lauantai 31. tammikuuta 2015

Taapero ja sen kärry




Vaikka en minäkään innostu kaiken muailiman vempeleistä mitä on keksitty, tukemaan (lamauttamaan) lapsen normaalia kehitystä, niin taaperokärryn puolesta liputan ehdottomasti!

Meillä tämä kärry on jo toinen laatuaan, mutta tunnustettakoon tässä että aamupäivän aivoni eivät nyt kykene muistamaan mitä edelliselle versiolle on käynyt (hui). Sen verran verkkokalvoille piirtyy tässä ajatellessa, että se olisi ollut punainen. Tai voin kyllä olla väärässäkin. En muista tätä nykyä mitään mikä ei ole oleellista. Toki ne oleellisetkin saattaa joskus ehkä periaatteessa kai unohtua. Huh.

No joka tapauksessa, kaikki meidän muksut ovat jossain vaiheessa ylös könytessään ja ensimmäisiä askelia ottaessaan tukeutuneet taaperokärryyn. Enempi ja vähempi hienoin tuloksin.
Yksi on ensimmäiset viikot huutanut kauhusta kärryn nähdessään, toinen on lykännyt aluksi vain kontallaan tai kuten nykyinen käyttäjä, pääasiassa istuu ja ottaa kyytiä.

Niin ne vain yksi toisensa jälkeen ovat lopulta ennemmin ja myöhemmin jättäneet kärryn ja lähteneet taapertamaan ihan omin avuin.
Toki tällä hetkellä tuntuu siltä (kärryn oltua useamman vuoden jemmassa ja naapurissa lainassakin) että näköjään yksikään heistä ei kykene ottamaan askeltakaan ilman tämän nelipyöräisen tukea!
Juurikin tässä nostin vaihteeksi kärryn "arestiin" ylähyllylle, koska eskari ja isompi neiti ottivat matsia kärryn herruudesta. Vai oliko se nyt niin että tuo ajoi mun varpaille t a h a l l a a a a n! Ja nyt minä revin siltä silmät päästä (hyi miten kauhean kuuloista, ei saa ottaa kirjaimellisesti!)
Jotain siihen suuntaan kuitenkin.

No, pikku neiti lähtee anyway nyt päikkäreille, joten kärryn pyörien sietääkin jäähdytellä itseään muutama tunti kunnes taas mennään! Mutkat suoriksi.

Kuinka moni tunnustaa omistavansa tämän turhakkeen? (Kaiken maailman jarrusukkien ja kävelyynopettelutuolien ja kaikkien muiden lapsen normaalin kehityksen tuhoavien vempeleiden sarjaan kuuluvan laitteen.)
Siis oikeasti, kehtaat edes sanoa.

Ps. Älkää ottako mua vakavasti, erehdyin vain eilen illalla lukemaan jälleen netin syövereistä tekstiä jossa jokainen muu äiti (kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta) on maailman surkein maailman surkeine valintoineen. Ja mieleni menin pahoittamaan. Puistatus.
(Oikeasti mietin, voiko joku olla noin tyhmä!) Sori.

torstai 29. tammikuuta 2015

Dymottaa!





Ja jälleen kerran jouduin syömään sanani (eikä muuten maistunut hyvältä!).
Nimittäin allekirjoittanut on niin vakuuttanut, isoon ääneen vieläpä, ettei meidän taloon koskaan koskaan eikä ikinä! tule tätä vekotinta. Never.

No mikäpäs muu siinä työpöydällä makaa kuin ihan omilla euroilla ostettu dymo. Eikä kukaan pyssyllä uhannut hyllyn välissä, että ois ollut mitenkään pakko ostaa.

Syy siihen että olen joskus mennyt semmoisia vannomaan että en tuota laitetta hanki, ovat juurikin ne lapselliset ja jääräpäiset minähän en tuollaiseen massamuotikaikillaon-juttuihin lähde! Edelleenkään en näköjään tunne itseäni enkä mielihalujani, koska nyt tuon kaikillaolevan laitteen omistan.
Tai sitten vain yksinkertaisesti kuulun siihen sukupuoleen, jonka mieli muuttuu just sen mukaan mikä aika kuukaudesta sattuu olemaan. Se laji, joka sortuu elon tiellä ja joka kaikissa kymmenissä hormoneissaan erehtyy tekemään mitä sattuu valintoja. Hahaa.

