lauantai 28. tammikuuta 2017

Kontallaan





Nyt pureudutaan aiheeseen, jota kauhulla odotan joka ikinen talvi.

Se aihe on varsin ajankohtainen just nyt.
Pihat ja tiet ovat kuin luistinrata ja hokkarit pitäisi olla oven suussa odottamassa, menit sitten postilaatikolle tai yrität päästä autoon.
Ajankohta jolloin hiekoitushiekka on sun ostoslistalla heti liukuesteiden ja konttauskypärän jälkeen.

Eilen töissä vedin lipat. Tai pannut. Tai voltit. Ihan millä sitä maailman nolointa ja karmeinta tilannetta voi nyt kutsua.
Kävi ne perinteiset, lähdin kiertämään autoa kuskin paikalle ja just siinä käännöksessä peräkontin luota kuskin puolelle oikea kenkäni päätti pettää ja hetken huiskien turhaan käsillä tukea jostain rysähdin polvilleni ja siitä kyljelleen.
Se sattui, se sattui niin hirveästi, että jälleen jos harrastaisin kiroilua niin olisin taatusti räiskäyttänyt ilmoille kaikki maailman kirosanat. Mutta jälleen tyydyin vain rumiin sanoihin, paskaan ja vitsiin ja niin edelleen.
Itse asiassa mulla meni ainakin minuutti ennen kuin edes kykenin hengittämään, saatikka sanomaan mitään. Ja ennen kuin sanoin mitään, rymysin tottakai ylös ja tarkistin ettei vain käynyt mitenkään!
Sehän on klassikko, että vaikka se pää olisi lähtenyt irti niin huudetaan että, ei sattunu yhtään!

Kömmin oksennusta ja kyyneliä pidätellen autoon ja sitten vasta aloin nuolemaan haavojani. Siis kuvainnollisesti toki vain. Tunnustelin jalat ja kyljen ja kyynärpään ja olkapään. Kaikki ehjänä. Huh.
Edes housunpolvi ei revennyt, koska se oli jo ennestään reikäinen, mikä onni!
Ainoat vammat (henkisten lisäksi) olivat polven makeat naarmut, ei muuta.

Onni onnettomuudessa, ei muuten mikään turha sanonta.

(Kuvat ovat vain tämän aamun valo loistosta koska itse tilanteesta kuvaa ei onneksi ole, ei sillä että vaikka joku olisikin kuvan ehtinyt ilmalennostani nappaamaan, niin en tasan olisi sitä tänne ladannut. Että sillä lailla.)

tiistai 24. tammikuuta 2017

24.1


Kylläpäs taas on vierähtänyt päiviä, enkä ole saanut mitään järkevää postausta aikaiseksi.
Välillä ahdistaa tosi paljon, kun tuntuu ettei blogille meinaa millään riittää aikaa eikä mielenkiintoa.
Tuntuu hullulta että miten tähän on tultu, koska tämä blogi on ollut mun rakkaimpia juttuja niin kauan kun olen tätä pitänyt.
Mulla muuten tulee täällä bloggerissa nyt jo neljä vuotta! Ja sitä ennen vuosi vielä vuodatuksen puolella, eli aika pitkä taival jo tätä hommaa.
Sekin ärsyttää, että itse en jaksa lueskella blogeja joiden postaustahti on kerran kahdessa viikossa. Ja nyt olen hyvää vauhtia itse luisumassa sellaiseksi. Mutta kun..

Meidän arki on tosi leppoisaa, mutta samalla äärimmäisen hektistä.
Mieheni opiskelee ja tekee samalla duunia, harrastaa ja hoitaa velvollisuuksiaan politiikan puolella. Lapset käy koulua ja heillä on harrastuksensa.
Itselläni on ollut mukavasti töitä ja harrastuksiakin on muutamana iltana viikossa.
Siihen päälle neuvolat, lääkärit, hammaslääkärit, eläimistä puhumattakaan.
Eipä siinä tarvi ällistellä sitten kun ilta tulee niin nopeasti, että hädin tuskin on aamusta vielä selvinnyt.

En kuitenkaan valita.
Vaikka välillä väsyttää niin että päässä huippaa. Onneksi silloin voi luvata lapsille vähän enemmän peliaikaa ja ottaa pienet nokkaunet viltin alla.
Siitäkin olen nauttinut, että muksut alkaa olla jo niin isoja että pärjäävät hetken vaikka äiti torkkuisikin keskellä päivää, se on nimittäin ihan mahdotonta tietyn ikäisten kanssa.
Nuorin täyttää helmikuussa kolme, joka päivä katson häntä pieni tuska sisimmässäni..älä pikkuinen kasva koskaan isoksi.
Eli äärimmäisen ristiriitaisia tunteita tässäkin.

