tiistai 29. syyskuuta 2015

Viesti



Viestithän ovat kulkeneet tässä maailmassa niin kauan kun täällä on ihmisiä talostellut.
Ensin ne ovat tieten olleet kivitauluihin hartaudella rapsutettuja, tuskin paria sanaa pitempiä, terveisiä (koska järkihän siinä lähtisi blogipostauksen verran raapia kasaan).
Sitten tietty tuohiterveiset, ensimmäiset paperiversiot ja nykyään erinomaisesti ja ah niin nopeaa kirjoitetut tekstiviestit, sähköpostit ynnä muut.

Ja se lähetystapa.
En tajua miten ihmiset ovat jaksaneet odotella viikko(tai vuosi!)kausia jonkun pullon tai linnun pääsyä kirjeen vastaanottajalle ja takaisin. Herrajesta nyt odotella vastausta johonkin niin tärkeään kysymykseen kun milloin syödään niin päiväkausia. Ai niin, ehkä ne viestien sisällöt ei toki noin akuuttia pitäneet sisällään, mutta kuitenkin.
Kyllä siinä on hevoset saaneet ravata ennen kuin kaikki maailman posti on saatu perille.
No ei ne sen ajan ihmisetkään sitä oikeesti jaksaneet, ne keksi kaiken tämän tekniikan just sen takia että ne oli ihan sairaan kyllästyneitä siihen että se just syntynyt uusi perheenjäsen ehti kuolla vanhuuteen ennen kuin sukulaiset saapuivat pullakranssin kera. No hehhee.

Mutta mun asia olikin tässä se (nyt kun olen pohjustanut teitä parin palstan verran) että meidän nuorten herrojen huoneiden ovet näyttävät siltä, että on palattu viestinnässä jonnekin viime vuosituhannen puolelle.

"pasyy kielletty
tytöiltä ja vaimn
pojille pääsy on
                        sallittu"

Sitten tottakai tuo tikku-ukkopoika mäjäyttää tuon tikku-ukkotytön just niin kaks metriä ilmaan tuossa. Koska ilmeisesti huonetta hallitsee Kaikki Ninjat Maailmalta. Jeah.

Mutta hei, nää veistit on oikeasti pelkästään niin liikkiksiä. Ja jotka taatusti revitään hissuksiin alas jos paras kaveri tulisi kylään.
Koska voin kertoa että kaikkininjatmaailmalta-heput leikkii päivät pitkät naapurin neitokaisen kanssa, joka muuten varmasti tarpeen tullen mäjäyttäisi takaisin jos tuollainen tikku-ukkoepisodi olisi tullakseen.

Ihanat, ihanat isot pikkupojat <3




sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Se siitä haasteesta



Pätevänä ajattelin napata eräästä blogista haasteen itselleni. Ja jakaa sitä eteenpäinkin (jatkakaa te sitä paremmalla menestyksellä, tulen mielelläni kurkkimaan!).
Nimittäin semmoinen haaste, että kuvaa itsesi ja lapsesi (itse ajattelin kyllä kuvata vain yhtä, koska neljä muuta on ihan mahdotonta saada joka päivä kuvattua vaatteineen, hermoromahdus on varmempi lopputulos kuin blogipostaus viikon päätteeksi!) jokapäiväiset ryysyt viikon ajan ja tuo ne kaiken kansan ihmeteltäväksi. Oon semmoinen vaate-fani, joten tämä on oikeasti tosi kiva haaste. Harmi vain, että jäi niin sanotusti lähtökuoppiin meikäläisen kohdalla.

Ongelma on tässäkin kohtaa ne pahuksen kuvat.
Kun ihmistä (siis minua) ei ole luotu kamera käteen (ja mun hovikuvaajakaan ei ole oikein työllensä omistautunut), niin ne kaikki päivät siitä viikosta (ensimmäistä lukuun ottamatta) vain tulivat ja menivät ja kuvat unohtuivat, vaikka joka päivä jotkut pieruverkkarit päälleni vedin.

Eihän ne mitään kovin glamouria tihkuvia asuja olleet yksikään koko viikolla, kun pullaa leivotaan (töissä) ihan kakkoslaadun vaatteilla ja kotona häärätään tosiaankin niin mukavissa vaatteissa ettei niistä kauheesti oo kerrottavaa kodin seinien ulkopuolella.
Mutta oishan ne voinut tänne blogiin asti päätyä jos joku olisi sen haasteen muistanut vielä viikon päästäkin! Se joku taitaa viimeaikaisen toiminnan perusteella joutua muutenkin ennenaikaisesti dementiakotiin ihmettelemään että mikä maa, mikä valuutta.

