perjantai 8. huhtikuuta 2016

Omaa aikaa


Lähdin eilen lähikaupunkiin ostoksille.
En sieltä kyllä mitään oikein löytänyt, haahuilin kaupasta toiseen ja ihmettelin että miten minusta on tämmöinen tullut, ennen tongin ja kolusin onnellisena aina vaatekauppoja ja kulutin niihin todellakin kaikki liikenevät eurot, nyt vain hitusen ehkä ahdistuin kaikesta siitä ryysyjen määrästä enkä oikein osannut ostaa mitään. Ja sitä mitä lähdin hakemaan, en tietenkään löytänyt.

Tämä osaamattomuus shoppailla johtui varmaan siitä, että teen nykyään suurimman osan shoppailuistani nettikaupoista. Enkä kauheasti kaipaa sinne tungokseen ja vilinään.
Oikeasti mikä helpompaa kuin istua kotona läppärillä ja etsiä joillain tietyillä hakukriteereillä jotain minkä aina löytää kun tarvitsee.
Ei hikisiä sovituskoppeja ja niiden selluliitit-ja-raskausarvet-hyppii-silmille-peilejä, eikä tympeän näköisiä kanssaostelijoita, jotka tuuppivat laukuillaan samassa ahtaassa hyllyvälissä.
Ehkä höpöttelykaveri olisi ollut ihan paikallaan! Keventämässä fiilistä.

Sen lisäksi että metsästin juhlamekkoja joita en löytänyt, kaupunkireissullani oli eräs toinenkin syy.
Tai se oli semmoinen kaksi kärpästä yhdellä iskulla-toteutettu käväisy.
Kävin hautausmaalla, josta moni teistä näki jo kuvan Instagramissa. Kiitos teille kaikille niistä sydämistä mitä sinne sain <3. Ootte parhaita.

Siitä tulee ensi viikolla tasan vuosi, kun meidän pienen pieni enkelivauva lähti luotamme ennen kuin ehdimme saada hänet luoksemme.
Oli vain pienet sydämenlyönnit, jalkojen ja käsien heiluttelut, muuta emme hänestä oppineet koskaan tuntemaan.
Kävin viivähtämässä hetken tuon hautakiven ääressä, jossa varmasti moni muukin äiti ja isä on kynttilän sytyttänyt omalle pienelle tähdenlennolle.
Tunsin suurta haikeutta ja ikävää ja kyyneleet vain valuivat silmistäni.

Joku teistä saattaa ajatella, että miten tuo nyt tuosta viitsii pitää noin meteliä.
Ehkä jonkun mielestä olen vaikkapa kiittämätön tai jotain, kun omistan kuitenkin viisi tervettä, elävää lasta. Jollakin ei ehkä ole yhtäkään.
Mutta meille tuo lähes kaksikymmentä viikkoinen, vielä "keskeneräinen", mutta silti jo niin pienen vauvan näköinen poika, on se kuudes lapsi meidän perheessä ja hän jätti lähtemättömän jäljen meidän kaikkien sydämiin.
Hän tulee olemaan varmasti läsnä meidän elämässä aina, ja muistuttamassa että mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvyys.

Voin rehellisesti sanoa, että mun oli jopa vaikea lähteä sieltä haudalta pois.
Hetki oli niin täynnä tunnetta.
Surun lisäksi tunsin myös suurta lohtua ja rakkautta.
Hänen on nyt vain hyvä olla <3.

Hyvää alkavaa viikonloppua jokaiselle!


16 kommenttia:

  1. Voi..kyynel tuli minulleki silmäkulmaan <3 On varmasti ikävä..se on kuitenkin lapsen kokoinen menetys. Ei minun mielestä sillä oo väliä, mitkä viikot on menossa, kun toinen on odotettu ja jo valmiiksi niin rakas. Voimia edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista kommentistasi <3
      Ihmiselämä on ihmeellinen lahja! Toiset vain käyvät kääntymässä pikaisesti, toiset ovat täällä pitemmän aikaa.
      Jokaisesta hetkestä täytyisi olla onnellinen minkä täällä saa viettää!

      Poista
  2. Ilman kyyneleitä en tätä pystynyt lukemaan. <3

    VastaaPoista
  3. Voi että.. ihan sanattomaksi vetää. <3

    Tuosta shoppailusta olen kyllä ihan samaa mieltä, ennen minäkin laitoin vaikka puoliväkisin kaikki ylimääräiset roposet vaate-ja kenkäkauppoihin, mutta nykyään ennemminkin ahdistun kaikesta siitä tavarasta, mikä kaupoissa on. :D Ihme juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se välillä mielen pistää tosi maahan, mutta jatkettava on eteenpäin <3

      Jotenkin en edes osannut hakea jotain tiettyä, pyörin siellä varmaan rinkiä pitkin kauppaa ja tuhisin itsekseni että missä ne nyt voi olla :D

      Poista
  4. <3! Itku tuli minullekin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 On nämä herkkiä asioita, tämmöinen koskettaa ihmistä ihan äärimmäisen paljon.

      Poista
  5. Sanat ei oikein riitä. Tai en tiiä mitä sanoisin joten laitan vaan sydämen.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselläkin on usein sanat hukassa, sekin riittää että tietää toisen ajatukset ja myötäelämisen <3 se lohduttaa, vaikkei niitä osaisi sanoiksi pukeakaan!

      Poista
  6. <3 niin kuristaa kurkkua, kun luin tuon tekstin. On se ensimmäinen tai vaikka kymmenes, joka otetaan pois niin yhtä haikiaa, surullista, ikävää.. Paljon menettää. Tarvitaan kovasti työstämistä surun kanssa.Ihana, kun kirjoitit siitä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen suree omalla tavallaan, mutta uskon että pienen lapsen, syntymättömän tai vastasyntyneen tai ylipäätään ihmisen kuolema on aina iso asia elämässä..
      Ja sitä pitää työstää ja ajatella, ja puhua tai kirjoittaa..se usein helpottaa <3

      Poista
  7. <3 Haluaisin sanoa jotain kaunista, mutta tää vetää niin sanattomaksi. Itku tuli minullakin. Voimia ikävään!<3

    (ps. En tiiä tuliko edellinen kommentti vai karkasko jonnekki bittiavaruuteen...mutta aivan arjen pelastus tämä blogi ollut mulle, siitä asti ku tänne vähän aikaa sitten löysin. Vielä on luku-urakka kesken vanhojen postausten kans, mutta siinä onki mukavaa tekemistä yövalvomisiin ;) Tämmöset ihmiset, niinku sinä(vaikka enhän mää es tunne sua), on mun arjen idoleita, tsemppareita, sillon ku tuntuu, että epätoivo iskee.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna <3

      Ei näkynyt muita kommentteja :) ne tosiaan välillä lähtee johonkin ihan muualle kuin pitäisi :D
      Kiva että olet löytänyt blogini, tervetuloa mukaan ja vertaistukea saamaan :)
      Se on parasta!

      Poista
  8. Ei tuu sanoja, mutten kuitenkaan pysty lähteä tästä tekstistä pois sanomatta mitään. :( <3

    VastaaPoista