Mutta eiköhän sitä ihmisellä ole lupa välillä olla vähän ristiriitainenkin.
Nauttia ja elää täysillä, mutta välillä väsyä ja levähtää.
Sitähän se elämä ja arki on, ylä- ja alamäkeä.

Kaikkein mukavinta on huomata, että te lukijat jaksatte täällä piipahtaa siinä toivossa että olisi uutta luettavaa <3 se on varmasti isoin syy siihen, että jaksaa jatkaa.
Lähes joka juttuun saan aina jonkun kivan kommentin, se on parasta tässä harrastuksessa.
Ja se on muuten myös aika hienoa kun lueskelee niitä neljän vuoden takaisia juttuja.
Ei sitä turhaan kehuta, että blogi toimii myös päiväkirjana.


torstai 19. tammikuuta 2017

Poweria elämään



Käytetäänkö teillä vitamiinilisiä ruokavalion tukena?

Meillä vitamiineja syövät kaikki muut paitsi mieheni.
Ei tekisi huonoa hänellekään, mutta se huolehtiminen ja pillerien syöminen pitää kyllä lähteä ihmisestä itsestään (etenkin aikuisia kun ollaan) eikä hän ole toistaiseksi kauhesti osoittanut mielenkiintoa purkkeja kohtaan. Onko tämä vähä tämmöinen miesten vika? Ei tässä mitään tarvita.

Lapset syövät päivittäin d-vitamiinit plus tuollaisen Vita-Nallen, joka on monivitamiini.
Ihan oikeasti on kyllä tehty helpoksi vitskujen syönti lapsille. Jos et vahdi haukkana kaappia koko ajan, nallet valuu kurkusta alas kuin karkkilaatikosta karkit. Sama koskee xylitoli-pastilleja. (Ei ole omena kauas puusta pudonnut, tunnustan tässä että itsekin nappaan lasten pastillin makeantuskaan. Niin nolo.)
Minusta se on vain hyvä, koska meillä ei kukaan syö, saatikka nielaise, mitään mikä ei maistu hyvälle.
Joskus se makeutuskin menee kyllä yli. Ostin niitä Omega-3 pikkukaloja, tiedättekö, lapsille tarkoitettuja? No itse sain syödä! Yh, limaisia, ällömakeita, kalan haju ja maku läpi puskien olevia klönttejä. Että ne niistä. Vaikka kalaöljy olisi kyllä tosi tärkeää.

Itse syön myös vitamiineja.
Kalaöljykapseleita, kalkki tabuja joissa on d-vitamiini mukana ja vielä monivitamiinin.
Silloin viime keväänä kun kävin lääkärissä sen jäätävän väsymyksen takia, lääkäri suositteli vitamiinilisiä. Kalkkia syön sen vuoksi kun en juo maitoa. Muuten käytän kyllä maitotuotteita ja kahviin lorautan tilkan maitoa kyllä.
En tiedä onko oloni niiden vuoksi kohentunut, mutta varmasti ne eivät haittaakaan tee, koska täydellinen ruokavalio on ihan äääääärettömän vaikea toteuttaa. En usko kenenkään siihen pystyvän, että pelkästään ruuasta saisi kaiken tarpeellisen.

Meillä muksut osaavat itse huolehtia pillerinsä tosi hienosti.
Joskus tosiaan niin hienosti, että kaapin ovessa saisi olla lista johon ruksittaisiin kuka on jo ottanut ja kuka ei.
Musta tuntuu että nalleversiota kysyttäessä, kukaan ei ole ikinä ottanut yhtään-mitään-koskaan-vielä-tänään-ollenkaan-ikinä..




sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Paljastuksia


Olette nyt nähneet meidän jääkaapin sisällön niin nyt saatte lisää riemua kun paljastan teille meidän vaatehuoneen sisällön.
Jääkaapista saatoin kertoa, että siellä on maitoa ja leipää ja ne sieltä kivasti erottuivatkin.
Vaatehuoneesta jouduin ottamaan kuvan (varovasti ensin avasin oven ettei mikään hypi silmille) parin metrin päästä ja odotas..mitäs sieltä löytyykään..öö patja. Muuta sieltä ei sitten erotakaan.

Ihan oikeasti. Hirveää ja ärsyttävää.
Kun mekin ollaan oikeasti just muutettu (öö..jotain kohta puoli vuotta sitten) niin miten, kysyn vain että MITEN ihmeessä meidän kaikki kaapit on tämän näköisiä? No jos totta puhutaan niin nämä kuvat olisivat just saman näköiset vaikka ne olisi otettu viikko muuton jälkeen. Että silleen.
Jos minulla ei olisi faktaa jostain muusta, niin väittäisin että täällä asuu sotkeva kummitus.

