maanantai 31. elokuuta 2015

Omaa aikaa



Jokainen ihminen tarvii omaa aikaa.
Sitä aikaa, että saa olla ihan yksikseen ja tehdä sitä mistä tykkää.

Mulle se oma aika on lähes aina liikunta jossain muodossa.
Rakastan liikuntaa ja liikun melkein joka päivä. Käyn juoksemassa, lasten kanssa lenkillä, ratsastan ja ramppaan salilla. Nyt syksyn tullen aloitan taas pitkän tauon jälkeen spinningin, kun se sopivasti pyörähtää käyntiin taas vuosien jälkeen.
Joskus kuitenkin skippaan jonkun liikuntahetken ja lähden kiertelemään vaikkapa naapurikaupungin isompia kirppareita tai kavereiden kanssa iltaa istumaan, nekin ovat tosi kivoja arjen piristys-hetkiä.

Nyt kun mieheni koulu taas pyörähti käyntiin ja kolme iltaa viikosta menee hänellä koulujuttujen parissa, olen pyrkinyt ottamaan sen oman ajan päivisin.
Toissa viikolla sähköpostiini tuli aika huippu viesti. Meitä lähimpänä oleva Polarn o Pyret vaihtoi paikkaa, joten siellä oli huikeat muuttomyynnit! Pe-su oli kaikki -50% (harmi kun en ehtinyt heti käymään) maanantaina kaikki -60% ja tiistaina kaikki -70%.
No tiistai aamunahan minä sitten otin sitä kuuluisaa omaa aikaa ja lähdin heti aamupalan jälkeen kohti alennusmyyntejä.

Voin kertoa, että yleensä en alennusmyyntien enkä netissä alennuskoodien perässä juoksentele (varsinkaan jos ei ole mitään tarvetta millekään) (mieheni saattaa muuten olla tästä eri mieltä, mutta ei kande uskoa sitä, hehee..) mutta tämä oli kyllä sen luokan alennus, että melkein pakko oli päästä!
Ja kannatti lähteä! Ison pussillisen löysin kampetta, t-paitaa, sukkahousua, hanskaa, hametta. Oikeasti hyvään hintaan.
Muutama muukin sinne oli lähtenyt omaa aikaa viettämään, natisi meinaan kauppa liitoksistaan kun eukot kauhoivat alelaareja.

Mutta tiedättekö, tunsin sillä hetkellä kaikkiin niihin äiteihin siellä sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuutta.
Kymmeniä muitakin naisia -70% lätkät silmillä.
Me oltiin niin onnemme kukkuloilla.
(Samaa ei voinut sanoa siitä kourallisesta miehiä jotka sinne oli raahattu. Heidän kasvoillaan näin todellakin enemmän kyllästymistä ja kärsimystä kuin autuutta. Voi raukkoja.)

sunnuntai 30. elokuuta 2015

puoliksi DIY


Meidän minkään huoneen missään vaatekaapeissa ei ole henkari vaatteille tarkoitettuja osastoja.
Älkää kysykö miksi. Siis alun perin kaikkiin sellainen tanko kuuluisi, mutta silloin viisi vuotta sitten oltiin sitä mieltä, että meille riittää yhden vaatehuoneen puolitoistametrinen tanko. No eihän se riittänyt, kun taloon tuli tyttöjä yksi lisää ja mekkoja toinen tusina.

Jotenkin tässä on vuosien aikana tullut useammankin kerran mieleen, että neitien huoneessa ja meidän vanhempien huoneessa sellainen saisi todellakin olla.
No itsehän hankin silloin jokunen vuosi takaperin meidän huoneeseen sen kapistuksen johon olen ripustellut kaikki sellaiset vaatteet (omani siis) jotka menevät kaapissa ruttuun ja nyt olen jo muutaman viikon ajan vimmatusti koittanut keksiä tyttöjen huoneeseen myös jotain vastaavanlaista systeemiä.

