Koronaviikko 5

Ihan hirveää, miten aika rientää!
Päivät ovat kyllä sujahtaneet niin nopeaa ohi, että tuntuu kuin joka toinen päivä olisi perjantai.
Tai minusta tuntuu, että joka toinen päivä on viikkosiivouspäivä. Kun se on niin ihana päivä. Argh.

Tämän viikon sana on ollut LUMI!
Lähes joka aamu on ollut lumi maassa. Oikeasti, mene pois.
Täällä maalla tuo lumi- ja vesisade on niin ihanaa.
Kun koko piha ja kaikki tiet ovat heti niin pehmeänä kurasta. Lenkkipolulla joutuu tekemään välillä mielenkiintoisia steppailuja pitkin tietä, jos meinaa, että lenkkarit pysyy suunnilleen kuivana.

Minun tämän vuoden juoksulenkit taitaa olla juostu.
Juuri kun aloin taas päästä kunnolla juoksun makuun, polvi petti.
Sama polvi, jota olen telonut ensimmäisen kerran lähes kolme vuotta sitten ja toisen kerran kaksi vuotta sitten. Muistatteko, sen Kakkulentääseinään-keissin?
Muutamat kompuroinnit siihen päälle ja kyllähän me kaikki tiedämme, että ei se ihan priimaa enää ole.

Olen pystynyt kuitenkin urheilla aika normaalisti tähän asti, välillä polvi on muistutellut olemassaolostaan, mutta nyt minä vähän luulen, että ollaan tultu tien päähän.
Onneksi reipasta kävelyä se kestää, mutta heti kun vähänkään yritän juosta, niin se meinaa pettää alta.
Onkin ollut tässä opetteleminen pelkkään kävelyyn, kun olen lähes aina lenkkeillessä juossut.
Lääkäriin pitäisi mennä, mutta tiedättekö, ei millään viitsisi. Kun on tämmöinen perisuomalainen jäärä, niin sitä marssii vasta sitten hoitoon, kun kinkkaa yhdellä jalalla vasen jalka muovipussissa kainalossa.
No enhän minä nyt. No eikai tässä mitään nyt.
Näin.

Lasten koulu sujuu edelleen aika mallikkaasti.
Välillä on jouduttu vähän erinäisin sanakääntein keskustelemaan, ettei äiti ja isä ole mitään automaattisia vastauskoneita.
Suunnilleen näin:
"Äiti, talvehtiiko siili, vai nukkuuko talviunta? Ja mitä se syö, miten se parittelee eiku siis montako poikasta se synnyttää ja mihin se pesii, pissii ja kakkii?"
Mitä jos lukisit sen kappaleen, missä kerrotaan siilistä.
"Äiti, paljonko on kaks miinus viis potenssiin kahdeksan plus kolmetoista kertaa viis?"
Mitä jos hakisit paikalle isäsi.
Ei sillä, tykkään lukuaineista tosi paljon. Autan mielelläni ja etsin lapsen kanssa yhdessä vastauksia kysymyksiin, mutta etäkoulun tarkoitus lienee lapsen opiskella, ei äidin.

Kaikenkaikkiaan hyvä viikko ❤
Näillä mennään!

Te kysyitte

Kysymys-vastaus-postaukset ovat mun mielestä kivoja. Tykkään lukea niitä muidenkin blogeista ja instassa, ja tehdä myös itse.
Toki aina on vähän jännitysmomenttina se, että pysyvätkö kysymykset asiallisina.
Aikanaan silloin lopetin blogin kirjoittamisen sen vuoksi, kun ei oikein irronnut mitään tekstiä, mutta myös sen takia, kun en jaksanut niitä negatiivisia kommentteja.
Nyt kun aloitin uudelleen, niitä on tullut muutama, mutta vielä ei haitaksi asti.

1. Kuinka kauan olette olleet miehenne kanssa yhdessä?
- Ollaan ruvettu seurustelemaan syksyllä 2005. Eli ihan jäätävän kauan 😄

2. Kauanko teillä on ollut hevosia?
- Ollaan asuttu tässä noin 3,5 vuotta. Ja hevosia on ollut lähes saman verran.

3. Mieleenpainuvin muisto teidän elämässä?
- Hui onpa vaikea kysymys.
On niin niin paljon asioita, lasten syntymät päällimmäisenä, mutta kaikkinensa semmoinen käännekohta on ollut muutto tänne maalle elämään sellaista elämää mitä oltiin pitkään haaveiltu.

4. Parhaat kotihousut?
- Ihana kysymys 😍
En ole oikeastaan koskaan farkuilla kotona. Niissä saa kärvistellä vieraissa ihan tarpeeksi.
Yleensä pidän collegehousuja, leggareita tai jotain kalsareita tai urheiluleggareita. Urheilupökät on siitä hyvät, että ei tarvi vaihtaa vaatteita kun lähtee lenkille 🤭

5. Onko sulla tulevaisuuden haaveita tai unelmia hevosten tai muiden eläimien suhteen?
- Eipä mitään isompia. Näin on ainakin tässä vaiheessa hyvä 🙏

6. Haluaisitko lisää lapsia?
- Voi, haluaisin niin paljon. Mutta se ei ole enää mahdollista. Mulla on välillä tosi kova vauvan kaipuu, onneksi on näitä sisarusten pieniä rakkaita muruja ❤

7. Minkä ikäisiä teidän lapset ovat?
- Tänä vuonna täyttävät tai ovat täyttäneet 13, 12, 11, 9 ja 6. Syksyllä meidän kaikki lapset ovat koululaisia, ihan kamalaa!

