lauantai 29. huhtikuuta 2017

Askel, askel, kyykky!









Tiedättekö miksi omistan kaksi niin isoa pakaraa, eli yhden jättipyllyn?

Ei, en suinkaan tarkoita tässä sitä, että tykkään niin paljon karkista, vaan sen vuoksi, koska joudun kyykkimään ihan koko ajan. Siis ihan koko ajan. Ja kulkemaan portaita sata kertaa päivässä ja kyykkimään niissäkin. Eihän nyt kenenkään persaus semmoista kestä, todellakaan. Eikä kyllä tieten semmoista karkinsyöntiäkään, oon kuullut.

Katsokaas kun se menee näin.
Herään aamulla ja ensimmäisenä kyykin olkkarin lattialta kaikkien yövaatteet ja vien ne yläkertaan.
Kyykky, portaat ylös, portaat alas.
Sitten laitan aamupalaa ja kyykin nostamaan pöydän alta leivän.
Sitten kyykin pyyhkimään kaatuneen maidon.
Sitten kävelen kellariin viemään likapyykit, portaat alas, ja sitten yläkertaan hakemaan puhtaat housut sotkijalle, kun niitä ei kellarissa sattunut olemaan, portaat ylös ja portaat alas.

Poimin maasta Aku Ankan, kyykky. Nostan viidennentoista kerran olkkarin sohvatyynyt takaisin sohvalle, kyykky, kyykky, kyykky.
Pyykkikone piippaa kellarissa, portaat alas ja portaat ylös.
Eteiseen en edes uskalla poiketa kun siellä saa nostella ja kyykkiä ja nostella ja kyykkiä. Huh.

Niin..
Tarviiko sitä sitten ihmetellä, että housuntakamusta kiristää ja vaseliinia kuluu tölkki ennen kuin saa slimfitit vedettyä päälle?
Tarviiko sitä sitten ihmetellä, että Kim Kardashian soittaa ja kysyy vinkkejä muhkean pepun kasvattamiseen? Ei tarvi, ei.

Ehkä minä sitten hommaan sen hissin, tai ehkä minä koulutan sitten lapseni niin että he eivät jätä mitään mihinkään lojumaan...en oo kyllä koskaan semmosista lapsista kuullut, mutta ne ois sitten niinku eka lajiaan?
Tai ehkä minä jatkan vain niin kuin tähänkin asti, (nosta lehti, nosta huulirasva, nosta harja, nosta pompula, nosta lelu, nosta tyynyt, nosta takki, nosta hanskat, nosta nosta nosta..) ja olen parin vuoden kuluttua maailman kahdeksas ihme. Pistän rahoiksi ja leikkautan takapuoleni takaisin kokoon 34/36.
Tai ehkä mun pitäis lopettaa se karkin syönti? Helpompaa kuin leikkaus, luulisin. Ja tulis tosi edullisekski.

No niih, menipä taas.
Mutta tämmösiä mää täälä mietin. Ku töihinki pitäis kohta lähtiä. Niih.



maanantai 24. huhtikuuta 2017

24.4


Mikä viikon aloitus.

Sunnuntain ja maanantain välinen yöelämä oli varsin levoton.
Itsehän olisin viettänyt sen nukkuen mitä makeimmin, mutta meidän kolmevuotias päätti fiilistellä ja pitää muitakin samalla hereillä.

Olen taatusti yksi herkkäunisimmista ihmisistä.
Ei tarvi kun jonkun kääntää vintissä kylkeä niin johan havahdun kuuntelemaan, että kenellä nyt on hätä. Yleensä kyllä nukahdan uudestaan, paitsi jos joudun nousemaan ja viemään vettä, käyttämään pissalla tai vakuuttamassa ettei mörköjä ole olemassa, silloin saatan virkistyä niin että en saakaan heti unta.
Siksipä viisaasti tönin sängyn toisella laidalla retkottavan kaverin (joka miehenänikin tunnetaan) puolestani nousemaan ylös, koska hän joka tapauksessa ei aamulla muista käyneensä missään.

