Surun päivä

Eilinen.

Rakkaamme saattaminen viimeiselle matkalle.

Meillä kaikilla on kova ikävä <3

"Täällä Pohjantähden alla

on nyt kotomaamme,

mutta tähtein tuolla puolen

toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella

aika lyhyt meillä,

siellä ilo loppumaton

niin kuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee

ja itku silmän täyttää,

siellä sydän iloitsee

ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä

jo sydän pieni lennä!

Siellä kun on kotomaani,

sinne tahdon mennä."

Jaakko Juteini

Kausiruokaa

Mämmiä ei taida satokausi-kalenterista löytyä (joka on muuten paras keksintö ikinä!), mutta kausiruokaa tämä on kyllä parhaimmillaan!

Tuntuu ihan hurjalta, että just on koluttu kaapin perukat ja konvehtirasian pohjat viimeisistä joulukarkeista niin saman tien paukahtaa mämmirasiat kauppojen kylmäaltaisiin.
Itse asiassa jo jokunen viikko sitten kiinnitin huomiota, että mämmiä on saatavilla (tai saattaapa tuota olla tarjolla vaikka ympäri vuoden, en ole niin noteerannut) ja vähän niin kuin ekojen glögienkin suhteen, en ihan heti kuitenkaan ostanut.

No tunnestusti olen mitä surkein vastustamaan houkutuksia, varsinkin jos se houkutus on herkun muodossa, joten eipä mennyt montaa kauppareissua kun retkahdin.
Ja nyt on kyllä jo niin mones rasia menossa, että kesäkuntoon ei taideta tänäkään vuonna päästä.
Tai rantakunnossahan ne hylkeetkin on, että se on tietysti ihan sama mihinkä ne tavoitteet asettaa?

Meillä mämmiä syövät kaikki muut paitsi Iskä ja Isoveli.
Muille mämmi toimii jopa niin oivallisena houkuttimena, että eiliset kepab-kiusaukset vilahtivat vips-vaan vatsoihin, kun mämmiä oli tarjolla jälkkäriksi.
Sitä ei varmasti hevillä usko sellainen joka sitä ei saata syödä, mutta meidän tenaviin se kyllä toimii!

Mämmiähän voi vedellä monella tapaa.
Tai siis kaikki sen tietysti lusikalla suuhunsa laittaa, mutta kyytipojissa onkin sitten valinnanvaraa.
Meillä se on FloraVanilla. Tuo kyseinen litku on muuten niin herkkua, että makean tuskassa voisin (Huom! VoiSIN! En ole sitä tehnyt kyllä..muistaakseni..tai ehkä raskaushöyryissäni..) hörppiä suoraan purkin suusta. Oi nam.
Myös ihan oikea kerma on tosi hyvää, vaniljakastikkeella pääsee vain himppasen kevyemmin tuosta herkkuhetkestä, jos sellaisia kaloriasioita haluaa ajatella.
Vaniljajäätelö sopii myös erinomaisen hyvin. Ooo, kuolen.

Yksi asia on ehdoton ei mämmin suhteen.
EI SOKERIA!
Se on niin ällömakeaa muutenkin, että sitten jää minultakin kyllä syömättä jos sokeria vielä lisätään.
Mutta suotakoon sokerointi sitä haluaville.

Taisin vilaukselta nähdä tuossa iltapalaa laittaessani jotkut rasianjämät tuolla jääkaapissa.
Se taitaisi olla sitten iltamämmin aika.

Ei kesäkeittoa!

Meillä on tässä muutaman viikon sisään ollut kolmen lapsen neuvola.
Ensin 4-vuotiaan, sitten 2-vuotiaan ja tänään 6-vuotiaan.
Neuvolan vakikysymyksiin kuuluukin, miten lapsi syö? Ja mitä.
Siitäpä inspiroiduin hieman avaamaan meidän perheen syömisiä.