8. Mitä teet työksesi, onko työsi se "unelmatyö"?
- Olen leipomo/pitopalvelu yrityksessä.
Olen ammatiltani leipuri-kondiittori ja tykkään kyllä työstäni, mutta en usko että tämä eläke-virka välttämättä on 🤭 haaveilen tosi paljon työstä kirjoittamisen parissa. Se vaatisi vain lähtöä opiskelemaan. Saapa nähdä.

9. Mulla ei oo kyssäriä, mutta katon aina sun profiilikuvaa et oot niin äitin näköinen!
- thanks sister ❤😅

10. Lempi vuodenaikasi?
- Oi että, tykkään kyllä kaikista tosi paljon.
Kevät on ihanaa kasvun aikaa, alkaa odottaa kesää. Kesällä saa nauttia siitä vihreydestä, eläimien kanssa touhuaminen on parasta kesällä ja tiedä vaikka sattuis lämpimiä kelejäkin😄 Syksy on ihan parasta, pimenevät illat ja mieli alkaa kääriytyä talveen. Saa alkaa pukeutua lämpimästi.
Ja talveen nyt liittyy vain yksi sana: joulu!

11. Kuinka monta sisarusta sulla on?
- Meitä on yhdeksän, 3 tyttöä ja 6 poikaa. Olen toiseksi vanhin. Nuorin veljeni on muuten saman ikäinen kuin meidän esikoinen, veli oli eno jo syntyessään 😄

12. Mitä jos ei ois koronaa?
- Kaikki ois niinku normi arjessa ❤ vaikka tämäkin on hyvä, kun ootte kaikki tässä lähellä koko ajan 😘

Seuraavaan kertaan!
Kiitos kysymyksistä 😍

Koronaviikko 4

Tämä viikko on ollut paljon parempi kuin edeltäjänsä. Minähän sanoin, pohjalla pitää välillä käydä, että pääsee taas pinnalle.

Kotikoulu eli etäkoulu on sujunut ihan mallikkaasti. Parilla munallisella meinaa moti olla välillä hukassa, mutta uhkaan hakevani opettajalta lisätehtävien lisätehtäviä, niin kaverit ovat palanneet nöyrästi ruotuun.
Välillä tuntuu, että osalla sais olla jopa vähän enemmän läksyjä ja tehtäviä.

Tämän viikon aikana on itsellenikin tullut eräs sana usein mieleen: tylsää.
En ihan oikeasti kovin usein päästä tuota sanaa suustani, lapseni senkin edestä, noin tuhat kertaa ensimmäisen hereilläolotunnin aikana.
Rakastan olemista ja keksin aina jotain pientä tuuskaamista, mutta neljä viikkoa pientä tuuskausta alkaa tulla korvista.
Neljä viikkoa putkeen kaappien päällisten ja sisusten ja alusten jynssäämistäkään ei jaksa erkkikään.
En ole keksinyt vielä mitään muuta kuin äänikirjat ja lenkkeily, syömisen ja nukkumisen ja syömisen ja syömisen lisäksi.
Pitääkö sanonta "koronakilot" paikkansa?
Se nähdään ehkä tässä parin kuukauden päästä.
Tää pääsiäinen ei varsinaisesti hidasta tahtia.

Mutta nämä pitkät vapaat tuli ehdottomasti tarpeen.
On ihana hengähtää kaikista miiteistä ja docseista ja levähtää ja tehdä juttuja ilman mitään pakollista.
Yhdestä ei pääse eroon oli arki eli pyhä.
Kokkaamisesta.

Tämä ruoka-asia ei jaksa enää kohta ku naurattaa.
Tänään raotin ensimmäisen kerran silmiä noin 9.30 ja kuulin kun pienin kysyi, mitä meillä on tänään ruokana? 😂
Olin ihan että, no sillälailla.
Alkaa visiot olla vähissä ja toukokuun kolmanteentoista mennessä meidän lapset on niin kyllästetty pinaattiletuilla, että versoaa jo korvista.
Ihan, siis ihan koko ajan jollain on nälkä.
Ei sillä, että keittiön kaapit tulee itsellekin tutuksi muutenkin kuin siivouksen yhteydessä siinä vaiheessa kun on tylsää.
Alkaa näyttää huolestuttavalta.

Nyt täällä on hiljennytty, niin mahdollista kuin se onkaan lapsiperheessä, pääsiäisen viettoon.
Meillä se on aina sujunut rauhalliseen tapaan, mutta tänä vuonna on silti erilaista, koska ei nähdä ketään rakkaita ❤

Johannes Passio raikaa aina niin juhlallisena ja kauniina. Taidan ottaa ehkä kupillisen persikkarahkaa tai mämmiä, eiku rahkapiirakkaa, tai ehkä kinderin.
No okei, otan kaikkia.

Ihanaa pääsiäistä!

Pakkomiellekkö?

Tunnistan itsessäni tiettyjä pakkomielteitä.
Niitä on meissä ihan kaikissa joitain, toisilla ne pysyvät ihan normaaleissa mitoissa, mutta sitten on niitä, kenen elämää ne rasittaa ihan oikeasti äärimmäisyyksiin asti.