Noin kello kaksi yöllä Pikkuneiti huusi äitiä eikä halunnutkaan enää nukkua, ainakaan omassa sängyssä, joten hänen korkeutensa hiipi tyynynsä kanssa meidän sänkyyn.
Ei siinä mitään, mutta hetken päästä ovella oli jonoksi asti meidän petiin saapuvia, joten otin suosiolla jupisten ja puhisten puhelimeni ja painuin yläkertaan vapautuneeseen sänkyyn jatkamaan uniani, joita ei kyllä enää ollut.
Hitsi se ottaa pataan kun tiedät, että parin tunnin päästä soi kello, etkä vain saa unen päästä kiinni.
Kuuluu kahinaa, kuuluu naksahduksia ja kuuluu tuhinaa joita kuuntelet onnesta virkeänä (ei kun raivosta masentuneena) ja tosiaan, kuuluupa vielä pienet tassuttavat askeleet kun juniori on päättänyt väkisin nukkua kanssasi samassa sängyssä tämän yön.
Paitsi että käännytät reppanan huoneen ovelta takaisin, jolloin tyyppi kömpii ensin omaan sänkyyn ja sitten kolinasta päätelle takaisin alakertaan ja nukahdat juuri siihen hetkeen kun mietit, mihinkähän se yksi nyt päätti sitten uniaan mennä jatkamaan.
Töihin tuli mitä hellyyttävin kuva pitkin poikin meidän sänkyä retkottavasta pikkutytöstä, joten mitä ilmeisimmin hän palasi sinne mihin oli hetki sitten tyynynsä, unikaverinsa ja uniharsonsa asetellut.

Kun kello soi herätystä, sun mielessä pyörii just tuo yläkuvassa oleva lause.
Onks pakko?
Mutta, kyllä se taas siitä päivä käynnistyi. Ja kotiin tullessa nauratti, vaikka lähteissä lähinnä itketti.

On se semmoista tämä elo.
Ikinä ei tiedä mimmonen yö tai päivä sieltä on tulossa.
Ajatelkaa miten tylsää olisi jos ei olis lapsia.
Joutuisi yönsäkin nukkumaan ilman mitään teattereita, ai hirveetä!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ihania lukuhetkiä



Meillä luetaan paljon.
Tämän hetken kolmevuotiaan suosikkikirja on Hanhiemon Satuaarre. Myös Hanhiemon Iloinen lipas, tämä runokirja, on suosittu.

Äiti lue uuelleen se kilvet-juttu!
En tiedä mistä johtuu, mutta lapset tarttuvat juuri näihin kohtiin joista itsellä tekisi mieli hypätä yli.
Miettikääpä oikeasti näitä vanhoja kunnon satuja.

Punahilkka

Susi syö isoäidin elävältä ja yrittää syödä myös pikkutytön, mutta onneksi puunhakkaaja sattuu juuri paikalle kirveineen ja tappaa ryskäyttää suden tuosta vain ja avaa vielä kaupan päällisiksi suden vatsankin siinä niin. Varsinainen teurastus.

Lumikki

Ilkeä äitipuoli tekee kaikkensa tappaakseen Lumikin.
Käyttää niin palkkamurhaajaa (metsästäjä) kuin myrkyttämistäkin (omena).
Olisivat hei oikeasti menneet johonkin äiti-tytär-terapiaan.

Tuhkimo

Äitipuoli ja siskot kiusaavat Tuhkimoa niin hirveästi, että joku Kivakoulu-kampanja ois kyllä tarpeen. Henkistä ja fyysistä rääkkäämistä niin että ihan itkettää.

Fakta on se, että jos jotakuta ei kiusata, syrjitä tai muuten laiminlyödä jättämällä jonnekin metsään, niin joku yrittää murhata, tappaa, ampua, myrkyttää tai vaivuttaa ikiuneen.
Heikommalla alkaa vatsa mennä tässä kohtaa sekaisin ja yöunetkin saattava jäädä vähiin, vai mitä?
Jos ajatellaan näin aikuisten oikeasti.
Mutta! Lapsethan ne ovat tässäkin niin yksioikoisia. Se riittää, että tarinassa käy lopulta hyvin. Prinsessat saavat prinssinsä ja paha palkkansa. Siihen se kai perustuu tämä homma.

Joka tapauksessa sadut ovat ihania, hassuja, opettavaisia ja vähän jännittäviäkin joskus.
Siinähän se niiden suola on.

