maanantai 30. maaliskuuta 2020

Kyllästyttää









Joskus, kun olin pieni, kadehdin aina niitä kenellä oli omia hevosia.
Pikku-Salla olisi antanut koko elämänsä siitä edestä, että ponin-osto papereissa ois lukenu oma (tai oman iskän) nimi.
Elin hevoshaaveista, hevoskirjoista ja niistä kerroista kun pääsin hoitamaan ja ratsastamaan.

Nyt kun hevosia on ollut omassa pihassa 3,5 vuotta, huomaan, että hevosen omistajuus ei niin sanotusti tunnu missään. Siihen siis niin turtuu ja tottuu ja siitä tulee elämäntapa, että se äärimmäinen hehkutus ja tuska on enää lapsuuden muisto vain.

Huomaan tämän myös omista lapsistani.
He rakastaa poneja kaikki ihan tosi paljon, mutta se ei oo heille mikään niin älytön juttu.
Kaverit on silleen ihan et, vitsi teillä on hevosia, ihanaa ja voi että oispa mullakin.
Ja meidän lapset on silleen, no joo onpa siistiä 😁
En tiedä ymmärrättekö pointtiani.

Olin lapsena aina valmiina lähdössä tekemään tallihommia, onnesta soikeana olin kun saatiin viedä ja tuoda hevosia ulkoa sisälle. Niitä olisi rapannut ja ruopsuttanut karvattomaksi vain siitä ilosta kun sai harjata.
Ja ne kerrat kun sai ratsastaa, olivat maailman hienointa ikinä, oli paukku pakkanen tai jäätävä helle.
Kaikki "tylsimmätkin" (vaikkei niitä edes ollut) tallityöt tehtiin ihan onnessaan.

Meillä ei lapset kyllä riemusta kiljuen lähde sontaa talikoimaan. Ruokkimista ja vesien kantoa tekee nurisematta oikeastaan vain esikoinen.
Harjaamisen innokkuutta osoittaa eniten kuopus, hän haaveilee ja haahuilee ja puhua pöpöttää työn lomassa. Toiset kyllä käyvät sutaisemassa, mutta aina saa palauttaa paikkaamaan työn jälkeä.

Meidän Vitonen ratsastaa eniten.
Mutta toisinaan saa puoliksi pakottaa, että nyt mennään. Kyllä sen itsekin voi myöntää, että ei se ihan täysillä aina huvita.
Sellainen tyyli meillä kuitenkin on, että aina ei voi luistaa. Yleensä kun näppäilen ponin myynti-ilmoitusta, niin alkaa ne ratsastushousut sujutella jalkaan.
Periaate on kuitenkin se, ja lapsillekin se ollaan opetettu, että jos kerran eläimiä halutaan ja ostetaan, ne hoidetaan vaikka pää kainalossa vaikkei huvittais pätkääkään. Eläinten omistaminen ei tosiaankaan ole aina mitään herkkua, mutta mentävä on!

Välillä kun poni juntturoi, saattaa vähän heittää perää kun pyydetään eteenpäin ym. niin poika ilmoittaa, ettei enää aio ratsastaa ikinä ja ihan paska poni. Pari kertaa on tullut alas, ja aina on paluutettu takaisin selkään, ja vielä on aina uudestaan mennyt.
Taitaa olla vähän äidin poika, hyvin on pitkät piuhat ja kova pää. Kröhöm.
Vähän mua hirvittää, et jos tulee kunnon ryminällä alas, niin vieläkö nousee selkään.

Onneksi voi tehdä paljon muutakin, jos ei aina jaksa lähteä ratsastamaan.
Meillä ajetaan kaikilla poneilla, joskus otetaan ihan vain käsipelillä käppäilyä, juoksutetaan tai käydään jututtamassa ja rapsuttelemassa.

Huomaa, että hevoset on kaikille lapsille tosi tärkeitä.
Jos yhtään tulee mitään ylimääräistä ongelmaa ym. niin kaikki on tosi huolissaan.
Just kävi entinen omistaja korvamerkitsemässä karitsat ja yhden korvasta tuli verta, koko sakki tuli ihan huolissaan mulle sanomaan asiasta.
Kesällä kun se meidän valkoinen poni kuoli, oli kaikkien murhe tosi iso.
Silläpä just ei pitäisi koskaan tuudittautua siihen et joo ne vaan nyt on tuossa aina saatavilla ja mitäs ihmeellistä siinä nyt on ku on omia hevosia.
Joku kaunis päivä, joku niistä saattaa yllättäen poistua.

Niinpä tästä aletaankin tekemään lähtöä ulos koko porukalla. Tänään on ratsastuspäivä, eikä kukaan pistä vastaan ❤

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Koronaviikko 2






Hengissä edelleen.
Itseasiassa täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Parempi vielä ollakin, koska asiantuntijoiden mukaan tää karanteenihomma on vasta alkutekijöissä!
Asiantuntijat pitäis lailla kieltää.

Toinen viikko on mennyt huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen.
Lapset, ja aikuiset, alkavat sopeutua tilanteeseen.
Minä vähän pelkäsin etukäteen, että miten me tuon ukkokullan kanssa pärjätään keskenämme.
Kun arki on viikosta ja vuodesta toiseen sitä, että läpsystä vaihdetaan kotona oloa, yhtäkkinen 24/7 neljän seinän sisässä saattaa aiheuttaa räjähdysherkkää maaperää.
Mut me ollaan tultu toimeen oikein hyvin. Hyvä me!
No ei, ollaan me oikeasti hyvä tiimi, ja kun muistetaan et yhteen hiileen tässä on luvattu puhaltaa kunnes kuolema erottaa, niin mikäs tässä.
Tuli sen kun roihuaa!