Mulle pakkomielteitä ovat, siis asiat joita teen toistuvasti ja koko ajan koska ne häiritsee mua, niin siivoaminen (tai ahdistus sotkusta), ja tähän kuuluu vahvasti myös tavaroiden järjestely ja asiat pitää olla just oikeissa paikoissa. Myös pyykkääminen on mulle semmoinen rituaali, et ne pitää olla just "oikein" laitettuna.

Yksi asia on myös pöpökammo.
Inhoan yleisiä tiloja ja uimahalleja ja kauppakeskuksia ja kauppoja, ostoskärryjä- ja koreja, rahoja, bensapistooleja ja ulko-ovia.
Yritän olla koskematta mihinkään, pesen kädet ja avaan paperilla oven ennen ku nakkaan paperin roskiin jne. esim. yleisissä vessoissa.
En ole mikään yliylihysteerinen ja ettenkö pysty asian kans elämään jne, mutta välttelen.
Normaali oloissakin tuntuu kun käy kaupoissa, että kädet on sellaiset mähläiset, mutta nyt korona-aikana tuntuu kuin niissä ois kauheat kerrokset likaa 😁 taitaa olla vähän psykologista.
Lapset käärin yleensä elmukelmuun tai pistän jätesäkkiin kun ne lähtee yleisille paikoille.

Myös urheilu ja liikunta on mulle tietynlainen pakkomielle.
Kun on tottunut siihen, että liikkuu oikeastaan joka päivä, jos sattuu että ei ehdi tai yksinkertaisesti jaksa, niin en melkein pysty olla asian kanssa.
Ihan tyhmää, koska ei ole väliä jos lenkki tai jokin muu jää tekemättä pari kertaa, mutta minkäs sille voi. Sen ajatuksen kanssa on vain sitten sujuteltava menemään ja yritettävä olla itselle armollinen.

Olen myös tietyllä lailla pakkomielteinen asioihin, mistä olen kiinnostunut tai mitä alan tekemään.
Sen kerran kun aloitin neulomaan niin opettelin ja neuloin neljät tai viidet villasukat yhtä soittoa ja en millään malttanut lopettaa.
Samoin innostuin aikuisten värityskirjoista aikoinaan ja mun piti vaan värittää ja värittää.
Palapeliä ei melkein pysty jättää kesken vaan se pitäis saada heti tehtyä. Ja aina ohimennen pitää laittaa pari palaa.
Samoin kirjat. Ne on oikeinkin pakkomielle välillä. En nykyään esimerkiksi ala koskaan nukkumaan ilman et kuuntelen äänikirjaa.
Ehkä ne on myös enemmän niitä rutiineja ja tapoja mitkä luo turvallisuuden tunnetta, kuin mitään hirveitä pakkomielteitä. Mutta silti.

Uusin "pakkomielle" on tää jalis.
Voisin vain pelata ja pelata ja pomputella. Mut kun on täs vähä muutakii hommaa meinaan.
Mut aina jos on pikku rako niin aina ehtii parit pomput vetää. Ja asiaahan ei helpommaksi tee, että aina on kolme vähintään ketkä on valmiita yhteen matsiin.
Olen hurahtanut lajiin ihan täysin, vaikka aluksi lähdin ihan arkana mukaan, kun oon vähä tämmöinen reppana joka pelkää ihmisiä.
Oon aina aatellu et oon vain yksilöurheilija mut sit musta tuliki joukkuepelaaja. Oho.

Tämä koronahomma luo kyllä oivan pohjan addiktoitumiselle ja pakkomielteille.
Kun on vielä niinku aikaakin enemmän kaikkeen siihen mitä mieli käskee tehdä.
Vähäks pelottavaa oikeasti.

Nyt haluanki tietää että mikä on sun pakkomielle? Mikä on ihan pöhlöin pakkomielle ikinä? 😅

Koronaviikko 3

Kolmas viikko tuli ja meni.
Ja kotona ollaan ainakin siihen asti, kun on jo viittä vaille kevät.
Tuntuu ihan absurdilta.
Osasinko koskaan, ikimaailmassa kuvitella, että tämmöistä tulee eteen vuonna 2020? No en.

En mielestäni ole mitään mahdottoman synkistelevää sorttia, mutta tällä viikolla olen ollut jopa vähän ahdistunut.
On tosi ikävä kaikkia ihmisiä, kasvokkain näkeminen on kuitenkin ihan eri asia kuin kuulumiset, kuvat ja videot somen kautta. Vaikka just nyt olen samalla äärettömän onnellinen, että meillä on ne olemassa!

No mikä mua tässä sitten huolettaa?
Varmasti ne kaikki samat asiat kuin teitä monia muitakin.

Terveys.
Pysytäänkö terveinä, säästytäänkö Koronalta.
Vaikka tartunnan saaminen tuntuu välillä niin kaukaiselta asialta täällä peräkylällä, niin tuonko sen kauppakassin mukana meidän kotiin?
Mitä jos me kaikki sairastuttaisiin, selvittäiskö me siitä hengissä?
Aluksi vähän huitaisin kädellä olan yli, se nyt vain on kuin kausi-influenssa. Mutta enää ei uskalla huitaista, kun ei se ole.