Me jatkamme edelleen Hanhiemon lukemista.
Jos pienin saa valita, luetaan Punahilkkaa, Kolmea pukkia tai Olki, hiili ja papua.
Isommat valitsevat usein Susi!Susi tai Piparkakkupoika tai Ruma Ankanpoikanen.
Kaikissa kuollaan, tullaan syödyksi tai nokitaan puoli kuoliaaksi, mutta satua se vain on.

Luetaanko teillä?



keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kävin kaupassa..


..ilman rahaa.

Eilen ärsyynnyin ihan totaalisesti.
Meillä meni hevostelut päivällä pikkuisen pitkäksi, niiden kanssa touhutessa ei muista ikinä seurata kelloa, ja yhtäkkiä olikin jo kello niin paljon että olisi pitänyt kovaa kyytiä alkaa väsäämään ruokaa.
Siinä oli vain yksi mutta, ei ollut mitään ruokaa mitä väsätä, joten ihan vauhdilla kauppaan!

Äkkiä vaihdoin tallikamppeet veks, keräsin kauppakassit kainaloon, kurkkasin jääkaappiin puuttuvia juttuja tsekaten ja lähdin huristelemaan noin 8km matkan kylille.
Ihan raskasta kaasujalkaa käytellen kurvasin marketin parkkipaikalle, nappasin kassin käteeni ja tunnustelin taskut varmistaen puhelimen ja maksuvälineiden olemassa olon.
Tap tap, toinen tap tap, kolmas taptap jne. Tyhjää.
Ei puhelinta, ei ajokorttia, ei bonuskorttia, ei pankkikorttia. Itkin.

Olin niin vihainen itselleni.
Tiedättekö, niin kuin vain itselleen voi olla vihainen.
Murisin ja ärisin ja lausuin ihan ääneen pari valittua sanaa sille törpölle joka täyttää meikäläisen kuoret. Ja kaiken huippu, ensimmäinen ajatus oli soittaa miehelleni, että mulla jäi puhelin ja rahat kotiin, pyydätkö lapsista jonkun juoksuttamaan ne pihalle kun tulen hakemaan. Just.

Ei muuta kuin nasta lautaan ja risut ja männynkävyt ja kaiken maailman körröttelevät mummot hautaan, no vitsi vitsi..(mistä ihmeestä niitä muuten alkaa sataa siihen tielle kun oikeasti on vähän kiire?).
Päätä alkoi särkeä ja väsyttikin niin ja tympäisi edelleen.

Ja ärsytys vain lisääntyi kun ajoin kotipihalle, siellä lapset olivat mielestänsä keksineet hienon jutun ja otattivat aurinkoa Hondan takaluukun päällä ikkunaa vasten makoillen.
Äkkiä alas sieltä!!
Ja ulko-oven edessä oli kasa muovipulloja vesisodan jäljiltä, jonka olin kieltänyt ainakin kahdeksan kertaa ennen kun lähdin, koska nyt ei todellakaan ole mikään vesisotakeli enkä jaksa kattoa niitä läpimärkiä vaatteita sisällä ja te kaikki vilustutte kuoleman sairaiksi ja kuka ihme tänne on kävellyt kuraisilla kengillä ja ja ja!! mäkä mäkä. Vedin varmaan vielä kehitysmaan nälkään kuolevat lapsetkin siihen mukaan kun niin ärsytti.

Eilen ei tottavie kokattu pitkän kaavan mukaan gourmet-ateriaa, vaan vedettiin makaroneilla ja nakeilla, kasvikset ketsuppipullosta.
Oli niin hyvää.

Mitä me tästä opimme?
Kun yksi tilanne johtaa toiseen ja kolmanteen niin hermojen menetys on taattu.
JOS olisin katsonut kelloa ja JOS olisin lähtenyt ajoissa kauppaan ja JOS ei olisi ollut niin kiire niin se puhelinkin olisi varmasti mennyt oikean takin taskuun.
Sori vaan Kiire, inhoan sinua.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Makeaa pääsiäistä



Mun on melkein pakko vielä palata viime postauksen aiheeseen.
Ja hei, onhan tässä pääsiäistä vielä muutama tunti jäljellä.
Ihan sen kunniaksi.