Tosi asia on se, että meidän muksut ovat noin kolmevuotiaiksi asti istuneet ruokapöydässä suut auki kuin linnunpojilla, ja ruokaa on sen kun saanut lapata menemään.
On syöty perunat ja kasvikset, kastikkeet, laatikot ja kiusaukset, kunnes yhtäkkiä alkaa se hyihyttely.
Erittäin pahaksi se on äitynyt sitten siinä vaiheessa kun kouluruokailut on astuneet kuvioihin.

Nykytenavilla on ilmeisesti erikoisen hienostuneet makunystyrät tai paha asennevika kun ruoka ei maistu, nimittäin muistan että me kyllä aikoinaan aina kouluruoka pisteltiin menemään ääntä kohti siinä missä kotiruokakin, eikä sen pahuudesta tai hyvyydestä mitään sen kummempaa numeroa tehty. Paitsi muuan kasvis-kala-juusto-hässäkkä saa edelleen mahalaukkuni kouristelemaan (terveisiä äidille!).
Eihän se nyt aina mitään herkkua ollut, mutta sitä syötiin ja thats it. Voi tässä tietysti olla jotain aika kultaa muistot-juttuakin, mutta näin minä muistelisin.

Nyt kun katselen koulun tulevan viikon ruokalistaa, totean että jahas, meidän Risto se ei ensi viikollakaan taida syödä kuin näkkäriä.
Oikeasti.
Ja kun pakottaa ei voi, eikä sillä että haluaisin edes, mutta se siitä kasvispihvi-kesäkeitto listasta sitten. Ja tässä kohtaa myös heitän ihmetykseni ilmoille, onko siellä koulussa pakko tarjota esimerkiksi sitä kesäkeittoa, mitä noin 1/100 ihmisestä oikeasti pitää hyvänä ruokana?
Tarjoaisivat semmoista ruokaa mikä tenaville kelpaa, hävikkikin olisi kummasti pienempää.
Hirvittää nimittäin ajatellakaan, mihin esimerkiksi se kaikki kesäkeitto tungetaan, kun koululaiset rouskuttavat vain näkkärilaatikot tyhjiksi sinä päivänä?
Esikoinen kehui viimeksi kesis-päivänä, että heidän luokasta ei syönyt kukaan.
Tiedän että jotkut varmasti siitä jopa tykkäävät, mutta meillä sillä saa aikaan vain yökkäys-ääniä.

Palataanpa takaisin kotiruokaan.
Meillä tarjotaan tosi perus-safkaa. Pastaa, jauhelihaa, kastikkeita, kanaa, riisiä, keittoja ja perunaa. Lisäksi niitä kasviksia tai salaatteja.
Jokainen tykkää jostain. Mutta lähes aina jonkun mielestä myös joku on hyihyi.
On oikeastaan mahdotonta tehdä sellaista, mikä aina kelpaisi kaikille. Niinpä jos et syö niin sitten poistut pöydästä eikä ruokaa ole tarjolla ennen seuraavaa ateriaa.
Eikä pussillista leipää myöskään vedetä jos lautanen ei ole tyhjä, eikä välipaloilla mopoilla mahdottomiin!

Välillä tuntuu että onko sitä liian ankara, mutta jotenkin haluaisin että lapseni oppisivat kunnioittamaan ruokaa, ettei se ole kaikille mikään itsestään selvyys että sitä on joka päivä pöydässä. Ruokaa ei sanota paskaksi tai muuta sellaista, vaan maistetaan edes vähän ja sitten vasta päätetään onko tämä hyvää vai ei.

Minkälaisia ruokaperiaatteita teiltä löytyy?

Ps. Yksi asia missä itsellä löytyy petrattavaa on ehdottomasti lasten ottaminen mukaan kokkaamiseen.
Mutta kun se sotku.

Ystäväkirja-haaste pikkuihmiselle

Sain Äiti ja Melukylän lapset-blogin Terhiltä kivan, erilaisen haasteen.
Haasteessa esitetään kysymyksiä pikkuväelle ja sekös vasta on hauskaa!
Itse esitin kysymykset meidän neljävuotiaalle, joka ensin epäröi ettei osaa vastata oikein.
Oletti tietysti, että kyseessä on jokin koe suorastaan, mutta kun yritin selittää minkälaisista kysymyksistä on kyse, hän silmin nähden rentoutui (ts. hyppi pitkin seiniä kuten yleensäkin!).
Kuvien ottaminen oli tietysti just niin haasteellista koska kaveri oli milloin katossa, milloin matossa.
Hän on varsin elossa oleva tapaus <3.

