Eläimellistä menoa

Onpahan sujahtanut taas viikko vauhdikkaasti.
Oikeastaan vähän tarkoituksella olen pitänyt hiljaisena tämän blogin, vaihteeksi taas olen tuuminut tässä, että jättäisikö koko touhun.
Mutta tiedättekö kuinka hankalaa on, kun samaan aikaan rakastat tehdä jotain asiaa ja samaan aikaan koet siitä jotenkin paineita että "pitäisi". En tiedä.
Ja taas kun aikaa kuluu hetki, löydän itseni täältä bloggerista notkumasta, että mitäpä kirjoittaisi.
Niin, ehkä se kultainen keskitie olisi se, että kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu, eikä revi ressiä vaikka menisi viikko tai kaksikin teksiten välillä? Sitäkin mietin, vaikka alun alkujaan itselleni näitä kirjoittelin, enkä todellakaan vieläkään käsitä miten moni tätä höpinää täällä lukee, että tuutteko te enää tänne jos postaustahti vähenee? Mulle nimittäin käy usein niin, että lopetan hyvinkin pian jonkun blogin seuraamisen jos postaustahti hipoo kerran kuukautta.
No, nyt ainakin vielä olen tässä. Ja kirjoitan.

Meille saapui helatorstaina uusi poni. 142 säkäkorkea connemaratamma Ninni.
(Mun) Maailman suloisin, kiltein ja kaunein poni. Mun oma poni. Kahden kuukauden koeajalle, jonka aikana saamme päättää jääkö vai lähteekö.
Toivoisin niin niin paljon, että kaikki alkaisi sujua hyvin, ja Ninni jäisi. Se selviää sitten tämän kesän aikana.
Ninni on 6-vuotias, tumman ruunivoikko väriltään ja just ku mulle tehty.
Pari päivää tamma tutusteli Veeraan ja Ikarokseen, ja lauantai-iltana (vaikka töitä oli takana 12h ja vettäkin tihkutti) sitten nousin selkään ensimmäisen kerran. Ja se tunne! Omalla just valmistuneella ratsastuskentällä "omalla" hevosella. Ihan huikeaa.
Tänään menin sitten toisen kerran ja huikea tunne kyllä sen kuin jatkui.
Ninni on mieluummin vähän laiska kuin super-pirteä, eteenpäin pyrkimys on semmoista ookoo menoa, aika lailla asiassa saa selässä olla, mutta liike on hyvä kun vauhtiin pääsee.
Sitä tässä nyt mietitään sitten, että miten lähtee meidän yhteistyö sujumaan nimenomaan ratsastuksessa, että onko Ninni sitten se mun poni vai ei.

Laumassa on mennyt arvojärjestys ihan uusiksi.
Veera, joka on tähän asti meidän laumoissa ollut niin ehdoton pomo, on antanut pomon paikan Ninnille. Yhden kavionheilahduksen jälkeen. Väistää monen metrin päästä ja kääntää päänsä pois.
Nuoriherra Ikaros sen sijaan ei meinaa housuissaan pysyä, tämä on yhtä aikaa huvittavaa ja sairaan ärsyttävää. Tunkee turpaansa, tiedätte kyllä minne, eikä tajua kuin kymmenennestä kiljaisusta, että pysy kaukana. Haastaa kyllä vähän väliä, mutta Ninni on sitkeä myös.
Ja osittain haastaa myös tilanteita kun pitäisi saada yksin hevoset laitumelta pois. Mutta alkuhuumaa se taitaa olla, uskon että laumassa järjestys alkaa pikkuhiljaa muotoutua ja toimia.
Ikaros on muutenkin todella utelias, pikkupoika, joten uuden hevosen tulo oikein sytytti sen todenteolla. On muuten yksi hienoimmista jutuista seurata hevosten laumakäyttäytymistä, niiden touhuja voisi seurata päivät pitkät.
Nyt saatiin ponit tuonne vuokrapellolle "uudelle" laitumelle, jossa saavatkin nyt toistaiseksi olla. Talven aikana käytetty laidun tai tarha pääsee traktorin käsittelyyn samoin kun toinen palsta tässä talon vieressä, niihin sitten aituita myös kunhan ruoho kasvaa.