Mutta hei, mikä kone!
Voitte niin arvata, että nyt on kuulkaa talon nimikoinnit kunnossa. Kaikki lukutaitoiset tietää nyt just missä on suolat ja sokerit ja myslit ja kahvit. Ja myös vähän tolvanatkin voivat nyt lukea saippuapurkin kyljestä että s a i p p u a, jos onkin tähän asti luullut sitä joksikin muuksi lavuaarin reunalla.

No voitte niin arvata myöskin sen, että kun kerran lapasesta on lähtenyt niin on sitten kans lähtenyt. Siinä vaiheessa kun nimikoin banaaneja ja omenia, mies tuumasi että voitko lopettaa.
Tarjouduin nimikoimaan hänetkin.
Oikeasti tuo ylläoleva oli ihan läppä, mutta jokatapauksessa, ihan huippu laite!
Ja mitä väliä vaikka kaikkien muidenkin kaikki jutut on nimikoitu dymolla? Se on muotia ny.
(Tai mun tuurilla se on niin, että oon liian kauan pysynyt järkähtämättömän päätökseni takana, että se ei ookaan enää muotia. Hyvä minä! Aina pitää olla niitä perässä roikkuvia mattimyöhäisiäkin, eikö?)

Vielä löytyy nimikoitavaa, onneksi ostin vararullat teippiä.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Yhä ylös yrittää




Tiedättekö sen tunteen kun se juurihansesyntyijahymyiliekakerran-vauva onkin yhtäkkiä niin iso että alkaa hakea uusia ulottuvuuksia? Se on aika pakahduttava tunne, ylpeys ja haikeus ja sydänpysähdys sekoitettuna tottakai rakkauteen tuota pientä kohtaan.
Ylpeys siitä, että olen saanut jotain noin ihanaa omaksi.
Haikeus siitä, että ihan kohta hän on taapero eikä vauva.
Sydämenpysähdys siitä, että yksi näistä uusista ulottuvuuksista on kiipeily.

Tilanne on nyt se, että korkein paikka mihin on kiivetty on (kylläkin vain) nurin kipattu legolaatikko, johon kyllä punnerrettiin nanosekunnissa mutta alastulosta ei puhettakaan.
Varmaan kaikkien meidän lasten lemppari paikka on ollut tuo eteisen peilikaappi, joka on mitä parhain piilopaikka, leikkipaikka ja yllätysyllätys myös vaippaikäisten vessa.
Uusimpana villityksenä on tyhjentää vaatekaappien alakerta ja istuskella siellä syömässä sukkia.

Kiipeilyn lisäksi harjoitellaan tottakai kävelyä ja seisomista.
Tuolit, laatikot, rahit ynnä muut ovat oivia taaperokärryjä joilla juostaan takajalka vielä vähän jäykkänä ympäri taloa. Kylläpä se siitä vertyy tuolla menolla luulen.
Seisominen on edennyt siihen pisteeseen, että joka paikassa päästetään tuesta irti ja kahden sekunnin töröttämisen jälkeen jysähdetään lattiaan. Ajattelin jo kokeilla kolmea vaippaa päällekkäin, meinaan että on pysrtö taatusti hellänä tuosta treenistä.

Ps. En tiedä kumpi on enempi likainen, peili vai vauvan naama, mutta väittäisin joka tapauksessa hinkkaavani molempia kymmenen kertaa päivässä.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Teknisiä ongelmia, auttavia käsiä ja aikamoinen viikko takana!

 
 
 
 
 
Todellakin kuulun siihen sukupolveen joka on nähnyt ne nettiyhteydet joita odoteltiin tuntitolkulla ja kun ne vihdoin pelittivät niin aina uuden sivun lataamista odoteltiin seuraavat tuntitolkut. No siitä huolimatta (tai siitä johtuen) mulla kärähtää käämi heti kun kone ei toimi. En kestä mitään jumitusta ja erroreita, mä masennun heti.
Kuvien lataamisessa ollut tässä pari päivää ongelmia, joten siitä(kin) syystä täällä ollut vähän hiljaista.
 