Pitäisiköhän mun ottaa itseä niskasta kiinni ja yrittää uudelleen.
Mun täytyy nyt ehkä lavastaa ensi viikon arjesta juhlaa, että mulla on näyttää teille muutakin kuin hipsun syömiä leggareita ja pullataikinaisia puseroita.

Ei sillä että mun arki on kyllä aina yhtä sirkusta juhlaa.
(Sirkuskin voidaan määritellä eräänlaiseksi juhlaksi, eikö?)

torstai 24. syyskuuta 2015

Leikkikaveri






Meidän pikkuneiti on välillä vähän ressukka, kun toiset eivät vielä kelpuuta häntä ihan joka leikkiin.
Pikkulego-leikit ja lautapelit ovat ainakin semmoisia, mistä tuommoiset vaahtosammuttimen kokoiset tyypit skipataan automaattisesti syrjään. Eli läväytetään huoneen ovi pikkuisen nenän edestä tylysti kiinni.

Voi sitä toisen surkeaa itkua (tai raivohuutoa) kun hän huomaa olevansa lempattu.
Sitten hän unohtaa murheensa aika pian, nappaa äitiä kädestä kiinni ja vie toiseen huoneeseen leikkimään.
En ole oikein hyvä leikkimään, mutta meidän muksuille riittää se, että äiti lojuu leikkihuoneen lattialla ja esittää kuollutta hyljettä. Se on muuten mun lempileikki, esittää jotain kuollutta, koska siinä voi vaikka ottaa pienet päivänokoset. Ei kannata kuitenkaan vetäistä mitään monen tunnin tirsoja, koska herätessäsi ei todennäköisesti leikkijöitä näy enää samalla paikkakunnalla!

Pikkuneidin kanssa riitti leikiksi tällä kertaa vain se, että lykäsin pikkuautoa parkkitalon ramppia alas, neiti haki auton taas käteeni josta minä sen taas pukkasin alas. Välillä avasin suutani ja sanoin huiiiii!!

Just niin sopivaa puuhaa sen hetken vireystilaan.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Lisää vinkkejä



Minustahan meinaa tässä sukeutua varsinainen niksipirkko.
Vinkkejä tupsahtelee niin että muille asti jakaa.
Ja miksei hyvien konstien ilosanomaa jaa mielellään muillekin.

Tämän päivän ilosanoman nimi on tahra, ja sen poisto.
Tuo kaikkien perheenäitien (ja isien) painajainen, joka hyökkää mustikan, ruohon tai kuran muodossa just niistä uusimmista housuista silmille niin että itku meinaa päästä.
Se on muuten kumma tapaus tuo tahra kun se viimeiseen asti välttelee niitä burnout-verkkareita (loppuunpalaneita siis) ja vissiin kiinnittää itsensä ikuisesti niihin just hintalapuista irrotettuihin miljoonan maksaneisiin ökypöksyihin. Noin niin kuin ääripäitä tässä esitelläkseni.

Olen urani aikana (äitiyttä takana reipas kahdeksan vuotta) kokenut aika monta tahraa.
Ja aika montaa tahranpoistoainetta myös.
Sappisaippua oli pitkään my best friens for ever, mutta sillä en saanut koskaan irti esimerkiksi ruoho-tahroja tai kuratahroja. (Rapa on muuten mielettömän hyvä imaisemaan itsensä tiettyyn tekstiiliin kiinni. On todisteena siitä yksi vaalea paita, jonka selkämys on täynnä kuraroiskeita kun ajettiin takalokarittomalla fillarilla.)

Joskus vuosi sitten vaihdoin parasta ystävää.
Siis eihän se oikeassa elämässä mene tietystikään niin, että lempataan kamu ja otetaan tilalle joku toinen. Tai tosiystäviä ei ainakaan kohdella niin.
Mutta sovitaan että tää tahranpoisto-ystävä petti mut niin mä sit jätin sen. Kuulostaa heti hyväksyttävämmältä (kamalaa tätä meidän äidinkieltä..).

Nyt mun pyykkikaapissa on aina tätä Dr.Beckmannia pullo tai kaks.
Tämä meidän takapajula kauppoineen ei aina sulostuta asiakkaitaan just sillä mitä on hakemassa, niin parempi jemmata useampi pullo jos meinaa jatkossakin haluta vain parasta, koska seuraavan kerran kun olis tarvetta just sille mitä haluat, niin muutama muukin on käynyt ostoksilla.

Seuraavalla kerralla kun lapsesi saapuu pusero ryyteessä syyllisen näköisenä silmiesi eteen niin jätä kilarit johonkin toiseen hetkeen, marssi kauppaan ja osta Beckmannia.
Kyllä lähtee!