Kissat ovat kokeneet myös jonkin näköisen arvojärjestyskriisin.
Joko se on tämä kevät (vaikka leikattuja ovatkin molemmat) tai sitten se, että toinen kissoista oli neljä-viisi päivää karussa, mutta ne tappelee vähän väliä. Puoliksi tosissaan, puoliksi leikillään toisiaan härkkien.
Oltiin tosiaan jo melkein varmoja, että Terttu ei enää takaisin tule, vaan niin se helatorstain iltana oli ilmestynyt talliin illalla kun mieheni oli iltatallissa.
Liekkö Kerttu sitten niin vihaisena toiselle kun sillä tavalla kehtasi karata, mutta siitä lähtien ne on olleet vähän väliä toistensa takaa-ajettavina ja kimpussa. Tosi tosi tiivis kaksikko ne oli meille tullessa, että olikohan tämä nyt sitten erkaantumisen paikka, kun toinen oli niin monta päivää pois.

Voi että näistä elukoista voisi jutella vaikka kuinka pitkään.
Päivien puheenaihe on ollut hyvin vahvasti eläimet, niin kun meillä nyt yleensäkin.
Hauskaa on huomata kuinka tärkeitä eläimet ovat lapsillekin.
Eilen satoi tosi paljon vettä joten otettiin ponit tavallista aikaisemmin sisälle. Pojat eivät sitä sisälle ottoa niin noteeranneet, ja menivät hetken päästä pyörähtämään ulkona. Ei mennyt kuin minuutti kun molemmat juoksivat sisälle huutaen vähän hädissään että, ponit ei oo pellolla!

Kaikki tekevät mielellään eläimiin liittyviä kotitöitä, ruokkimista, vesien laittoa, harjausta ym. ja ratsastavat mielellään toki aina kun vain itse viitsit lähteä taluttamaan.
Tämä on koko perheen yhteinen juttu <3

Hyvää toukokuun viimeistä viikkoa, loppuviikolla painetaan taas pitkää päivää töissä. Ja kotona.

Siivoa Salla, siivoa!

Selailin tuossa vanhoja postauksia ja tein huomion, että paasaan näköjään tasaiseen tahtiin siivoamisesta ja järjestyksestä täällä bloginkin puolella. Nimittäin tuntuu etten täällä tosielämässä muuta teekään, kun paapotan päivästä toiseen siivouksesta, tai siis sen puutteesta.
Jälkikasvulleni nimittäin.

Olen koittanut organisoida tätä hommaa kaiken maailman koreilla ja laatikoilla ja pussukoilla ja telineillä, että jokaiselle tavaralle olisi niin ku se oma paikka, mihin se olisi sitten suotavaa laittaa kun et sitä enää tarvitse.
Kauhean hieno ajatus, mutta valitettavasti totuus on se, että esimerkiksi tuo ylläoleva "tekniikkakori" on keskellä olohuoneen lattiaa tyhjänä ja kaikki äipädit ja laturit roikkuu milloin missäkin sohvan välissä ja pöydän kulmalla. Huoh.

Joskus musta tuntuu että luovutan.
En välitä. En paasaa. Enkä varsinkaan siivoa enää pätkääkään, ikinä.
Mutta sitten näen taas jonkun rapakäden jäljen seinässä ja riennän ah niin rakkaan luutuni kanssa sinne välittömästi. Mäkätyksen säestämänä tietenkin.
Tai yritän vain viileästi kävellä eteisen läpi väistellen kenkiä, takkeja, lippiksiä, nappiksia, reppuja, säbäkamoja ja juomapulloja, mutta puolessa välissä sorrun kiljumaan ja kirkumaan ja viskomaan kamppeita pois edestä. En vain pysty olla sotkun edessä coolina. En vaan pysty.

