keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Facebook-muistoja

Mamma rimpuilee- blogissa oli tällainen hauska haaste, esitellä Facebook-profiilikuvat kymmenen vuoden ajalta.
No herttinen, meikämamma ei ole edes niin kauaa vielä naamakirjassa heilunut, vasta 2011 olen sinne itseni sisään kirjannut, mutta toki voin esitellä nämä seitsemän vuoden kuvat.
Olipas muuten kiva haaste, oikein piti muistella kuvanotto-hetkiä ja aikoja niiden takaa.

2011


Tämä kuva on mieheni suvun mökiltä kesällä 2011.
Odotan tässä neljättä lastamme, nykyistä tänä vuonna 6-vuotta täyttävää, tulevaa eskarilaista <3.
Tästä mökkireissusta on monta hauskaa kuvaa ja videota tallennettuna, muun muassa Iskän hassu uimahyppy-video, joka kirvoittaa aina lapsissa ilonaurut.
Ja kieltämättä siinä videolla on mieheni juuri siinä elementissään, mikä on aikoinaan meikäläiseenkin tehnyt sen kuuluisan vaikutuksen. Hahaa. Hassutteleva huumorityyppi <3.

Tässä kuvassa on jotain tosi pysäyttävää.
Siis tuo järven tyyneys ja auringon kimallus ja utuinen filtteri, joka taitaa kyllä johtua ihan vain aatamin aikaisesta kamerasta, hih.
Ja tuo kukka-pinni!! Niin fashion, että!

2012


Tämä kuva on otettu jouluna 2012.
Täytyy kyllä kertoa, että näistä ajoista on hyvinnii hataria muistoja, oletettavasti siksi kun nämä ajat ovat olleet niin niitä paljon puhuttuja pikkulapsi-aikoja, kaikki neljä ovat olleet vielä niin pieniä ja elämä niin täyttä kun olla voi.
En silti muistele noita aikoja millään tavalla kauheinta, meidän vauvat ja taaperot ovat olleet (ainakin näin jälkikäteen muistettuna) aika tyytyväisiä lukuun ottamatta nuorinta, joka oli vähän kitiseväinen.
Oi että meidän Martti on ollutkin niin pullukka <3 täyttä tavaraa koko poika kaikkine leukoineen. Pus.

2014


Tämä kuva on kesältä 2014.
Imetys ja juoksu ovat tehneet tehtävänsä, olen tässä hoikimmillani sitten lasten syntymän jälkeen.
Toisinaan vähän haikailen tuon kropan perään, ja nyyhkin niitä kiloja joita tässä kolmen vuoden aikana olen kerryttänyt lisää, mutta toisaalta tiedän että nyt olen lihaksikkaampi kuin tuolloin, joten tottahan ne kilot ovat vain niitä lihaksia, öhöm. Tässä vakuuttelen itselleni.
Ei niillä kiloilla ole tietenkään mitään tekemistä kaikkien niiden suklaiden kanssa, joita on tullut tuhottua.
Mutta niin, nyt on nyt ja tähän hetkeen pitää olla tyytyväinen.

2016


Tämä kuva on maaliskuulta 2016.
Näytän tässä jotenkin tosi pikkutytöltä.
Ilmekin tuommoinen hienon vieno, vaikka todennäköisesti taustalla on normaali sekasortometelitappelu.
Kuvat ovat niin anteeksiantavia, kun niistä saa rajattua kaiken epäolennaisen pois.
Kamerakin taitaa olla uudehko, iso hyppäys poloisesta digikamerasta järkkäriin.
Tämän kuvan kommenteissa muuten lukee muun muassa näin:
Miten se ikätoveri ei vanhene ollenkaan? ja
Näytät kieltämättä samalta kuin 15 vuotta sitten.
Ihanat te <3

2016


Tämä otos on viime elokuulta.
Ei olla vielä montaa viikkoa asuttu tässä uudessa kodissa.
Johonkin ollaan selvästi lähdössä, kun niin tällingissä siinä.
Mun rakkaat likat <3
Olen viime aikoina aivan kyyneliin asti välillä herkistellyt tätä asiaa, että omistan viisi näin ihanan raivostuttavan rakasta lasta. Ihmettelen monta kertaa, että nämä tosiaan ovat meidän joka ikinen, rakkaudella saatuja ihmeitä.
Ja samalla ihmettelen ihmisten tapaa tölväistä isoista perheistä, ajattelematta ollenkaan että joka ikinen heistä on saatu, ei tehty. Tuollainen ihminen ei ole kai kokenut sitä tuskaa, kun lapsi otetaankin pois ennen kuin on edes tänne maailmaan syntynyt.
Siinä alkaa kummasti arvostamaan sitä ihmettä kun vauva syntyy terveenä, vaikka niitä olisi sitten 15, niin jokainen niistä on saatu, ei liukuhihnalla tehty.

No menipäs ohi aiheen, mutta tämmöisiä pohdintoja tässä.

Ottakaapas haastetta vastaan muutkin bloggaajat, profiilikuvat kehiin koko Facebookissa olemisen ajalta, olkaa hyvä!



7 kommenttia:

  1. Voi että, kivoja kuvia! Tunnistan tuon hienoisen haikeuden, kun katsoo vanhoja kuvia ja havaitsee olevansa niissä huomattavasti nuoremman näköinen ja hieman myös eri muotoinen. Ihmettelen usein, että miten en tajunnut "nuorena" olleeni noinkin hehkeä vaan löysin enimmäkseen vikoja. Ehkä sama pätee nykyisyyteen :D Kymmenen vuoden päästä sitä ihmetellään tämän päivän kuvia ja kuinka sitä on oltu nuoria ja nättejä :P No ehkäpä elämänkokemusta ja viisautta on karttunut sitäkin enemmän ja sehän ei kuvista aina näy.