Olen hirveän hyvä ideoimaan, mutta siihen se sitten loppuukin.
Ajatelkaa miten hyvä tuuri mulla on käynyt, että tätä ideointia täydentää mies, joka osaa todellakin toteuttaa mun hurjimmatkin visiot. Kunnon jing ja jang meininkiä etten sanois.
Eli minä visioin ja mies toteuttaa. Olen siis puoliksi diy, ja se toinen puoli on mun mies. Kätevää.

Siispä heitettiin Ikean leluhyllyköstä veks kaikki muoviset laatikot.
Rautakaupasta haettiin luudanvarsi ja valkoinen spraymaalipurkki muutamalla eurolla ja pientä porausta ja spreijaamista ja ruuvaamista suoritettiin ja thats it. I like it.
Pienet puuhenkarit löytyivät Clas Ohlsonilta.

Nyt ei tarvi enää tuskailla kymmenien silityksien kanssa, vaan saa aina pesun jälkeen silittää ja laittaa suoraan henkariin, sen sijaan että mekot rytistyvät kaapissa uudelleen ja niille pitää joka tapauksessa näyttää silitysrautaa vielä uudestaan.

Olen onnellinen.
(Ja pikkuneiti myös, koska hänestä on ihanaa kiskoa kaikki mekot myttyyn lattialle useita kertoja päivässä. Onneksi se oli vain uutuuden viehätystä, koska nyt koltut ovat saaneet olla rauhassa!)

Vähänkö kätevää olla melkein DIY.

Ps. Jotta te ette todellakaan luule että meillä on noin siistiä kuin yläkuvasta muka näyttää, niin kameran paremmalla puolella näytti tosiaankin just tältä:




(Sitä kuuluisaa todellisuutta!)

torstai 27. elokuuta 2015

Meidän päivä

Mun mielestä on tosi kivaa lukea toisten blogeista näitä Meidän päivä-postauksia.
Niinpä päätin toteuttaa itsekin tällaisen.
Mutta hei, just niin meikäläisen tyylistä settiä, unohdin kameran joka toisesta tilanteesta ja aina kun ajattelin, että laitan tuon kameran tuohon hollille niin silti tilanne ehti mennä ennen kun muistin että ai niin, se meidän päivä juttu..
Kuvia on siis mukana vaihtelevalla menestyksellä!
 
 

Heräsin 9.30 siihen, kun pikkuväki oli siirtyny samaan sänkyyn riehumaan (ts.pikkuveli oli kiivennyt pikkusiskon sänkyyn, koska sisko ei sieltä vielä itse pois pääse!).
Mieheni laittoi aamulla koululaiset kouluun ja lähti itse kokoukseen saman tien, joten mulla oli tällä kertaa tämmöinen pitempään nukuttu aamu. Kivaa!
Keittiöön kun hiippailin aamupalaa laittamaan, se näytti just niin siltä ettei kukaan ollut edellis iltana jaksanut vääntää tiskejä koneeseen, mutta ei se mitään, aina ei jaksa olla niin tehokas.
 


 

Nyt seuraa maailman noloin imurointikuva. Vaatteet sentään on mallia Päivä eikä mallia Yö, kuten tavallisesti (eli vähän siis skarpattiin blogia varten). Tukkaa ei kyllä oo skarpattu, ei sitten yhtään.
Kun saatiin siis syötyä aamupala, tartuin imurinvarteen ja suoritin villakoirien tuhoamis-session.
Tällä välin mieheni kotiutui kokouksestaan ja lähti muksujen kanssa elukoita ruokkimaan.
Sitten vielä käytiin ajelemassa ja katselemassa erästä maatila-ehdokasta, mutta ei se oikein kuitenkaan iskenyt. Eikä siitä sen enempää.
Kotiin palattuamme lähdinkin pikkuneidin kera koululaisia hakemaan.