Nyt varsinkin kun olen ollut kipeänä niin tuntuu että aivan hulluuteen asti menetän järkeni tähän ainaiseen siivoukseen.
Olenko vähän tyhmä, kun revin ressiä siitä, että koko ajan on kaikki paikat sekaisin?
Varmaan sellaisen mielestä olen, joka osaa relata moisesta asiasta.
Mutta tiedän, että sitten vasta hulluksi tulenkin jos luovutan ja annan kaiken räjähtää käsiin.
En pysty katsoa sellaista lelujen, tahrojen, likaisten vaatteiden, sotkuisen keittiön ja hiekkakasojen määrää mikä tänne posahtaa välittömästi jos en koko ajan siivoa.
Että ehkä minä vain jatkan sitä hinkkaamista ja toivon, että joskus helpottaa.

Pitänee vielä lisätä, että meillä mieskin kyllä siivoaa, mutta lapsille se on niin nihkeää, niin nihkeää, että luulisi heidän ihan liikuntakyvyttömiä olevan kun pyydät jotain tekemään.
Olen toisinaan koittanut jotain porkkanaa käyttää jostain hommasta ja se yleensä kyllä toimii, vaikka mielestäni kotityöt tehdään ilman mitään palkkoja. Ne nyt vain kuuluvat koko perheelle.
Mutta jos toisinaan palkitsee, niin ehkä se motivoi seuraavallakin kerralla jos ehkä sattuu saamaan hetken peliaikaa tai muuta vastaavaa?

Miten teillä ratkaistaan siivoukset?
Tekeekö kaikki reippaasti (ja kysyn että miten?) vai mennäänkö niin kuin meillä, äiti mäkättää ja lapset esittää kuuromykkäsokeaahalvaantunutta?

Hitsit

Iiikäävän nyt kerron teille...
Ei oo antibiootti tehonnut, ei.
Ihan oikeasti vedin kymmenen päivän elimistöntappamis-kuurin ja tässä lopputulos, kuume sahaa jälleen paikasta aa paikkaan bee ja pää ja kurkku on kipeä ja tulehdusarvot koholla.
VOI tietysti olla, että meillä joku muu nyt kantaa tätä pöpöä eikä oireile, pitänee passittaa koko komppania nielutesteihin. Jei.
Sitten vielä kaiken tämän kivan päälle lähti myös ääni.
Ja ai että sitä onkin ollut tässä ikävä, voin kertoa.

Tokaluokkalaisen kommentti tässä kohtaa oli suorastaan viisas:
"Äiti sun pitäis nyt olla niinku tosi rauhallinen ja hiljaa, eikä juosta eikä huutaa varsinkaan yhtään!
Sanoo herra, joka kaksi minuuttia sitten veti koululenkkareilla tuolla juuri kaivetulla ratsastuskentän pohjalla, joka lepää tyytyväisenä vuorokauden sateen jälkeen melko rapaisissa fiiliksissä.
Argh. No mutta, eihän sellaisesta toki tarvi ääntä korottaa!

Toisaalta tämä mun äänettömällä-olo on poikinut jotain metkaakin, nimittäin suurin osa tämän illan keskusteluista on käyty pihisemällä. Jotenkin se kuiskaus on niin maaginen, että se pistää toistenkin äänet pari pykälää pienemmälle, hih. Ihan vois joskus kokeilla muutenkin vain kun oikein volyymit kohoaa pilviin?

Huominen työpäivä vaihtuu siis kotona pötköttelyyn ja että ärsyttää.
Toki kukaan ei ole korvaamaton, mutta kyllä kieltämättä pyörii tässä nyt vähän katkerat fiilikset, että miksi just minä? Ja just nyt, kun ei tosiaankaan olisi "aikaa" sairastaa.
Tai ehkä siks just? En tiedä.

Eipä tässä auta kuin vetäistä iltapalaksi parit särkylääkkeet ja siirtyä viltin alle tärisemään..ja hetken päästä uimaan hiessä, tiedättehän kuume.
Mutta kyllä tästä vielä noustaan, alkuviikko taas aikaa toeta, jospa sitä sitten olisi jälleen työkunnossa ja muutenkin iskussa.
Voitte uskoa että on sitä ihanaa reipasta ja energistä oloa ikävä!
Tällä hetkellä on fiilis kuin noilla puoliksi syödyillä rieskoilla. Lötkö.

Hyvää viikonloppua.

Facebook-muistoja

Mamma rimpuilee- blogissa oli tällainen hauska haaste, esitellä Facebook-profiilikuvat kymmenen vuoden ajalta.