Lapset ne jaksavat vihas.. siis ihastuttaa päivästä toiseen!
Ne tekevät läksyt ja kouluhommat ällistyttävän reippaasti ja muutenkin hiljaiselon opettelu alkaa sujua. Jouduin kyllä teippaamaan kuraeteisen oven ikkunaan lapun: "Kun tulet sisälle, tee se HILJAA!"
Koska yleensä sieltä tullaan kuin norsulauma, huutaen mm. ÄITI PERTULLA ON HIIRI! ÄITI MÄÄ TEIN PÄKKÄRIN! Pääasiassa kuitenkin ÄITI TUO LÖI! ÄITI TUO SANOI HOMO! ÄITI TUO EI PÄÄSTÄ MUA! ÄITI TUO POTKI VESILAMMIKOSTA VETTÄ MUN PÄÄLLE!
Voi sitä Tuota. Ihan mahoton tapaus.
Tämä lappu-ulko-oveen-toimenpide siis sen vuoksi, kun isän skypeyhteys tai puhelinlinja saattaa olla auki ja uskon että hänen työkaveri tai asiakas ei halua kuulla yksityiskohtaista selvitystä kuka löi ketä.

Yhtä en ymmärrä.
Tätä loputonta nälkää!!!
On aamupala, lounas, välipala, iltaruoka ja iltapala.
Silti yksi on vailla välipalan välipalaa ja välipalan välipalan välipalaa.
Puolituntia syönnin jälkeen yksi könyää alakertaan ja vakuuttaa ettei pysy enää pystyssä kun on niin nälkä.
Toinen kysyy mitä voisi vielä ottaa.
Kolmas kysyy milloin on ruoka.
Neljäs kysyy mitä on ruokana.
Viides haluaa banaania, jogurttia, mustikkasoppaa, keksiä, pullaa ja poppareita.
En käsitä, miten jollain voi olla koko ajan nälkä.
Viikon ruokakauppaan tuhlattu rahamäärä alkaa hirvittää. Oisko töitä?

Olen tässä päivien kuluessa yllättänyt itseni perusteellisella siivouksella.
Niin helppo kun sitä näkyvää onkin pitää siistinä sillä aikaa kun näkymätön elää omaa sontaista elämäänsä siellä lapsen tasolla.
Kyykistyppä alle metrin korkeudelle.
Olen pessyt mm. lattialistat. Te ette ois halunnu nähdä niitä ennen pyyhkimistä.
Olen myös käynyt lasten vaatekaapit läpi, aloittanut talvikamppeiden pesun varastoon ja muutenkin pelmunnut läpi kenkiä ja takkeja ja itkenyt niitä euroja, joita täytyy TAAS laittaa menemään, että kenenkään ei tarvi alasti kulkea.
Vaatehuoneen kimppuun pitäisi käydä seuraavana, kun se vain räjähtää käsiin, vaikka siellä ei KUKAAN käy. Hohhoijaa.
Ikkunoista puhumattakaan. Koko Keski-Pohjanmaan kärpäskanta on meidän ikkunoiden välissä ulosteineen.

Nyt lähden pakottamaan lapsia ulos.
Alan olemaan siinä jo aika taitava.
Musta tuntuu että tää koronahomma on lietsonut uhkailun, lahjonnan ja kiristämisen ihan maksimiin.
Mutta kuka väittää ettei ne toimi?

Jos et tee sitä tai tätä et saa pleikkaa, puhelinta, pädiä, karkkia, istua, nauraa, hengittää.
Minähän sanoin, ulko-ovi kolahti samantien.
Vitsit oon ylpeä itestäni.



maanantai 23. maaliskuuta 2020

Hevosenomistajan vuosi





At countryside.

Maalla asuminen on aivan ihanaa. Ja aivan kamalaa.

Tammikuu:
Pakkanen paukkuu (paitsi tänä talvena) ja lunta on korviin asti. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä saat lapioda ihmisen mentävää väylää roskikselle, tallin ovelle ja elosuojan ovelle ja siitä vielä tarhan portille ja hevosten vesiastialle.
Varpaat ja sormet ovat ikijäässä. Samoin paskakasat tarhassa, ja niiden irtihakkaamisesta saa jumiin selän ja käsivarret. Niitä irti hakatessa lähtee myös ne sormet irti.

Helmikuu:
Ensimmäiset auringonsäteet ilmestyvät päiväsaikaan hevosihmistä ilahduttamaan. Jos sattuu, että jossain kohdassa ei ole korviin asti lunta, pääsee hevostelemaan kauniissa säässä. Varpaissa ja sormissa on edelleen veri jäässä ja mistään kaupasta ei löydy semmoisia hanskoja, mitkä pitäis kädet sulana.

Maaliskuu:
Toivo keväästä.
Kunnes tulee lunta vähän lisää. Lumilapio laulaa. Kakkakasat piileskelevät nyt luminietoksen alla.
Sitten tulee lämpöinen päivä ja heittää plussan puolelle.
Pintalumi sulaa ja tadaa!! Paljastaa kuran. Iki-iki-ihanan kuran. Märkää, sulaa kakkaa ja kuraa on muuten hienoa kärrätä tunkiolle! Ei tartte salille lähtiä.
Ja tätä riittääkin sitten monta kuukautta.

Huhtikuu:
Räystäältä tippuu vettä, kärpäset surraa tallin seinällä kun aurinko lämmittää.
On märkää. On kuraa potenssiin sata. Lapset vinkuu lenkkareita, mutta se on aivan mahdotonta heille niitä antaa. Annan luvan seistä lenkkareilla eteisessä.
Kenttä alkaa sulaa ja sinne pääsee ehkä jo ratsastamaan ilman jatkuvaa vesieste-treeniä.

Toukokuu:
Ilmat alkavat lämmetä. Viikoksi, kunnes ne alkavat taas jäähtyä. Hevoset tipputtelevat viimeisiä karvoja ja puolet porukasta saa astmadiagnoosin. Siis ihmisistä.
Lapset kinuavat lenkkareita. Ei pysty vieläkään.

