisin.
Riippuu hetkestä.
Nyt just vihaan.



torstai 4. toukokuuta 2017

Että sillä lailla!



Huokaus.
Monta päivää jatkunut kurkkukipu vaihtui lämpöilyksi, sitten kuumeeksi ja lopulta nieluviljelyn ja verikokeiden kautta paketilliseen antibiootteja.
Tässä sitä nyt ollaan, sairaslomalaisena, vaikka mun pitäisi olla itse sairaslomalaisen tuuraajana.
Ei aina mene tasan onnenlahjat.

Kyllä sitä on aikuinen ihminen reppana kun joskus sattuu sairastumaan, ei ihme että lapsetkin ovat sairastaessaan kiukkuisia ja tavallista itkuisempia.
Itsestäkin tuntuu että mieli on ollut paljon tavallista herkempi, pinna ihan to-del-la lyhyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan ja tuntuu että voisi vajota vain viltin alle mököttämään omaa kurjaa oloaan.

Ihan niin paljon otti päähän koko tauti ja lääkekuuri, että apteekkireissulla nappasin viereisestä kaupasta salmiakkia lohdutukseksi. Tunnesyöjä, minäkö?
Ihan parhaita muuten nuo Pirkan salmiakit, niitä mässätessä kummasti apea mieliala nousee, joskin verenpainekin saattaa siinä samalla, jos oikein koko pussin innostuu ähkäisemään kerralla.

Totta kai tähän sairastelun kanssa samaan syssyyn sattui sitten mieheni kokoukset peräkkäisille illoille.
Eilinen ilta oli ihan, siis ihan katastrofi.
Väsynyt ja kuumeinen äiti ja lapset jotka jostain syystä vain intoutuivat siitä tuplasti lisää kun näkivät miten poikki olin. Mistä se muuten johtuukaan? Jotain käänteispsykologiaa tieten. Hyi että, en jaksa edes ajatella miten monta sammakkoa päästin suustani.

Tänään oma olokin on ollut ehkä hitusen parempi, ja iltaakin osasin jotenkin ennakoida paljon paremmin juttelemalla lasten kanssa siitä, miten äiti on kipeä ja tosi väsynyt, joten koitetaan saada ilta sujumaan kaikin puolin hyvin kun iskä ei ole paikalla.
Ja hei, se onnistui!
Me vähän ehkä liian myöhään roikuttiin äipädeillä, mutta lapset siivosivat paikat kuntoon tosi reippaasti ja söivät iltapalan ja isommat olivat jo yövaatteissa ja hampaat pestynä, kun pienimmän kanssa kiivettiin vinttiin.
Reippaasta toiminnasta "palkintona" luin vielä pätkän kirjaa ja tuolla ne nyt nukkua tuhisevat oikeasti ihan ilman mitään riekkumisia. Olin ihan että, wou!

Olen niin ylpeä että voisin jälleen tirauttaa pari kyyneltä.
Ja syödä salmiakkia, kun on niin kiva fiilis.


lauantai 29. huhtikuuta 2017

Askel, askel, kyykky!









Tiedättekö miksi omistan kaksi niin isoa pakaraa, eli yhden jättipyllyn?

Ei, en suinkaan tarkoita tässä sitä, että tykkään niin paljon karkista, vaan sen vuoksi, koska joudun kyykkimään ihan koko ajan. Siis ihan koko ajan. Ja kulkemaan portaita sata kertaa päivässä ja kyykkimään niissäkin. Eihän nyt kenenkään persaus semmoista kestä, todellakaan. Eikä kyllä tieten semmoista karkinsyöntiäkään, oon kuullut.

Katsokaas kun se menee näin.
Herään aamulla ja ensimmäisenä kyykin olkkarin lattialta kaikkien yövaatteet ja vien ne yläkertaan.
Kyykky, portaat ylös, portaat alas.
Sitten laitan aamupalaa ja kyykin nostamaan pöydän alta leivän.
Sitten kyykin pyyhkimään kaatuneen maidon.
Sitten kävelen kellariin viemään likapyykit, portaat alas, ja sitten yläkertaan hakemaan puhtaat housut sotkijalle, kun niitä ei kellarissa sattunut olemaan, portaat ylös ja portaat alas.