Välipalaksi tehtiin mustikka-mansikkasmoothieta ja kuten kuvastakin näkyy se viedään käsistä sitä mukaa kun ehdin surruttelemaan. Mikäs siinä, loistava välipala!
Koulukkaat ahersivat läksyt ja samalla juteltiin koulupäivän kuulumiset, luettiin lappuset ja lippuset jne.
Pikkuneiti suunnisti päikkäreille ja toiset lapset luvattiin pelikoneille hetkeksi.
Me aikuiset viritettiin taajuudet urheilukisoihin ja seurailtiin yleisurheilun mm-kisoja Pekingistä.
 


Toisella silmällä kisoja seuraten ja toisella silmällä pyykkejä laitellen (on muuten taitolaji!hehee!) jatkui päivän kulku, joka katkesikin sitten siihen että jälkikasvu teki toisistaan hakkelusta ja matsia otettiin siitä, kuka pelaa ja katsoo milläkin ja mitäkin! No niinhän siinä sitten kävi, että desipelit nousi sen verran korkealle että pikkuneiti heräsi (tottakai just kun oli nukahtanut) ja meikäläisellähän siinä sitten paloi käpy siihen malliin että uhkaukseni jos toteutan niin kaikki pelivehkeet on pannassa ens viikon keskiviikkoon saakka. Aika alkaa NYT! Ai että mua otti päähän.
 



No siinä aikani käämejä käryteltyäni aloin sitten käryyttämään seuraavaksi pinaattilettuja ruuaksi.
Ja heitettiinpä siinä sitten eräs keihäsmitalikin ja kaikki ärsytykset tottavie unohtui siinä seuratessa ihan äärettömän jännittävää keihäsfinaalia.
Lettuja naamaan ahtaessa sitten tuumattiin, että josko mieheni lähtisi lasten kanssa mummulaan mun ratsastuksen ajaksi. Tämähän toki kirvoitti lasten suusta riemuhuutoja!
 


Ruuan jälkeen pitikin sitten tuumata vielä vähän lisää ruoka-asioita ja suunnata kauppaan.
Samalla reissulla hain postista pari pakettia, jotka sisälsivät välikausitakin ekaluokkalaiselle ja itselleni muutaman alennusmyynti rätin henkkamaukalta.
Ekaluokkalaisen takki oli ihan supersuper hieno! Alennusmyynnit kannattaa aina. Takista ei ehditty kuvaa ottamaan (eiku siis muistettu) koska kello näytti jo sitä paljon, että piti alkaa vetämään jalkaan ratsastushousuja.
 


Niitä housuja jalkaan kiskoessani sain viestin ratsastuksen opettajaltani, että olenko tulossa tunnille? Katsoin kelloa ihan että häh, pitäiskö mun olla jo siellä? No oishan mun pitänyt joo.
Pieni väärinkäsitys oli siis tullut, mut siirrettiin pari viikkoa sitten tuntia aikaisemmaksi ja minä pökö luulin että se tarkoitti vain sitä yhtä kertaa. Viime viikolla olinkin kokonaan toisena päivänä koska keskiviikkona ei passannut, ja nyt olin menossa sitten ihan väärään aikaan. Voi jee!
No pikainen soitto opelle, ja saatiin onneksi sovittua niin että menin vielä tällä viikolla vanhalle tunnille. Meitä oli siinä 7 ratsastajaa (normaalisti 5-6), olihan siinä vähän ahdas välillä, mutta onneksi päästiin pienestä sateesta huolimatta ratsastamaan kentällä, joten tilaa oli kuitenkin enemmän mitä maneesissa. Menin maailman söpöimmällä Ville-ponilla, joka oli palannut taas remmiin oltuaan hetken aikaa pois loukkaantumisen vuoksi. Poni oli just niin ihana kuin aina <3 tunti meni oikein mukavasti.
Tallilta lähtiessä koukkasin vielä mummulan kautta ja hain muun sakin kyytiin ja ajeltiin kotiin saunaan.