Nimi (oikea tai jolla esiinnyt blogissa) ja blogin nimi?
(Naurua) Helppo! Marius. (Blogin nimi ei muistunut mieleen, ehdotti Logia)

Ikäsi
(Jälleen kikatusta, jännitystä lienee ilmassa) Neljävuotiaan ikäinen. Eikoo äiti helppoja vastauksia. (Nimenomaan)

Parasta just nyt?
Jäätelö. (Jota on kyllä syöty viimeksi ehkä kesällä..)

Lempiruoka
(Kuin apteekin hyllyltä) Nuudelit!! (Pikkusisko hokee vieressä, nuunelipää nuunelipää..)

Lempijuoma
(Pikkusisko hokee, empiooma empiooma..) Limppari.

Suosikkileikkini
Legoilla leikkiminen, koska me rakennettiin Saagan kans se hieno talo. Eikö ookki äiti se aika hieno?

Harrastukset
Emmää muista. Mutta sitte ku mää oon iso niin meen kans poikakerhoon niinku Raipeki.

Idolini
(Kiertää laturin johtoa kaulan ympärille, pientä kyllästymistä havaittavissa..Ei saa tehdä noin!)
Nooo..öööö..mää rakastan Iisaa, koska Iisa on niin ihana.
ÄITI! <3

Valitse parempi vaihtoehto:
Potta/Vaippa Vaippa!! Hervotonta kikatusta.
Auto/Juna Kummatki
Kukkakaali/Parsakaali Hyyyyyi kumpikin! (Olipa ylläri..)
Lämmin/Viileä Kylmä
Oma sänky/Äidin kainalo Hihitystä jälleen..oma sänky!

Aika mainioita nää pikkukaverit.
Naurettiin ihan kippurassa, kun Pikkuneiti innostui toistamaan vastauksia perässä omilla sanoillaan.
Ihania päivän piristyksiä tämmöiset.

Haastan seuraavat bloggaajat lapsineen mukaan:

Raidoilla-blogin Anniina
Puhekuplia-blogin Kupla
Perheentuvalla-blogin Janica


Nöpsyn ystävänkirja -blogihaasteen säännöt:

– kerro, kuka bloggaaja haasteen sinulle antoi ja mistä blogista

– vastaa blogipostauksessa annettuihin kysymyksiin

– haasta muutama blogilapsi tai -perhe vastaamaan kysymyksiin

– ilmoita haastetuille, että heidän on haastettu

 

 

Aamumummo

 

Nyt on kyllä kuva niin kaukana tekstin sisällöstä, ettei oo tosikaan.

Todellakin voi tekstin loppuun lisätä sulkuihin, (jutun kuva ei liity mitenkään tapaukseen.)

Mutta koska teksti ilman kuvaa tai kuvia on mahdottoman tylsä, ja kuva joka ei liity tapaukseen vielä tylsempi, niin valitsinpa tähän nyt sitten ensimmäisen kuvan joka vastaan tuli kansiosta.

Tylsää!

 

Mun asia tälle päivälle on siis aamumummo. Ja se ei muuten oo tylsä!

Tarina menee näin:

 

Herään töihin 4.20.

Lähden kotoa 4.47.

Olen työpaikalla 4.57.

 

Siinä kello 4.49 tienoilla ajan liikenneympyrään, josta poistun kolmannesta ulosmenoliittymästä (vai mikä se ny o?) ja ajan hiljaistakin hiljaisemman keskustan läpi.

Olen alikulussa noin 4.50 ja joka aamu oikealla puolen tietä, pyörätiellä, viuhtoo menemään mummo. Joka aamu, siis ihan joka ikinen aamu.

