Pikkuiset kultakalat vesisaavissa ui

Nyt on ollut poikkeuksellinen syksy, kun täällä meillä ainakin on satanut aika vähän.

Se on lapsiperheessä niin ihanaa, kun ei sada.

Nimittäin sitten kun sataa, niin se kuulostaa tältä:

Ensin joku hoksaa, että jes, siellä sataa! Siitä sitten terassille kuuntelemaan kun ropisee niin ihanasti. Mutta se ei vaan lasten kanssa ole mahdollista, että asia jäisi kuunteluasteelle. Ei vaan ole.

Koska ensimmäinen seisoo jo portailla sukkasilleen, kieli ulkona ja kastuu minkä ehtii. Toinen vähä työntää sitä jo kastuvaa ja se kastuvahan siitä suuttuu ja seuraavaksi pihalla juoksee peräkanaa kaksi kastuvaa, tai siis jo läpimäräksi kastunutta. 

Koska nyt jo valutaan vettä, voidaan surutta juosta trampoliinille hyppimään. Ja kun nyt valutaan jo vettä, voidaan kysyä lupa mennä hiekkalaatikon pressun päälle kerääntyneeseen veteen uimaan. Jep, luit oikein, uimaan!

Ja koska ihan totta ei ole enää mitään menetettävää niin kaksi kaveria käy vielä varmuudeksi pulahtamassa hevosten juoma-astiassa. Jep, luit edelleen oikein! Tähän en kyllä olisi antanut lupaa, mutta ei ne edes kysyneet.

Kaksi sisällä olevaa katsoo ikkunasta ja silmät pyöreinä kysyy, annoitko äiti oikeasti luvan? Ja kun äiti ei ehdi suutaan vielä edes avata, neidit huutavat jo terassilla, jeee mekin tullaan. 

Miten tässä näin kävi?

Niin, en ihmetellyt kun seuraavan päivän pyykissä käänsin yhdet sukat oikein päin, pyörähti pihakoivun lehdet sieltä lattialle. Aatella, ei tarvinut haravoida!

Näitä lehti-roska-ruoho-hiekkasukkia käännellään meillä aika tiheään. Syynä on juoma-astiassa uimisen lisäksi pellon poikki kulkeva matka bussipysäkille.

No mites kumpparit? Vaan Jonnet kuulema pitää. 

Toivoin just meille viittä Jonnea. 

Ihanaa syksyä! 

T. Äiti, joka odottaa pakkasia