Poimin maasta Aku Ankan, kyykky. Nostan viidennentoista kerran olkkarin sohvatyynyt takaisin sohvalle, kyykky, kyykky, kyykky.
Pyykkikone piippaa kellarissa, portaat alas ja portaat ylös.
Eteiseen en edes uskalla poiketa kun siellä saa nostella ja kyykkiä ja nostella ja kyykkiä. Huh.

Niin..
Tarviiko sitä sitten ihmetellä, että housuntakamusta kiristää ja vaseliinia kuluu tölkki ennen kuin saa slimfitit vedettyä päälle?
Tarviiko sitä sitten ihmetellä, että Kim Kardashian soittaa ja kysyy vinkkejä muhkean pepun kasvattamiseen? Ei tarvi, ei.

Ehkä minä sitten hommaan sen hissin, tai ehkä minä koulutan sitten lapseni niin että he eivät jätä mitään mihinkään lojumaan...en oo kyllä koskaan semmosista lapsista kuullut, mutta ne ois sitten niinku eka lajiaan?
Tai ehkä minä jatkan vain niin kuin tähänkin asti, (nosta lehti, nosta huulirasva, nosta harja, nosta pompula, nosta lelu, nosta tyynyt, nosta takki, nosta hanskat, nosta nosta nosta..) ja olen parin vuoden kuluttua maailman kahdeksas ihme. Pistän rahoiksi ja leikkautan takapuoleni takaisin kokoon 34/36.
Tai ehkä mun pitäis lopettaa se karkin syönti? Helpompaa kuin leikkaus, luulisin. Ja tulis tosi edullisekski.

No niih, menipä taas.
Mutta tämmösiä mää täälä mietin. Ku töihinki pitäis kohta lähtiä. Niih.



maanantai 24. huhtikuuta 2017

24.4


Mikä viikon aloitus.

Sunnuntain ja maanantain välinen yöelämä oli varsin levoton.
Itsehän olisin viettänyt sen nukkuen mitä makeimmin, mutta meidän kolmevuotias päätti fiilistellä ja pitää muitakin samalla hereillä.

Olen taatusti yksi herkkäunisimmista ihmisistä.
Ei tarvi kun jonkun kääntää vintissä kylkeä niin johan havahdun kuuntelemaan, että kenellä nyt on hätä. Yleensä kyllä nukahdan uudestaan, paitsi jos joudun nousemaan ja viemään vettä, käyttämään pissalla tai vakuuttamassa ettei mörköjä ole olemassa, silloin saatan virkistyä niin että en saakaan heti unta.
Siksipä viisaasti tönin sängyn toisella laidalla retkottavan kaverin (joka miehenänikin tunnetaan) puolestani nousemaan ylös, koska hän joka tapauksessa ei aamulla muista käyneensä missään.

Noin kello kaksi yöllä Pikkuneiti huusi äitiä eikä halunnutkaan enää nukkua, ainakaan omassa sängyssä, joten hänen korkeutensa hiipi tyynynsä kanssa meidän sänkyyn.
Ei siinä mitään, mutta hetken päästä ovella oli jonoksi asti meidän petiin saapuvia, joten otin suosiolla jupisten ja puhisten puhelimeni ja painuin yläkertaan vapautuneeseen sänkyyn jatkamaan uniani, joita ei kyllä enää ollut.
Hitsi se ottaa pataan kun tiedät, että parin tunnin päästä soi kello, etkä vain saa unen päästä kiinni.
Kuuluu kahinaa, kuuluu naksahduksia ja kuuluu tuhinaa joita kuuntelet onnesta virkeänä (ei kun raivosta masentuneena) ja tosiaan, kuuluupa vielä pienet tassuttavat askeleet kun juniori on päättänyt väkisin nukkua kanssasi samassa sängyssä tämän yön.
Paitsi että käännytät reppanan huoneen ovelta takaisin, jolloin tyyppi kömpii ensin omaan sänkyyn ja sitten kolinasta päätelle takaisin alakertaan ja nukahdat juuri siihen hetkeen kun mietit, mihinkähän se yksi nyt päätti sitten uniaan mennä jatkamaan.
Töihin tuli mitä hellyyttävin kuva pitkin poikin meidän sänkyä retkottavasta pikkutytöstä, joten mitä ilmeisimmin hän palasi sinne mihin oli hetki sitten tyynynsä, unikaverinsa ja uniharsonsa asetellut.