(Kaikki on kuitenkin mahdollista ja tahrat voi olla ikuisia. Ei saa tulla heittelemään mua mädillä tomaateilla jos joku tahra ei lähtenytkään.)
(Tai siis heitä vaikka päärynällä, jos heität, koska tomaattitahrat on aika vaikeita. Kiitti.)

lauantai 19. syyskuuta 2015

Vinkkiä pukkaa



Kärsin (tai kuiva-ainekaappini kärsii) aika-ajoin sellaisista puoliksi käytetyistä paketeista, jotka ovat kivikautisoituneet kaapin perälle.

Kaikkein pahimpia kivikovia ovat fariinisokeri ja sokerimassa.
Emännöin kerran astiakutsuja ja sain lahjaksi siitä kasapäin kippoja. Just niitä semmoisia, joita sun astiakaapissa on miljoonia ja silti käytät vain niistä kahta tai kolmea.
Esittelijä mainosti näitä astioita, että ovat vesitiivitä ja ilmatiiviitä ja ovat universumin hienoin asia ja ilman niitä kuolet suunnilleen viikossa. Niin kuin me kaikki puhuisimme sen asian puolesta mihin olemme paneutuneet koko sielun ja ruumiin voimilla.

No toki te tiedättekin, että nuo kupposet hiljalleen painuivat sinne tupperivuoren kellarikerrokseen ilmatiiviine kansineen ja elelivätkin siellä öö..aikasta pitkään!
Kunnes erään kerran taas viskasin kivettyneen fariinisokeripaketin (en vielä silloin tiennyt että sitä voi vedellä pehmittää, mutta älä laita yhtä DESIÄ, niinku mä, vaan yksi RKL riittää hyvin) roskiin ja märehdin ja murehdin, että miten tämänkin asian voisi jatkossa välttää.
Siinä vaiheessa mulla sitten varmaan muistui mieleen ne ilmatiiveys-asiat ja kaivoin nää boxit sieltä kaapin perältä.

Ja hei, ne toimii! Siis ihan oikeasti, mulla on nytkin vapusta asti ollut puolikas fariinisokeripaketti siellä lootassa ja just äsken laitoin sille kaveriksi puolikkaan sokerimassa-paketin ja siellä se kelli niin pehmoisena jotta oikein iloiseksi tulin.
Pitää kuitenkin muistaa, että joskus se sokeri kannattaa sieltä yrittää pois käytellä, että ei se esittelijä luvannut mitään kymmenien vuosien säilyvyyttä sentäs, kuitenkaan.
Vaikka asialleen olikin omistautunut ja oli takuulla hallitseva ilmatiiveys-mestari.

Siinä sullekin ongelmanratkaisu jos olet yhtä toope kuin minäkin, etkä ole sitä aikaisemmin keksinyt, että fariinisokeri kannattaa laittaa ilmatiiviiseen rasiaan. Nih.

(Sokerimassasta muuten taiteilin pienen poikasen ristiäiskakkuun nimikirjaimet. Ihana pieni saa tänään nimen. Lastemme serkku, joka kirjaimellisesti syödään kun hänet nähdään <3 ei minun vaan jälkikasvuni toimesta)

torstai 17. syyskuuta 2015

Hikinen viikko

Joku aika sitten teiltä lukijoilta tuli toivetta, että kirjoittaisin mun viikon liikuntasuorituksista. No minähän heti innokkaana tartuin haasteeseen ja yritin parhaani mukaan nappailla kuviakin mukaan.
Tämä itsensä kuvaaminen on jotenkin niin outoa tällaisesta nuoruutensa kakstuhatta-luvun vaihteessa eläneestä muumiosta, että ei oikein lähde nuo selfiet, mutta näillä mennään!
 
Maanantai
 
Päivä oli täynnä taksikuskin hommia, joten valoisa aika meni ihan suhatessa kirkkoa ympäri. Vie sinne ja hae sieltä ja vie tuonne ja hae sieltäkin vielä ja sitten hae vielä täältäkin joku.
Ilta oli ehtinyt jo hämärtyä kun pyrähdin juoksulenkille, ja voin kertoa että taas on totutteleminen siihen että a) et näy yhtään mihinkään ilman heijastinliiviä ja b) sun perässä juoksee puolet lenkistä kakskyt viis susihukkaa paistin kiilto silmissä (tai siis se tunne, tiedättehän?)
 


Tiistai
 
Miehelläni oli vapaa ilta koulusta (tai jotkut siellä tekivät koeuusintoja muttei tää mun tyyppi) joten hän pääsi sitten pitkästä aikaa sählyyn. No enpähän sitten jaksanut jälkikasvua raahata lenkkipolulle kun ei oikein itseänikään innostanut, niin päätin tehdä yhden todella tehokkaan puolen tunnin jumpan.
Meno on siis sitä luokkaa, että puoli tuntia koikkelehditaan pitkin kämpää ja henki meinaa lähteä.
On sammakkohyppyjä, saksihyppyjä, istumaan nousuja ja perään kyykkyhyppy, sama vatsaltaan, hyppynaru-hyppyjä, penkille nousuja jne.
Joskus Fit-lehdestä tuon bongasin ja on kyllä to-del-la tehokas jumppa!
Idea on siis että vedetään täysillä, muutaman minuutin taukoja vain välissä.
Hapottaako? No hapottaa.
 