Niin saatiin virpomiskiertue kunnialla päätökseen ja alkoi saaliin jako, lajittelu ja tuhoaminen.
Täytyy sanoa, että meidän lapset ei sen näytöksen perusteella ole kukaan edes nähnyt ikään karkkia.
Jotenkin tuntui siinä vaiheessa, että onkohan sitä ollut liian tiukkis tämän sokeriasian suhteen.

Ensimmäinen näytös:

Keittiön pöydän ääressä heiluu viisi eri-ikäistä lasta, naamat vielä maalissa ja ilmassa lentelee suklaamunien käärepapereita, kindermunien sisällysten osia ja lakeripapereita.
Pienin lapsista kuorii vimmatusti jo seuraavaa karkkipaperia, vaikka edellisestä on ehditty haukata kerran ja sitä edellinen on vielä suussa kokonaisena odottamassa sitä hetkeä että ehtisi nielaista.
Kaksi isointa lasta koittaa vaihtaa tätä lakua tuohon tikkariin ja yksi itkee kun ei saa koottua sitä epämääräistä muoviosien kasaa, joka on joku niin ekstrahieno vehje, että sen toimintaperiaate jää ikuiseksi mysteeriksi.
Pienin meinaa tukehtua.
Yksi juo kerralla litran vettä.

Toinen näytös:

Kohtaus on siirtynyt makuuhuoneeseen, vanhempien valkoiselle päiväpeitolle, joka näyttää viiden minuutin kuluttua siltä, kuin lauma dalmatialaisia olisi teurastettu peiton tekoa varten.
Ruudulla pyörii kissa ja hiiri, jotka mäiskivät toisiaan milloin paistinpannulla, milloin lapiolla.
Pienimmällä on niin hauskaa, että meinaa tukehtua toisen kerran.
Myös kaikkien muiden fiilikset alkaa olla katossa, saaliista on jäljellä enää pahnan pohjimmaiset.
Päiväpeiton lisäksi koristetyynyt saavat ruskealaikkuisen kuorrutuksen.
Keittiöstä kuuluu juoksevan veden ääni.
Seuraava vesilasku pääsee ennätysten kirjaan.

Kolmas näytös:

Jälleen on siirrytty keittiöön, jossa perheen pää(t) tarjoilevat jälkikasvulleen ruokaa.
Ei oikein maistu.
Neljä muuta hihkuu ja hihittelee (osa makaa lattialla kiemurrellen) ja pienin heittelee tomaatin palasia ja jauhelihan palasia toisten mukeihin ja käy tunkemassa paitojen alle, eikä meinaa pysyä enää penkillään.
Vanhemmat katsovat toisiaan pienten kullanmurujen päiden yli, mitä täällä oikein tapahtuu? Keitä nämä sekopäät ovat? Pitäisikö minun tuntea heidät?
Heittävät siinä parit yläfemmat. Jes, hyvä me!

Neljäs näytös:

Ihana hiljaisuus. Hämärä talo. Jääkaappi naksuu.
Pienet sokerilla kyllästetyt lapsikullat ovat vihdoin hyytyneet unten maille ja vanhemmat saavat hetken sitä kuuluisaa omaa aikaa.
Juuri kun on se hetki, että myös aikuisväki on saanut unen päästä kiinni ja vaipuneet myös unettoman unen helpottavaan huomaan kaikesta päivän touhusta...
..äääiitiiiii...mulla tuli yökkääää-ää!! Loiskis.

Kyllä minä sanon että..että..voi..vitsa sulle ja palkka mulle.
Ei. Ikinä. Enää.

Satutteko tietämään miltä näyttää suklaaoksennus?
Kiinteä, sitkeä, ruskea plöntti, joka on yksi tiivis läjä josta puolet roikkuu ja hyllyy vielä sängyn laidalla eikä tavoita lattiaa vaan jämähtää siihen kuin jääpuikko räystäälle.
Siinä sitä sitten saa ihastella miltä näyttää kun kasa lakuja, kasa suklaamunia, parit patukat ja tikkarit ovat tehokkaasti taistelleet mahahappoja vastaan.

Ei paljoa naurattanut ei.
Sanoinko jo, ei ikinä enää.


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Virvon varvon..