No herttinen, meikämamma ei ole edes niin kauaa vielä naamakirjassa heilunut, vasta 2011 olen sinne itseni sisään kirjannut, mutta toki voin esitellä nämä seitsemän vuoden kuvat.

Olipas muuten kiva haaste, oikein piti muistella kuvanotto-hetkiä ja aikoja niiden takaa.

2011

Tämä kuva on mieheni suvun mökiltä kesällä 2011.

Odotan tässä neljättä lastamme, nykyistä tänä vuonna 6-vuotta täyttävää, tulevaa eskarilaista <3.

Tästä mökkireissusta on monta hauskaa kuvaa ja videota tallennettuna, muun muassa Iskän hassu uimahyppy-video, joka kirvoittaa aina lapsissa ilonaurut.

Ja kieltämättä siinä videolla on mieheni juuri siinä elementissään, mikä on aikoinaan meikäläiseenkin tehnyt sen kuuluisan vaikutuksen. Hahaa. Hassutteleva huumorityyppi <3.

Tässä kuvassa on jotain tosi pysäyttävää.

Siis tuo järven tyyneys ja auringon kimallus ja utuinen filtteri, joka taitaa kyllä johtua ihan vain aatamin aikaisesta kamerasta, hih.

Ja tuo kukka-pinni!! Niin fashion, että!

2012

Tämä kuva on otettu jouluna 2012.

Täytyy kyllä kertoa, että näistä ajoista on hyvinnii hataria muistoja, oletettavasti siksi kun nämä ajat ovat olleet niin niitä paljon puhuttuja pikkulapsi-aikoja, kaikki neljä ovat olleet vielä niin pieniä ja elämä niin täyttä kun olla voi.

En silti muistele noita aikoja millään tavalla kauheinta, meidän vauvat ja taaperot ovat olleet (ainakin näin jälkikäteen muistettuna) aika tyytyväisiä lukuun ottamatta nuorinta, joka oli vähän kitiseväinen.

Oi että meidän Martti on ollutkin niin pullukka <3 täyttä tavaraa koko poika kaikkine leukoineen. Pus.

2014

Tämä kuva on kesältä 2014.

Imetys ja juoksu ovat tehneet tehtävänsä, olen tässä hoikimmillani sitten lasten syntymän jälkeen.

Toisinaan vähän haikailen tuon kropan perään, ja nyyhkin niitä kiloja joita tässä kolmen vuoden aikana olen kerryttänyt lisää, mutta toisaalta tiedän että nyt olen lihaksikkaampi kuin tuolloin, joten tottahan ne kilot ovat vain niitä lihaksia, öhöm. Tässä vakuuttelen itselleni.

Ei niillä kiloilla ole tietenkään mitään tekemistä kaikkien niiden suklaiden kanssa, joita on tullut tuhottua.

Mutta niin, nyt on nyt ja tähän hetkeen pitää olla tyytyväinen.

2016

Tämä kuva on maaliskuulta 2016.

Näytän tässä jotenkin tosi pikkutytöltä.

Ilmekin tuommoinen hienon vieno, vaikka todennäköisesti taustalla on normaali sekasortometelitappelu.

Kuvat ovat niin anteeksiantavia, kun niistä saa rajattua kaiken epäolennaisen pois.

Kamerakin taitaa olla uudehko, iso hyppäys poloisesta digikamerasta järkkäriin.

Tämän kuvan kommenteissa muuten lukee muun muassa näin:

Miten se ikätoveri ei vanhene ollenkaan? ja

Näytät kieltämättä samalta kuin 15 vuotta sitten.

Ihanat te <3

2016

Tämä otos on viime elokuulta.

Ei olla vielä montaa viikkoa asuttu tässä uudessa kodissa.

Johonkin ollaan selvästi lähdössä, kun niin tällingissä siinä.

Mun rakkaat likat <3

Olen viime aikoina aivan kyyneliin asti välillä herkistellyt tätä asiaa, että omistan viisi näin ihanan raivostuttavan rakasta lasta. Ihmettelen monta kertaa, että nämä tosiaan ovat meidän joka ikinen, rakkaudella saatuja ihmeitä.