Keskiviikko
 
Illalla mulla oli ratsastustunti, joten muuta urheilua ei tarvi edes tälle päivälle miettiä.
Vaikka mun kiinnostus lajia kohtaan ei ole pelkkää kalorien kulutusta, niin koittakaapa pomputtaa pollen selässä tunti, niin ei tosiaan tarvi ihmetellä jos polla punoittaa!
Mutta ennen kaikkea se rakkaus noihin eläimiin <3 pus.
 


Torstai
 
Jee! Syksyn ensimmäinen spinning.
Tuo ihana, ihana tuskan hikeä valuttava laji, jossa todellakin hiki kirjaimellisesti ryöppyää.
En väitä etteikö ois Pera ollut hiukka hellänä seuraavana päivänä, mutta siihen menee aina muutama kerta että ahteri tottuu siihen penkkiin, joka on niin pieni että hiukan leveämpään tarakkaan saattaa vaikka upota kokonaan. Todellakin!
Hikisen tunnin jälkeen ajelin kotiin suihkuun ja lähdettiin sitten miekkoseni kanssa ajelemaan kohti Kainuuta. Toinen jee!
(tästä en muuten muistanut/ehtinyt ottaa kuvia, lähdin niin lujaa)
 
Perjantai
 
Jotkut ne lähtee lomalle eikä tee siellä mitään, eikä siinä mitään jos tykkää, mutta me pakattiin mukaan lenkkarit ja trikoot ja kaikki, koska kerrankin oli mahdollisuus harrastaa tuosta vain.
Aikamme aamupäivän öllisteltyämme asunnossa, lähdettiin sitten yksissä tuumin salille.
Ja otettiin selhvie, tottavie.
Siinä niin, oikeen..
 


Lauantai
 
Tätä päivää oli kuulkaa odotettu ja pitkään.
Tai ei itseasiassa edes kovin pitkään, koska loma varattiin aika ex-tempore mutta kuitenkin.
Mieheni yllätti minut iloisesti ja ilmoitti eräänä päivänä että kuulepas vaimoke, lomalla lähdetään sit issikkavaellukselle.
No hei, sehän vain passas.
Aivan huikeita maisemia, ihania pörröisiä hevosia, ja miljoonittain hirvikärpäsiä. Eiku hetkinen, tuo viimeinen ei siis passannut todellakaan yhtään, mutta hengissä selvittiin.
Kaksituntinen rämmittiin umpimetsässä, töltättiin metsäpolkuja ja laukattiin ihania hiekkateitä.
Tunsin eläväni.
 
Vielä illalla tehtiin ennen saunaa pieni juoksupyrähdys Katinkullan kivoissa maastoissa. Melkein eksyttiin, tai ei siis periaatteessa vaan hetken ehkä ei tiedetty just missä ollaan.
En mä tiedä onko se sama asia, mutta se oli vain pelkästään siistiä.
 


Sunnuntai
 
En liikkunut metriäkään ylimääräistä. Kävelin vain autolle ja autosta kotipihalla sisälle.
Ja loppuillan ihmettelin mun kullanmuruja joita oli ollut niin kova ikävä <3
 
Kaiken kaikkiaan aika reipas viikko. Mutta yleensä se melkein menee noin, että yhtenä tai kahtena päivänä en ehdi tai jaksa tai viitsi tehdä mitään, mutta kyllä tunnustan olevani sitä sorttia joka saa super paljon energiaa lisää liikunnasta. Eli periaatteessa tulen kahden liikkumattoman päivän jälkeen vähintäänkin pöpiksi.
 
Liikunnan iloa teillekin!

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Rankka päivä!!



Meidän poitsuilla leikeltiin tänään kitarisat.

Huh mikä päivä!
Toimenpide ei sinänsä ollut kummoinen, mutta nyt eletäänkin sitten tätä ihaninta vaihetta tästä operaatiosta. Toipumista.

Vähän alkuun hirvitti ajatus siitä, että molemmilta leikataan samaan aikaan, mutta ottaen huomioon kavereiden suunnattoman "sisarusrakkauden", niin ehkä tämä on ihan hyvä vaihtoehto, että kummallakin jäbällä on tiltti pois yhtä aikaa.
Ei tarvi toisen sitten sortua kiusaamaan ja härkkimään sitä, joka on kipeä. Nimittäin ei tässä tarvisi kenenkään mitään kilareita saada, eikä hypellä eikä peräkanaa juosta.