Kesäkuu:
Hevoset päästetään viimeistään nyt kesälaitumille.
Alkaa hevosenomistajan hengähdystauko kaikesta siitä lannanluomisesta. Maailman ihanin hetki.
Lasten toiveiden täyttyminen koittaa! Piha on kuiva ja lenkkitossut saavat luvan ulkoilla juhannus-saunaan asti. Sitten vaihdetaan taas kumpparit jalkaan. No ei sentään.
Myös sormet ja varpaat alkavat olla vihdoinkin sulana!!

Heinäkuu:
Sursur ja pörpör.
Mitkäs ne sieltä tuleekaan, paarmat ja kärpäset. Hevosihmisen rakkaimmat ystävät.
Ne puree jalat ja kädet ja tunkee nenään ja silmiin.
Ratsastaessa parasta on, kun päästelee menemään kuin reikäpää.

Elokuu:
Ötököiden määrä ylittää kaikki odotukset.
Hevoset uivat tervassa. Itsekin tekis mieli.
Kesä on oikeasti ihanaa aikaa.

Syyskuu:
Kumisaappaat saa taas kaivaa esiin.
Kura on ylinnä ja vettä losottaa.
Hevoset ovat siirtyneet taas tarhaelämään.
Heinäpaaleja availlaan ja kakkaläjät tekevät comebackia.
Illat pimenee, puskiin ilmestyy möröt.

Lokakuu:
Vettä. Kuraa. Vettä ja kuraa.

Marraskuu:
Ehkä jo ekat lumet. Hevosten kavioihin pakkautuu koko pihan märät lumet. On kenkien, hokkien ja tilsakumien aika. Kädet ja jalat alkavat taas jäätyä.
Mahdollisimman paksuja toppakamppeita kaivetaan esiin.

Joulukuu:
Joulu nyt on ihan parasta ikinä. Oli keli mikä hyvänsä.

Sitten alkaakin sama ralli uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Yhtään hetkeä en antais pois. Tai ehkä sen kun pitää hakata paskaa irti jäisestä maasta.
Argh.
Hevoset on ihan parasta, ne antaa niin paljon, ja ottaa vielä enemmän.

Entäpä sitten lapset?
No he odottaa jälleen juhannusta ja lenkkareita.
Raukat.
Kuran keskelle raahatut.


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Koronaviikko 1



Miten meni viikko noin niinku omasta mielestä?
En tiedä, mut saaks jo palata takas töihin?

Minusta on tosi ihania kaikki ne somessa jaetut "rakkaus ei ole peruttu"-mietteet, mutta tosi asia on se, että rakkaus on tässä viikkojen aikana todellakin koetuksella.

Me ei tehty mitään virallista lukujärjestystä minuutti-aikatauluineen, koska se ei vain tunnu omalta.
Aamupäivällä tehdään läksyt ja koulujutut, jonka jälkeen on ulkoilua ja lounas. Meillä nää on jaksaneet tehdä tosi hienosti läksyt, osaa pitää toppuutella, ettei ne tee koko viikon läksyjä kerralla.
Muunmuassa yksi herää kukonlaulun aikaan ja on tehtnyt duunin viidessä minuutissa. Matikankoe oli aika haastava, siihen meni minuutteja yhdeksän.

Sitten loppupäivä meneekin tapellessa.




Meillä on tosi haastava tilanne tässä etäopiskelujen ja etätöiden läpiviennissä.
Voisin tehdä tästä ihan matematiikan laskutehtävänkin:
Jos isällä on etätyö, johon kuuluu puhelin- ja Skypesoittoja pitkin päivää, kuinka monta lasta tarvitaan aiheuttamaan aikuisille hermoromahduksen? Vastaus: 5.

Kaikki vakuuttaa, me selvitään tästä yhdessä! Ne kaikki vois tulla meille ens viikoks etäopiskelemaan.
Ei selvitä yhdessä eikä erikseen, ne toteaa.
Tunnen niin paskamutsi-fiiliksiä, mutta tilanteen vakavuuden huomioon ottaen, tän kuukauden aikana lapset joutuu olemaan ihan liikaa YouTubessa.
On ainakin yksi asia, mistä kukaan ei rimpuile vastaan.

Ollaan me kovasti tehty kaikkea ekstraa, että suotaisiin iskälle työrauha.
Äiti on oppinut tähän mennessä sähinän ja suhinan ekspertiksi. Lapset ovat oppineet riehumaan, ölisemään ja tappelemaan normaalia enemmän. Ai niin, ja venyttämään niitä ennen niin sujuvia sääntöjä katkeamispisteeseen saakka.

Mutta ollaan me leivottu!
Jos me leivotaan enää yhtään lisää, äiti on pääsiäisen tienoilla Tanhupallo.
Tähän päälle vielä jumpat kiinni, pumpit kiinni, jalkkis kielletty ja lumet suli.
Ihan on joutunut pistää kroppaa likoon, että on saanut raahattua ittensä basic lenkille.
Sitäpaitsi saisin leipoa aamusta iltaan, en muistanutkaan miten pohjaton on lasten vatsa, kun on kyse sämpylöistä ja kiisseleistä.




Me ollaan myös ulkoiltu!
Koitettiin pitää bilsan-tunti, kierrettiin omaa ja naapureidenkin tonttia, noustiin ryteikköä ja laskettiin ryteikköä (tuli liikuntatunti samalla).
Mamma meni nurin of course, satutti polven ja saattoi pitää myös äidinkielentunnin siinä sivussa.
Täytyyhän lasten kerrata myös suomenkielen sanastoa.
Nähtiin kärpänen, joku pikkulintu (ei tunnistettu ku lähti niin lujaa lentoon), varis (joka piti niin outoa ääntä, että pääteltiin soidinmenojen olevan ajankohtainen aihe).
Nähtiin myös jäniksen jäljet ja naapurin isännän jäljet.