 

Ensimmäisiä kertoja kun mummon bongasin vähän vaille viis YÖLLÄ lenkillä addun tuulipuku lepattaen, olin ihan että eiiiiiii...et oo tosissas!

Miten ihmeessä kukaan, kukaan kaikki inkkarit kanootissa omistava elollinen ihminen lähtee lenkille siihen aikaan aamusta? Niin odotan mummoutuvani, että ymmärtäisin näiden iäkkäiden naisihmisten ajatusmaailmaa. Pysykää nyt hyvät mummot sängyssä kun voitte!

Nimittäin siinä vaiheessa kun elämäni olen herännyt keskellä yötä töihin ja se lysti loppuu, niin en todellakaan aio kello viideltä muuta kuin korkeintaan kääntää kylkeä. Niih.

 

Alkujärkytyksestä toivuttuani, aamumummo kuuluu yhtä paljon mun aamurutiiniin kuin kuppi kahvia.

Arvaatte varmaan mikä shokki oli, kun mummoa ei kerran ollutkaan tien päällä.

Joko se oli tuhissut pommiin, lähtenyt ilman lupaa vartin aikaisemmin ja oli jo mennyt kun minä lähdin tai ehkä sen oli vaikka flunssa kaatanut petiin niin ettei paljon tuulipuku meinaan inspiroinut.

Ei voi tietää.

 

Joka tapauksessa aina kun lähden töihin, odotan koska valkoiset raidat näkyy.

Aamun paras hetki.

Kylänraitilla vain minä, ja mummo.

(Kerran näin ketunkin. Just ennen liikenneympyrää. Mutta ääh, ei se ollut mitään verrattuna mummoon!)

 



14.2

Tuntuu jotenkin pää tyhjältä.
Tuntuu ettei oikein irtoa mitään järkevää tekstiä.
Tuntuu että kuvatkin ovat jotain ihan muuta mitä ajattelin.
Mutta yritänpä kuitenkin saada kasaan edes muutaman järkevän sanan.
Väsyttää.

Viikon ainoa päivä ettei ole töitä eikä koulua, aikaa siis olla oman porukan kesken.
Tehtiin "retki" raksalle, haettiin noutoruokaa matkaan ja ajeltiin sinne remppapölyn keskelle syömään ja sen jälkeen laskettiin pulkkamäkeä ja oltiin lumisotaa.

Tämän päivän pysäyttävin lause tuli ekaluokkalaisen suusta.
Äiti, mun mielestä kaikkein siisteintä ikinä oli kun te iskän kans olitte meidän kaa lumisotaa!

Tunsin hetken kaameaa syyllisyyttä siitä, että meidän elämä on tällä hetkellä niin kiireistä rempan takia, ettei yhteisiä koko perheen hetkiä juurikaan ole. Tunsin niin ison piston sydämessäni, että hetken kaduin tätä koko tilannetta ja itku melkein kuristi kurkkua.
Sitten kuitenkin olin armollinen itselleni ja käänsin asian positiiviseksi.
Meidän lapset ovat loppujen lopuksi niin vähään tyytyväisiä.
Siihen, että mennään pulkkamäkeen, pelataan sisäjäkistä tai luetaan yhdessä <3
Olen heistä ihan käsittämättömän ylpeä ja kiitollinen, jokaisesta.

Siihen tyytyväisyyteen riittää myös hetki sylissä, tukan pörröttäminen ohimennen tai luja halaus.
Olen siinä ehdottomasti parempi kuin sanoissa.

Virtuaalinen ystävänpäivähalaus teille lukijoillekin <3
Pitäkää kiinni niistä rakkaista keitä siinä ympärillä on.

Torstaina

Miten ihanan kiva tämä tauti.

Ihan ihme puolikuntoista väkeä täällä edelleen.
Yhdellä on taas kuume ja yskä ihan mahdottoman kova.
Toinen oli jo pari päivää "terveenä", kävi päivän koulussa (hei vain kaikki kenet on tartutettu!) ja taas tuli uusi kuumepäivä. Itselläni on myös yskä puskemassa päälle, välillä on niin kuumeinen olo (mutta silti vain parina iltana ollut vähän lämpöä) ja veto pois.
Perheen kolme miesväen vanhimmaista eivät ole oireilleet ollenkaan..ainkaan vielä.
Että silleesti ei tylsistymään pääse, kun ei tosiaan tiedä mikä on tilanne hetken päästä!
Jos tuota nyt ikinä muutenkaan tietää oikeasti.

