Koronaviikko 9

Niin vain ne viimeiset kolme etäkoulupäivää kuluivat loppuun. Ristiriitaisin fiiliksin.

Lapset tekivät kouluun lähtöä jo monta päivää etukäteen. Toinen innostuneena, toinen jännittyneenä, kolmatta ei paljoa purista ja neljäs itkeä tirautti kun on ne uudet säännötkin.
Jos aikuinenkin menee sekaisin ohjeistuksesta, en yhtään ihmettele vaikka pikkukoululaista jännittää ja pelottaakin, että muistaako kaiken.
Onneksi koulussa on ihanat opet ja avustajat, jotka varmasti handlaavat kaiken.
Nämä kaksi kouluviikkoa ovat koulun henkilökunnallekin tosi iso vastuun paikka. Satapäisen oppilasjoukon kaitseminen turvallisesti kesälomaa kohti. Oppilasjoukon, joka viikkojen jälkeen jälleennäkemisen riemusta varmasti haluaisivat halata ja painia.

Äidin tunnelmat ovat olleet ristiriitaiset.
Tämän viikon koulupäivät- ja tehtävät ovat olleet työn ja tuskan takana. Varmasti osittain menee sen jännityksen piikkiin, minkä kouluun palaaminen on aiheuttanut, mutta varmasti myös sen, että kevätväsymystä on ilmassa. Kesäloma kolkuttelee jo niin oven takana.
Täällä oli torstai-aamuna hyvin hiljainen tunnelma, herättiin kuopuksen kanssa ihan kaksistaan, kun miehenikin oli työmaa-käynnillä ja kouluaiset koulussa.
Hissuksiin syötiin aamupalaa ja vaikka se on ollut ennen koronaa ihan normaalia kahtena päivänä viikossa, niin nyt tuntui kieltämättä ihan oudolta, kun ei tarvinutkaan huolehtia ketään miittiin eikä pähkäillä matikan tehtäviä.
Kaikkeen sitä ihminen tottuu ja kaikesta voi äkkiä tulla se "normaali".

Täällä, kuten muuallakin Suomessa, on ollut ihan jäätävät kelit. Siksi kesäloma ajatuksena tuntuu niin kaukaiselta.
Säätiedotukset eivät kovin kummoisia näytä koko toukokuulle, joten läpi käyvä jäinen tuuli tullee olemaan riesana vielä monta viikkoa.
Ei saisi maalailla mitään kauhukuvia seinille eikä olla pessimisti, mutta en kestä jos kesä on kylmä.
Se olisi jo melkoinen rangaistus, jos tämän kotona kökkimisen jälkeen kesäkin olisi ihan kökkö.
Jää nähtäväksi.

Meillä täällä touhut jatkuu muuten normaalisti.
Kuopus ei enää mene päikkyyn ja itse palaan töihin vasta kesäkuun alusta ja sittenkin teen pääasiassa pelkkää loppuviikkoa.
Nyt kun väkimäärä-rajoituksia höllätään niin se alkaa varmasti näkymään meillä töissä.
Pienempiä tilaisuuksia pystytään taas järjestämään.
Ihan kiva lähteä taas töihin. 3kk on pitkä aika olla kotona.

Positiivisin mielin kuitenkin kesää kohti.
Toivon, että siitä tulisi meille kaikille hyvä ❤

Mitä mietteitä sinulla on kesää ajatellen?

Maaseutu Vs. Kaupunki

Meillä kun on kokemusta sekä maalla asumisesta, että kaupungin keskustassa asumisesta, niin ajattelin, että teenpä vähän vertailua. Plussat ja miinukset.

Voin heti kättelyssä sanoa, että en vaihtaisi maalla asumista enää koskaan mihinkään, mutta tottakai on paljon asioita joita ikävöin kaupunkiasumisessa.

Kaupat ja palvelut.
Tästä pisteet vie tottakai kaupunki.
Onhan se erittäin hikistä lähteä täältä asioille. Kaupassa käynnit, harrastukset ym. on pakko keskittää niin, että ei tarvisi kovin montaa kertaa käynnistää autoa ja lähteä asioille.
Jos (paino sanalla jos) iskee herkkuhimo ja kaikki kätköt on tyhjiä (mitä ei saisi koskaan päästä käymään), niin miten helppo on kaupungissa asuvan vetäistä lenkkarit jalkaan ja lähteä "lenkille". Ts. Kiertää sellainen reitti minkä varrelta löytyy Ärrä.