Ja samalla ihmettelen ihmisten tapaa tölväistä isoista perheistä, ajattelematta ollenkaan että joka ikinen heistä on saatu, ei tehty. Tuollainen ihminen ei ole kai kokenut sitä tuskaa, kun lapsi otetaankin pois ennen kuin on edes tänne maailmaan syntynyt.

Siinä alkaa kummasti arvostamaan sitä ihmettä kun vauva syntyy terveenä, vaikka niitä olisi sitten 15, niin jokainen niistä on saatu, ei liukuhihnalla tehty.

No menipäs ohi aiheen, mutta tämmöisiä pohdintoja tässä.

Ottakaapas haastetta vastaan muutkin bloggaajat, profiilikuvat kehiin koko Facebookissa olemisen ajalta, olkaa hyvä!

Äitienpäivä

Kaiken se näkee, kaiken se kuulee,

kaiken se arvaa ja todeksi luulee.

Vaan ei se kaikkea tiedä,

ei se kaikkea usko, ei siedä,

ei mankumista, ei petkutusta,

ei vinkumista ei metkutusta.

Sen toimissa on vipinää,

sen puheissa on kipinää,

sen silmissä hehkuu tulta,

se on meidän äitikulta.

Ihana päivä.

Laulua, naurua, lahjoja, kortteja, mummuloissa vierailua ja herkuttelua.

Ja tänä aamuna:

Oksennusta, mehua, oksennusta, limsaa ja taas oksennusta.

Valvottu yö, pyyhe, ämpäri ja käsidesi.

Mikä viikon aloitus!!

Sisustaja-tuunaaja

Varmaan ennenkin olen avautunut siitä, miten nautin selailla somessa kaikkia niitä ihania kuvia kauniista kodeista ja näteistä lastenhuoneista ja ylipäätään sisustuksesta.
Siinä on semmoinen huono puoli, että kauheasti tekee mieli alkaa pistään uusiksi omaakin sisustusta, mutta siltikään ei jotenkin onnistu lopputuloksesta saamaan niin esteettistä kuin sillä jollakin toisella.
Ja entäs sitten, kun sitä vähemmän esteettistä sisustus-silmää alkaa löytyä myös muiltakin perheenjäseniltä!

Eniten tunnen esteettistä tuskaa tuolla yläkerrassa.
Minä yritän pitää lastenhuoneet nätteinä ja koriste-esineet ja kirjat ja muut omilla paikoillaan, mutta jostain kumman syystä kun selkäni käännän niin seinät on teipattu (kyllä just sillä kirkkaalla rumalla teipillä, kas kun ei maalarinteipillä!) täyteen pääätrik lainetta ja akuankkaa ja heppoja, hyllyt on tyhjennetty leikkeihin (kyllä vaikka miljoona kertaa on kielletty!) ja sakset, liima, teippi ja kaikki askartelutilpehööri on kasattu hienoiksi rakennelmiksi esimerkiksi kirjahyllyn puutteessa kirjatelineiksi ja sängyillä lojuu kaikki, ah niin kamalat pehmolelut ja tyynyt ja ja. Huoh.

Mutta kun en henno kieltää, en sitten millään.
Lasten pitää saada toteuttaa itseään, oli se sitten äidin mielestä sisustuksellisesti kuinka hirveää tahansa. Argh.
Vaivihkaa käyn kyllä nostelemassa tavarat leikeistä ylähyllyille takaisin, tai keräilen niitä lelulaatikoista ja kaikessa hiljaisuudessa vaihdan rumat teipit nätteihin washi-teippeihin. Ja taittelen askarteluja ja piirroksia noin niin kuin enimpiä niistä vuoren korkuisista kasoista, roskiin.
Ja tyydyn siihen, että katselen vimpan päälle lastenhuoneiden kuvia netistä.

No ei oikeasti, on meilläkin omasta mielestäni tosi nätit huoneet.
Ja taatusti ainakin lasten näköiset piirrettyine sm-liigajoukkuelogoineen päivineen <3

Ja onhan mulla sitten meidän ihan oma huone, joka on akuankka-heppa-jäkis-julistevapaa vyöhyke.

Piilossa.