Talous.
Miten käy meidän, teidän ja sun pankkitileille, jos ja kun tämä tilanne vain jatkuu ja jatkuu?
Itse jäin pois töistä, mies ei pysty tätä showta hoitamaan työn ohessa, eikä mun alalla yksinkertaisesti ole töitä.
Olen onneksi liitossa, joten jotain rahaa tippuu, mutta se on selvää että kukkaron nyöri on vedettävä aika suppuun.
Tässä hetkessä kysytään kyllä sitä viisautta karsia pois kaikki ylimääräinen mihin ei ole oikeasti tarve.

Rakkaat läheiset.
Vaikka mekin ollaan tosi koti-ihmisiä, ja sinänsä tämä karanteeniarki ei kauheasti muuta meidän elämää, mutta on tää tosi turhauttavaa kun et oikeasti näe ketään edes sitä vähää.
Meidän pieni kummityttö kasvaa, ehdittiin nähdä vain muutaman päivän ikäisenä. Lapsilla on tosi iso ikävä omia kavereitaan ja meillä aikuisilla tottakai omia vanhempia, sisaruksia ja ystäviä.
Tätä jos luet sinä joka tunnistat noista ylläolevista itsesi, oot niin mun mielessä ❤

Kuinka kauan?
Milloin tämä loppuu?
Jääkö lasten päättäjäiset pitämättä? Meidän esikoinen jättää ala-asteen, olin odottanut päättäjäisiä erityisesti sen vuoksi.
Ja samalla huolettaa, että tästä tilanteesta syksyllä yläkouluun. Olisin halunnut hänen vielä saavan vahvistusta omiin haasteisiin tämän kevään ajan.
Hänelle iso murhe on, kun luokkaretki peruttiin, he olivat niin niin paljon sitä odottaneet.
Kolmonen on harjoitellut Pupun surua pianolla aamusta iltaan, hän valitsi sen soitettavaksi kevätkonserttiin. Ihan ekaan sellaiseen.
Kesän suurin ja isoin ja meille se paras tapahtuma on peruuttamis uhan alla. Tuskin saadaan niin massiivista tapahtumaa järjestää.
Monta muutakin asiaa jää ehkä tekemättä.

Rakastan mun perhettä yli kaiken.
Kaikkea sitä arjen raskautta ja iloa ja naurua, ja tässä pistetään ihminen pienen paikalle, tärkeimpien asioiden äärelle.
Mutta silti, kaipaan äärettömän paljon sitä kaikkea muutakin.

Jopa vähän pala kurkussa istun tässä ja kirjoitan.

Yksi kysyy, äiti miksi oot niin surullisen näköinen? Väsyttääkö sua?
Väsyttää. Just nyt oon surullinen.
Mutta ihana kun oot siinä.
Oot rakas.
Lähetään tekeen ruokaa.
Sitä neljättä versiota tälle päivälle.

Maijalla oli karitsa

Olo on kuin puusta pudonneella.
Joskus asiat vain tapahtuvat niin äkkiä, ettei oikein ajatus ehdi mukaan.

Meillähän oli silloin aikaa ennen epilepsiaa, vuohia ja lampaita sekä kanoja. Kanoja oli jo silloin, kun asuttiin tuolla keskustassa.
Sitten kun sairastuin, meni koko elämä vähän uusiksi, olin pois pelistä aika monta kuukautta, ja mieheni vastuulle jäi hetkeksi koko eläinlauman huolehtiminen.
Päätettiin siis, että luovutaan kaikista muista eläimistä paitsi hevosista ja kissoista.

Lapset ovat tasaisin väliajoin toivoneet, vinkuneet, kyselleet ja mankuneet uudelleen lampaita, ja nimenomaan karitsoja.
Aikuiset lampaat ovat siitä vähän tylsiä, kun jos ne on kasvaneet kavereiden kanssa oman onnensa nojassa, ne on usein tosi ihmis-arkoja.
Meillä yksi kolmesta antoi esimerkiksi vain rapsuttaa.
Toiset kaksi säntäilivät papanat sinkoillen pitkin laidunta, kun jossain lehti liikahti puussa.
Saatika jos joku sattui köhäisemään, niitä ei näkynyt viikkoon.

Meidän kuopus on aina ollut vähän hysteerinen, mikäli on ollut kyse hänen purukalustostaan.
Hällä siis heilui hammas, kirjaimellisesti enää yhden nahkapalan varassa ja ei kirveelläkään antanut siihen koskea.
Monta viikkoa hän mieluummin halusi esittää Tilipi-tappia kuin antaa irrottaa hampaan.
Isänsähän sitten, lahjonnan mestari, veisteli vanhana Väinämöisenä runon pätkän, joka kuului näin:
"Jos Iisa antaa irrottaa hampaan, iskä ostaa sille lampaan!"
Ja tyttö heikkona lampaiden edessä, antoi mahdottoman teatterin ja oopperan jälkeen nykäistä hampaan pois.
Ja puhelinhan se piti kauniiseen käteen ottaa, ja alkaa soitella lammastiloja läpi, nimenomaan karitsojen toivossa.