Kun kello soi herätystä, sun mielessä pyörii just tuo yläkuvassa oleva lause.
Onks pakko?
Mutta, kyllä se taas siitä päivä käynnistyi. Ja kotiin tullessa nauratti, vaikka lähteissä lähinnä itketti.

On se semmoista tämä elo.
Ikinä ei tiedä mimmonen yö tai päivä sieltä on tulossa.
Ajatelkaa miten tylsää olisi jos ei olis lapsia.
Joutuisi yönsäkin nukkumaan ilman mitään teattereita, ai hirveetä!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ihania lukuhetkiä



Meillä luetaan paljon.
Tämän hetken kolmevuotiaan suosikkikirja on Hanhiemon Satuaarre. Myös Hanhiemon Iloinen lipas, tämä runokirja, on suosittu.

Äiti lue uuelleen se kilvet-juttu!
En tiedä mistä johtuu, mutta lapset tarttuvat juuri näihin kohtiin joista itsellä tekisi mieli hypätä yli.
Miettikääpä oikeasti näitä vanhoja kunnon satuja.

Punahilkka

Susi syö isoäidin elävältä ja yrittää syödä myös pikkutytön, mutta onneksi puunhakkaaja sattuu juuri paikalle kirveineen ja tappaa ryskäyttää suden tuosta vain ja avaa vielä kaupan päällisiksi suden vatsankin siinä niin. Varsinainen teurastus.

Lumikki

Ilkeä äitipuoli tekee kaikkensa tappaakseen Lumikin.
Käyttää niin palkkamurhaajaa (metsästäjä) kuin myrkyttämistäkin (omena).
Olisivat hei oikeasti menneet johonkin äiti-tytär-terapiaan.

Tuhkimo

Äitipuoli ja siskot kiusaavat Tuhkimoa niin hirveästi, että joku Kivakoulu-kampanja ois kyllä tarpeen. Henkistä ja fyysistä rääkkäämistä niin että ihan itkettää.

Fakta on se, että jos jotakuta ei kiusata, syrjitä tai muuten laiminlyödä jättämällä jonnekin metsään, niin joku yrittää murhata, tappaa, ampua, myrkyttää tai vaivuttaa ikiuneen.
Heikommalla alkaa vatsa mennä tässä kohtaa sekaisin ja yöunetkin saattava jäädä vähiin, vai mitä?
Jos ajatellaan näin aikuisten oikeasti.
Mutta! Lapsethan ne ovat tässäkin niin yksioikoisia. Se riittää, että tarinassa käy lopulta hyvin. Prinsessat saavat prinssinsä ja paha palkkansa. Siihen se kai perustuu tämä homma.

Joka tapauksessa sadut ovat ihania, hassuja, opettavaisia ja vähän jännittäviäkin joskus.
Siinähän se niiden suola on.

Me jatkamme edelleen Hanhiemon lukemista.
Jos pienin saa valita, luetaan Punahilkkaa, Kolmea pukkia tai Olki, hiili ja papua.
Isommat valitsevat usein Susi!Susi tai Piparkakkupoika tai Ruma Ankanpoikanen.
Kaikissa kuollaan, tullaan syödyksi tai nokitaan puoli kuoliaaksi, mutta satua se vain on.

Luetaanko teillä?