Tässäpä sitä sitten istutaan ja ihmetellään, että ollaanko tässä sairaana vai ei, tohtiiko tästä nyt mihinkään ihmisten ilmoille vai ei, jne..
Ollakko vai eikö olla? Sitä on totisesti tässä jahkattu viime päivät.

Muuten ollaankin vain kitisty leikitty, kitisty syöty, kitisty nukuttu, ja sanoinko jo? Kitisty.
Kitinä tuntuu olevan olennainen osa tätä flunssaa. Oire ilmennyt myös niillä kenellä ei varsinaisesti ole itse tautia diagnosoitu. Kitinän jatko-oireena myös yleinen tyytymättömyys ja tylsistyminen.
Tarttuvia oireita nuo lisäoireet.

Nyt just tällä hetkellä on kuitenkin rauha maassa.
Pikkuveli lähti Iskän kanssa remppaamaan, Pikkuneiti on päikkäreillä ja Kolme Muuta tuhoavat aivosolujaan pelikoneilla.

Nyt olisikin oiva hetki keittää kuppi kahvia ja napata kyytipojaksi pari Fazerin sinivalkoista.
Se on nimittäin aina hyvä idea <3

(Kuvissa tänään pala huonetta, jonka on vallannut Frozen, mun uudet lettileggarit joilla nyt voin sulautua samistelevan tyttöjoukkoni jatkoksi, Pikkuneidin Pezz/Pets-leikki joka on jatkunut kitinän säestämänä jo monta päivää sekä ikuinenpäättymätön Projekti Pyykki.)

Kiukkua ja kaurapuuroa

Mikä merkitys onkaan ruualla ja etenkin aamupalalla, se tuli taas tänään todistettua!

Meillä oli tänään neljävuotiaan lääkärineuvola puoli yhdeltätoista, ja hei, se on meidän mittakaavalla tosi aikaisin. Meillä nimittäin normi aamuina nukutaan helposti kymmeneenkin, joten siinäpä ei sitten enää ehdikään mihinkään.
Jouduin siis poikkeuksellisesti herättämään pikkuiset, että ehditään...eikä me siltikään oikein ehditty.
Salaa säälin niitä äitejä ja isiä jotka joka aamu joutuvat kellon kanssa juosta, että jokainen ehtii kouluihinsa, töihinsä ja hoitoihinsa. Ei nimittäin käy kateeksi!

Sen lisäksi, että tuli hieman hoppu, pikkuväki ei oikein innostunut aamupalasta.
Toinen söi varmaan desin jogurttia ja vähän mysliä ja toinen mango-piltin. Eikä vaikka kuinka koitat tuputtaa, niin kumpikaan suostu enää syömään muuta.
Itse hörppäsin vain kahvin ja palan leipää, tiesin että jossain vaiheessa kostautuu, mutta kun oli siinä kaikkea muutakin.

Ulkona oli (ja on edelleen) ihan karmea sää.
Vettä losotti taivaan täydeltä, piha oli kuin luistinrata ja kaiken kukkuraksi saatiin kunnia ajella neuvolaan meidän kakkosautolla, joka romuläjänäkin tunnetaan.
Sellainen mihinkähän tässä tohtisi istua-auto tai mikäköhän tuo paukaus oli-auto.
No, jännitysmomentteja oli ilmassa.
Ja kun olin raahannut kaksi lasta ja painavan laukun kainalossani yli kahden liukkaan pihan sinne neuvolaan saakka, vesi valui jo pitkin selkääni ja totesin, että se vaatekaapin paksuin neule oli todellakin liikaa +4 asteen kelillä.