Se menee näin: Virvon varvon varvasta, hikistä ja karvaista...! (käkätystä)

Hei nyt lopettakaa, ette te voi opettaa pienille tommosta, sitte ne rupiaa sielä ovella sitä sanomaan. Höpö höpö.

*kikatusta*. Hikittä valvatta! Äiti mää en otaa titä tanoa.

Ei se haittaa. Voit sanoa sitten mitä osaat, ainakin hyvää pääsiäistä! Eikö niin?

Mää tanon, anna palkka mulle.

No sehän se tärkein. Muahhah.

Meillä tosiaan virvotaan vasta tänään, lankalauantaina.
Aion ehkä joka pääsiäinen selvittää, mistä tuo tämän päivän virpomisperinne on tullut, mutta vielä toistaiseksi olen unohtanut sen joka pääsiäinen. Että miksi siis täällä meillä ja lähipaikkakunnilla virvotaan tänään, eikä palmusunnuntaina?

Jännitystä oli vähän jo ilmassa eilen illalla sillä tavalla lievästi ilmaistuna, että suurin osa jengiä hyppi pitkin yläkertaa vielä pitkään sen jälkeen kun olisi pitänyt olla jo hiljaa.
Jännitystä ei yhtään vähentänyt se, että illalla katsastettiin valmiiksi essut, huivit, hatut ja mekot ja kaivettiin kaapista korit ja sangot. Pajunkissojen koristelua unohtamatta.
Yleisesti ottaen kaikki extra-toiminta saa meidän lapset repimään pelihousut etukäteen, joten paras tapa välttää härdelliä on olla kertomatta etukäteen mitään mitä tapahtuu. Mutta joissakin tilanteissa se kertomattomuus on lähes mahdotonta, kuten nyt.
Väitän, että sitä on ilmassa muissakin kortteleissa?

No onhan se jännittävää, eihän siitä pääse mihinkään.
Äidin ja isän hauskin hetki tässä päivässä on ehdottomasti se, kun otetaan maalit ja ruvetaan maskeeraamaan ja puvustamaan.
Meinasin kuolla muutamaan otteeseen nauruun, vaikka tietenkään nyt kenellekään saa nauraa, hyi kun rumaa, mutta siis oikeasti, en silti niin kestä.
Loppupäivästä onkin sitten hauskuus kaukana.
Kierroksen jälkeiset tunnit ovat täyttä tuskaa.
Siihen liittyy vahvasti humalan aiheuttamat nousut (hihitys, villi meno ja riehakkuus) ja laskut (huono olo ja paha mieli takavarikoiduista suklaista).

Siis lapsilla hauskuus toki, aikuisilla se tuska.




torstai 13. huhtikuuta 2017

Vie varastoon!




Pitäähän ihmisillä varasto olla! Ja mielellään useampia. Lämmin sellainen ja vielä pari kylmää lisäksi. Pitäähän nyt kaikki mahdollinen ja mahdoton tavara, millä et enää ikinä tee mitään, niin kerta kaikkiaan nyt saada tungettua johonkin.
Pimeään, sikin sokin, ovi kiinni ja poissa silmistä, poissa mielestä.

Ihminen on niin hassu.
Se jemmaa vanhoja koriste-esineitä, mattoja, verhoja, vaatteita, kenkiä, koreja, rikkinäisiä pyykkitelineitä, naulakoita ja rikkinäisiä ämpäreitä.
Vanhat kuvat, kirjeet, kortit ja kansiot on kyllä kivoja muistoja, mutta hajonnut pyykkiteline? Ei mitään järkeä.

En käsitä miten meillä voi olla edelleen näin paljon "muka" tähdellistä tavaraa, vaikka me ollaan just muutettu? Muuton yhteydessä täyttyi kaksi roskalavallista roinaa kaatopaikalle, ja silti meidän varasto pursuaa erilaisia laatikoita ja pussukoita, joissa on öö..roinaa.
Ja silti meikäläinen varaa kirppisosaston kaksi kertaa vuodessa ja mielestänsä on oikeinkin tehokas vanhan tavaran kiertoon laittaja. Ja pskat.