Mutta antakaapa kun avaan vähän.
Talossa asuu kaksi aikuista ja viisi lasta. Eikä siis yhtään kummitusta.
Toinen talon aikuinen (öhöm) on järjestänyt muutossa kaikki pienintäkin mutteria myöten siististi omalle paikalleen. Kaikki on laatikoissa ja koreissa ja pinoissa ja riveissä. Ja silmä lepää.

Sitten tämä järjestäjä etsii seuraavana päivänä yhtä kassia joka on kadonnut muutossa.
Oho, tuo tipahti. No sen voi hyvin jättää tuohon reunalle, hyvin se siinä pysyy.
Ja kun ovi paukahtaa kiinni, kuuluu rämäys. Puuh, ihan sama, ei jaksa nostaa.
Sitten se järjestäjä vähän vaihtelee somisteita hyllyjen päälle ja nostelee vanhat pois uusien tieltä, niin minne? No ei ainakaan sinne laatikkoon mihin ne kuuluu, vaan jättää ne siihen missä nyt sattuu olemaan tilaa. Ja jos sitä tilaa ei ole, niin sitähän tehdään sullomalla vähän tuota tuon päälle ja työntämällä vähän tuota tuonne päin.

Sitten tulee tämän järjestäjän mies, joka etsii koreista ruuvimeisseliä ja teippiä ja koukkua ja liimaa ja nippusiteitä.
Jaa ei ollu tuola, eikä tuolakaan..misähän se on. Tonkii tonkii, siirtelee ja sekoittaa.

Entäs ne viisi alamittaista?
Missä on ison äipädin laturi? Koska niitä on tosiaan iso ja pieni.
Äiti mun uimakassi on jossain hukassa. Penkoo uuden ja tiputtaa mennessään sitä ja tätä ja astuu sen ja sen päälle ja jättää jakkarankin jälkeensä.
Jee nyt tehdään maja vaatehuoneeseen!
Ihan viimeinen niitti.
Silmä lepää enää vain siinä tapauksessa, että sammuttaa valot ja painaa oven kiinni.

Siinäpä sitä sitten ollaan.
Lopputulos on tässä! Tadaa.
Tätä ei to-del-la-kaan näytetä vieraille.
Ei ei EEEEIII! Se ei ole vessa! (hätääntyneesti)

Paitsi että nyt te kaikki ootte nähny sen. Se siitä.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Ruokakriisi



Äh, että mulla on pitkään jo tökkinyt tämä ruuan laitto.
Tai siis oikeastaanhan siinä laitossa ei ole mitään vikaa, vaan siinä pähkäilyssä että mitä tänään syötäisiin? Ja huomenna. Ja keskiviikkona. Ja ensiviikolla.

Mulla on kyllä se viiden viikon kiertävä ruokalista, joka sisältää jauhelihakeiton ja pinaattiletut ynnä muut, mutta siihen tarvittaisiin kertakaikkiaan jotain uusia ideoita!
Tuntuu että ihan aina siellä kaapissa on se iänikuinen jauhelihaköntti ja kanapaketti.
Onko sitä vain turhan vaativa vai mistä se johtuu että jossain vaiheessa alkaa tökkimään?

Kertokaapa siis te lukijat, mitä teillä kokataan arkiruuaksi?
Ei mitään vaikeita reseptejä, vaan jotain perus safkaa, mitä vain en ehkä ole muistanut edes olevan olemassa!

Säännöllisesti revin ruokalistan kaapin ovesta roskiin ja teen uuden.
Nyt uuden vuoden pyörähdettyä leppoisasti käyntiin, olisi ehkä jälleen hyvä hetki päivittää arkiruokareseptejä.

Tulipahan tuossa muuten myös kuvattua meidän jääkaapin sisältö teidän iloksi. Tai tuskin tuo nyt ketään riemastuttaa sen ihmeemmin, mutta jos vaikka olet joskus halunnut nähdä just mun jääkaapin sisällön, niin saamasi pitää!
Siellä on aina maitoa, leipää, kasviksia, jogurttia, mehua tai limsaa, jauhelihaa tai nakkeja tai kanaa, perunoita ja porkkanoita. On raejuustoa, tavan juustoa, kananmunia jne.
Tosi perus lapsiperheen jääkaappi. Tai ihan vain perusjääkaappi, tuskin siellä olisi mitään sen ihmeellisempää vaikka lapsia ei talossa olisikaan.

Haastankin teitä toisia bloggaajia paljastamaan jääkaappinne sisällön näin maanantain kunniaksi.
Ihan ilman mitään filttereitä. Mitä siellä on aina? Mitä ei koskaan?