Salaa. Varkain. Kaikessa hiljaisuudessa. Vaivihkaa.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Sanokaa nyt pliis ihan oikeasti, että siellä ruudun takana on edes yksi elollinen olento joka on niin kuin minä. Niin lankeavainen ja erehtyväinen. Sortuva ja kompuroiva.
Edes yksi, joka ei saa aamuaan käyntiin ilman pientä (tai suurta) suklaapalaa.
Edes joku, joka päästessään yksin kauppaan ei voi vastustaa pätkistä tai geishaa, jonka saa niin autuaallisessa rauhassa, hiljaisuudessa ja ylhäisessä yksinäisyydessään nauttia matkalla kotiin.
Edes joku, jonka vaatekaapista, takin taskusta tai laukusta löytyy karkkipussi "pahan päivän varalle", joka on joka päivä.

Ilmoittautukaa nyt edes joku kiltti, ihana.
Muuten mä masennun ihan lopullisesti tähän heikkouteeni.
Salmiakkia, suklaata, kirpeää, hedelmäistä, lakritsia.
Kuka tämän kaiken on edes keksinyt?
En tiedä rakastaisinko tuota henkilöä enempi kuin vihaisin.
Riippuu hetkestä.
Nyt just vihaan.

Että sillä lailla!

Huokaus.
Monta päivää jatkunut kurkkukipu vaihtui lämpöilyksi, sitten kuumeeksi ja lopulta nieluviljelyn ja verikokeiden kautta paketilliseen antibiootteja.
Tässä sitä nyt ollaan, sairaslomalaisena, vaikka mun pitäisi olla itse sairaslomalaisen tuuraajana.
Ei aina mene tasan onnenlahjat.

Kyllä sitä on aikuinen ihminen reppana kun joskus sattuu sairastumaan, ei ihme että lapsetkin ovat sairastaessaan kiukkuisia ja tavallista itkuisempia.
Itsestäkin tuntuu että mieli on ollut paljon tavallista herkempi, pinna ihan to-del-la lyhyt tai sitä ei ole ollut ollenkaan ja tuntuu että voisi vajota vain viltin alle mököttämään omaa kurjaa oloaan.

Ihan niin paljon otti päähän koko tauti ja lääkekuuri, että apteekkireissulla nappasin viereisestä kaupasta salmiakkia lohdutukseksi. Tunnesyöjä, minäkö?
Ihan parhaita muuten nuo Pirkan salmiakit, niitä mässätessä kummasti apea mieliala nousee, joskin verenpainekin saattaa siinä samalla, jos oikein koko pussin innostuu ähkäisemään kerralla.

Totta kai tähän sairastelun kanssa samaan syssyyn sattui sitten mieheni kokoukset peräkkäisille illoille.
Eilinen ilta oli ihan, siis ihan katastrofi.
Väsynyt ja kuumeinen äiti ja lapset jotka jostain syystä vain intoutuivat siitä tuplasti lisää kun näkivät miten poikki olin. Mistä se muuten johtuukaan? Jotain käänteispsykologiaa tieten. Hyi että, en jaksa edes ajatella miten monta sammakkoa päästin suustani.

Tänään oma olokin on ollut ehkä hitusen parempi, ja iltaakin osasin jotenkin ennakoida paljon paremmin juttelemalla lasten kanssa siitä, miten äiti on kipeä ja tosi väsynyt, joten koitetaan saada ilta sujumaan kaikin puolin hyvin kun iskä ei ole paikalla.
Ja hei, se onnistui!
Me vähän ehkä liian myöhään roikuttiin äipädeillä, mutta lapset siivosivat paikat kuntoon tosi reippaasti ja söivät iltapalan ja isommat olivat jo yövaatteissa ja hampaat pestynä, kun pienimmän kanssa kiivettiin vinttiin.
Reippaasta toiminnasta "palkintona" luin vielä pätkän kirjaa ja tuolla ne nyt nukkua tuhisevat oikeasti ihan ilman mitään riekkumisia. Olin ihan että, wou!

Olen niin ylpeä että voisin jälleen tirauttaa pari kyyneltä.
Ja syödä salmiakkia, kun on niin kiva fiilis.