Soittelukierros jäi vähän laihaksi, ja asia jäi niin sanotusti hautomaan, kunnes viime perjantai-iltana soi puhelin ja meille tarjottiin kolmea karitsaa, joiden emo joudutaan lopettamaan komplikaatioiden vuoksi.
Karitsat olivat vuorokauden ikäisiä.
Lapset repivät omansa ja toistenkin peliverkkarit ja parkourasivat pitkin kämppää ihan pelkästä ilosta.
Me vanhemmat katteltiin sen riemun yli toisia ja todettiin että jahas, perjantai-ilta ja pitäis tekaista tässä äkkiä joku kämppä ja sapuskaa niille.
Kaverin kaverin kaverille soitto, saatiin maitojauhetta.
Äkkiä talliin puhaltimet päälle ja lämpölampun viritykseen, oljet ja heinät pohjalle ja jalka kaasupolkimelle.
Mitsun takapenkillä pikku laatikossa meille sitten muutti Päkä, Piki ja Tupsu. Päkä, koska pässi. Piki, koska musta ja Tupsu, koska pikku tupsu pään päällä.

No eihän me hirvetty niitä rääpäleitä jättää sinne talliin. Siispä viritettiin isosta pahvilaatikosta ja muovilaatikosta pikku yksiö pesuhuoneeseen.
Siellä ne pidettiin viikonlopun yli, että nähtiin ja kuultiin läheltä, miten niissä henki pihisee.
Pienin joi aluksi aika huonosti ja siitä olikin eniten huoli, selviääkö.
No hyvin näyttäis tällä erää henki pihisevän.

Pesuhuoneessa alkoi olla melko villasukan-hajuinen meininki ja oljet ja heinäthän alkaa äkkiä haista pahalle kun niihin pissii.
Viimeinen niitti oli Mammalle se, kun Päkä hypätä loiskautti laatikon laidan yli paskaa sorkassa keskelle pesaria ja vähän suti esimerkillisesti ennen ku sain sen kiinni ja takaisin laatikkoon.
Siinä vaiheessa päät(in)ettiin, että villasukan alut veks pesuhuoneesta.
He siis muutti laatikossaan lämpölampun alle talliin ja minä desinfioin pesutilat lattiasta kattoon.
Nyt on taas tuoksut niinku pitää.

Pikku-rimpulajalat pärjää tallissa tosi hyvin, sinne ne ruokitaan ja siellä istuu melkein koko ajan joku seurana. Mieheni puhelimen kautta nähdään kamerakuvaa tilanteesta.
Ainut haaste on, että hetken aikaa niitä täytyy ruokkia myös yhden kerran yölläkin. Mutta kohta helpottaa.
Lapset ovat ottaneet oikein bilsan projektin tästä ja jopa heränneet vuoro öinä niitä isänsä kanssa ruokkimaan. Äly reippaita.
Kakkonen oli ensimmäisenä yönä heti lähdössä ruokkimaan, vaan kun isänsä hiippaili häntä herättämään niin poika totesikin, en millään jaksa nousta täältä peitoista ja jatkoi unia. Niin on ihminen heikko myös unen edessä.
Sittemmin kyllä ollut mukana.

Saa nyt nähdä minkälaisia kavereita niistä kehkeytyy. Mahdottomasti ovat kasvaneet ja he syökin kyllä kuin hevoset.
Niin parasta ja hellyttävää kun menee tuttipullojen kanssa talliin ja alkaa mieletön määkyminen.
Kahdella isoimmalla ääni on ihan basic määää, mutta pienimmän ääni on niin pieni ja suloinen, että jos sen edessä ei kenenkään sydän sula, niin ei sitten
mistään ❤❤

Kyllästyttää

Joskus, kun olin pieni, kadehdin aina niitä kenellä oli omia hevosia.
Pikku-Salla olisi antanut koko elämänsä siitä edestä, että ponin-osto papereissa ois lukenu oma (tai oman iskän) nimi.
Elin hevoshaaveista, hevoskirjoista ja niistä kerroista kun pääsin hoitamaan ja ratsastamaan.

Nyt kun hevosia on ollut omassa pihassa 3,5 vuotta, huomaan, että hevosen omistajuus ei niin sanotusti tunnu missään. Siihen siis niin turtuu ja tottuu ja siitä tulee elämäntapa, että se äärimmäinen hehkutus ja tuska on enää lapsuuden muisto vain.

Huomaan tämän myös omista lapsistani.
He rakastaa poneja kaikki ihan tosi paljon, mutta se ei oo heille mikään niin älytön juttu.
Kaverit on silleen ihan et, vitsi teillä on hevosia, ihanaa ja voi että oispa mullakin.
Ja meidän lapset on silleen, no joo onpa siistiä 😁
En tiedä ymmärrättekö pointtiani.

Olin lapsena aina valmiina lähdössä tekemään tallihommia, onnesta soikeana olin kun saatiin viedä ja tuoda hevosia ulkoa sisälle. Niitä olisi rapannut ja ruopsuttanut karvattomaksi vain siitä ilosta kun sai harjata.
Ja ne kerrat kun sai ratsastaa, olivat maailman hienointa ikinä, oli paukku pakkanen tai jäätävä helle.
Kaikki "tylsimmätkin" (vaikkei niitä edes ollut) tallityöt tehtiin ihan onnessaan.

Meillä ei lapset kyllä riemusta kiljuen lähde sontaa talikoimaan. Ruokkimista ja vesien kantoa tekee nurisematta oikeastaan vain esikoinen.
Harjaamisen innokkuutta osoittaa eniten kuopus, hän haaveilee ja haahuilee ja puhua pöpöttää työn lomassa. Toiset kyllä käyvät sutaisemassa, mutta aina saa palauttaa paikkaamaan työn jälkeä.