Ihanaa viikkoa!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Tammikuun seitsemäs



Heräsin.
Puin.
Söin.
Huutelin kissoja.
Käynnistin auton.
Menin töihin.
Olin töissä.
Viestittelin kotiin.
Olin huolissani kissoista.
Kävin kaupassa.
Tulin töistä.
Olin onnellinen kissojen löytymisestä.
Tein Brita-kakun.
Katsoin ampumahiihtoa.
Katsoin maastohiihtoa.
Tein spagettia.
Laitoin pyykkejä.
Hiihdin.
Tein iltatallin.
Kävin saunassa.
Ja kohta syön iltapalan.
Sitten kai nukun.
Ja herään jälleen...

Näiden tapahtumien välissä olin iloinen, ärsyynnyin, nauroin, otin syliin, hermostuin, äksyilin, juttelin, kutitin, halasin, vitsailin, väsyin ja mäkätin..

Kauheasti tunteita ja tekemisiä yhtenä päivänä.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Välineurheilua?



Minä en jaksanut tänä uutena vuotena tehdä mitään lupauksia, koska en ole niissä koskaan oikein onnistunut viimeisen päälle!

Karkkilakkoa ajattelin, josko olisi alkanut vuoden alusta, mutta unohdin sen kun seuraavan kerran avasin korkean kaapin oven ja näin ylähyllyllä olevan avatun Omar-boxin. Se siitä sitten.
Sitä armollisuutta olen päättänyt opetella, mutta noin muuten jos vain pitäisi semmoista yleistä hyvää mieltä ja vireyttä yllä ja eläisi mukavaa, tasapainoista ja onnellista arkea, niin kuin nyt siihen itse voi omalla ajatusmaailmalla vaikuttaa.

Urheiluakaan mun ei tarvi aloittaa, tämän saman tatsin kun saisi pidettyä yllä niin ei haittaa vaikka herkkulakko jäi hetken kiitäväksi ajatukseksi. Hahhaa.
Mutta siitä mun pitikin tässä avautua, että onko urheilun harrastaminen vain pelkkää hifistelyä ja välineurheilua vai miten se menikään?

Mulla ei oo koskaan ollut mitään vimosen päälle välineitä mihinkään lajiin mitä olen harrastanut.
Mutta, jotkut lajit vain vaativat tietyt välineet, siitä ei pääse mihinkään.
Ratsastuksessa on pakko olla turvakypärä (koska ilman sitä sua ei huolita tunneille), sen voi kyllä lainata useimmista ratsastuskouluista, mutta itse hankin heti oman, koska yhteisvälineissä on aina se pöpöt-on-myös-yhteisiä-juttu.
Myös kunnon housut ja hanskat ovat iso asia ratsastusta, kengistä puhumattakaan.

Juoksu on niin sanotusti ilmainen harrastus.
Mutta fakta on se, että jos satsaat hyviin kenkiin niin juoksemisesta tulee monin kertaisesti miellyttävämpää.
Ja jotta lenkkeily ei olisi tasaista puurtamista, on kiva jos on sykemittari jolla voit vähän tsekkailla sykkeitä.

Entäs hiihto sitten?
Ihan täyttä tuskaa, jos välineet on pskat.
Sainkin muuten todella mieluisen joululahjan, saan törsätä hiihtourheiluun oikein olan takaa.
Hiihdosta on tullut sen myötä mulle mieluinen laji, kun sain hyvät vehkeet siihen.

Spinninki on ihan mieletön laji!
Oon nyt toista talvea peräkkäin samassa ryhmässä ja viihdyn.
Spinninki-kenkiä en omista, enkä varmaan hankikaan, koska perus salitossut pelittää aivan hyvin.
Mutta sitten päästäänkin tähän aiheeseen, joka näkyy kuvissakin.
Vaatteet. Rytkyt. Kledjut.
Niitä ei voi koskaan olla liikaa! Älkää vain kysykö mun miehen mielipidettä, saattaa olla että voi olla vähän eri.
Rakastan urheiluvaatteita. Voisin ostella niitä jatkuvasti.
Koska kyllä nekin inspiroivat jumppaamaan ja liikkumaan.
Mieluummin lähden juoksulenkille hyvin istuvissa, napakoissa treenivaatteissa kuin joissain hikisissä pieruverkkareissa.

Mun uuden vuoden lupaus voisikin olla, että satsaan hulluna urheiluvälineisiin.
Ostelen sydämeni kyllyydestä! Oi että, miksi en aikaisemmin tätä keksinyt?
Kerrankin voin onnistua lupauksessani!
Miksi aina hoetaan että, tavoitteet korkealle?
Mun motto on tästä lähtien, että tavoitteet matalalle! Tai ei ollenkaan.