Oon ihan loppu.
Ja nettiä selaillessani olen havainnut samoja piirteitä aika monella lajitoverillani!

Mutta faktahan on se, että tämä teksti on sarkasmia ja liioittelua tulvillaan.
Koska ei me selvitä tästä ilman huumoria.

Ajattelin kuitenkin oikein ison tuskan hetkellä sitä tekstiä missä lukee: Teidän isovanhemmat selvis sodasta, te selviätte kotona sohvalla istumisesta!
En nyt tiiä, yritin etsiä netistä sivut joissa pystyis värväytymään etulinjaan.
Tai muonituslottana olisin kyllä tosi hyvä.
Myös tykkimiehenä, voisin siirtää uhkailuni nextille levelille?

Hassunhauskaa viikonloppua murut ❤😜




keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Hui kamala!!



Olen ollut aina ihan todella isolla mielikuvituksella varustettu ihminen.
Tästä on kiittäminen varmasti niitä satoja ja satoja kirjoja, mitä olen ahminut vuodesta toiseen, niin ikään kun olen oppinut lukemaan.

Tämä aiheuttaa tietysti sellaisia mukavia pelkotiloja.
Pelkään pimeää, koska siellä voi olla aaveita.
Olen niin taikauskoinen kun olla ja saattaa, uskon kaiken hömpötyksen yliluonnollisista asioista, vaikka henkseleitä paukutellen aina vakuutan, että höpöpuhetta.
Tai no en varsinaisesti en ehkä usko mihinkään aaveisiin tai yliluonnolliseen, mutta sit ku se mielikuvitus lähtee laukalle, niin alkaa kuulkaa olla kaikki möröt todellisia.

Tässä maailmassa on kautta aikojen tapahtunut ihmisille niin paljon kaikenlaista outoa, että ei ne voi kaikki mitenkään olla keksittyjä.
Joku on saanut toivomallaan hetkellä jonkun merkin kuolleelta läheiseltä, joku on aavistanut/nähnyt unen jonkun kuolemasta joka onkin sitten hetken päästä totta, joissain paikoissa kummittelee ja joku on nähnyt ihmisen vuosien takaa, joka onkin jälkeenpäin selvinnyt että tyyppi onkin ollut kuolleena jo jonkin aikaa jne.
Huh kuinka kammottavaa! Just nyt nousi ihokarvat pystyyn.

Uskallan olla yksin, tai vaikka lasten kanssa, kotona iltaisin ja öisin. Ovet vain lukkoon ja ikkunaverhot kiinni, musiikkia hiljaiselle ja valoja yöksi vähän enemmän päälle kuin normaalisti.
Mutta en lue tai katso tai kuuntele todellakaan mitään pelottavaa, ne hetket jätetään sinne kun saa käpertyä paniikissa miehen kainaloon.

Ulkona liikkuminen pimeällä on ihan painajaista.
Ihan tyhmää, että ihminen pelkää niitä samoja tuttuja piharakennuksia, puita ja pensaita, mitkä päivänvalossa ovat niin tuttuja ja rakkaita.
Syksyisin iltapimeällä niiden nurkissa pyörii entisajan ihmishaamuja, pelottavia susia ja mitä kaikkia. On kuulkaas kiva juosta pelko persiissä iltatalliin ja takaisin kun tuuli vonkuu ja sade piiskaa maata. Se homma on jostain syystä langennut pääasiassa mun miehelle. Kumma kyllä.
Mut meen mä jos on pakko.
Ja työaamuina mun on pakko, koska hevoset on ruokittava! 
Naurakaa mulle vaan ihan vapaasti, mut mä hilpasen ihan täysillä askeleita säästelemättä autoon ja peruutan sen tallin ja elosuojan eteen niin pitkälle kun pääsee. Hevoset turvana minä sitten selviän siihen asti kun istun taas autossa.
Ihailen kuolemaan saakka sellaista tyyppiä, joka uskaltaa lähteä pimeään vaikka lenkille tai ylipäätään kulkemaan. Huh, minä pysyn visusti kotona.

Nuo täällä pyörivät sudet ovat pistäneet mut ihan paniikin partaalle, omastani mutta erityisesti lasten puolesta. Yritän olla tosi cool lasten nähden, mutta siinä vaiheessa kun lasten pysäkin lähellä on nähty neljän suden lauma niin mun pokka pettää ja lapset saavat autokyydin. Miksi laittaisin ne kävellen pysäkille, koska en menisi itsekään.
Ei se susi ole ihmisen päälle käynyt vuosikymmeniin, sanotaan. No kerta se on ensimmäinenkin ja en minä haluaisi edes nähdä maastakäsin sitä sutta vaikkei se mua söisikään. 

Mun veljien bravuureja on ne amerikoissa kuvatut videot, missä valvontakameroissa näkyy kaikkea ihan ihmeellistä. Kerran näin yhden sellaisen videon, missä pihan poikki kulki semmoisia pääjalkaisia ihme koikkelehtijoita. En saanut unta seuraavaan viikkoon, thanks brother! 
Meilläkin on neljä kameraa ulkona, joita pystyy seurata puhelimesta, siis hevostarhaan ja talliin jne.
Onneksi ne ei ole tallentavia, niin ei oo kiusausta aamulla katsoa kuinka monta pääjalkaista on pihalla koikkelehtinut.

Mikä sua pelottaa eniten? 

Ps. Paituvei, pelkään silti eniten ampiaisia ikinä. Pääjalkaisetkin jää kakkoseks.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Maailmankirjat sekaisin





Laitanpa  lusikan soppaan minäkin.