Toinen syy on ollut tulipyllynalla-työviikko ja siihen päälle vielä mieheni koulupäivät niin melkoista läpsystä-vaihto-meininkiä ollut tässä muutama päivä. Niin kiirusta että unohdin totaalisesti yhden asiankin, joka oikeasti oli aika tärkeä ja voitte kuulkaa uskoa että hävetti ilmoittaa asiaan liittyvälle ihmiselle, että nyt on käynyt ihan totaali unohdus.
No erehtyväisiä ja unohtavaisiahan tässä ollaan itse kukin enemmän ja vähemmän (kuulun kyllä ehdottomasti tuohon ensimmäiseen porukkaan) ja kaiken tämän kiireen lisäksi heikohkot yöunet lyödään vielä pinon päällimmäiseksi niin me niin tiedetään just miten siinä käy!
 
Niin, kerrottakoon tässä nyt että meidän taloudessa puhaltelee todelliset uudet tuulet. Mieheni aloitti rakennusinsinööri opinnot ja tässä sitä sitten talostellaan opiskelijan vaimokkeena seuraavat vuodet. Vuosien lukumäärästä en vielä tässä kohtaa sano mitään. Toivotaan, että tosi vähän.
 
Ylläolevat kuvathan liittyvät näin ollen sitten uusiin kouluhankintoihin ja siihen että ikinä, koskaan (paitsi jos tenavat nukkuvat tai ovat jossain ulkomaailmassa) täällä torpassa ei saa tehdä mitään rauhassa. Olipa kyse sitten pöydän kasaamisesta tai pottujen kuorimisesta. Mutta mikäs siinä, äksöniähän pitää aina vähän olla joka hommassa ja sitä muuten riittää meillä ainakin.
Pänttäämispistettä on nyt sitten kasattu ja koottu makkarin nurkkaan ja ei oo kuulkaa ihan mistään kynä-kumi-penaali-systeemistä kyse! Huh, mikä laitteisto että insinööriksi tullaan.
 
Mööpeleiden muutettua meidän makuuhuoneeseen, pikkuneidin nukkumatila kävi hiukan ahtaaksi. Tässäpä sitä on muutama päivä sitten valmisteltu tyttösen siirtoa isomman neidin kaveriksi toiseen päähän taloa. Tämä on tarkoittanut lähinnä ruoan yötarjoilun lopettamista (raivostuttavan huonoin tuloksin), saapa nähdä miten käy.
 
Eipä tässä tällä erää kummempaa. Nyt heittelen petivaatteita ulos ja pyykkään vimmatusti, kun mies kotiutuu sieltä koulusta niin minä painelen yötöihin. Huomenna aamulla pitää olla iso tilaus valmiina joten tulitikkuaski laukkuun ja duuniin.
 
Kivaa viikonloppua teille <3



maanantai 19. tammikuuta 2015

Haaste

Ilahduta bloggajakaveriasi-haaste.
 
 
Säännöt ovat yksinkertaiset:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän).

- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivammalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain  omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

- Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia. :)
 
 

 
Eli sain tosiaan tämän mukavan ilahduttamis-haasteen Äiti ja Melukylän lapset-blogin Terhiltä ja tottakai olen mielelläni mukana!

Haastaisinpa tässä seuraavat blogit mukaan:

Anu - Mustavalkeaa
Kehrä - Ilonpilkahduksia
Olga - Linnamaista elämää
Jenni - Sisustustikkaat

Olkaapa hyvät ja pysykääpä kuulolla, jos vaikka satutte postia saamaan :)


 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Lehtikeräys, kirjasto, romunkerääjä..




Olen aina luullut että sohvat ovat istumista varten. Siis siihen asti kunnes meistä tuli perhe ja minusta äiti. Silloin vasta tajusin että miten monikäyttöinen sohva voi ollakaan!

1. Lehtikeräys
Kun sohvalle istahtaa lehden kera, niin miksi viedä lehteä takaisin omalle paikalleen kun sen voi kätevästi jättää siihen sohvallekin? Kun perheessä on luku intoisia ihmisiä, lehtiläjät ovat ihanan isoja jo muutaman tunnin jälkeen ja voit lösähtää suoraan lehtipinon viereen ja valita sopivaa lukemista.