Sauna muuttuikin vain suihkuksi, koska joko kiuas tai mieheni oli sekoillut jotain ja sauna ei ollutkaan vielä yhtään lämmin ja ei jaksettu sitä alkaa enää vartomaan.
Siispä suihkun kautta koko sakki iltapalalle ja hampaiden pesun kautta nukkumaan.
Kun lapset nukahtivat (kymmenien vesien ja pisujen ja tärkeiden asioiden jälkeen), me mieheni kanssa vielä tuhottiin karkkipussi ja valkattiin tietokoneelta lasten koulukuvista tilaukseen lähtevät.
Sitten kello näyttikin jo sitä paljon, että hetken päästä oli hiljaista koko talossa.
 
Normi päivä. Hyvä päivä.

Haastankin teitä bloggaajia kertomaan omasta päivästä!
Ei haittaa vaikka oisit tämän joskus tehnytkin, nää on aina kivoja.

tiistai 25. elokuuta 2015

Piparminttu




Nytpä teillekin tässä jaan tämmöistä ilosanomaa piparmintun tehokkuudesta.

Olin tässä vuosi takaperin suunnilleen semmoisilla öljykutsuilla. Onko se nyt Young Living tai jotain, eteerisiä öljyjä kuitenkin. Jotka siis tehoavat joka liikavarpaaseen ja keripukkiin ja kaikkeen siltä väliltä.
Pidin niitä silloin aikamoisena liibalaabana, ja lähinnä naureskelin koko touhulle.

Meni aikaa jokunen kuukausi, kun tämä öljy-asia tuli uudelleen jutuissa esille, ja päätin sitten kuitenkin kokeilla ainakin jotain niistä.
Muutamien kokeilujen jälkeen ei nyt ehkä niin kovasti enää naurata, onhan niissä varmasti paljon apujakin (ja ehkä vielä pitemmällä aikavälillä huomaa tehon paremmin). Eniten peukutan kuitenkin ehdottomasti tämän piparmintun puolesta!

Nyt on kaksi sitkeää flunssaa selätetty tuon pikkupullon sisällöllä.
Pienimmäinen varsinkin meni tässä viimeisessä räkätaudissa tosi tukkoiseksi öisin, yski ja yski ja nenä oli tukossa. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään.
Pahaksi onneksi edellinen pullo oli lähes tyhjä kun flunssa alkoi, joten piti kyllä ihan varta vasten lähteä hakemaan sitä lisää. Naapurikaupungin isosta tavaratalosta löytyy luontaistuote-osastolta näitä Frantsilan öljyjä (plussaa siitä, että ovat todella paljon edullisempia kuin nämä ulkomaiset versiot).

Käyttöohje on tässä:
Laimenna muutama tippa öljyä kookosöljy-nokareeseen ja hiero rintaan ja kaulalle ja itse sipaisin vielä pikkuisen jalkapohjiinkin, kun sieltä kuulemma parhaiten lähtee vaikuttamaan kaikki nää. Viisaammat kertoneet nimittäin.
Ja sitten tehosta vielä tipauttamalla muutama tippa esim. uniharsoon ja solmi harso kiinni vaikkapa häkkisängyn pinnoihin, lähelle lapsen hengitysteitä.
Ja vielä jos omistat tuollaisen mööpelin kuten alimmaisessa kuvassa (ilmankostutin), tiputa pari tippaa sinne veden sekaan yöksi hyrräämään.
Tämä siis todistetusti auttaa. Ihan oikeasti. En olisi kyllä uskonut vuosi sitten, että tässä julistan piparminttu-öljyn flunssan selättäjäksi. Mutta niin siinä vaan pääs käymään.