Jokaisessa kodissa eletään todella erikoisia aikoja.
Tällaisia varotoimia ja ohjeita ei ole annettu sitten sota-ajan. Koko maailma tuntuu seisahtuvan.
Asioita laitetaan todellakin tärkeysjärjestykseen.

Meillä, kuten monilla muillakin, lapset jäivät heti tästä päivästä alkaen kotikouluun.
Tässä kohtaa meidän vanhempien harteille asetetaan iso säkki täynnä vastuuta siitä, että koulun käynti ja opetus pysyy suunnilleen kuosissa.

Meidän tilanne on tällä hetkellä se, että mieheni on siirtynyt täysin etätöihin. Onneksi se on hänen kohdalla mahdollista.
Mun kohdalla tilanne on haastava. Työ kotileipomo- ja pitopalvelussa tulee olemaan luonnollisesti hiljaista seuraavat viikot.
Riskiryhmään kuuluvana jään nyt kotiin, tarvittaessa käyn töissä, jos tilanne niin vaatii.
Ei sitä oikein ymmärrä miten isoista asioista on kyse. Pienet yritykset kärsivät varmasti eniten, lappua lyödään luukulle ja asiakkaat istuvat kotona.
Nyt on verkkokauppojen ja netissä toimivien palvelujen tukemisen aika.

Teimme heti lasten kanssa selvät pelisäännöt ja lukujärjestyksen.
Kahdella on äipädit käytössä opiskelussa muutenkin, mikä on ihan loistava juttu. Kaikki opetus hoituu sitä kautta. Kahdelle muulle läksyt ja ohjeet tulevat wilman ja watsapp-viestien kautta. Ollaan päästy aika hyvin käyntiin.
Opiskelut suoritetaan aamupäivän aikana, loppupäivä touhutaan sitten samoja juttuja mitä aikaisemminkin. Ilman harrastuksia ja kyläilyjä.
Nyt ollaan kotona.

Tällä kaikella on kokonaiskuvassa varmasti iso merkitys.
Itse haluan ajatella, että tämä kaikki on ylhäältä nähtyä. Ihminen on pieni ja voimaton luonnonvoimien äärellä. Voimme vain noudattaa annettuja ohjeita ja keskittää ajatukset ja teot siihen, mikä oikeasti on tärkeää.
Kun kaikki turha riisutaan, jää jäljelle vain kaikki oleellinen.
Onneksi on koti ja perhe ❤

Uskotaan ja toivotaan, että tauti saadaan kuriin ja hillittyä ja päästäisiin mahdollisimman pian normaaliin päiväjärjestykseen.
Ja annetaan iso kiitos niille, ketkä uhraavat itsensä kaikkien hyvinvoinnin eteen.

Tsemppiä teille jokaiselle, missä ikinä olettekaan.
Tästä selvitään kyllä!
Ja toivon teille kaikille terveitä päiviä.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Ratissa




Olen nyt ajellut taas autoa lokakuusta saakka.
Ja olen nauttinut ja iloinnut joka ikisestä kilometristä.
Yksi ja puoli vuotta on pitkä aika olla irti auton ratista.

En ole ollut koskaan mikään hääppöinen kuski. Olen suoriutunut aina paikasta aa paikkaan bee, suoraa tasaista reittiä. Hyvä minä.
Kaikki muu, mikä liittyy sen suoran tien ulkopuolelle, on ehdottomasti pois mukavuusalueeltani.
Eli peruuttaminen, parkkeeraaminen, parkkihallit, liukkaat ja huonot tiet, ohitukset ja joku peräkoukussa roikkuen.
Siksipä voitte uskoa, että kun sain ajokorttini takaisin, mua jännitti lähteä tien päälle!

En ihan malttanut odottaa siihen asti kun kortti oli taskussa,  vaan rikoin urakalla lakia ja kävin vähän pärtsäämässä meidän pikkutiellä.
Vähänkö oli rikollinen olo.
Kun sitten sain kortin käteeni, ajoin kyllä heti kaupungista kotiin, mieheni vänkärin paikalla.
Sitä varmasti jänskätti yhtä paljon kuin muakin. Tai ainakin se puristi penkkiä rystyset valkoisena. Hähää. No ei oikeasti.

En ole koskaan saanut ylinopeussakkoja.
Paremminkin kuulun niihin, ketä sakotetaan alinopeudesta. Körryttelen menemään muina mummoina seitsemääkymppiä, varmassa vara parempi.
Itse asiassa mua alkaa aina vähän kuumottaa ajatus, että pitää ajaa satasta tai lujempaa.
Jälki on aina pahempaa, mitä kovempi on nopeus. JOS jotain pian kävisikin.
On siinä iso vastuu ottaa porukkaa kyytiin, en halua ajatella että saisin kohtauksen ratissa, mutta ei sille mitään voi etteikö se siellä takaraivossa kummittele.
Näinkin tässä yhtenä yönä unta, että sain epilepsiakohtauksen ajaessa, olin tajuissani mutta en pystynyt liikkumaan. Heräsin hikimärkänä ja paniikissa. Mun pahin pelko ever.

Inhoan parkkeerausta.
Parkkisakkoja on rapsahdellut sitten ylinopeussakkojenkin edestä. Oon vain niin heikki huoleton, että en vain muista laittaa tai katson ajan jotenkin väärin. Ei kiva.
Olen peruuttanut parinkin autonperän lyttyyn ja ai että on aina voittaja olo!
Jännitän kauppojen pihoja ja parkkihalleja ihan sikana. Tää mun oma pirssi on tämmönen aika pikkanen, vaikka farmari onkin, joten tällä selviää aika hyvin, mutta auta armias jos mun pitää tuolla meidän maasturilla lähteä isoon liikenteeseen ja ahtaisiin parkkiruutuihin niin ei, ihan kuoleman paikka. Oon aina se reppana, joka jättää auton sinne perimmäiseen nurkkaan, ettei vain kolhi ketään.
Miten sää tommosella laivalla herttinen mihinkään parkkihalliin menet, kun jo sisääntuloaukko hipoo kylkiä! Puhumattakaan, että ne parkkiruudut on tarkoitettu mopoautoille tai sähköpyörätuoleille. Jos onnistun pääsemään ruutuun a) ilman että kolhin naapuriautoja tai b) etten rysäytä seinään, niin pois en ainakaan pääse, muuta kuin purkamalla koko rakennuksen.