2. Kirjasto.
Myöskään kirjoja ei kannata vaivautua viemään takaisin kirjahyllyyn.
Kun talossa on yksivuotias, joka repii ja raastaa kaiken eteen tulevan, ehdottomasti kirjat ja lehdet mieluummin sohvalla kuin lattialla, eikö? Toki pikkuisen kiipeilytaito on alkanut kohotella päätään, että tätä vauhtia kirjat ja lehdet eivät enää ole turvassa kuin katonrajassa.
Kirjaston kirjojen repimisen ääni tuottaa muuten taatusti enempi tuskaa kuin omien.

3. Romunkerääjä.
Mitä tuota suotta kärrätä päivän päätteeksi leluja omiin laatikoihin, kun keräys on suoritettu paljon nopeammin lykäämällä koko komeus sohvien alle. Eihän niitä kukaan sieltä nää. Kerran vuodessa sitten tyhjennetään sohvan aluset joulusiivon yhteydessä, tai viimeistään siinä vaiheessa kun sohvalla ei ole enää turvallista istua kovan keikkumisen vuoksi.

4. Trampoliini.
No kun se ulkona oleva versio on käyttökelpoinen vain toukokuusta-syyskuuhun niin jotain virikettähän sille talvikaudellekin on oltava. En ole vielä päättänyt kumpi parempi (pahempi), vanhempien sänky vai sohvat.

5. Työhuone.
No se läppäri. Kun sille raukalle ei ole omaa paikkaa. Siinä se kyhjöttää sohvan nurkassa ja on vaarassa mulahtaa lattialle juurikin sen repivänraastavanyksivuotiaan takia.
No voihan sitä kuvitella ainakin olevansa läsnä, vaikka päivän istuukin koneen ääressä kun se on kuitenkin siinä missä kaikki toisetkin, eikä kamarissa suljetun oven takana? Ihminen pystyy kuulkaa uskotella itselleen ihan mitä vain.

Ps. Ja vielä semmoinen jälkikirjoitus tässä, että sohvatyynyt on ehkä tyhmin idea ikinä lapsiperheessä.
Jostain syystä ne häiritsee alle metrin mittaisia niin kovasti, että vaikka istuu kokonaan toiseen päähän sohvaa niin ne tyynyt pitää käydä viskaamassa lattialle toisesta päästä.
Jos luovuttais ja puhuis suosiolla jatkossa ihan vain lattiatyynyistä.

Kuinka monta kohtaa tuntui tutulta?


perjantai 16. tammikuuta 2015

Ryysyryysis



Meidän talossa vaatteita riittää.
Meidän talossa riittää myös henkilöitä, joiden jalat ovat niin hikiset, että paripuoli sukkia keräillään sohvien alta ja eteisen kenkälaatikoista pyykkiin. Ja puhtaiden sukkien korissa on ne kaikki toiset parit.
Sitten on sellaisia henkilöitä, joiden mielestä pitkät hihat paidoissa on maailman idiootein keksintö, joten välittömästi sisätiloihin saavuttaessa paita jätetään just siihen missä satutaan olemaan.

Joko lapsemme ovat keskimääräistä kovempia sotkemaan vaatteitaan (ketsuppia, marjasosetta, nuudelia, oksennusta, kuolaa, alakerran eritteitä ym.) tai äiti on keskimääräistä kovempi niuhottamaan vaatteiden puhtaudesta. Joka tapauksessa oikeastaan joka ilta meillä pistetään kaikkien kaikki vaatteet pyykkiin ja niinpä kodarin lattia näyttää juuri tuolta kuin yllä olevissa kuvissa.

Siinä minä sitten illat pitkät istun ja lajittelen värikkäitä ja tummia ja vaaleita ja valkoisia ja kuuskymppisiä ja nelikymppisiä. Herkempi tulis hulluks.
No en oikeasti istu edes vaan seison ja viskon suunnilleen oikeat rynttyyt oikeaan koriin että pääsen iltapesulle ilman mitään ylimääräisiä pituuskorkeushyppyjä vaatevuorien yli.

Välillä yritän skarpata ja tsiigailla että meniskohän nuo jamekset vielä huomisen koulupäivän.
Mutta yleensä niissä jameksissa pruukaa olla rasvatahroja reisissä ja jotain perunamuusia pepussa, että pyykkiin vaan.
Mä en niinku voi käsittää miten nää meidän pyykkikorit taas täällä tursuilee ihan täynnä!
No mietippä kuule sitä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Pienin





Kaikkein pienin, kaikille rakkain, kaikkien hellyyden kohde, kaikille niin tärkeä.
Kaikki kilpailevat kuka saa leikkiä hänen kanssaan, kuka saa pitää häntä sylissä.
Kaikkien mielestä kaikkein ihanin.
Parin viikon päästä elänyt kokonaisen vuoden.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Talvitouhuja




Vaikka tämän mamman hiihdetyt kilometrit loppuivat hyvin lyhyeen niin tämän talon muksut sivakoivat sitten senkin edestä.