Meidän Vitonen ratsastaa eniten.
Mutta toisinaan saa puoliksi pakottaa, että nyt mennään. Kyllä sen itsekin voi myöntää, että ei se ihan täysillä aina huvita.
Sellainen tyyli meillä kuitenkin on, että aina ei voi luistaa. Yleensä kun näppäilen ponin myynti-ilmoitusta, niin alkaa ne ratsastushousut sujutella jalkaan.
Periaate on kuitenkin se, ja lapsillekin se ollaan opetettu, että jos kerran eläimiä halutaan ja ostetaan, ne hoidetaan vaikka pää kainalossa vaikkei huvittais pätkääkään. Eläinten omistaminen ei tosiaankaan ole aina mitään herkkua, mutta mentävä on!

Välillä kun poni juntturoi, saattaa vähän heittää perää kun pyydetään eteenpäin ym. niin poika ilmoittaa, ettei enää aio ratsastaa ikinä ja ihan paska poni. Pari kertaa on tullut alas, ja aina on paluutettu takaisin selkään, ja vielä on aina uudestaan mennyt.
Taitaa olla vähän äidin poika, hyvin on pitkät piuhat ja kova pää. Kröhöm.
Vähän mua hirvittää, et jos tulee kunnon ryminällä alas, niin vieläkö nousee selkään.

Onneksi voi tehdä paljon muutakin, jos ei aina jaksa lähteä ratsastamaan.
Meillä ajetaan kaikilla poneilla, joskus otetaan ihan vain käsipelillä käppäilyä, juoksutetaan tai käydään jututtamassa ja rapsuttelemassa.

Huomaa, että hevoset on kaikille lapsille tosi tärkeitä.
Jos yhtään tulee mitään ylimääräistä ongelmaa ym. niin kaikki on tosi huolissaan.
Just kävi entinen omistaja korvamerkitsemässä karitsat ja yhden korvasta tuli verta, koko sakki tuli ihan huolissaan mulle sanomaan asiasta.
Kesällä kun se meidän valkoinen poni kuoli, oli kaikkien murhe tosi iso.
Silläpä just ei pitäisi koskaan tuudittautua siihen et joo ne vaan nyt on tuossa aina saatavilla ja mitäs ihmeellistä siinä nyt on ku on omia hevosia.
Joku kaunis päivä, joku niistä saattaa yllättäen poistua.

Niinpä tästä aletaankin tekemään lähtöä ulos koko porukalla. Tänään on ratsastuspäivä, eikä kukaan pistä vastaan ❤

Koronaviikko 2

Hengissä edelleen.
Itseasiassa täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Parempi vielä ollakin, koska asiantuntijoiden mukaan tää karanteenihomma on vasta alkutekijöissä!
Asiantuntijat pitäis lailla kieltää.

Toinen viikko on mennyt huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen.
Lapset, ja aikuiset, alkavat sopeutua tilanteeseen.
Minä vähän pelkäsin etukäteen, että miten me tuon ukkokullan kanssa pärjätään keskenämme.
Kun arki on viikosta ja vuodesta toiseen sitä, että läpsystä vaihdetaan kotona oloa, yhtäkkinen 24/7 neljän seinän sisässä saattaa aiheuttaa räjähdysherkkää maaperää.
Mut me ollaan tultu toimeen oikein hyvin. Hyvä me!
No ei, ollaan me oikeasti hyvä tiimi, ja kun muistetaan et yhteen hiileen tässä on luvattu puhaltaa kunnes kuolema erottaa, niin mikäs tässä.
Tuli sen kun roihuaa!

Lapset ne jaksavat vihas.. siis ihastuttaa päivästä toiseen!
Ne tekevät läksyt ja kouluhommat ällistyttävän reippaasti ja muutenkin hiljaiselon opettelu alkaa sujua. Jouduin kyllä teippaamaan kuraeteisen oven ikkunaan lapun: "Kun tulet sisälle, tee se HILJAA!"
Koska yleensä sieltä tullaan kuin norsulauma, huutaen mm. ÄITI PERTULLA ON HIIRI! ÄITI MÄÄ TEIN PÄKKÄRIN! Pääasiassa kuitenkin ÄITI TUO LÖI! ÄITI TUO SANOI HOMO! ÄITI TUO EI PÄÄSTÄ MUA! ÄITI TUO POTKI VESILAMMIKOSTA VETTÄ MUN PÄÄLLE!
Voi sitä Tuota. Ihan mahoton tapaus.
Tämä lappu-ulko-oveen-toimenpide siis sen vuoksi, kun isän skypeyhteys tai puhelinlinja saattaa olla auki ja uskon että hänen työkaveri tai asiakas ei halua kuulla yksityiskohtaista selvitystä kuka löi ketä.

Yhtä en ymmärrä.
Tätä loputonta nälkää!!!
On aamupala, lounas, välipala, iltaruoka ja iltapala.
Silti yksi on vailla välipalan välipalaa ja välipalan välipalan välipalaa.
Puolituntia syönnin jälkeen yksi könyää alakertaan ja vakuuttaa ettei pysy enää pystyssä kun on niin nälkä.
Toinen kysyy mitä voisi vielä ottaa.
Kolmas kysyy milloin on ruoka.
Neljäs kysyy mitä on ruokana.
Viides haluaa banaania, jogurttia, mustikkasoppaa, keksiä, pullaa ja poppareita.
En käsitä, miten jollain voi olla koko ajan nälkä.
Viikon ruokakauppaan tuhlattu rahamäärä alkaa hirvittää. Oisko töitä?