Yllä olevat kuvat ovat niiltä ajoilta, kun varastosta puuttui kuri ja järjestys.
Tiedättehän, ovi auki, reipas heilautus kädellä edes takaisin, kolaus ja ovi kiinni.
Tiedättehän, se ovi jonka eteen syöksytään kädet levällään kun vieraita tulee, siellä on vain semmoinen..varasto..mennäänpäs tuonne saunan puolelle seuraavaksi!




Mutta nyt se on hieno! Ja siistikin jopa, tosin näistä kuvista on pari päivää enkä ole käynyt varastossa sen jälkeen, eli tämän hetkinen tilanne voi olla jotain ihan muuta, varsinkin jos ovesta on kulkenut vaahtosammuttimen kokoisia ihmisiä.
Meillä on nyt vaatehuoneen lisäksi varastokin.
Ai että mitähän sinne seuraavaksi veis? Kuuluuko teillä ikinä huuto, vie vaikka vaatehuoneeseen! tai vie varaston hyllylle!

Meiltä kuuluu.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Aktiivisia askelia




Minulle tuli yhtenä päivänä pieni paketti postin mukana ja olin ihan että, häh? En ole kyllä mielestäni tilannut mitään.
Avasin paketin ja sitten muistin, ai niin, lopetin Fit-lehden ja tilasin Sport-lehden. Sitä en kyllä tiennyt että siinä kylkiäisiä tulee mukana, mutta en pistä pahakseni.
Olen jo pidempään haaveillut aktiivisuusrannekkeesta, mutta en sitä ole koskaan sitten kuitenkaan tullut hankkineeksi. Sykemittari minulta löytyy (patterit kylläkin loppuneet), ja sitä on aktiivisesti tullut vuosien aikana kyllä käytettyä, mutta onhan tämä aktiivisuus-homma ihan eri.

Se siis mittaa päivän aikana kuljetut askeleet, näyttää kuljetun kilometri määrän, kellon ajan ja päivämäärän, poltetut kalorit ja unen laadun. Huippu vehje!
Luin jostakin artikkelin, jonka mukaan 10 000 askelta olisi semmoinen aktiivinen päivätavoite.
Minulla se täyttyy lähes joka päivä todella helposti.
Olikohan sunnuntai viime viikolla semmoinen päivä, etten juuri kävellyt kuin sängystä jääkaapille ja siitä sohvalle, joten askeleita tuli vähemmän, mutta oikeastaan joka arkipäivä tuo 10 000 on ylittynyt helposti.
Työpäivän aikana askelia tulee ihan julmetusti, siihen jos vielä lisää lenkin, kaupassa ja asioilla käynnit, hevostelut ym. niin mittari näyttää ihan kivoja lukemia.

Tämä on tosi helppokäyttöinen ja mukavan pieni ja keveä, se kulkee tuossa ranteessa mukana niin vaivattomasti, että sitä on mukava pitää.
Mutta tässäkin asiassa, niin kuin kaikissa laitteissa ja sovelluksissa jotka inspiroivat liikkumaan, kannattaa kuitenkin muistaa se, että välillä on lupa ottaa rennosti ja olla välittämättä mistään lukemista.
Liikunnan ilo tulee minulle ainakin siitä, että saa raitista ilmaa, saa tyhjentää ajatuksia, kuunnella hyvää musiikkia tai luonnon ääniä, katsella ja nauttia kauniista maisemasta ilman, että tarvitsee miettiä poltettuja kaloreita ja kuljettua matkaa.

Aktiivista, mutta rentoa viikkoa kaikille <3

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Hups, unohdin!



Oon hirveästi yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että muistaisin asioita paremmin.

Kalenteria on tullut täytettyä, niin seinäversiota kuin puhelimenkin, että tulevat menot pysyisivät suunnilleenkaan mielessä.
Vieläkö oppisi vilkaisemaan sitä kalenteria joka välissä, heh.
Unohtelu ja muistamattomuus on ollut aina suoraan verrannollinen elämäntilanteeseen. Pikkuvauva aikoina olen kulkenut aina jossakin sellaisessa unohtelukuplassa, että välillä on itsekin oikein säpsähtänyt, miten itsestään selviä asioita on unohdellut.
Ne perinteiset, mihin olinkaan tässä kävelemässä-jutut muun muassa.