Viime talvena suksia ei tarvittu, korkeintaan vesihiihtää olisi voinut, niin voitte kuvitella että tänä talvena sitten pistetäänkin monoa toisen eteen posket punaisina.
Kolmevuotiaskin nousi laudanpätkilleen ensimmäistä kertaa kuin olisi syntynyt sukset jalassa (onneksi ei sentään, siis kirjaimellisesti nimittäin!!) ja arvatkaapa mikä setviminen on joka ikinen kerta (seitsemän kertaa päivässä) kun neljä tahtoo hiihtää ja suksia onkin vain kolmet.
Täytynee pitää silmät auki jos sattuis löytymään yksi pari lisää.
No, kyllähän se yleensä onnistuu kun vähän vaihdellaan monoja kuomiin ja kuomia monoihin ja toisen monot toiselle kun toinen ei enää hiihdä. Hyviä vuoronsa odottajia luulis kasvavan näistä, eikö?

On me myös jäädytetty (minä varsinkin, lähinnä tuhahtelin että no onko sitä vettä pakko laskea kahdeksaa kertaa päivässä, mutta kuulemma pitää) tuohon ulos pikku luistinrata. Sopivasti pihavaraston eteen, että jos et satu muistamaan sitä jäätä kun pupua juokset ruokkimaan niin taatusti on sarvi takaraivossa ja pakarat mustelmilla!
En varmasti muista tarpeeksi antaa tunnustusta tuolle paremmalle puoliskolle joka jaksaa lasten kanssa touhuta ulkona kaikkea kivaa. Itsellä ois todellakin jäänyt jäädyttämättä. Eikä voi edes sanoa että kaverilla olisi oma lehmä ojassa, koska kenttä on niin mini että hän itse tuskin siinä kauheasti mahtuu smirklaileen.

Pientä ulkona-ei-oo-mitään-tekemistä -juttua oli jo ilmassa tässä joulun jälkeen, mutta eipä oo enää.
Ihanaa kun on lunta ja pakkasta!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Minä lupaan..






Mun sisäinen kello on vissiin vielä tapaninpäivässä menossa, koska toiset ovat tehneet uudenvuoden lupauksensa jo viikkoja sitten, mutta mä oon herännyt miettimään sellaisia juttuja vasta nyt.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jos totta puhutaan, en edes yleensä tee uudelle vuodelle mitään lupauksia. Koska minä jos joku, olen juuri se henkilö joka kolmen päivän uutteran yrityksen jälkeen muuttuu samaksi retkahtaneeksi ihmiseksi kuin edellisenäkin vuonna. Ihan masentuneena.
Onneksi en ole juoppo enkä narkkari. En todellakaan pääsis koskaan kuiville. Toisaalta olen koukussa niin moneen muuhun epäterveelliseen asiaan, että kai se on loppujen lopuksi ihan sama.

Mutta on niin monta asiaa joka voisi olla toisin! Voishan tuota tänäkin vuonna yrittää, eihän sillekään mitään voi kun jos lupaukset ei pidä. Toivotaan että on tulevia uusia vuosia ja uusia mahdollisuuksia.

Tässäpä mun lupaus yrityksiä:

1. Syödä puoli kiloa pupun ruokaa päivässä.
Tämän pitäisi olla kohtuullisen helppo, mutta onkin yllättävän vaikea. Karkki on edelleen niin paljon parempaa. Joka päivä kuitenkin mussutetaan jotain, ainakin 50g jos ei viiteensataan päästä. Jotain uuttakin vois kokeilla.

2. Vähentää makean syöntiä.
Tähän kompastuin saman tien kun uusi vuosi alkoi. Lasketaanhan sekin tietty vähentämiseksi, jos syö joka toinen päivä entisen jokapäivän sijaan. Muutokset alkaa kuulkaa pienistä jutuista.