Olen tässä päivien kuluessa yllättänyt itseni perusteellisella siivouksella.
Niin helppo kun sitä näkyvää onkin pitää siistinä sillä aikaa kun näkymätön elää omaa sontaista elämäänsä siellä lapsen tasolla.
Kyykistyppä alle metrin korkeudelle.
Olen pessyt mm. lattialistat. Te ette ois halunnu nähdä niitä ennen pyyhkimistä.
Olen myös käynyt lasten vaatekaapit läpi, aloittanut talvikamppeiden pesun varastoon ja muutenkin pelmunnut läpi kenkiä ja takkeja ja itkenyt niitä euroja, joita täytyy TAAS laittaa menemään, että kenenkään ei tarvi alasti kulkea.
Vaatehuoneen kimppuun pitäisi käydä seuraavana, kun se vain räjähtää käsiin, vaikka siellä ei KUKAAN käy. Hohhoijaa.
Ikkunoista puhumattakaan. Koko Keski-Pohjanmaan kärpäskanta on meidän ikkunoiden välissä ulosteineen.

Nyt lähden pakottamaan lapsia ulos.
Alan olemaan siinä jo aika taitava.
Musta tuntuu että tää koronahomma on lietsonut uhkailun, lahjonnan ja kiristämisen ihan maksimiin.
Mutta kuka väittää ettei ne toimi?

Jos et tee sitä tai tätä et saa pleikkaa, puhelinta, pädiä, karkkia, istua, nauraa, hengittää.
Minähän sanoin, ulko-ovi kolahti samantien.
Vitsit oon ylpeä itestäni.

Hevosenomistajan vuosi

At countryside.

Maalla asuminen on aivan ihanaa. Ja aivan kamalaa.

Tammikuu:
Pakkanen paukkuu (paitsi tänä talvena) ja lunta on korviin asti. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä saat lapioda ihmisen mentävää väylää roskikselle, tallin ovelle ja elosuojan ovelle ja siitä vielä tarhan portille ja hevosten vesiastialle.
Varpaat ja sormet ovat ikijäässä. Samoin paskakasat tarhassa, ja niiden irtihakkaamisesta saa jumiin selän ja käsivarret. Niitä irti hakatessa lähtee myös ne sormet irti.

Helmikuu:
Ensimmäiset auringonsäteet ilmestyvät päiväsaikaan hevosihmistä ilahduttamaan. Jos sattuu, että jossain kohdassa ei ole korviin asti lunta, pääsee hevostelemaan kauniissa säässä. Varpaissa ja sormissa on edelleen veri jäässä ja mistään kaupasta ei löydy semmoisia hanskoja, mitkä pitäis kädet sulana.

Maaliskuu:
Toivo keväästä.
Kunnes tulee lunta vähän lisää. Lumilapio laulaa. Kakkakasat piileskelevät nyt luminietoksen alla.
Sitten tulee lämpöinen päivä ja heittää plussan puolelle.
Pintalumi sulaa ja tadaa!! Paljastaa kuran. Iki-iki-ihanan kuran. Märkää, sulaa kakkaa ja kuraa on muuten hienoa kärrätä tunkiolle! Ei tartte salille lähtiä.
Ja tätä riittääkin sitten monta kuukautta.

Huhtikuu:
Räystäältä tippuu vettä, kärpäset surraa tallin seinällä kun aurinko lämmittää.
On märkää. On kuraa potenssiin sata. Lapset vinkuu lenkkareita, mutta se on aivan mahdotonta heille niitä antaa. Annan luvan seistä lenkkareilla eteisessä.
Kenttä alkaa sulaa ja sinne pääsee ehkä jo ratsastamaan ilman jatkuvaa vesieste-treeniä.

Toukokuu:
Ilmat alkavat lämmetä. Viikoksi, kunnes ne alkavat taas jäähtyä. Hevoset tipputtelevat viimeisiä karvoja ja puolet porukasta saa astmadiagnoosin. Siis ihmisistä.
Lapset kinuavat lenkkareita. Ei pysty vieläkään.

Kesäkuu:
Hevoset päästetään viimeistään nyt kesälaitumille.
Alkaa hevosenomistajan hengähdystauko kaikesta siitä lannanluomisesta. Maailman ihanin hetki.
Lasten toiveiden täyttyminen koittaa! Piha on kuiva ja lenkkitossut saavat luvan ulkoilla juhannus-saunaan asti. Sitten vaihdetaan taas kumpparit jalkaan. No ei sentään.
Myös sormet ja varpaat alkavat olla vihdoinkin sulana!!

Heinäkuu:
Sursur ja pörpör.
Mitkäs ne sieltä tuleekaan, paarmat ja kärpäset. Hevosihmisen rakkaimmat ystävät.
Ne puree jalat ja kädet ja tunkee nenään ja silmiin.
Ratsastaessa parasta on, kun päästelee menemään kuin reikäpää.

Elokuu:
Ötököiden määrä ylittää kaikki odotukset.
Hevoset uivat tervassa. Itsekin tekis mieli.
Kesä on oikeasti ihanaa aikaa.

Syyskuu:
Kumisaappaat saa taas kaivaa esiin.
Kura on ylinnä ja vettä losottaa.
Hevoset ovat siirtyneet taas tarhaelämään.
Heinäpaaleja availlaan ja kakkaläjät tekevät comebackia.
Illat pimenee, puskiin ilmestyy möröt.