En ole koskaan vetänyt auton perässä mitään.
Ja jos ei kukaan pyssyllä uhkaa, tuskin vedänkään.
Saan paniikkikohtauksen kun ajattelinkin, että pitäisi hevonen tai kaksi laittaa koppiin ja lähteä ajamaan.
Peräkärrystä EHKÄ selviäisin. Paino sanalla ehkä.

Yleensä jos yhdessä lähdetään, niin mieheni ajaa. Se on varmaan joku alkukantainen juttu, oikein tasa-arvoa parhaimmillaan, että mies siellä ratin takana istuu.
Onhan siinä vähän semmoiset onko-tuo-sun-mies-päissään fibat, jos nainen ajaa ja mies istuu vänkärissä. Vaikka ihan tyhmä ajatus 😁

Kaiken kaikkiaan, ihanaa on ollut taas ajaa, ja ei ole tarvinnut kieltävää vastausta antaa kun joku on ollut kyytiä vailla.
Toivon, että saan ajaa edelleen, ja pitkään.


tiistai 10. maaliskuuta 2020

Sanat jotka kaikuvat kuuroille korville








Lapset ovat aivan käsittämättömän taitavia siinä, mitä haluavat kuulla ja mitä eivät.
Käskyt ja kehoitukset eivät hetkauta välttämättä ketään, mutta auta armias jos rapsahtaa suklaalevyn paperi, niin viisi seisoo selän takana kysymässä että, mitä teet?
Tämä on varmasti niin tuttua aika monelle.

Meillä nämä lauseet eivät aiheuta elon merkkejä lapsissa:

Kenen vuoro on tyhjentää tiskikone?
Tai no, sen verran elon merkkejä, että yksi kiljuu "miksi aina minä!" ja toinen "mulla on tänään vapaapäivä!" (Meillä on käytössä kotityölista, johon on merkattu yksi vp viikossa jokaiselle).
Ihmettelen, onko listaan tullut virhe, kun jokaisella tuntuu olevan joka päivä vapaapäivä?

Kuka jättää aina pöntön vetämättä? Kuka jättää aina vessan oven auki?
En minä ainakaan. Minä en oo käyny siellä tänään, eilen, viimeviikolla enkä oikeastaan nyt kun mietin, niin ikinä.
Just.

Pedatkaapa sängyt.
Kolme tuntia myöhemmin:
Yhden sänky on pedattu. Yksi makaa petaamattomassa sängyssä ja yhden peitto, tyyny, lakana ja petari roikkuu enää välttävästi koko sängyssä.

Pleikkari/puhelin/tabletti pois!
Yhdellä on kuulokkeet, joten luonnollisesti ei oikeasti kuule. Toinen häviää kännykkänsä kera yhtäkkiä kuin pieru saharaan.
Kolmas laittaa pelikoneen nätisti kiinni, mutta viiden minuutin päästä tyyppi taas pelaa tyytyväisenä, kun olettaa että ei äiti huomaa ja neljäs saa itkupotkukilarit kun "kaikki muutkin saa pelata aina 24/7 ja katsoa youtubea ja tiktokkia aamusta iltaan ja snäpätä ja ja ja, te ootte niin muumioita ja natseja ja ja.."
Hei pliis, ilmianna mulle tällainen perhe missä saa pelata 24/7.

Itsekin muistan vastaavanlaisen tavan kuulemiseen omasta lapsuudestani. Omiani kun tässä katselen, niin täytyy todeta, että ei ole omena kauas puusta pudonnut.
Sen lisäksi, että olin aina kuuro, olin myös rampa siinä vaiheessa kun piti jotain vähemmän kivaa tehdä.
Hyvin on jalka kulkenut sieltä lapsuudesta tähän päivään mukana, eikä kipeäkään ole montaa kertaa enää ollut.

Mutta täytyy luottaa siihen, että kyllä niistä ihmisiä vielä tulee, jos tällaisesta paatuneesta kuuromykkärammasta on sukeutunut näinkin reipas ihminen, joka vetää vessan, petaa sängyn ja somettaa vain hetken aina kotitöiden lomassa.

Lapset ❤





tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kiillotetun pinnan alla




Joskus tuntuu, varsinkin täällä somessa, että kaiken elämän pitäisi olla niin kaunista, siistiä, kiiltävää, design-sisustusta ja merkki vaatteita.
Pintaliitoa.

Ymmärrän tämän, ja ehkä sohaisen sitä kuuluisaa kusiaispesää, mutta itse tykkään paljon enemmän siitä elävästä elämästä, ja moni teistä seuraajista ja lukijoista on varmasti minun kanssa samaa mieltä.

Erään ihanan, positiivisen ja arkirealistisen instatilin innoittamana, päätin itsekin pureutua aiheeseen.
Ja ehdottomasti olen nimenomaan sen tavallisen arjen sanansaattaja myös täällä somessa, kun olen sitä ihan oikeassa elämässäkin.
Haluan, että seuraajat saavat samanlaisen kuvan minusta niin somessa kuin livenäkin.

Toisaalta ymmärrän niitä, ketkä haluaa antaa itsestään vain sen kiillotetun version.
Mutta toisaalta en ymmärrä.
Tänä päivänä on niin helppo ahdistua ja kadehtia, vertailla ja tuntea huonommuutta.
Tämä koskee varmasti kaikkia meitä, mutta itse mietin usein, miten tämä vaikuttaa esimerkiksi nuoriin? Osaavatko he "suodattaa" kaiken sen täydellisyyden tai "täydellisyyden", mitä some on tulvillaan? Kun se on meille aikuisillekin äärettömän vaikeaa.