Liikunta ja urheilu.
Kyllä tämäkin kallistuu kaupunkiasumisen puolelle.
Toki täällä maalla pääsee lenkille ja on ihania reittejä metsäpolkuineen ja pikkuteineen, mutta valitettavasti lähes kaikki ryhmäliikunta on keskitetty keskustaan.
Rakastin spinninkiä ja kävin ahkerasti monia vuosia, mutta sitten kun ajokortti lähti, oli pakko karsia ihan kaikki ylimääräinen, koska joka ikinen ajo jäi mieheni vastuulle.
Täällä landella on myös aina niin pimeä.
Meillä on katuvalot tässä ehkä kilometrin matkalla. Toisaalta, juoksihan yksi mies juuri maratonin omalla parvekkeella, joten ihan hyvin voin viis kuus kertaa kävellä katuvalot edes takaisin. Onneksi nyt on jälleen pitkälle syksyyn valoisat illat. Iltaliikkujana niin tykkään.
Meillä oli nyt menneenä talvena riesana susilauma.
Mulla ei tahdo millään pokka kestää lähteä säkkipimeään lenkille. Se tunne kun olet ihan varma siitä, että susi läähättää ihan sun kintereillä.
Toisaalta ei kaupungin kaduilla kintereillä läähättävä setämieskään houkuta.

Eläimet.
Pienet sisätiloissa olevat eläimet menevät kaupunkiasunnoissa oikein mainiosti.
Ja meillähän oli kanala tuolla keskustassa asuessakin.
Mieheni rakensi lämpimän kopperon, jossa kotkot pärjäsivät myös talvella.
Kesällä ne pääsivät myös ulkotarhaan kuopsuttamaan. Niiden pito onnistui sielläkin mainiosti.
Minulla tuli muuten omien kanojen aikana munakiintiö niin täyteen, että voin vieläkin hieman pahoin kanamunan hajusta.
Hevosiahan ei ole mitään mahdollisuutta majoittaa autotalliin eikä pihan perälle, joten ainoa vaihtoehto on joko nauttia vain ratsastuskoulujen hevosista tai pitää omaa toisen tallissa.
Meidän isoin haave on toteutunut, kun saimme hevoset omaan pihaan.

Lapset.
Kaksi vanhinta poikaa, kaipaavat ehkä eniten keskustassa asumista.
Tämä meidän sivukylä on aika pikkulapsi-painotteinen ja isommat lapset ovat oikeastaan kaikki tyttöjä. Eli poikien kaverit asuvat kaikki kauempana.
Onhan se mukava kun lapset voivat vain mennä omin nokkinensa soittamaan kaverin ovikelloa ja pyytämään ulos. Toisaalta se voi olla riesakin.
Myös harrastukset ovat kaikki keskustassa.
Kaksi vanhinta pelaa jalkapalloa kahdesti viikossa ja vanhempi tyttö soittaa pianoa.
Vaan olisihan se niiiin helppoa heidän pyöräillä harrastuksiin verrattuna siihen, että asiat pitää järjestää niin että päästään autolla lähtemään.
Eli tästäkin plussa kaupungille.

Oma rauha.
Tätä ei varmaan tarvi edes kauheasti suomentaa, senhän tietää jokainen.
Meillä lähin naapuri on, jossain. Ei edes näy tähän meidän pihalle kun on niin tiheä pusikko ja rinne edessä. Risteyksessä mistä käännytään meidän pihatielle (joka on vajaa 200m pitkä), on pieni mummonmökki, mutta siinä ei talvi-aikaan asu ketään, eikä varmaan kohta kesäaikaankaan, koska mummo on tosi vanha.
Meidän talon ympärillä on kaikki meidän laitumet ja talo itsessään ihan joen rannassa.
Varmaan jos (paino sanalla jos) oikein railakkaasti käyttää kotiääntä, niin saattaa ohikulkija kuulla, ja jos nyt oikein tiukka tilanne on niin miksei kuulu vähän pidemmällekin. Eli todellakin kuuluu ja kauas.
Meidän lapset ovat kotioloissa ihan jäätävän metelistä sakkia, kuolisin kauhistukseen jos meidät ahdettaisiin pieneen asuntoon ihmisten ilmoille.
Huh tuli oikein huono olo ajatuksesta, että meidät häädettäisiin saman tien Siperiaan.