Lokakuu:
Vettä. Kuraa. Vettä ja kuraa.

Marraskuu:
Ehkä jo ekat lumet. Hevosten kavioihin pakkautuu koko pihan märät lumet. On kenkien, hokkien ja tilsakumien aika. Kädet ja jalat alkavat taas jäätyä.
Mahdollisimman paksuja toppakamppeita kaivetaan esiin.

Joulukuu:
Joulu nyt on ihan parasta ikinä. Oli keli mikä hyvänsä.

Sitten alkaakin sama ralli uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Yhtään hetkeä en antais pois. Tai ehkä sen kun pitää hakata paskaa irti jäisestä maasta.
Argh.
Hevoset on ihan parasta, ne antaa niin paljon, ja ottaa vielä enemmän.

Entäpä sitten lapset?
No he odottaa jälleen juhannusta ja lenkkareita.
Raukat.
Kuran keskelle raahatut.

Koronaviikko 1

Miten meni viikko noin niinku omasta mielestä?
En tiedä, mut saaks jo palata takas töihin?

Minusta on tosi ihania kaikki ne somessa jaetut "rakkaus ei ole peruttu"-mietteet, mutta tosi asia on se, että rakkaus on tässä viikkojen aikana todellakin koetuksella.

Me ei tehty mitään virallista lukujärjestystä minuutti-aikatauluineen, koska se ei vain tunnu omalta.
Aamupäivällä tehdään läksyt ja koulujutut, jonka jälkeen on ulkoilua ja lounas. Meillä nää on jaksaneet tehdä tosi hienosti läksyt, osaa pitää toppuutella, ettei ne tee koko viikon läksyjä kerralla.
Muunmuassa yksi herää kukonlaulun aikaan ja on tehtnyt duunin viidessä minuutissa. Matikankoe oli aika haastava, siihen meni minuutteja yhdeksän.

Sitten loppupäivä meneekin tapellessa.

Meillä on tosi haastava tilanne tässä etäopiskelujen ja etätöiden läpiviennissä.
Voisin tehdä tästä ihan matematiikan laskutehtävänkin:
Jos isällä on etätyö, johon kuuluu puhelin- ja Skypesoittoja pitkin päivää, kuinka monta lasta tarvitaan aiheuttamaan aikuisille hermoromahduksen? Vastaus: 5.

Kaikki vakuuttaa, me selvitään tästä yhdessä! Ne kaikki vois tulla meille ens viikoks etäopiskelemaan.
Ei selvitä yhdessä eikä erikseen, ne toteaa.
Tunnen niin paskamutsi-fiiliksiä, mutta tilanteen vakavuuden huomioon ottaen, tän kuukauden aikana lapset joutuu olemaan ihan liikaa YouTubessa.
On ainakin yksi asia, mistä kukaan ei rimpuile vastaan.

Ollaan me kovasti tehty kaikkea ekstraa, että suotaisiin iskälle työrauha.
Äiti on oppinut tähän mennessä sähinän ja suhinan ekspertiksi. Lapset ovat oppineet riehumaan, ölisemään ja tappelemaan normaalia enemmän. Ai niin, ja venyttämään niitä ennen niin sujuvia sääntöjä katkeamispisteeseen saakka.

Mutta ollaan me leivottu!
Jos me leivotaan enää yhtään lisää, äiti on pääsiäisen tienoilla Tanhupallo.
Tähän päälle vielä jumpat kiinni, pumpit kiinni, jalkkis kielletty ja lumet suli.
Ihan on joutunut pistää kroppaa likoon, että on saanut raahattua ittensä basic lenkille.
Sitäpaitsi saisin leipoa aamusta iltaan, en muistanutkaan miten pohjaton on lasten vatsa, kun on kyse sämpylöistä ja kiisseleistä.

Me ollaan myös ulkoiltu!
Koitettiin pitää bilsan-tunti, kierrettiin omaa ja naapureidenkin tonttia, noustiin ryteikköä ja laskettiin ryteikköä (tuli liikuntatunti samalla).
Mamma meni nurin of course, satutti polven ja saattoi pitää myös äidinkielentunnin siinä sivussa.
Täytyyhän lasten kerrata myös suomenkielen sanastoa.
Nähtiin kärpänen, joku pikkulintu (ei tunnistettu ku lähti niin lujaa lentoon), varis (joka piti niin outoa ääntä, että pääteltiin soidinmenojen olevan ajankohtainen aihe).
Nähtiin myös jäniksen jäljet ja naapurin isännän jäljet.

Oon ihan loppu.
Ja nettiä selaillessani olen havainnut samoja piirteitä aika monella lajitoverillani!

Mutta faktahan on se, että tämä teksti on sarkasmia ja liioittelua tulvillaan.
Koska ei me selvitä tästä ilman huumoria.

Ajattelin kuitenkin oikein ison tuskan hetkellä sitä tekstiä missä lukee: Teidän isovanhemmat selvis sodasta, te selviätte kotona sohvalla istumisesta!
En nyt tiiä, yritin etsiä netistä sivut joissa pystyis värväytymään etulinjaan.
Tai muonituslottana olisin kyllä tosi hyvä.
Myös tykkimiehenä, voisin siirtää uhkailuni nextille levelille?

Hassunhauskaa viikonloppua murut ❤😜