Nostakaa käsi ylös, jos joku on kokenut huonommuutta syömisistä, kodin sisustuksesta, lomamatkoista tai niiden puutteesta, liikunnasta, parisuhteesta, lapsista, vaatteista ym.

Syöminen.
Söitpä sitä, tai söitpä tätä niin syöt väärin.
Valkoinen sokeri tappaa ja olet paska ihminen jos käyt Arnoldsissa munkilla. Saatika jos ostat irtokarkkeja.
Vain tummaakintummempi80%cocoaraakaakinraaempi-suklaa kerran vuodessa 1 pala on ok.
Olet huono ihminen, jos et joka aterialla syö lautasmallin mukaan.
Ja jos syötät lapsille kaupan pinaattilettuja niin pilaat niiden elämän, nuudeleista puhumattakaan.
Edes hedelmiä ei saa syödä jos et halua kuolla ennen neljääkymmentä ikävuotta.
Tai vähintäänkin saat syövän, diabeteksen, maksakirroosin ja alzheimerin.




Sistus.
Uskotteko, suurimmalla osalla ihmisistä ei ole varaa design-tavaraan, ja se on ok.
On niin ok hakea inspiraatiota kirppiksiltä ja halpahalleista. Ei kannata velkaantua sillä, että ulkopuolinen paine viestii, että juntti olet jos ostat sohvasi Ikeasta.
Jos katossasi ei roiku design-valaisinta tai lattialla miljoonia maksavaa villamattoa, et ole yhtään juntimpi kuin kukaan muukaan.
Tee kodistasi just sun ja teidän näköinen, viihdyt siellä niin paljon paremmin kuin niissä toinen toistaan toistavissa instakodeissa. Mitkä kauniita toki nekin.

Lomamatkat.
Faktahan on se, että tosi moni somevaikuttaja elää yhteistyökumppaneiden sponssaamina ja siihen kuuluu tosi vahvasti matkustelu. Kauas.
Tosin suurin osa sponssaa varmaan ihan itse itseänsä, kuten minä viime kesänä toiselle puolelle maapalloa.
Jos sun tili näyttää ei oota, älä jumitu toisten matkakuviin, selaile niitä ihaillen, pakkaa makkaraa reppuun ja lähde luontoon nauttimaan maailman parhaasta kotimaasta. Postaa siitä kuvia ja iloitse siitä, että jokaisella on mahdollisuus matkailuun. Toisilla kauas, toisilla lähelle.

Liikunta.
Jokaisella on lähes samat lähtökohdat urheiluun.
Joku ihana ihminen keksi treenin oman kehon painolla ja siihen ei tosissaan tarvi kuin oman kehon ja se jos on niin saa olla onnellinen.
Liiku silloin kun huvittaa, jää viltin alle sohvan nurkkaan jos huvittaa. Vaikka naapurin Pirjo postaa kuvia salilta eka ja salilta vika, älä syyllisty ja ajattele että olet jotenkin laiska tai huono.
Ja vaikka et omista sikspäkkiä tai jaksa juosta maratonia, niin oot just hyvä noin.
Jos et treenaa fitness-kisoihin, niin ei ole väliä jos et aina ehdi tai jaksa harrastaa liikuntaa.
Joku urheilutyyppi elää vain urheilulle, eikä välttämättä laita muita kuvia kuin sieltä salilta. Siksipä helposti meille jää vaikutelma siitä, että se vain urheilee ja treenaa aamusta iltaan.

Parisuhde.
Instassa näet vain #ikuisestisinun #puspus #halihali #loveyou.
Kukaan ei postaa #maailmanärsyttävin tai kerro lyöneensä  luuria sen halihalin korvaan, ihan vain sen takia, että toinen on joskus niin raivostuttava.
Se on ihan ok sekin.
Mutta älä luulekaan, että niin iso osa parisuhteista on yhtä kukkasilla valssaamista.

Lapset.
Ne siistit, kammatut, puetut ja toisiaan halaavat lapset ovat ihan varmasti jokainen joskus räkä poskella, naama punaisena raivosta, toistensa kimpussa ja likaisissa kamppeissa.
Ne levittävät kaiken, sotkivat keittiön ja lattiat ja vessat.
Puhuvat rumia eivätkä tottele.
Sun lapset ei todellakaan ole ainoita tätä laatua.

Vaatteet.
Taas niitä yhteistöillä saatuja. Tosi monilla esim. bloggareiden lapsilla. Ja se on ok.
Mutta pue sä sun lapset niihin vaatteisiin mihin sulla on varaa. Osta kirppareilta, kierrätä kaverin kanssa.
Merkkivaatteet on tosi kalliita, niihin voi vaikka säästää rahaa tai vain haaveilla, tai tehdä super löydön facen kirppikseltä.
Pukeudu niihin vaatteisiin joista pidät, oli ne mitä merkkiä tahansa.
Nauti toisten kauniista vaatekuvista ja inspiroidu jos siltä tuntuu tai lompakko antaa myöten.