Ja siinä vaiheessa kun selvittiin lääkäristä ja saatiin koululaiset kyytiin (jännitin koulun pihalla, että koskakohan tämä ooppeli räjähtää!) ja ennen kuin oltiin kotona, oli yksi jos toinenkin matkalainen vähän kärtyisenä.
Siispä äkkiä puuro tulille ja kyllä helpotti kun sai lapata ison lastin ruokaa kiduksiin.
Ruoka on niin parasta ja tärkeää.
Meillä ollaan kyllä niin äkäisiä ja pahalla päällä jos ruokaa ei tule ajallaan.
Tässäkin olisi ehkä pitänyt vielä ennakoida niin, että olisi ehtinyt sen puuron syödä ennen ku lähdetään liikenteeseen.

Nyt jaksaa taas Aho ja Vehviläinenkin pelata.

Mekin saatiin se!

Viime viikkojen aikana puheen aiheena on ainakin täällä meilläpäin ollut vahvasti kuume.
Sitä tuntuu olevan joka torpassa, ja se leviää kuin mitä parhain juoru.
Me säästyttiin siltä tähän asti.

Pikkuveli aloitti keskiviikko iltana ja lopetti perjantaina. Isosisko aloitti perjantai aamuna ja tänään mittari näytti jo ihan kohtuullista lukemaa. Pikkuneiti aloitti eilen illalla, ja viime yönä ja tänä aamuna kuumemittari paukutti semmoiset numerot, ettei muuten pitkään aikaan meidän perheessä ole tuollaista lukua nähty!

Se on kova tauti tuo kuume.
Se pisti pienen oksentamaankin yöllä, tiedättekö sen tunteen kun heräät siihen, että toisesta päästä taloa kuuluu Ääiitiii!!! Yöööökk..
Todennäköisesti oksentaminen johtui vain kuumeen rajusta noususta (meillä Kakkonenkin tyylilleen uskollisena yökkää aina kun kuume alkaa nousta), mutta oksensi joka tapauksessa ja se on kyllä niin syvältä. Argh.

Loppuyön tuo tulikuuma pikkuraukka nukkuikin (tai siis pyöri, säpsähteli, huitoi ja inisi) meidän sängyssä, mikä onkin muuten aika harvinaista meidän perheessä. Ei olla meinaan perhepetejä juurikaan harrastettu ja voin kertoa, että oli tosiaan aamulla sellainen olokin, että mun tyynyllä oli yöllä jotain muutakin kuin oma pää.
Tai siis sekin oli tosiaan loppuyön ihan patjalla vaan, kun tämä kuumana hohkaava ihmislapsi ryöväsi mun paikan lisäksi myös mun tyynyn ja mun pätkän peittoa.
Olin niin jumissa aamulla, että ois jäsenkorjaajaa tarvittu!

No meidän synttärijärjestelyt meni tältä viikonlopulta sitten mönkään, toivotaan ettei tauti viivy kauan ja ensi viikonloppuna päästäisiin sitten juhlimaan tätä kaksivuotiasta.

Me ei olla muuten enää vuosiin otettu influenssa-rokotteita, ja ihan muutamilla sairasteluilla ollaan menty talvi toisensa perään. Itse en henkilökohtaisesti hirveesti innostu noista rokotteista, perus rokotteet tottakai on otettu, mutta ylimääräisiä ei oikeastaan koskaan.
Sikainfluenssa-rokote taitaa olla ainut minkä otin itse kun olin silloin raskaana ja se myös otettiin silloin muillekin. Ymmärrän toki sen, että ns. riskiryhmään kuuluvat näitä rokotteita ottavat, mutta muuten..onko vähän turha kuitenkin?

Käyttekö te joka vuosi piikillä?
Joko teillä on tämä kuumetauti sairastettu?

Ps. Kestäkää näitä jatkuvia tulppaani-kuvia. Ne on vain niiiiin nättejä just nyt <3

Heipä hei taas!

 

 

 

 

Mikä viikko!!

 

On ollut kyllä yhtä aikaa siistiä ja uuvuttavaa.

Leivonnaisia on syntynyt kovaa tahtia monta päivää ja loppuhuipentuma kaikkien laskiaispullien (tai paskiaispullien kuten meidän neljävee veisteli) ja Runebergin torttujen jälkeen oli hautajaisväen ruokkiminen.