    Minustakin on huonoa käytöstä tölväistä jollekin perhekoosta suuntaan tai toiseen. Se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia. Erilaisuus herättää aina hämmennystä ja valitettavasti kirvoittaa joidenkin kielenkannat loukkaaviin kommentteihin. Yhteisössä, jossa perhekoko on tyypillisesti suuri, voi vähälukuisempi perhe aiheuttaa kysymyksiä. Samoin suuret perheet (nykyisin kai kolmenkin lapsen perheet luetaan joskus suurperheiksi) ihmetyttävät. Toisaalta pariskuntien odotetaan ymmärrettävästi jossain vaiheessa saavan jälkikasvua ja usein ensimmäisen lapsen jälkeen alkavat kyselyt toisesta. Nämäkin sanat voivat loukata, vaikkei kyselijä ehkä ole tarkoittanut lainkaan pahoittaa toisen mieltä. Mutta kun koskaan ei tiedä, mitä toisen elämässä on taustalla, pitäisi mielestäni olla hyvin tarkka sanoissaan näissä asioissa.

    Itse ajattelen niin, että elämä on lahja, joka alkaa hedelmöittymisestä. Jokaisella (siis alkiollakin, näin "jyrkkä" olen) on riippumaton ihmisarvo. Se ei siis riipu myöskään siitä, monesko lapsi hän perheessä on. Olen kuullut tapauksista, joissa esimerkiksi neljännen lapsen syntymän kohdalla lähinnä pahoitellaan, ei onnitella. Se on uskomattoman surullista. Niinkuin nyt lapsi olisi vähemmän rakas, jos se syntyy neljäntenä kuin ensimmäisenä. Suurperheiden äitien - ja isien (!) jaksamista kyllä olen mielessäni usein hämmästellyt. Jotkut ovat organisointikykyisiä ja suoriutuvat tehtävästään mallikelpoisesti. Mutta eivät kaikki. Joku uupuu jo kahden lapsen jälkeen. Onko tämä aihe tabu? Pitääkö esittää pärjäävää ja onnellista, vaikka elämä tuntuisi näköalattomalta? Tätä pohdin koskien siis äitiyttä yleensä lapsiluvusta riippumatta. Kuitenkaan en ole kenellekään ikinä kauhistellut lapsilukua -sen pienuutta tai suuruutta. Se on mielestäni perheiden oma asia ja jokaisella on omat elämäntilanteensa ja haasteensa. Ollaan kohteliaita toisille ja kunnioitetaan toisten valintoja, vaikka itse saattaisimmekin valita toisin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas hyvä kommentti <3
      Puhut niin asiaa! Nämä ovat kyllä puolin ja toisin niin henkilökohtaisia asioita että ne kolahtavat ja satuttavat ja puhuttavat aivan varmasti. Mutta arvostetaan ja hyväksytään toistemme valinnat, sillä pääsee pitkälle :) <3

      Poista
  2. Näitä on ollut kiva katsella blogeissa. Tämä sun viimeisin kuva on aivan ihana.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on kyllä kiva "haaste" 😊 ja tuosta kuvasta kyllä pidän itsekin ❤

      Poista
  3. Viisaita pohdit tuossa loppupuolella. Omassa lähipiirissäkin on useampi perhe, joka on päätynyt adoptioon ja tiedän millainen prosessi se henkisesti on jo itsessään, saatika siihen päälle kaikkien ihmettelyt siitä että "milloinkas aiotte lapsia hankkia"... Oli niitä lapsia paljon tai vähän tai ei ollenkaan, niin se ei kuulu kenellekään muulle.

    Minä olen aika räväkkä suustani ja pukeutumiseltani, kuuntelen myös raskaampaa musiikkia, olen tatuoitu ja meikkaan - ja kuulin entisessä työpaikassa että ihmiset olivat ihmetelleet sitä että minulla on lapsia! Ajatella! Että ihminen voi olla yhtä aikaa räväkkä ja vielä äiti! En loukkaantunut, mutta kyllä kieltämättä lausahdus jäi mieleen. Ei se tee minusta yhtään sen huonompaa äitiä, vaikka olenkin oma itseni. Niinkuin tuolla joku jo sanoi, erilaisuus aiheuttaa aina hämmennystä - mutta voi kun me muistaisimme, että me kaikki olemme erilaisia, vaikka kuulummekin toki aina erilaisiin yhteisöihin ja ryhmiin omine normeineen. Yksikään ei kuitenkaan ole toista parempi, ei yksilö eikä ryhmä, vaikka toki monessa yhteisössä on mielettömän suuria vahvuuksia ja hyviä puolia, jos niitä huonojakin. Ihan niinkuin meissä ihmisissäkin. Tärkeintä olisi löytää se oma polkunsa ja seurata sitä - ja muistaa samalla kunnioittaa sitä erilaisen polun valinnutta. Polkua ei ole pakko hyväksyä, mutta mielellään se ihminen siellä polulla on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ei ole mitään normaali-muottia mihin voisi asettua vaan ihan joka ikinen meistä on omanlaisensa, erilainen, outo ja kummallinenkin varmasti jonkun mielestä :D mutta erilaisuus on rikkaus ja toisten mielipiteitä ja valintoja pitäisi osata kunnioittaa tai ainakin jättää omaan rauhaansa..

      Poista