Kirjoittelin tämän ihan fiilispohjalta.
Huumorillakin ja pilke silmäkulmassa, mutta ihan oikeastikin.
Ihailkaa toisten asu-kuvia, sisustusta, lomamatkoja ja parisuhteita. Se on ihan okei vaikka vähän kadehtiakin, mutta ei kannata siihen tunteeseen mennä liian syvälle.
Hyväksykää oma arki ja oma kroppa ja oma oleminen ja nauttikaa siitä.
Oli se sitten kiillotettua tai mattaista ❤

T. Äiti joka yrittää laihduttaa muutamaa kiloa, syöttää lapsille pinaattilettuja ja tuntee huonommuutta siitä, haluaisi sisustaa koko kämpän uudelleen ja ostaa ýhden tai kaksikin ihanaa Addun mekkoa ja matkustaa ulkomaille ja olla muutenkin hyvä ja täydellinen.
Et oo niin yksin, mää oon sun kans 👌

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Elämäni urheilulajit







Lapsena ja varsinkin nuorena, en juurikaan harrastanut liikuntaa.
Tai lapsena tuli kyllä liikuttua ihan leikkien parissa, mutta varsinaisesti en harrastanut liikuntaa.

Nuoruuden urheilut koostuivat lähinnä koulumatkan pyöräilemisestä ja sen vastapainoksi Lontoonrae-suklaan ja popcornin mättämistä Harry Potterin kanssa.
Olin se kuuluisa laiha läski.
Painon kanssa ei ollut ongelmaa, mutta kestävyyttä ja lihaskuntoa olisi todellakin voinut ja pitänyt pitää yllä.
Mutta kyllähän me nuoret tiedetään, nukkuminen vie voiton lajista kuin lajista.

Esikoisen mukanaan tuodut raskauskilot pistivät mut vasta tosissaan liikkeelle. Pitkä ja kivinen tie siihen, että pääsin edes vähän lähemmäksi sitä 48kg painoa, mitä olin kantanut ennen vauvaa.
Joo en ole siihen päässyt enää koskaan, enkä pyrkinytkään, mutta nyt just kävin vaa'alla pitkästä aikaa ja musta vähä tuntuu et on ollut vähän liika makea laskiainen tässä pari viikkoa. Ups.

Liikunnan aloitin sauvakävelyllä.
Se oli niihin aikoihin ihan se the juttu. Ja hei, se oli/on tehokasta. Vuosien varrella sauvat ovat johonkin jääneet, lasten pyssyleikkeihin todennäköisesti.
Aika aikansa kutakin, aloin kokeilla muita lajeja.

Ratsastus.
Ihan mielettömän tehokasta liikuntaa, vaikka tiedän että moni ajattelee, että hevonen se vain kyydittää ratsastajaa.
Muistaakseni parhaimmillaan yhden tehokkaan tunnin aikana sykemittari näytti kulutettuja kaloreita 680. Se on aika sairaan paljon!

Spinninki.
Ihan parasta liikuntaa.
Rakastan sitä tunnetta, kun saa vetää itsensä ihan piippuun. Ja tämä laji mahdollistaa sen kyllä.
Kävin vuosien aikana säännöllisesti spinningissä siihen asti kun sairastuin epilepsiaan ja multa lähti kortti. Olin liikaa toisten kyydin varassa, täältä maalta kun keskustaan tulee se vajaa 10km. Ei vain voinut aina päästä.
Ehkäpä aloitan lajin uudestaan vaikkapa ensi syksynä.

Perus jumppa.
Meidän tuossa nyt jo suljetulla entisellä kyläkoululla vedetään sellaista perus jumppaa.
Tykkään kun se on tuossa puolen kilsan päässä. Pääsee kävellen ja lähtö ei aiheuta mitään isompia projekteja.

Kuntosali.
Kävin jonkun aikaa salilla, mutta tiedättekö, se on ihan äärettömän tylsää.
En tykkää yhtään hitaasti ja pitkään treenistä.
Mulla pitää nollasta sataan tulla täysillä hiki ennen ku tuntuu edes siltä, että on urheillut.
Makunsa kullakin, ehkä olin vain väärällä asenteella?

Hiihto.
En olisi koskaan niiden hikisen tuskaisten kouluhiihtojen jälkeen uskonut, että joskus vielä rakastan suksia ja sauvoja.
Veren maku suussa ja happojen polte reisissä ja käsivarsissa. Ah autuus.
Tässä jos jossain se urheilusuorituksen jälkeen tuoma hyvä olo pitää täydellisesti paikkansa.
Siihenkään en muuten joskus uskonut. Siihen parhaaseen fiilikseen urheilun jälkeen.

Jalkapallo!!
Meidän pojat ovat jo monta vuotta käyneet jalkapalloharkoissa ja me jalkkismammat (ja toki muitakin) perustettiin oma LadyFutis-ryhmä.
Olen pelaillut joskus poikien kanssa pihalla ja ala-asteella ollessani paljonkin, mutta enpä muistanut miten huippua se on.
Kahdet reenit viikossa on ihan kohokohta ikinä.
Rentoa höntsäilyä, mutta silti ihan täysillä vedettyä joukkueurheilua parhaimmillaan. I like it.

Juoksu.
Juoksukilometrejä on takana paaaaljon.
Se on helpoin tapa liikkua.
Lenkkarit jalkaan, kuulokkeet päähän ja mutkaista tietä näkymättömiin ja takaisin.
Tänä talvena iltalenkkejä on rajoittaneet sudet. Argh.
Neljän suden lauma on kulkenut tässä pikkuisen liian lähellä asutusta ja muunmuassa ihan lasten bussipysäkkien liepeillä.
Ei paljoa houkuta iltapimeällä lähteä tuonne susien syötäväksi.
Olenkin yrittänyt vapaapäivinä selvitä valoisaan aikaan lenkille.
Syö kai ne päivälläkin mut jos niikseen tulee, mutta valoisalla ne ainakin havaitsee jo kaukaakin.
Toivottavasti häipyisivät kevään ja kesän tullen aterioimaan tuonne erämaahan, saataisiin lenkkeily- ja koulumatkarauha.

Juuri tässä hiihtohikiä kuivattelen maha täynnä esikoisen makaronimössöä.
Sauna lämpiää ja suunnitellaan lasten kanssa jo uutta hiihtoreissua huomiselle.

Hyvää urheilupäivää sullekin!