Mutta saatatte arvata, että aikamoista on kahden vauhdikkaan kaverin menoa hillitä.
Siinä missä toinen on äkäinen kuin ampiainen ja temperamenttisen luonteensa vuoksi kärähtelee tuon tuosta (äidin poika) niin toinen sitten hyppelee ja pyrähtelee juoksemaan heti kun silmä välttää! (isän poika).
Ihan käsittämätöntä miten vaikeaa on kävellä, tai olla ottamatta joka väliin pieniä ilon pomppuja.
Myös hiljaa (tai edes normaalisti) puhuminen tuottaa todella suuria vaikeuksia tälle kaksikolle joka on tottunut kommunikoimaan ämyrin lailla.

En todellakaan tiedä, miten saan nuo pysymään aloillaan viikon ajan?
En mitenkään. Teen parhaani ja ristin käteni ja toivon ettei piipaa-autoa tarvi hälyttää.

Sairaalassa tuli kyllä huomattua, miten nämä riitapukarit ovat yhtäkaikki toisilleen tärkeät.
Toinen oli humalapäissään (mainio esilääke, hih) lähdössä hoipertelemaan toisen perään kun toista vietiin heräämöön ja toinen kyseli samantien toista kun itse sai silmät auki.
Että painikoot keskenään miten paljon tahansa mutta paita ja peppu ne on vaikka päät (toistensa nimenomaan) kainalossa.

Maailman reippaimmat pojat kyllä olivat.
Ei ongelmia missään lääkkeiden otoissa eikä tippojen laitossa tai nukutuksessa.
Äidille teki varmasti pahempaa seurata sivusta, varsinkin nukutustilanteessa.

Nyt mä lähdenkin tästä viemään pikkuväkeä pois alta, neitikäinen kun ei tajua laidastakaan mitä tapahtuu, vaan yhtä autuaana vetelee laturinjohtoa äipädistä niin kuin ennenkin.
Ja toiset skitsoaa, vaikka ei sais. Huoh.

Eli iltalenkki kutsuu.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Laatuaikaa









Kahdenkeskiset hetket ovat meidän(kin!) perheessä olleet aina kortilla.
Se nyt vain on haastavaa saada yhteistä aikaa varsinkin jos pitemmälle reissulle lähdetään.
Meidän tilanteessa haastavan siitä tekee se, että mieheni koulusta johtuen täysin vapaita viikonloppuja on vähän ja toiseksi tämä meidän remusakki (viisi kappaletta eläväistä lihaa) vaatii jämptin hoitajan joka oikeasti tietää mitä tekee.
No nyt sattui niin hyvin, että vapaaviikonloppu (vielä pidennetty sellainen) löytyi sopivasti ja tuttuakin tutumpi neitokainen hoitajaksi myös.

Meidän loman voisi helposti tiivistää kahteen sanaan, yhteen lauseeseen. Oli ihanaa.
Mutta kuitenkin tiedän, että te ette tyydy siellä pelkästään yhteen ympäripyöreään lauseeseen, hahaa, niin avaan tuota ihanuutta vähän.

On ihanaa, kun
- ei tarvinut kolmeen vuorokauteen ajatella muita kuin itseään (no vähän ehkä tuota parempaa puoliskoa, mutta uskokaa tai älkää, se osaa jo tosi hyvin pärjätä itsekseenkin)
- sai automatkan päätteeksi pestä vain omat hampaat ja pujahtaa peiton alle ilman ämpärikaupalla vedenkantoa ja kymmeniä PÄÄ TYYNYYN-mylväisyjä (parempaa puoliskoa ei tarvinut kertaakaan komentaa)
- sai nukkua yönsä tarvitsematta nousta tarjoilemaan kenellekään mitään (tämä ei oikein kyllä mennyt mallikkaasti, koska heräsin kuitenkin sata kertaa siihen, että miksei kukaan itke?)
- sai syödä aamupalansa täydessä rauhassa ja hiljaisuudessa (vaikka totesin puolessa välissä ateriaa miehelleni, että eikoo vähän liian hiljaista täällä, etkö voisi vetää jotain ruisleipä-kilareita, siinä niin?)
- sai avata karkkipussin, ilman että jäät itse ilman kun pikkukädet tyhjentää sen sun nenukan edestä (niitä pusseja availtiinkin sitten oikein hartaudella, monta..)
- sai tehdä mitä haluaa, ihan koko päivän, ja vielä pari seuraavaakin..(käytiin salilla, käytiin issikkavaelluksella (ihan huikeeta!), käytiin juoksemassa, käytiin syömässä, oltiin ja oltiin..)