Koulut.
Meidän lapset kulkevat luonnollisestikin bussilla ja herätä täytyy seitsemältä joka aamu. Linja-auto tulee pysäkille 7.35.
Se on tosi aikainen herätys ja meillä on pakko lasten, isompienkin, mennä aikaisin nukkumaan.
Toki isot pojat alkavat jo vähän nurista, että miksi heidän pitää mennä aikaisin nukkumaan, kun kaikki kaverit saa valvoa ja blaablaa..
Ehkä ensi syksynä voidaan antaa vähän venyttää heidän nukkumaanmenoaikaa.
Olisihan se mukava hypätä pyörän selkään aamulla ja polkaista näppärän matkan kouluun, mutta toisaalta selvä nousta pysäkiltä auton kyytiin.
Vaikka on vähän kurjaa laittaa lapsia pimeässä pysäkille, kun valoja on tosi niukasti.
Omalta pihalta ratsastuskentän valot näyttävät melkein oman pihatien päähän ja pikkutiellä on katuvalot, mutta sitten pitää mennä silta ojan yli ja pätkä pellon reunaa ja taas ojan yli pysäkille mikä on ison tien varressa ja missä ei ole katuvaloja.
Onneksi he lähtevät aina kaikki samaan aikaan, joten onhan heistä toisilleen turvaa ja seuraa, ja on ihana nähdä, miten joku isoimmista kulkee aina viimeisenä ja pitää huolta, että kaikki ovat koossa.
Arvaatte varmaan kuitenkin, että mun sydän on ihan hiukan syrjällään ajatuksesta, että meidän kuopus lähtee syksyllä toisten mukana, kun aloittaa eskarin.
Mun pieni!! Onneksi on kesä aikaa vielä sopeutua ajatukseen.

En tiiä menikö tässä nyt kuitenkin plussat kaupunkiasumiselle 99-1, mutta täällä me asutaan, eikä osaisi kyllä kuvitellakaan asuvansa missään muualla.
Olemme muuten molemmat mieheni kanssa lapsuus asuttu maalla, että kyllä se veri taitaa tänne vetää.

Toivottavasti omat lapset saisivat aikuisinakin muistella mukavaa lapsuutta maalla 💕

Eka mun oma varsa

Viime keväänä tai oikeastaan jo talvella, mieheni alkoi puhumaan, että mitä jos astutettaisiin Ninni.
Olin vähän, tai aika paljonkin, vastaan asiaa.
Oltiin niin hyvin päästy reenaamisen makuun ja edetty ja niin pois päin, ajattelin, että varsottaminen keskeyttäisi hyvän putken, mihin olimme vihdoin päässeet.
Kevättalvella Ninni kuitenkin alkoi temppuilemaan ratsastuksessa, ja tehtiin kaikki mahdollinen ja mahdoton asian hyväksi eikä päästy kärryille, että mistä asia johtui.
Kaikki asiat tehtiin niin kuin siihenkin asti ja silti oltiin yhtäkkiä ihan pattitilanteessa.
Taisi olla korvienvälissä ongelma vähän molemmilla.

Otettiin astutus-asia uudelleen puheisiin ja myönnyin ajatukselle, saataisiin samalla ehkä breikkiä myös ratsastuksen haasteisiin, siis toki ei nyt yhtätoista kuukautta ratsastamatta oltu, mutta loppuajasta kuitenkin höllättiin hommaa ja nyt onkin tässä sitten hetken kokonaan tauolla selässä olo.

Sopiva ori löytyi oikeastaan heti, koska mieheni oli sen jo katsellut valmiiksi, kun tiesi että kyllä se suopuu kuitenkin asialle 😅
Ninni lähti siis astutteille ja minä samalla kuukaudeksi sinne Kanadan-reissulle.
Astutus meni ihan nappiin ja Ninni palasi kotiin tiineenä.

Niin mentiin syksy ja talvi leppoisissa tunnelmissa, tai leppoisissa ja leppoisissa, kun aina niin lutumussukka-ponista kuoriutuikin kunnon äkäpussi.
Viimeisellä kolmanneksella näki, että ei ollut Ninnin juttu tää tiineys. Oli laumassa kaikille tosi äkäinen pomo ja luimi ja näykki jopa minua, vaikka ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä kenellekään ihmiselle. Olin ihan ihmeissäni, kunnes satuin facessa huomaamaan keskustelun, jossa joku kyseli että onko muillakin tämmöisiä tapauksia. Eli siis ihan hormoonien ja kasvavan varsan ja vatsan piikkiin meni ne kiukkuilut.

Viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana Ninnistä huomasi, ettei se jaksanut enää oikein välittää mistään. Kaverit sai olla yhtä rauhassa kuin ennenkin ja siellä se olla möllötti tarhassa ja oli lopen kyllästyneen näköinen.

Huhtikuun loppupuolella aloimme kyttäämään merkkejä varsomisesta.
Aika hitaanlaisesti alkoi peräpää "löystymään" ja tissit kasvamaan. Vahatippoja ei näkynyt (toki niitä ei aina edes tule).
Valvoimme ainakin viikon verran iltaisin kameraa kytäten, viimeiset 4pv ennen varsomista laitettiin yöllä kellokin soimaan pariin otteeseen ja kurkattiin kameraan..ei mitään.
7pv torstai aamuna, mieheni meni aamutalliin normaalisti ja laittoi Ninnin ulos niinkuin aina, vahatipat oli ilmestyneet yön aikana.
Tamma oli ollut aika levoton, eikä oikein ollut edes heinää pysähtynyt syömään.
Mieheni tuli sisälle ja kävi minullekin jotain asiasta sanomassa, en oikein edes noteerannut kun nukuin ja jatkoin unia.
Mies meni keittämään aamukahvit ja katsoi jossain vaiheessa olohuoneen ikkunasta tallin taakse laitumelle jossa Ninni oli Lunan kanssa. Yhtäkkiä hän näki, kun varsavedet tulivat ja juoksi ulos.
Sen, että pääsi ulos, niin varsan etujalat jo näkyivät.
Ei muuta kuin ulos vaan ja tammaa talliin, oli ihan joutunut kiskomaan kun toinen oli jarruttanut vastaan. Lunan vei vielä toisten kanssa tallin viereen tarhaan.
Sitten hän juoksi herättämään minua ja kamerasta näytti, että nyt näkyy jo jalat.
Kyllä ei meikämandoliini ole koskaan lähtenyt niin nopeaa sängystä kuin silloin.
Kamppeet niskaan ja talliin.
Ninni oli makuulla, mutta tarhassa alkoi sen päiväinen kiljunta, kun Lunan mennessä sinne, alkoi arvojärjestyksestä tappelu.
Ninni tietysti kuuli kiljunnan ja säntäsi pystyyn.
Varsa oli jo puoliksi ulkona, joten kiirehän siinä meille tuli, ettei varsa tipahda maahan.

Mieheni tempaisi takin pois päältä ja sen, että ehti ottamaan varsasta kiinni, Ninni työnsi vielä kerran ja varsa syntyi mieheni käsiin ja siitä lattialle.
Huh heijaa me vain katsoimme toisiamme, että mitä tässä oikein tapahtui!
Autoimme vähän varsaa ulos sikiöpussista, mutta sitten siirryimme sivummalle.
Ninni ensin vähän tökötti vain pöllähtäneenä paikallaan, mutta sitten kääntyi ja alkoi nuolla varsaa puhtaaksi. Se oli jotain niin liikuttavan näköistä, että mulla ihan tippa tuli linssiin.
Siinä vaiheessa lapsetkin sai luvan tulla talliin ja ihan hiljoksiin katseltiin tuota ihmettä koko perhe ❤
Lapset ovat nähneet lehmien ja lampaiden poikimista kun ovat eläinlääkäri-kandeja katsoneet, joten veri ja jälkeisten riekaleet eivät heitä paljon ihmetyttäneet.
Kaikki olivat niin innoissaan.

Jälkeisten tuleminen kesti vähän pidempään kuin "pitäisi" ja soiteltiinkin eläinlääkärille.
Käski mittailla kuumetta ja annettiin särkylääkettä. Istukka ja loput räippeet tulivat kyllä ihan siistinä ja kokonaisina, että sen puolesta onneksi meni kaikki kuitenkin hyvin.

Se on niin ihmeellistä, miten luonto hoitaa.
Heti kun varsa pääsi niillä pitkillä koivillaan ylös, Ninni alkoi ohjaamaan varsaa tissille. Aivan huikea olo nähdä miten valmis voi ensikertalainenkin olla äidiksi, kaikki tuli niin luonnostaan.
Vaikka aina se ei niinkään mene, vaan tamma voi hyljeksiä varsaansa pahastikin.