Töissä varsinkin muistinystyröitä on pakko pitää virkeänä.
Kenen tilaus pitää olla mihinkin mennessä valmis, mikä tilaus pitää olla nyt mukana kun lähden ja niin edelleen. Töissä tuleekin skarpattua aina niin, että mitään isompaa unohdusta ei onneksi ole koskaan sattunut.

Sitten on nämä koululaisten muistamiset, joissa olen to-del-la huono. Argh.
Kaikki hiihdot, luistelut, uinnit, naamiaiset, kokeet, vanhempainvartit, terkkarit, synttärit ja harrastukset (no ne kyllä yleensä muistaa säännöllisen toistuvuuden vuoksi).
Wilma kun piippaa kolmen eri lapsen juttuja informoiden, niin kyllä on yhden jos toisenkin kerran joutunut vielä illalla ennen nukkumaan menoa tarkistamaan, että pitikö nyt olla ne sukset vai ei.

Myös neuvolat, hammaslääkärit ja fysioterapiat on semmoisia satunnaisia menoja, jotka joskus ovat unohtuneet ihan sata-nolla.
Sieltä ei perään soitella, jos et paikalla ole, joten se tunne kun sen menopäivän iltana sydän jättää yhden lyönnin välistä kun tajuat että, hitsi!! Tänään ois ollut hammaslääkäri. Vähän se ottaa päästä.
On muuten monenlaisia muistikikkoja, joilla pystyy muistamaan asioita.
Myös aivojumppa-jutut on hyödyllisiä. Joskus kannattaa mennä sinne epämukavuusalueelle ja rääkätä kropan lisäksi aivojakin. Se kannattaa!

Tästä saimmekin oivan aasinsillan noihin ylläoleviin kuviin.
Pääsiäinen tekee tuloaan, ja olen jo pitkään katsellut somessa ihmisten kuvia kylvötöistä ja ajatellut, että eikait sitä nyt vielä kannata ruohoja kylvää.
Kunnes eilen havahduin että, äääk! Olenko jo auttamattomasti myöhässä?
Äkkiä töiden jälkeen kauppaan, ohrat ja multapussi kyytiin ja kotiin. 5vrk menee itäessä, joten toivoa sopii hyviä itämiskelejä.
Paitsi että mun istuttamis-historiaa kun katselee taaksepäin, niin kylmä totuus on, että 1/10 istutuksesta on onnistunut.
Nytkin innostuin ehkä kastelussa hiukan liikaa, notta sitten meirän suklaamunat kököttää mullassa jos hukutetut siemenet ei pintaan asti selviä. Tsempit mulle.

Täytyy tässäkin asiassa toivoa, että lapset eivät aikuisena enää muista eivätkä traumatisoidu äidistä, joka ei saanut edes rairuohoa pääsiäiseksi pystyyn.
Ostan oikein isot suklaamunat heille, niiden varjoon jääköön multaisessa vedessä lilluvat siemenet.
Siellä sokerihuuruissa mullassa tököttävät tiput kelpaavat vaativammillekin mukuloille.

Rauhallista pääsiäisviikkoa kaikille <3




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Päikkärit


Meillä ei tällä hetkellä nuku enää päikkäreitä kukaan muu kuin äiti.

Kaikkihan te suunnilleen taidatte jo tietää, että mun työpäivä alkaa viideltä aamulla, joskus aikaisemminkin, mutta harvemmin onneksi.
Tuohon 4.30 herätykseen on tässä neljän vuoden aikana jo sillä tavalla tottunut, että kunhan pystyyn pääsee ja kahvia nenän alle, niin siitä se päivä pyörähtää yleensä hyvin käyntiin.

Kun töistä kotiudun, ja jos kello ja aikataulut antaa myöden, niin nukun jonkun mittaiset päiväunet.
Jos en nuku pikku unia, niin viimeistään tuossa kuuden jälkeen illalla alkaa tuntua siltä, että a) en siedä ketään silmissäni b) enkä korvissani varsinkaan ja c) ärsytys alkaa olla sitä luokkaa että joudun tosissani pinnistellä, että jaksan siihen saakka kunnes lapset nukkuvat.
Sitten painunkin piakkoin suihkun kautta sänkyyn. Ja voin kertoa, että ei tarvi unta odotella vaan tapahtuu juurikin se asia, että uni on jo melkein tullut ennen kuin pää on osunut tyynyyn.