Tosiaan sen lisäksi että työpaikkani on kotileipomo, se on myös pitopalvelu, eli työnkuvaan kuuluu myös keikat ristiäisistä-hautajaisiin, kaikkea siltä väliltä.

 

No tässä sitä ollaan kuitenkin elävien kirjoissa eilisiltaisen uhkaavan koomaan vaipumisen jälkeen, kunnon yöunia ei voita mikään. Aamulla oli kohtuullisen tukkoinen olo, ja vessan peilistä kurkki sellainen mörkö, että jos tänään olisi pitänyt keittoa jakaa väelle niin olisi saattanut yksi jos toinenkin lihapala juuttua kiduksiin.

En uskaltanut edes aamupuntarille nousta, yksistään turvotuksesta olisi taatusti vaaka näyttänyt viisi kiloa enemmän kuin pitäisi. No vitsi.

 

Ihana olla nyt kotona.

Maanantaina illalla käyn pari tuntia töissä, muuten oonkin koko ens viikon kotona.

J:llä on kouluviikko, joten aamusta en sit pääse töihin.

Meillä on nyt tällä hetkellä sellainen järjestely, että miehen koulu on ns. etusijalla, ja mä käyn sit töissä kun koulupäiviä/iltoja ei satu olemaan.

Se sopii meille nyt oikein hyvin, lapsia ei tarvitse viedä hoitoon, mutta kuitenkin saan tehdä töitä tähän tilanteeseen ihan riittävästi.

 

Siinä vaiheessa sitten kun J:n koulu loppuu, on varmasti uudet kuviot edessä.

Mutta siihen taitaa olla osimoilleen kaksi ja puoli vuotta aikaa. Meidän juniori on sitten jo neljä!

Huh miten hullua.

 

Tulipahan tässä mieleeni sellainenkin asia, kun joku saattaa joskus ihmetellä miten sitä jaksaa lähteä pienten lasten äitinä töihin. No joissakin tilanteissa toki raha pistää liikkeelle ja voi olla niin sanotusti pakko lähteä.

Meille se raha ei ollut ensimmäinen syy töihin lähtöön, vaan se että halusin itse jotain kokeilla välillä muutakin kuin kotona oloa. Ja sillä tiellä ollaan edelleen, oon säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt töitä kohta kolme vuotta. Ja pakkohan tässä on myöntää että kyllä se tilipäivä on ihan jees.

Koska näillä meidän äitien rahoilla (toki tämäkin on muualla asuvien mielestä luksusta) ei tee paljo paskaakaan, näin suoraan sanottuna.

 

Yksi huomioon otettava asia on se, että jaksan paljon paremmin olla kotona lasten kanssa, kun välillä pääsen töihin. Kun saa töissä tehdä mieleistä hommaa, on aikuista seuraa, tai joskus saa olla ihan yksinkin omien ajatusten kanssa, niin kyllä kotona sitten jaksaa paremmin taas keskittyä lapsiin ja heidän vaatimuksiinsa. Meille tämä sopii oikein hyvin.

 

Mutta nyt jaaritukset sikseen, lähti ehkä vähän luisumaan ojaan tässä tämä teksti ja rönsyilemään asiasta toiseen, mutta sen siitä saa kun hylkää blogin melkein kokonaiseksi viikoksi.

Mun piti itseasiassa kirjoitella meidän uusista tulokkaista, mieheni ja lasten leipomuksista ja neitien peilihassutteluista, mutta kertokoot kuvat sen puolestani.

 

Hyvää viikonloppua <3

Vitamiinikuurille

Tännekin kertoilin siitä, miten mulla on ollut erinäisiä oireita pitkin syksyä ja nyt alkutalvesta.
Joten nyt on diagnoosin paikka. Tai olisi, jos sellaisen olisin saanut, toisaalta onni etten saanut. Ainahan se on parempi ettei ainakaan mitään vakavaa löydy.
(Tosin lääkäri ystävällisesti yritti diagnoosiksi pipiä päässä, mutta kieltäydyin siitä kohteliaasti, koska en missään vaiheessa ole kokenut olevani masentunut tai ahdistunut tai mitenkään henkisesti väsähtänyt).