..mutta silti, ikävöin kotiin.
Koska kotona on ihanaa.
Koska yöheräilyt, vedenkanto, tappelut, vänkäämiset, lasten touhujen katseleminen, se on elämää.
Tällaiset lomanpätkät vain vahvistaa sitä, että kotona tulee tunne, tänne mä kuulun, täällä mä haluan olla!

Kiva oli lähteä, mutta kivempi oli tulla takaisin.
Se perinteinen.




keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Metsässä

 








Niin me olimme eilen vastuullisia isejä ja äitejä ja veimme lapsemme metsään, etteivät he aivan vieraantuisi mättäistä, varvuista ja hirvikärpäsistä.
Että he tunnistaisivat puolukan ja mustikan ja koivun ja kuusen, Lego Ninjago-ukkojen nimien sijaan. Tai lisäksi.

Siellä me vietimme rauhoittavan (niin rauhoittavan kun viiden alle yhdeksän vuotiaan kanssa suinkin voi) luontohetken rämpimällä ämpärillisen puolukkaa ja kuunnellen nuotion rätinää (kuuntelimme myös kiistaa takkien riisumisesta ja muhkuraisesta maastosta, mutta ei viitsitä niillä pilata tätä hienoa tunnelmaa, koska lasten kanssa nyt vain on aina sellaista, olit kuussa eli maassa).

Kyllä siellä mieli lepää.
Niin kuin nyt vain voi levätä kun pitää tsekata joka ohi surraava eläinlaji, että menikse tukkaan vai ei. Tai, vilkuilla olan yli ettei nyt vain karhu ois samoilla apajilla. Niinku se nyt tunkis itseään tämmöisen mölysakin kanssa samoille hehtaareille, mutta kuitenkin.
Ehdittiin me kuunnella kuitenkin lintuja ja puiden huminaa ja metsän kaikkia ääniä, ja katsella lasten riemua siitä miten kaksi puolukkaa mättään kyljessä on ihan sikana!!!

Nuotiossa kärvennetty makkara ja puolukkapiirakka kahvin kera ei voi missään maistua niin hyvältä kuin luonnon helmassa.
Ihan oikeasti pelkästään sen makuelämyksen takia kannattaa ainakin kerran vuodessa suunnata metsään.

Luontoretki loppuikin sitten klassiseen tapaan kuin seinään, kun sammalikossa (siinä just missä seisoo neiti puolitoista-vee) leijailee nenääni kaikkea muuta kuin makkaran tuoksu.
Toisinsanoen kaks grillikyrsää teki tehtävänsä ja eihän se auttanut kuin pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata kotiin pertsan pesulle.

Olen oikein tyytyväinen että lähdettiin, metsä on aika ihmeellinen paikka.
Voittaa minusta Mine Craftin sata-nolla.

tiistai 8. syyskuuta 2015

On se rankkaa!


Koulujen alkaessa kertoilin tänne siitä, miten neiti jäi suunnilleen karmeihin tuskanhuudon kera roikkumaan kun isä poistui kotiin päin.
Tilannehan on edennyt nyt siihen pisteeseen, että reippaus-tarroja kerännyt onnellinen Anna-barbien omistaja lähtee aamulla yhtä matkaa pyörällä isoveljien seurassa, eikä itkuista ole tietoakaan!

Itsehän olen sitä mieltä, että kiristys-uhkailu-lahjonta meininki on joissain tilanteissa ihan ok.
Nimittäin sen jälkeen, kun ostettiin tarravihko ja siihen nippu tarra-arkkeja joista sai yhdestä "reippaasta" aamusta aina yhden tarran, lähteminen muuttui täysin.
(Isoveljenkään ei tarvinut enää rumia päästellä suustaan, kuten ensimmäisellä viikolla eräänä aamuna "tää on ihan pe*seestä". Oikeasti en todellakaan hyväksy rumien puhumista, mutta tuossa tilanteessa teki mieli sanoa, että olen samaa mieltä. En toki sanonut, kätkin vain hymyni kaikessa hiljaisuudessa.)
Eli lahjonnan voima on ihmeellinen!
Neiti sai kymmenestä onnistuneesta aamusta sitten tuon himoitsemansa tyttösen, ja nuo kaikki tarraa tulivat peräjälkeen. Ei siís yhtään itkuaamua tarrojen keräyksen alettua. Aika hienoa!

Nyt onkin tässä sitten mielenkiintoinen tilanne edessä, nimittäin eroahdistus on helpottanut vain koulun osalta.
Me ollaan tuon isimiehen kanssa lähdössä parin päivän päästä pidennettyä viikonloppua viettämään ja neitokainen on suunnilleen viikon verran jankuttanut ja itkeä tuhertanut, että voisiko hän lyöttäytyä seuraan tai voitaisiinko se loma kenties perua, eikä kun siis te perutte sen loman!