Sinne me sitten jätimme heidät omaan rauhaansa ja katselimme sisältä käsin miten siellä sujui.
Kamera on aivan ehdottoman hyvä homma. Nytkin vielä, vaikka varsa on jo kolmen päivän ikäinen, niin välillä kurkataan, mitä talliin kuuluu.

Meillä oli jo etukäteen nimet aika lailla valmiina.
Jos varsa on tamma, siitä tulisi Kotokallion Bettina ja jos varsa on ori, siitä tulisi Kotokallion Batman.
Orihan sieltä tupsahti tai suorastaan lensi, joten Batman on oikein hyvä nimi hänelle.
Pätkä hänen kutsumanimeksi sitten tuli.

Pätkä on kyllä melkoinen jätkä.
Viime kesän Abbe-varsa oli niin arka, ettei juurikaan päästänyt edes koskettamaan. Nyt kyllä tykkää ihmisestä tosi paljon. Johtunee siitä, että ero emästä "pakotti" hänet turvaamaan ja luottamaan ihmiseen jo muutaman kuukauden ikäisenä.
Pätkä sen sijaan tulee uteliaana tutkimaan meitä, tunkee turpansa melkein naamaan kiinni ja touhuaa pois tiekseen. Jopa niin lähellä, että toisinaan joutuu vähän muistuttamaan, että älä ihan syliin tule kuitenkaan.
Virtaa hänellä riittää kuin pienessä pitäjässä, karsinan neliöt alkaa selvästi käymään pieneksi, vaan kelit ovat niin jäätävät, että ei olla vielä uskallettu päästää niitä ulos kuin hetkeksi kerrallaan.
Tarha on jaettu kahteen osaan, ja Ninni ja Pätkä pääsevät "pihattopuolelle" tarhaa, jossa suoja on kyllä tarjolla. Toivottavasti kelit lämpenisivät edes hiukan, tai vesisade ainakin loppuisi. Alkukevään varsoille säät ovat varmaan se isoin haitta.

Nyt täällä sitten opetellaan asioita uuden elämän kanssa. Riimu päässä ollaan jo äidin rinnalla narussa kuljettu ja kerta kerralla sujuu paremmin.
Ninni on tosi tosi huolehtiva emä ja vähän hysteerinenkin kun Pätkä ottaa spurtteja niin ettei mamma meinaa perässä pysyä 😅💕

Todettiin kyllä, että melkoinen varsominen oli.
Vaikka useimmin varsominen tapahtuu ilman ihmisen läsnäoloa ja salaa, mutta tässä tapauksessa oli onni, että oltiin paikalla.
En halua edes ajatella miten hullusti olisi voinut käydä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! Ja taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampana ❤

Koronaviikko 7 ja 8

Ihan meinannut höpöksi mennä, kun olen unohtanut yhden viikon koronakuulumiset kokonaan tarinoida.
Mutta tiedättekö, en välillä todellakaan tiedä mikä päivä edes on, niin saattaapa tuo mennä viikotkin sekaisin.
Ja ainakin viikot on menneet niin nopeaa, että ei ole näköjään ehtinyt reagoida!
Eilen mm. olin menossa jo perjantaissa ja olin illalla ihan pihalla, että tosiaan, huomenna (eli tänään) on vasta perjantai.

Viikot ovat menneet aika samalla kaavalla.
Herätyskelloon ei olla herätty kertaakaan. Saa kivittää.
Siihen mennessä ollaan heräilty, että ensimmäiset ovat ehtineet miittinkiin yhdeksäksi.
Etäkoulu ei ole mikään loma, mutta olemme sen verran höllänneet köyttä, että lapset ovat heräilleet omaan tahtiin. Kun koko vuosi painetaan herätyskellon kanssa seitsemän reikä reikä, ei meidän hommat kaadu ainakaan siihen, jos kotona ollessa nukutaan tunnin pidempään.
Nukkumaanmenoaika on pysynyt suunnilleen normaalina kuitenkin. Miten teillä?

Tällä viikolla tosiaan saatiin tieto, että ensi viikolla palataan normaaliin (tai lähes) normaaliin päiväjärjestykseen.
Lapset tuulettivat, däppäsivät ja räppäsivät ihan onnessaan (äiti myös salaa nurkan takana).
Kotiopettajattaren pesti ei ehkä ole mennyt ihan putkeen, mutta en ota siitä nokkiini. Onneksi olen edelleen maailman paras äiti.
Yksi lapsista tuumasi, että pahinta kotona olossa on ollut siivoaminen. Kun koko ajan pitää imuroida 🤣 todettiin kyllä sitten yhdessä, että sotkua tuleekin paljon enemmän nyt, kun kaikki ovat koko ajan kotona.