3. Vähentää somen käyttöä.
Just nyt oon niin koukussa yhteen peliin ja pariin blogiin, että vähennän kyllä ens viikolla heti. Tai maaliskuussa viimeistään.
Tää on niiiiin vaikea.

4. Lisätä lasten kanssa touhuamista.
Oon ihan tosi huono leikkimään. Ja askartelemaan.
Mutta kyllä me luetaan ja toisinaan leivotaan ja pelataan. Ja lenkillä käydään.
Onneksi omistan lauman omatoimisia ja kekseliäitä muksuja, jotka improvisoivat ihan itsekin.

5. Liikkua.
Tiedättekö, tämä on ainoa kohta jolle ei mielestäni tarvi tehdä yhtään mitään. Toki tässä joulun aika meni varsin hitaissa tunnelmissa ja suklaata on vedetty siihen malliin, että loppiaisen jälkeen ensimmäinen ylämäki juosten meinasi pyräyttää varpusparven verkkareihin.
Jospa se tästä taas virkistyisi.
Mikä ettei joku uusi laji olisi paikallaan vaihtelua tuomaan. Hiihtäjän muotoinen peikko ois selätettävänä, mutta ei kuulkaa kauheasti innosta kun sen peikon kasvot muistuttavat yläasteen liikunnan opea ja jalassa sillä on sota-ajan peltoset, jotka on voideltu tervalla.
Alkoi oksettaa.

Oletteko te muuten menneet lupaamaan jotain jonka tottakai aiotte ryssiä?

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Hyvää yötä!




Olen varma, että monissa lapsiperheissä on sama tilanne iltaisin kuin meillä.
Toki voin olla varmuudessani ihan päin metsikköä, mutta ainakin sitten toivon että on.
Nimittäin kun aletaan siihen malliin kuikuilla kelloa, että jahas se olisi iltapalan aika, alkaa ralli. Tai päinvastoin, venyminen pitkin taloa. Riippuu päivästä ja vanhempien lukumäärästä iltatoimien aikaan.

Jotakuinkin näin se menee:

Hei nyt leikit loppuu ja leluja keräämään!
Yleensä 4/4 ei reagoi mitenkään. Toisen kehotuksen ja viidennen karjaisun jälkeen alkaa liikehdintä kamareiden suuntaan. No, kamat saadaan kasaan suunnilleen joka ilta enemmän ja vähemmän täydellä miehityksellä. Eskarilaisen jalka on aina kipeä kello 19.30. Täsmällinen jalka kyllä.

Nyt reippaasti iltapalalle!
Tätä ei yleensä tarvi kahtaa kertaa sanoa. Keittiössä alkaa sen päiväinen säätäminen juuston ja maitopurkin kera. Joku ei syö tuota leipää ja joku haluaa vain porkkanaa, tiedättehän?

Heti pesulle ja yövaatteita vaihtamaan kun on syöty!
Tässä kohtaa alkaa venyminen. Ja vanuminen. Ja vönyminen. Että ihmislapsi saattaakin olla vetelä!
Vessassa lentää hammastahna ja joku vinkuu juuri niitä oikeita yösukkia. Ja ainakin yksi istuu edelleen olkkarin sohvalla täydessä varustuksessa Aku Ankka kädessä tekemättä yhtään mitään.

Sitten pehkuihin tai vähän vauhdilla sänkyyn nyt!
Mutta siihen menee hetki ennen kuin kaikki on juoneet millin vettä ainakin seitsemän kertaa, vessanpönttöä rääkätty kaks kertaa per muksu ja juusot ja hiput ja kallet on etsitty kainaloon köllimään! Sittenkin vielä keksitään huudella vieraisiin huoneisiin ja käydä esittämässä äidille ja isälle sen seitsemän mah-dot-to-man tärkeää asiaa.

Hyvää yötä, rakastan sinua!
Vielä jotain janottaa. Jotain pissattaa. Toista itkettää ja kolmas saa hysteerisen naurukohtauksen.

Mutta hetken päästä, vihdoinkin hiljaisuus.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Samikset



Mä oon aina ajatellut, että en pue lapsiani samanlaisiin vaatteisiin.

No tehän mut jo tunnettekin, että oon viime aikoina pistänyt päälaelleen kaikkia "ajatuksiani". Siirtynyt tuosta noin vain kirkkaista väreistä pastillin sävyihin ja selkeistä kuvioista pitsihömpötyksiin. Ja niinhän tässäkin asiassa on päässyt käymään niin, että matkan varrella on toisinaan kovinkin ailahteleva mieleni muuttunut.