Luonnonmukainen lääketiedehän ei ole mikään viime vuosien villitys, että kyllä näiden tehoihin varmasti on luottaminen.
Ehkä sitä vain on niin ennakkoluuloinen ja mieluummin ryystää Resilaria pullosta kuin uskaltaa kokeilla jotain toista vaihtoehtoa.
Itseni ainakin tunnistan vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi, joka ei mielellään poikkea mukavuus-alueeltaan yhtään minnekään.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Kuumetta alentavia lääkkeitä kaksi kappaletta








Niin että en mä tiiä onko tämä nyt jotain hevoskuumeenlaskemis-yritystä vai mitä, mutta kanojen lisäksi on nyt sitten hankittu myös kaksi pupua.
Tarkoitan siis sitä, että tähän just nyt on niitä hevosia mahdoton hankkia, mutta kanoja ja pupuja oikein mainiosti hoivaviettiä vähentämään.
Tenavat vinkuvat vielä koiraa, mutta musta tuntuu että mä en jotenki osaa niitten koirien kans yhtään!

Meillähän tosiaan oli ne kaksi kania, jotka pian olivat jakaantuneet niin että niitä oli kahdeksan. Sitten niitä olikin enää yksi, joka sekin heitti veivit.
No nyt on kaksi uutta, jotka kantavat universumin hulluimpia nimiä Myrsky ja Pilvi (lapset lapset) ja nehän ovat myös universumin söpöimmät kääpiöluppakorvat.
Sietääkin sitten olla kääpiöitä, tiedänpä nimittäin tapauksen että perheeseen piti tulla kääpiömaatiaiskaneja mutta ei mennyt kuin muutama tovi kun kopissa öllisteli kaksi pikkulapsen kokoista möllikkää, jotka eivät totisesti olleet kääpiöitä nähneetkään.
Mutta joo, toivomme että nämä pysyvät sylissä pidettävän kokoisina, eikä kottikärryillä lykättävän kokoisina. No söpöjä ne ovat joka tapauksessa! <3

Emmä nyt siitä hevoskuumeesta silti tiedä.
Tänään juoksulenkillä (oli kauhea tappokeli kun meinasin sulaa!) hölkyttelin (raahustin) heppa-aitausten ohi ja haikeana katselin (hiki kirvellen silmiä) että voi kun ois oma.
Ja sitten me taas suunniteltiin. Että mistä saatais tai mihin tehtäis se meidän oma paikka.

Hartain toive ois, että ei menisi pelkästään suunnitellessa koko loppuelämä.

lauantai 22. elokuuta 2015

Ihan pihalla







Mun mies aina tasaisin väliajoin tuumaa, että taidanpa tässä soittaa välittäjän käymään ja lyödä tän tönön myyntiin.
Yhtä tasaisin väliajoin minä tuumaan, että ehei, ei käy.
Kun mä niin tykkään tästä. Talosta, paikasta, pihasta, kaikesta.
Nyt heinä-elokuun vaihteessa tuli viisi vuotta asuttua elämää tässä kodissa, ja jotenkin sitä kiintyy kaikkeen siihen mitä on ympärillä tottunut näkemään, ettei millään tekis mieli lähteä siitä yhtään mihinkään. (Toki siihen liittyy vielä semmottinen juttu, että kaikki paikat on täynnä kaikkea roinaa, niin kuka hullu tässä jaksaa alkaa pakkaamaan ja muuttamaan. Hyi kauhia.)

Tai oikeastaan mulla ei ois mitään sitä vastaan, että rakennettaisiin uusi tupa. Ainahan sitä ois kiva fiilistellä, mitä kaikkea sitä tekisi uuteen taloon eri tavalla tuota ja tätä.
Mutta tiedättekö missä kohtaa mua tökkii?
No siinä, että istun rappusella ja katselen tätä vajaa kahtatuhatta neliötä lääniä ja mietin, kuka ihme tämän pihanteko-rumban niinku oikeesti jaksais aloittaa alusta? Tee nurmikot, tee laatoitukset, kiveykset, istuta pensaat ja puut ja rakenna leikkimökit ja hiekkikset, pihavarastot, roskakatokset, terassit, kanalat ja notskipaikat. Juu kiitos ei. (Ei sillä että itse oisin noista edellä mainituista puoliakaan tehnyt, mutta..you know!)
Että jos se nyt alkuunkaan minusta on kiinni, niin tässä talostellaan eikä missään muualla.