Jos (ja kun) kuitenkin nukun ne pienet uneni (lapsilla on muuten silloin aina äipädi aikaa), niin jahka saan taas päivästä kiinni ja tokkura väistyy, niin jaksan tehokkaasti taas painaa iltaan asti ja vieläpä tuuskata jotakin sen jälkeenkin kun lapset ovat nukahtaneet.
Tämä on kyllä jo tässä vuosien varrella meidän perheessä semmoinen juttu minkä kaikki tiedostaa ja etenkin jos illalla on tilanne se, että olen yksin lasten kanssa nukkumispuuhissa, niin kaikki suovat oikein mielellään ne päikkärit mulle. Ajattelevat raukat tietty omaa parastaan. Hehee.

Tästä revittiin nauruakin eräänä päivänä, kun tosiaan lapset saavat sillä aikaa yleensä pelailla tai katsoa jotain.
En ollut sinä päivänä ollenkaan töissä, kun pikkuneiti kolmevee kulki perässä ja jankutti, millon tää äiti meet nukkuun, että me päättään koneelle? (vauvalla muuten ässät, ärrät ja hoot vielä hukassa).
Niinpä. Voisin siis ilmeisesti heidän puolesta nukkua vaikka aamusta iltaan. Olin töissä eli en. Hah.

Mutta hei, onhan ne ihan parasta mitä tiedän.
Kun väsy painaa silmiä, on ihana käpertyä häälahjaviltin alle ja antaa unen viedä. Ah.

(Viltti on muuten tosi tärkeä, tunnearvoinen juttu. Se on saatu mieheni isovanhemmilta, joista toinen on jo poissa täältä <3) 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Juoksukausi avattu!


Pari päivää sitten meillä näytti jo ulkona siltä, että tälle talvelle ei tarvitse enää suksia laittaa jalkaan.
Lunta oli tosi vähän ja sieltä täältä pilkotti jo paljasta maata ja kelit olivat aurinkoisia, joskin tosi kylmätuulisia.
Kasasin kaikkien monot yhteen kassiin ja roudasin ne kellarin varastoon pois edestä pyörimästä odottamaan taas seuraavaa talvea. Vähän haikein mielin, koska nautin tänä talvena aivan erityisen paljon suksien päällä menosta.

Onnellisena shoppailin itselleni uudet juoksulenkkarit, entisillä olen ravannut jo "luvattoman" monta vuotta, juostessa kun kenkien ominaisuudet tuppaa heikentymään nopeammin kuin normi kävelyssä.
Olin ihan siinä uskossa, että nyt viimeisetkin lumet alkavat sulaa ja tiet kuivua.
Kunnes heräsin lauantai aamuna siihen, että lunta tulla tuiskutti kuin turkin hihasta. Oikeasti kyllä oikein alkoi ärsyttämään.
Ja se sade on jatkunut enempi ja vähempi tähän hetkeen asti.
Märkää, vetistä, loskaista lunta, joka kastelee pikkareita myöten koko ihmisen kun lähdet jolkottamaan tuonne tien päälle. Argh.
Mutta, sää on yksi asia jota vastaan et vain voi tapella. Siihen on tyydyttävä mitä annetaan, halusit sitä tai et.

Vitsit oli kuitenkin taas siisti juosta!
Hiihtoladulle vuodatetut hikipisarat ovat totta tosiaan pitäneet huolta siitä, että kuntopohjaa on juoksullekin taas, mutta on ne silti keskenään kaksi niin erilaista lajia, siitä ei pääse mihinkään.
Suksilla silti menee jotenkin niin jouhevasti luisutellen ja käsistä saa paljon apuja vauhtiin, kun taas juoksussa koko sun massa tärähtää joka askeleella jalkojen päälle.
Kyllä hieman loppumatkasta tuntui persus ja jalat satakiloisilta punteilta, jotka ei meinaa nousta tien pinnasta enää mihinkään.
Mutta laahustaminen varmasti muuttuu tässä taas viikkojen mittaan lennokkaaksi ja helpoksi (jos se nyt ikään mitään helppoa on) menoksi, mitä juoksu parhaimmillaan on!
Toinen kerta oli jo huomattavasti helpompaa menoa, kyllä se taas tästä!
Kevättä kohti <3