Pääsin siis ensin sairaanhoitajan juttusille puhelimen välityksellä ja hän sitten laittoi lähetteen perus verikokeisiin.
Tulokset olivat ihan hyvät.
Ei poikkeavaa sokereissa, ei kilpirauhasissa eikä hemoglobiinissa (ja mitä niissä nyt kaikkea mitattiinkin). Ainut minkä lääkäri mainitsi, oli joku punasolu-arvo, joka oli niukasti yli alarajan.

Sain kuitenkin vielä ajan ihan lääkärillekin, joka vielä tutki tosi perusteellisesti, kyseli ja niin poispäin. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt miten kiinnostunut hän oli kuitenkin mun asiasta, istuin vastaanotolla lähes tunnin.
No siinäkään ei kuitenkaan ilmennyt mitään muuta, kuin että verenpaineet olivat turhan korkeat, mikä yllätti aika isosti. Oon aina kuvitellut että omistan mieluummin matalan verenpaineen (no, ne on ilmeisesti raskausaikoja ollut ne).

Sitten tulikin koko reissun yllättävin osio.
Lääkäri kyseli ruokatottumukset ja liikkumiset. Kerroin ruokavalioni olevan ihan normaali, kohtuullisen terveellinen (joskin syön aika vähän) ja liikkuvani 4-5 kertaa viikossa (noin, välillä vähempi, välillä enempi) aika rankkaa liikuntaa (juoksu, ratsastus, spinninki..).
Lääkäri siihen totesi vain, että olenko ajatellut että liikkuisin liian paljon ja liian kovaa!?
Suhteessa siihen esimerkiksi, että syön ehkä paljon liikkumisen kannalta liian vähän, vaikka terveellisesti koitankin puputtaa.
Eli toisin sanoen kroppani kävisi jonkin sortin ylikierroksella, ja energiaa ei riitä tarpeeksi kaikkeen touhuamiseen ja sen myötä unen laatukin on saattanut heikentyä, ja siksi väsyttää vaikka vetäisi kellon ympäri unia.

Tulipa siinä sitten vitamiinitkin puheeksi, ja ajelinkin sitten apteekin kautta kotiin vitamiinit mukana.
Nyt sitten koitetaan höllätä urheilun saralla, syödä reilummin (argh mikä yhtälö, vaan pitää muistaa että terveellisesti!), nukkua aina kun voi ja toivoa parasta! Jos oireet ei helpota kevättä kohti, niin mahdollisesti jatkotutkimukset, laajemmat verikokeet ym. sitten otetaan seuraavaksi mukaan kuvioihin.

Verenpaineita pitää nyt myös mittailla ja tsekkailla, sekin vaiva kai johtunee sitten siitä kaikesta fyysisestä kuormituksesta, jota kroppaan on kertynyt..

Tuntuu kyllä hullulta ja toisaalta haikealta olla lähtemättä joka välissä lenkkipolulle, koska se on niin henkireikä tässä kaikessa tohinassa.
Mutta ehkä ne juoksulenkit voisi vaihtua vaikkapa kävelylenkkeihin tai rauhallisiin kotijumppiin.

Tämmöisiä kuulumisia tänään.
Kevättä odotellessa, valoa, lämpöä ja uutta energiaa!
Mä oon onnekseni sitkeää tekoa, en kovin herkästi mene nurin, tai nousen kyllä nopeasti ylös ja hihkaisen, ei sattunut yhtään!

Ps. Kerroinko jo teille, että meillä taas haudotaan?
Tai siis se on jo niinkin hyvällä mallilla, että tänään kun tulin töistä niin kaksi pientä ruikkuista tipua oli jo kuoriutunut. Tuolla niitä taas piipittää! Että ne on söpösiä.
Nämä poikaset onkin nyt meidän omien kanojen jälkeläisiä. Aika siistiä!