Koronaviikko 6

Onko nyt oikeasti jo kuudes viikko kotona oloa!
Kuukauden päästä ollaan jo koulun suhteen melko lailla loppusuoralla.
Jos näin ihan suoraan sanotaan, niin kesäloma on todella tervetullut.
Kumarran ja polvistun vuorotellen kaikkien maailman opettajien eteen ja nostan hattua ja levitän heille punaisen maton. He ansaitsevat Mannerheimin kunniaristinritari-merkit ja patsaat ja pylväät ja Rintamalotta-kunniakirjat.
Kiitos opettajat ja avustajat ja koulun henkilökunta. Uskon, että tämän poikkeustilan aikana jokainen vanhempi arvostaa koulun työtä tuplasti enemmän kuin aikaisemmin.

Tuntuu välillä, että lapsilla meinaa mennä vähän lomafiilikseen tämä homma.
Varmaan alkaa itse kullakin ärsyttämään koko poikkeustila, kavereita on tosi ikävä ja kaikki palaisivat riemusta kiljuen kouluun.
Ehkä voisi kiljaista vähän itsekin, on tämä sen verran koetellut kaikkia.
Mutta toki tyydymme valtionjohdon päätöksiin, ja nurisematta (ainakaan kovin isoon ääneen) noudatamme annettuja ohjeita sillä asenteella, että kaikki me olemme samalla viivalla.
Eihän tänne muutenkaan toki viihtymään olla tultu. Niin kerta.

Lasten opiskelu alkaa olla melko takkuista.
Enkä haluaisi tässä eritellä sukupuolia, mutta meillä eniten takussa ovat poikalapset.
Kun ei oikein jaksaisi, ei oikein viitsisi, äiti lue tämä teksti, äiti tee tämä tehtävä, äiti mee miittiin, äiti tee mun koe, äiti elä mun elämä.
Ainoat jutut mitkä pistää liikettä niveliin on pleikkarin kaukosäädin ja trampoliini.
Luulen, että kevään parhaimman todistuksen saa äiti. Kaikki muut kymppejä paitsi käytös, se kun on huonona hetkenä heittämällä nelonen.

Välillä ihmettelen, miten mun lapset ovat edes siirretty seuraavalle vuosiluokalle?
Ei osata matikkaa, ei englantia, ei ypiä, historiasta puhumattakaan.
"PASKA minä en tee yhtään tehtävää enää, mistä minä tiiän mitä hyötyä roomalaisille oli asepalveluksesta!!!!"
"No annapa tänne se kirja. Hohhoijaa, tuossahan se lukee ensimmäisessä lauseessa!"
Mutta kun ei löydy. Niin kerta.
(tähän se hymiö, mikä kattoo kattoon)

Tällä viikolla olen joka päivä lähtenyt pihalle heti, kun viimeinen kirja ja äipädi on suljettu.
Piiitkiäkin pitempiä lenkkejä on tullut talsittua, sitten jotenkin hermot keveämpinä olen tullut takaisin ja taas on menty seuraavaan päivään.
Välillä tuntuu, että en jaksa enää yhtään ainoaa lavennusta, kavennusta, hajoitusta, sulkemista, pylväitä, diagrammeja, kylvöjä ja varjokuvia.
Mutta muistetaan että pidetään tauko, nassutetaan lounas ideoiden puutteessa niitä ainaisia pinaattilettuja ja taas jaksaa.
Rauhan kahvit on kova sana.
Lapset veks talosta ja suklaat esille!

Ihanaa on ollut kuitenkin olla kotona ❤
On jäänyt niin paljon aikaa kaikelle, mihin ei monesti ole aikaa ja voimavaroja tavallisessa arjessa.
Olen nauttinut niin paljon, kun olen päässyt lenkille vaikka joka päivä. Iltaan asti on valoisaa, ehtii olla hevosten kanssa, ollaan ehditty lukea melkein koko Timo Parvelan tuotanto (suosittelen vahvasti teille kenellä ala-aste ikäisiä lapsia) ja niin edelleen.
Usein normi arjessa se ilta koulun, päikyn ja työn jälkeen on niin lyhyt, että loppuu vain vuorokaudesta tunnit kesken.

Nyt on ollut aikaa.
Meillä on suunnitelmissa pihahommia, pitäisi alkaa kylvöhommiin, lapset haluaisivat kovasti pihalle keinua ja tyttöjen huoneen seinä odottaa maalaamista.
Vähän saisi ilmat lämmetä vielä.
Aurinko paistaa ihanasti lähes joka päivä, mutta tuuli on niin kylmä, että aivot meinaa jäätyä.
Tai ainakin kädet.

Silti, kaikesta huolimatta, elämä on kivaa ja ihanaa ❤
Hyvää viikonloppua!