Itse olen hyvin ristiriitaisin miettein kouluun palaamisesta.
Olisin voinut painaa samalla sapluunalla kesälomaan asti ihan mielelläni. Toisaalta iloitsen ainakin esikoisen kohdalla, että hän näkee vielä omat luokkalaiset ja opettajan ennen yläkouluun siirtymistä. Se on heille varmasti tosi tärkeä juttu ❤
Vielä jos sen verran jaksaisin takoa oppia lasten päähän, että kouluunpaluuohjeet saisin menemään läpi.
Pikaisesti luin ne itse jo, mutta totesin, että pitää lukea pari kertaa ehkä uudelleen, kun en ole nyt ihan varma syökö kakkosluokka ulkona vai liikuntasalissa ja saako neloset kulkea takaovesta ja pitääkö kuutosten käydä toisen pään vessassa vai ulkona.
Huh mitkä ohjeistukset.

Koronaviikko päättyi jyskyttävään päänsärkyyn, joka vaatii nyt kahta nelisatasta buranaa, viltin, äänikirjan ja pienet torkut.
Sen verran aivosolut ovat nyt kipeät, että muun muassa opettajattaren-sanaa piti kirjoittaa ja tihrustaa neljään kertaan ennen kuin tuli oikein.
Kotiopettaratta..kotiopettajajatta..kotiopej..

Hyvää viikonloppua!

- Salla

Daim-muffinssit

Heittämällä kehokriisi-tekstin jälkeen cupcake-ohjetta kehiin. On taas mistä kriiseillä. Hehee.

En muista mistä olen tämän ohjeen aikoinani bongannut, mutta en ole sen jälkeen muuta ohjetta käyttänyt. Tämä on vain the best.
Tällä ohjeella on leivottu niin synttärimuffinit kuin lasten myyjäisleipomuksetkin.
Suklaamakuja kun on niin monenlaisia, siispä näistä voi tehdä juuri omaan makumaailmaan sopivia.

Tämä on tosi simppeli ohje, meillä lapset leipovat itse näitä, kun vain aikuinen seuraa vierestä.
Teen aina Amerikanmuffinssi-vuokiin, koska ne ovat tarpeeksi jämäkät ja isot tottakai. Mieluummin överit kuin vajarit.
Jos teet pienempiin, tavallisiin muffinssivuokiin, suosittelen paistamaan muffinssipellillä ja syömään ainakin kaksi.
Kaikki eivät mahdu pellille kerralla, mutta osa voi hyvin odottaa pöydällä uunivuoroa.

DAIM-MUFFINSSIT

1 levy Maraboun Daim (tai jotain muuta) suklaata

150g voita

1,5dl sokeria

2 munaa

3,5dl vehnäjauhoja

2tl leivinjauhetta

2,5rkl tummaa kaakaojauhetta

1,5dl maitoa tai kermaa

Leikkaa puolet suklaalevystä rouheeksi. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen.

Yhdistä kuivat aineet ja lisää taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Lisää lopuksi suklaarouhe ja sekoita tasaiseksi.

Nosta lusikalla (Itse käytän aina pursotinpussia) nokare taikinaa vuokaan, aseta päälle suklaapala (siitä puolikkaasta jota et rouhinut, jos et ehtinyt syödä sitä, hups) ja peitä se sitten taikinalla.

Annoksesta tulee n.15-17kpl.

Paista 225 asteessa tasalämmöllä 12-15min.

Kuorrutukseen ja koristeluun saat ihan vapaat kädet.

Olen laittanut kermavaahtopursotuksen ja siihen minivaahtiksia.

Viimeksi sulatettiin suklaata ja paineltiin siihen karkkeja.

Jos oikein haluat että paikat pyörii ja vinkuu hampaissa, niin tee suklaakreemi.

SUKLAAKREEMI:

300g tomusokeria

100g voita

1dl tummaa kaakaojauhetta

0,4dl maitoa.

Vaahdota, pursota ja koristele.

Voin kertoa, että näitä ei pakastimeen asti riitä! 

Enjoy.