Uskon, että reissuunlähtö-iltana ainakin 2/5 jää ulvomaan perään.
Iso neiti siksi, koska se nyt vain ahdistuu lähtemisestä ja pikkuneiti siksi, ettei vielä ole ollut kertaakaan erossa äidistä ja isästä kolmea kokonaista yötä.

Ai niin, ja vanhemmista 1/2 vollottaa todennäköisesti myös. Ja rypee ensimmäiset kilometrit matkasta syyllisyyden vallassa.
Mitäs me äidit.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Vindikki

 

Tykkään julisteista ja korteista.

Voisin haalia kaappeihin erilaisia kortteja jemmaan vaikka kuinka, vaikka sitten kuitenkin kun tarvin niin ostan kaupasta kun en enää muista niitä korttikätköjä.
Mutta se ei haittaa, niitä voi sitten laitella vaikka kehyksiin ja seinälle tai hyllylle, kätsyä.

Tässä joskus kesällä näin Instassa, että joku oli tykännyt sellaisen kuin Vindikki, kuvasta. Kuvassa oli just joku ihana juliste kehystettynä.
Tottakai heti klikkailin kuvan profiiliin ja siellä oli linkki yrityksen verkkokauppaan.
Selailin siellä ja taisin laittaa joitain tuotteita jo ostoskoriinkin, mutta sitten siihen taisi tulla joku tilanne (tä!meilläkö?) ja tilailu jäi kesken ja klikkasin vain sivut kiinni.

No sitten taas hengailin siellä Instagramissa (se on niin mahottoman kiva paikka) ja taas silmiini osui Vindikin kuva, jossa oli tämä kertotaulu-juliste.
Olin ihan että nyt. Nyt mä sen ostan. Ja niin tein.

Eikoo hieno? Huoneen omistajakin oli siitä enempi kuin tohkeissaan. Heillä alkaa kohta koulussa kertotaulun opiskelu, niin mikäs helpompaa kuin opetella (luntata!) niitä tuosta taulusta.
Sen verran olen tässä vuosien varrella oppinut, että päätin ottaa varman päälle ja kun ripustin taulun seinälle, niin länttäsin vielä möykyt sinitarraa tuonne kehyksen alareunoihin, että pysyy paikoillaan nimittäin.

Miksikö?
No siksi, kun meidän nuoret miehet kärsivät jo ennenaikaisista ovien paukutteluista, niin eipä ole yksi eikä kaksi kertaa kun joku taideteos on tullut kilisten lattialle.
Esteettisyyttä tässä jos nyt haetaan, niin miellyttävämmän näköinen (ja helpommin tehty!) on huomaamaton sinitarrapala taulun takana kuin ovet irti saranoiltaan.
Sekin on nimittäin uhattu toteuttaa. Viimeksi tänään.

Mulla ei oo teille nyt tässä mitään alekoodia heittää, koska tää on vaan ihan omavaraista mainontaa, mutta käykää ihmeessä katselemassa mitä verkkokauppa tarjoaa.
Ja instassa tosiaan voi seurata @vindikki. Niin minäkin tein.

Ahkeraa alkavaa viikkoa!

lauantai 5. syyskuuta 2015

Äiti, tuli kutsu!




Varmasti kaikkien lasten vanhemmat saavat hyvin usein käsiinsä lapsen antaman kutsun tai tätä nykyä lapsen kaverin vanhemmalta tekstiviestin joka alkaa, Tervetuloa Juuson syntymäpäiville..!
(Tuo Juuso tuli nyt jostain ihan lonkalta, mutta olkoot se sivuseikka tässä nyt.)
Meillekin näitä aina silloin tällöin siis tipahtelee jossain muodossa, ja aina lapset ovat mahdollisuuksien mukaan menneet.
Sillä voisinpa kuvitella sen syntymäpäiviä järjestävän lapsen pettymyksen, jos ketään ei tulisikaan. Näitäkin olen kuullut. Aika murheellista kyllä.

Meidän pojat ovat olleet niin tyttöjen kuin poikienkin synttäreillä ja tästäpä tulikin mieleeni viime viikkoiset syntymäpäivät.
Ekaluokkalaiseni sai kaveriltaan (joka on siis tyttö ja tosi mieluinen kaveri) kutsun ja oli siitä aivan liekeissä. Kunnes illalla sain pinkin kutsun käteeni saatesanoin, mä en tarvi tätä.
Hetken siinä kutsua pyörittelin ja arvasin melkeinpä heti että mistä se kenkä puristaa. No nuorella miehellä oli tullutkin huoli siitä, että jos talo onkin vain täynnä tyttöjä.
Ja o1ipahan joku toinen nuoren miehen alku erehtynyt virnuilemaan jotain tyttökaverista (mainittakoon että kyseinen sanaisen arkkunsa avannut nuori mies hengaa itse suurimman osan päivästään neitokaisen kanssa joka on paras kaveri, mutta niin, tiedättehän..) niin eipähän sitä muuta tarvita kun ollaan herkässä iässä.