Toki fakta on se, että jos viereisen pellon omistaja ei myy meille sikahintaista pellonplänttiä ja pankki myönnä siihen hevostallinpystytys-lainaa, meidän on pakko tästä jossakin vaiheessa kai johonkin erämaahan häipyä sitä hevostilaa pyörittämään. Mutta jotenkin musta tuntuu, että niin kauan kun tässä pyörii alle metrinmittaisia ihmislapsia viisi kappaletta ilma päätä ja häntää niin nelijalkaiset saa vielä odottaa hetken. Paitsi kyllä me oikeastaan vähän niinku haetaan sitä paikkaa koko ajan. Huvikseen, puolivaloilla.

Niin, mutta se mun asia tässä tosiaan oli siis se, että me värkättiin tommonen kiva notskipaikka tuonne pihan perälle. Vähäks maistu makkara eri hyvälle tollasen saunajakkaran kyydissä.
Taas yksi syy lisää olla muuttamatta yhtään mihinkään.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kerholainen





Pieni ja onnellinen kerholainen.

Tämä poika se on suunnilleen koko elämänsä odottanut, että pääsee kerhoon ja kouluun.
Koulua joutuu vartomaan vielä kaksi vuotta, mutta kerho alkoi tänä syksynä.
Jälleen (ties kuinka monennen kerran tässä parin viikon aikana) tunsin suurta haikeutta ja ihmetystäkin siitä, kuinka äkkiä aika menee ja lapset kasvaa.

Vähän hirvitti äitiäkin ensimmäisenä kerhopäivänä, se perinteinen, miten poika suostuu kerhoon jäämään. Siltikin, vaikka on puhunut jo monta vuotta kerhoon lähdöstä.
Kai tämä eskarihomma on tässä ollut vähän pinnalla, kun kaveri itsekin tuumasi nauru silmissä että en mää halua mennä kerhoon..mää alan vain märiseen, yhyy! No ei sillä, tämä olisi voinut olla ihan mahdollistakin, mutta onneksi ei kuitenkaan. Sinne poika jäi tyytyväisenä serkkutyttöjen kanssa leluja tutkimaan kun me äidit poistuttiin takavasemmalle. (Kotiin palattuaan kehuskeli isosiskolle, että sun pitää ottaa musta mallia, en rääkyny yhtään!) Heh. Varsinaista veitsen kääntöä haavassa, etten sanois.

Kerhosta kotiutui touhukas nuorimies, joka selvitti ummet ja lammet kerhotädeistä, eväistä, askartelusta ja käärmeestä jonka häntä oli hukassa ja tuli alas jotaki mäkeä.. Hahaa, tiedättekö sen leikin? Voi miten kiva oli kuunnella toisen innostusta.
Innostus oli sitä luokkaa, että katseli taas illalla reppua ja vaatteita valmiiksi seuraavaa kerhoa varten.
Harmi, kun se on täällä meillä vain kerran viikossa.

Selkeästi hän on ehkä kokenut vähän yksinäisyyttä tässä kun koulut alkoivat, kolme vanhinta kun ovat aamupäivät poissa. Ihana huomata, että tästä kerhosta tuli nyt vain hänen ihan oma juttu <3
Lapset ne jaksavat ihastuttaa.

(Kerhoreppu hankittiin iskän avustuksella. Voisin sanoa, että kerrankin, öhöm, sattui semmoinen reppu mikä miellyttää äidinkin silmää.
t. paria Hello Kitty, Salama McQueen ja Turtles-juttuja ostaneena! Eipä siinä, mulle riittää kyllä että lapsi tulee onnelliseksi omasta valinnastaan.)

maanantai 17. elokuuta 2015

Taapero+hame=epäkäytännöllinenkö?







