tiistai 24. tammikuuta 2017

24.1


Kylläpäs taas on vierähtänyt päiviä, enkä ole saanut mitään järkevää postausta aikaiseksi.
Välillä ahdistaa tosi paljon, kun tuntuu ettei blogille meinaa millään riittää aikaa eikä mielenkiintoa.
Tuntuu hullulta että miten tähän on tultu, koska tämä blogi on ollut mun rakkaimpia juttuja niin kauan kun olen tätä pitänyt.
Mulla muuten tulee täällä bloggerissa nyt jo neljä vuotta! Ja sitä ennen vuosi vielä vuodatuksen puolella, eli aika pitkä taival jo tätä hommaa.
Sekin ärsyttää, että itse en jaksa lueskella blogeja joiden postaustahti on kerran kahdessa viikossa. Ja nyt olen hyvää vauhtia itse luisumassa sellaiseksi. Mutta kun..

Meidän arki on tosi leppoisaa, mutta samalla äärimmäisen hektistä.
Mieheni opiskelee ja tekee samalla duunia, harrastaa ja hoitaa velvollisuuksiaan politiikan puolella. Lapset käy koulua ja heillä on harrastuksensa.
Itselläni on ollut mukavasti töitä ja harrastuksiakin on muutamana iltana viikossa.
Siihen päälle neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, eläimistä puhumattakaan.
Eipä siinä tarvi ällistellä sitten kun ilta tulee niin nopeasti, että hädin tuskin on aamusta vielä selvinnyt.

En kuitenkaan valita.
Vaikka välillä väsyttää niin että päässä huippaa. Onneksi silloin voi luvata lapsille vähän enemmän peliaikaa ja ottaa pienet nokkaunet viltin alla.
Siitäkin olen nauttinut, että muksut alkaa olla jo niin isoja että pärjäävät hetken vaikka äiti torkkuisikin keskellä päivää, se on nimittäin ihan mahdotonta tietyn ikäisten kanssa.
Nuorin täyttää helmikuussa kolme, joka päivä katson häntä pieni tuska sisimmässäni..älä pikkuinen kasva koskaan isoksi.
Eli äärimmäisen ristiriitaisia tunteita tässäkin.

Mutta eiköhän sitä ihmisellä ole lupa välillä olla vähän ristiriitainenkin.
Nauttia ja elää täysillä, mutta välillä väsyä ja levähtää.
Sitähän se elämä ja arki on, ylä- ja alamäkeä.

Kaikkein mukavinta on huomata, että te lukijat jaksatte täällä piipahtaa siinä toivossa että olisi uutta luettavaa <3 se on varmasti isoin syy siihen, että jaksaa jatkaa.
Lähes joka juttuun saan aina jonkun kivan kommentin, se on parasta tässä harrastuksessa.
Ja se on muuten myös aika hienoa kun lueskelee niitä neljän vuoden takaisia juttuja.
Ei sitä turhaan kehuta, että blogi toimii myös päiväkirjana.


10 kommenttia:

  1. <3 hyviä juttuja jaksaa odottaa. :) kiitos ihanasta blogista! Voi että teijän kuopus jo niin iso muruliini!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle ihanasta kommentista <3
      Kyllä tuo pikkuneiti vain kasvaa koko ajan, vaikka on ihana pitää häntä pikkuisena niin kauan kuin ikinä :D aina hän varmasti tulee olemaan meidän "vauva".

      Poista
  2. Aina sillon tällön saan kommentoitua..mutta ehottomasti jatka vaikka vähä harvemmalla tahilla,ku näitä sun juttuja on mukava lueskella :) ja tosiaa varmasti kiva,ku jää sulle itelle muistoksi! On tullu huomattua ettei monia juttuja muistais ilman kuva-,video- tai tekstimuodossa olevaa "muistutusta".:)
    Mukavaa talvea!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se tänä päivänä kannattaa ottaa irti kaikki mahdollisuudet tästä tekniikasta :)
      On se aika siistiä katsella vanhoja kuvia ja lueskella vanhoja juttuja monen vuoden takaa <3

      Poista
  3. Oi jatka, jatka, jatka, jos vaan millään jaksat! Sun blogi on niin paras. Itselläni on samantapaisia ristiriitaisia ajatuksia lasten kasvamisen suhteen: toisaalta aivan ihanaa, kun arki helpottaa ja toisaalta pienet ihmiset on niin hellyttäviä, ettei millään haluais niiden kasvavan. Mutta kasvavathan ne, halusi sitä itse tai ei. Ajattelen, että jokaiseen vaiheeseen kuuluu hyvät ja huonot puolet, pitää koittaa keskittyä niihin hyviin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä varmaan osaa oikein lopettaakaan :D sen verran tästäkin on tullut elämäntapa!
      Eniten varmasti kirpaisee just se, että nuo isot on jo niin isoja..ei haleja ei sylejä..miten sen kestää kun kukaan ei enää kömmi yöllä viereen nukkumaan :O <3

      Poista
  4. "Älä koskaan kasva isoksi" ajatus on niin pelottava :D Tiedän kyllä mitä sillä tarkoitetaan, mutta mulla tulee aina semmonen olo että lapsi sitte kuolee eikä kasva koskaa isoksi :(

    Meillä -09 ja -07 lapset. Meillä tosin lapset on oikeita syli hali tyyppejä vieläkin, erityisesti esikoinen poika <3 - pienen äidin syliin meinaa vaa enään mahtua, mutta tulkoon niin kauan kun haluaa äidin ja isin kainaloon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo kieltämättä se kyllä kuulostaa vähän pelottavalta nyt kun sanoit :D hui ei passaa aatella!

      Kyllä meilläkin koululaiset tykkää tulla toisinaan syliin..välillä on jo vähän semmoinen "no en tosiaan tuu" mutta sitten kun otat niin ovat ihan onnessaan <3 syli on tärkeä!

      Poista
  5. Toivottavasti jaksat postailla ees sillon tällöin, sun jutut on niin huippuja! Elämä on kyllä välillä niin ristiriitaista että huhhuh..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anniina :)

      No niin on! Tosi ristiriitaista..ei oikein tiedä mikä ois hyvä :D

      Poista