Nämä mun neidit.
Kun on saanut kaksi ihanaa tytärtä, kukapa ei haluaisi sopottaa heidän ylleen samanlaista mekkoa, paitaa ja yökkäriä. Kun sehän on vain niin kamalan söpöä. Kun samistellaan. Sitten kuvataan ja ihastellaan. Varmasti kaikki tekee niin. Jos ei samistele, niin ainakin kuvaa ja ihastelee, eikö?

No tätä samanlaisten vaatteiden ostelua on ollut tämän syksyn aikana havaittavissa enemmänkin, kun pikkuneiti on alkanut käyttää vähän isompaa vaatekokoa. Nyt heille löytää lähes joka merkiltä jotain samaa. Ja äiti tykkää!
Jouduin vähän nielemään pettymystäni jouluna, kun löysin pienemmälle kirpparilta popin punaisen tunikan, jossa on helminauha painettuna paidan rintamukseen ja olisin niin kovasti tahtonut isommalle tytölle samanlaisen, vaan en löytänyt. Kuvittelin jo heidät istumassa sylikkäin samanlaiset tunikat yllään kuusen alla. (Ai niin, todellisuus oli se, että pikkuneidin tunikassa oli oksennusta ennen kuin joulurauha oli ehditty julistaa ja isompi neiti olisi vetänyt verkkareilla koko aaton! Että ainahan sitä saa kuvitella.)

Sen verran ale, sale, ale, supersale- sähköposteista hullaantuneena meikäläinenkin intoutui tekemään tilausta mm. Metsolalta ja Pomp De Luxilta, että piakkoin pitäisi kotiutua muutamia ihanuuksia molemmille neideille. Samanlaisuutta luvassa siis jatkossakin.

Mä niin tiedän että kaikki ei tykkää, mutta mites siellä ruudun toisella puolella tuumitaan? Samistellaanko teillä?

Ps. Kyllä meillä samistelee myös pojat.
Pss. Tyttöjen yökkärit on KappAhlin, isompi sai synttärilahjaksi kummitädiltä, pienemmän puku bongattiin ale-rekistä. Siis niin samikset.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Huh mikä päivä!



En oikein tiedä mitä ajattelisin tästä juuri alkaneesta vuodesta.
Että kannattaako tässä kauheasti henkseleitä paukutellen lähteä eteenpäin, ei pian selviä hengissä.

Pari viime päivää on ollut varsin tapahtumarikasta tämän mutsin kohdalla.
Ensinnäkin, tuli pieni hammasvaurio.
Jota tänään kävin esittelemässä palikkalääkärille, ja jota tässä nyt poden pää edelleen puuduksissa ja en kykene muuhun kuin sohvalla öllöttämiseen! Sitä onneksi on tässä reenattu viime viikot.
Toiseksi, vedin lipat. Jeah, juuri ne sellaiset perus äkkiä-ylös-eihän-vaan-kukaan-nähnyt- lipat. Juuri ne sellaiset yhtään-ei-sattunut-ai-pahus- lipat. Että kättä juili koko lenkin loppumatkan ja reisi on yhtä mustelmaa. Ja jonka jälkeen niin vannoin että en ikinä lähde enää talvi aikaan muualle ku salille.
Ja kolmanneksi, epäonnisen lenkin jälkeen illalla kotona vielä paukautin polveni laatikon vetimeen niin, että piti tuumia että mites sitä synnytyslaulua vedettiinkään. Ulisin.

Että voitte kuvitella miten luottavaisena istun tässä käsi edelleen arastaen, leukaperät jurrissa ja polvilumpio mustana katsoen tuleviin päiviin.
Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, taas.

Ps. Onneksi kuvissa näkyvä pikkuneiti (ja kaikki muutkin) kyllä ilahduttavat masentunutta mieltäni ihanilla jutuilla. Parhaillaan vauva yrittää (huonolla menestyksellä) kiivetä yli esteen, joka on rakennettu tuoleista, lehtikorista ja raheista hänen ja koiran välille. Minkäs teet että tuo valkoinen karvaturri on niin herttainen, että vauvakin tahtoisi vähän maistaa.