Vaikka meidän tyttösillä on aina kaapit pursunneet mekkoja, hameita siellä ei juurikaan ole näkynyt.
Mekko on jotenkin helppo, kun siihen yhdistää vain alaosan, niin se on siinä.
Hameen kanssa täytyy yleensä olla (varsinkin tämmöisinä jääkausi-kesinä) jotkut legginssit tai sukkikset ja lisäksi vielä se yläosa. Ehkäpä siksi hamoset ovat jääneet aika vähiin meidän taloudessa.
Toiseksi, isompi neiti ei ole oikein hameista välittänyt. Pienempänä, jos nyt hameen sattui päälleen saamaan, niin ensimmäisellä vessareissulla se yleensä löytyi pöntön vierestä lojumasta, josta sen päälleen kiskoi useimmiten pikkuveli joka sen sijaan rakasti hameita. En mä sille niitä kyllä pukenut, jostain syystä..
Vielä nyt isompanakin tykkää mieluummin laittaa kesäisin jalkaansa ne shortsit kuin hameen.

Hame on myös jostain syystä vähän hankala tämmöisellä pikku taaperolla. Ainakin meidän.
Ihan älyttömän söpöhän se on, mutta ehkä hiukan epäkäytännöllinen.
Kuvien ottamishetkellä pyysin pikkuneitiä kiipeämään tuolille ja poseeraamaan.
Ai että mitkä naurut sain kameran takana, kun toinen touhuissaan aloitti mallinhommat.

Ensin tyyppi kipitti tuolin luo ja aikoi kiivetä sinne istumaan, ihan kuten pyysin.
Sitten hän yhtäkkiä päättikin, että tuoli on kenties jotenkin väärässä asennossa, joten hilautui takaisin lattialle ja väänteli ja käänteli ja raahasi ja jurrasi (se ääni, tiedättehän?) tuolin mieleiseensä asentoon.
Sinne se sitten kiipesi ja niin nätisti istui ja muikisteli, kunnes hoksasi, että tosiaan, äitillähän on The Kamera kädessä.
Siitä alkoikin hulvaton piirileikki, kun neiti jostain syystä tunkee itsensä aina ihan kiinni kameraan tai yrittää tulla kameran linssin väärälle puolelle.
Tyttö jurnutti sen tuolinsa kanssa aina sinne suuntaan missä itse olin kamerani kanssa, ja kun vaihdoin suuntaa ja yritin näpsiä kuvia, neiti hiihti koko ajan perässä.
Olipahan jälleen huvittava ja vauhdikas kuvaustilanne.

Lopputulos oli sitten hamosensa kanssa se, että aikansa juostuaan, kiipeiltyään ja pyllähdettyään pikku-ihminen juoksenteli hame korvissa pitkin olohuonetta. Kaikkien riemuksi.
Juuri tästä syystä se epäkäytännöllisyys.

Hame(KIN!) on muuten löytö Gugguun nettikirppikseltä.
Näille annan kyllä söpöys-pisteitä miljoonan, ja haaveilen värisuorasta molempien neitokaisten vaatekaapissa. Hyvä alku jo on. Ehkä nyt on välistä hameiden vuoro? Epäkäytännöllisyydestä viis.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kanalauma













Taas vaihteeksi kanapainotteista tekstiä tulossa.

Tipuset ovat kasvaneet hurjasti. Ensimmäisestä haudonnasta kuoriutuneet yksilöt ovat jo komeat kaksi kukkopoikaa ja kolme kananeitiä, eivät siis mitään tipusia enää.
Nämä isommat ovat siis jo kuusiviikkoisia ja pienemmät vasta vajaa kolmeviikkoisia.

Tiedättehän mieheni sorminäppäryyden ja käsillätekemisen taidon.
Eipähän tuhraantunut kuin muutama hullu hetki, kun pihan perälle nousi pystyyn kanala.
Paikka, jossa kanat pärjäävät sitten myös talven yli. Eristetty umpinainen koppi (johon tulee vielä lämpölamppu talveksi lämmitystä tuomaan) ja sitten ulkohäkki, johon kuljetaan pienen suljettavan luukun kautta. Nyt kesällä luukku on vielä auki yötä päivää, joten kanaset saavat sitten mennä ja tulla mielensä mukaan.