Aikani jouduin itse kaivella omaa sana-arkkuani ja keksiä kaikki mahdolliset suostuttelu sanat, että sain poikaselleni vakuutettua synttäreille menon olevan tosi ok.
Mikä riemu (ja helpotus) loisti pojan silmissä kun synttäripaikan pihalla nousi viereisestä autosta toinen ehkä hiukan arkajalkainen kaveri, ja niin nämä lajitoverit marssivat lahjapussit täynnä neitikamaa vierekkäin synttäreille ihan pois tiekseen.
Ja oli ollut kivaa. Tietysti.

Toisaalta ymmärrän poikani empimistä.
Voihan se olla, että tosimiehenkin puntti hiukan tutisee jos edessä on kaksituntinen kera kourallisen pinkkiprinsessaneitien. Silleen ihan yks kerrallaan, kiitos, oli luettavissa pojanklopin silmistä.
Mutta ylpeä olin siitä, että hän lopulta rohkaistui.
Minusta on hienoa, että pojat leikkivät myös tyttöjen kanssa.

Rikkautta.

(Kuvissa tottakai hartaudella valittu lahja. Niin söpöä <3)

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Nyt se on seonnut.






Nyt en ehkä itsekään kestä, että minä, MINÄ, joka en koskaan voinut kuvitellakaan hankkivani mitään prinsessakuosi-vaatteita, postaan nyt just niistä.
Tulee nimittäin semmoista settiä tässä että värioksennus-a1lergiset pidelkää mustavalkoraidoistanne kiinni, nyt lähdetään prinsessavaatteiden maailmaan!

Kellekään tyttölapsen äidille ei liene tarvi kertoa ketä ovat Anna ja Elsa, mikä on Olaf tai mitä on jäävoimat? Meillä ei ole hetkeen fanitettu mitään niin lujaa kuin näitä kahta Arendelin prinsessaa ja heidän hulvattomia ystäviään. Ja hei, tää fanitus ei todellakaan rajoitu vain tyttölapsiin (meillä pojatkin tykkäävät) vaan kyllä tässä täytyy tunnustaa että kuulun ehdottomasi tämän pienen, söpön lumiukon ja Annan ja Elsan fanijoukkoon.
Tarina on niin mukaansa tempaava ja hauska, että ei kyllä jätä ketään kylmäksi, vaikka huurteinen seikkailu onkin.

No sillä edellisessä postauksessa mainitulla aleshoppailureissullani poikkesin myös pikaisesti henkkamaukalla.
Lähinnä isoille pojille college-housuja hakemassa (ne mokomat kun saavat reiät polviin suunnilleen viikossa!). Enhän minä malttanut olla käväisemättä tyttöjen osastollakin (kuka ne pystyy ohittamaan?) ja siinäpä sitä sitten oltiinkin hetken päästä kahtien Frozen-leggareiden ihastuksesta halvaantunut omistaja.
Varsinkin nuo pienemmät! Miten söpöt voi olla? Lässynlässyn jne.

Kotiin kun palasin, niin halvaantuneita tuli välittömästi yksi lisää. Eskarineiti ei tiennyt itkeäkö vai nauraa kun vedin pussista nuo pöksyt. Pikkuneidille nyt oikeastaan oli ihan sama, sitä kiinnostaa edelleen vain hintalaput, mutta nyt hän kyllä osaa sieltä päiden seasta jo osoittaa Olafin. Äidin tyttö!

Mutta mun pointti oli tässä nyt se, että edelleenkin ihmettelen sitä, miten ihminen voi ajatusmaailmaansa ja tykkäämisiään muuttaa tuosta vain kesken shoppailureissun?
En nimittäin ihan heti ois itsestäni uskonut, että tällaisiin prinsessaörvellyksiin sorrun, mutta tässä sitä ollaan. Ihan onnessaan.
Sen verran kyllä selittelen, että eihän nää neidit nyt ihan perus pinkkikimallus-prinsessoja ole vaan oikeasti keskivertoa rankempia muikkeleita, voin kertoa.
Ja värimaailmakin on aika hillitty jäinen, eikä mikään rimpsuisen römpsyinen pinkki.

Näköjään kaikista meistä löytyy pieni prinsessa.
(hmm..oiskohan noita saatavilla isompien koossa..)

No miten on, lähtikö taju ihastuksesta vai vihastuksesta?