Mehän opetettiin kanoja silloin vastasyntyneinä tulemaan ruokakupille naputtelemalla sukkapuikolla kupin reunaan. Aika metkaa, että nyt kun menee ulkohäkkiin ja naputtelee ja koputtelee hetken ulostulo luukkua niin ei mene kuin hetki, kun kanat räpistelevät ulkoilmaan. Tietävät siis, että jotain herkkua on tarjolla.

Annettiin myös isompien kanojen tulla vapaasti ulos kuopsuttelemaan. Aika hyvin pysyivät siinä kohtaa missä leivänmuruja riitti. Sitten jostain syystä alkoivat pyrkimään kanalan takana menevään isoon veto ojaan, liekö siellä olisi ollut jotain parempaa syötävää.
No päätimme sitten rakentaa (ai ketkä Me?), siis mieheni teki aika ison ulkoaituun, jossa kanat nyt saavat vapaasti juoksennella päivän, eikä meidän tarvi miettiä kuinka monelle pitäisi virittää kellukkeet etteivät huku sinne ojaan.

Ai että miten paljon iloa näistä lintusista on ollutkaan.
Ulkona oleminen on pääasiassa kanojen luona touhuilua, vesien vaihtoa, ruokkimista, tai ihan vain istua ja ihmetellä niiden tohottamista.
Lapset nauttivat kun voivat mennä aitaukseen nakkelemaan leivänmuruja ja nämä päättömät höyryävät ja hössöttävät leipäpalojen perässä. Siis kanat, ei lapset. Hohhoo.
Paitsi pikkuneiti kyllä syö kaikki leipäpalat mitä sattuu huomaamaan. Yök. Ja kulkee kuin euroopan omistaja kanojen seassa ja yrittää parhaansa mukaan tehdä niistä paistia. Hieman raisut otteet, etten sanois.

Yhtenä päivänä sitten kokeiltiin, miten isommat kanat suhtautuvat näihin uusiin tulokkaisiin.
Nostettiin pikkutipujen häkki ulkoaitaukseen ja päästettiin pienet isojen joukkoon tutustumaan.
Aluksi näytti hauskalta, kaikki häärivät kaikkien ympärillä, mutta sitten nämä kaksi isompaa kukkopoikaa alkoivat kilpaa kukkoilemaan ja pienet olivat selkeästi vähän hädissään.
Niinpä pienet siirreettiin takaisin pikkuhäkkiin ja nostettiin kanalan eteistilaan eri puolelle isojen kanssa.
Eilen illalla mieheni sitten hetkeksi siirsi taas pienet isojen seuraan. Mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään, kun nämä samaiset kukkoset nokkivat tosi kovasti näitä pieniä raasuja. Höh.
Nyt sitten varmaan kokeillaan laittaa pienet siinä siirrettävässä häkissä kanalan sisälle isompien häkkiin, saavat rauhassa tutustua (mutta suojassa kuitenkin) ja vasta kun ovat saman kokoisia kaikki niin yritetään uudelleen.

Tulipas pitkästi asiaa.
Kerrankin on sellainen sauma, että kirjottaisin vaikka mokoman toisen palstan verran lisää kun kukaan ei ole keskeyttämässä.
Iskä ja kaksi pojista lähti kylille, pikkuneiti sammui unille ja muut näpyttelevät pelikoneita, joten täällä on ihan poikkeuksellisen rauhallista.

Ihanaa sunnuntaita <3

(Kiitos teille kaikille ihanille edellisen postauksen tsemppikommenteista. Joskus sitä miettii, mitä tänne avautuu. Uskaltaako, viitsiikö, kehtaako.. Mutta aina on tullu niin positiivista ja kannustavaa palautetta, että itsekin on rohkaistunut tosi paljon lisää. Kiitos <3)