sunnuntai 17. syyskuuta 2017

The End






Kyllä, se on nyt päätetty.
Blogipolku on toistaiseksi minun osalta kävelty maaliin. Tai sanoisinko paremminkin olevani jossakin matkan varrella levähdyspaikalla, koska en sano ettenkö koskaan enää jatkaisi.

Nämä viisi vuotta ovat olleet ihan parasta täällä somessa.
Olen saanut uusia tuttavia, osaa teistä en ole edes koskaan nähnyt, mutta olette vaikuttaneet minuun joka tapauksessa niin, että pidän teitä tuttuna.
Joka ikinen positiivinen ja kiva kommentti on sykähdyttänyt mun sydäntä ja nostaneet fiilistä ja tunnetta siitä, että olen tässä hyvä.
Joka ikinen negatiivinen kommentti on vahvistanut minua siitä, että nousen sieltä lyttäyksen tuottamasta pahasta mielestä entistä vahvempana. En väitä että niitä ilkeitä kommentteja olisin tarvinut tai ilman niitä en olisi se mitä nyt olen, mutta kaikella on tarkoituksensa. Tässäkin.

Viiteen vuoteen mahtuu valtavan paljon. Paljon iloa ja riemua, mutta paljon tuskaa ja suruakin. Olen jakanut teidän kanssa pienen ison osan elämästämme, välillä tuskitellen, olenko kertonut liikaa?
Yhtään sanaa enkä lausetta täältä en pois saa, seison niiden takana, enkä aio sulkea enkä poistaa blogia, se saa elää täällä omaa elämäänsä ja ilahduttaa tai vihastuttaa edelleen.
Ehkä joskus palaan takaisin. Ehkä en. En tiedä sitä vielä, enkä jaksa sitä edes nyt ajatella.

Syytä tähän lopettamiseen en sen kummemmin osaa sanoa.
Ajan puute, elämän ja arjen hektisyys ja ressi siitä kun en ehdi tiuhemmin postata.
Ideoiden puute jne. Nyt tarvitaan miettimistaukoa.

Kiitos teille kaikille ketkä vuosien varrella ootte olleet mukana.
Tykkään teistä mahdottoman paljon <3

maanantai 11. syyskuuta 2017

Eteinen.





Meidän eteinen on pieni.
Ihan auttamattoman pieni kaikille niille lenkkareille, kumppareille, crocseille ja tallikengille.
Kaikille repuille, kypärille, takeille ja ulkohousuille.
Mutta sen tilan kanssa on vain kerta kaikkiaan tultava toimeen mitä on.
Sovellettava, keksittävä ja valita sieltä ne kaikkein toimivimmat vaihtoehdot.

Tässä on kuvattu vain niin sanotusti kuraeteisen puolta, vaikka kahdesta eri ovesta kuljetaan samaan eteiseen.
Pääovi käy jostain syystä jatkuvasti, koska lasten mielestä (ja ehkä meidän aikuistenkin) sinne terassin toiselle laidalle nyt vaan on niin työläs kävellä.
Sitten se pääoven etunen on täynnä toinen toistaan märempiä ja kuraisempia kenkiä ja ihan joka ikinen kerta kun astut etuovesta sisään, niin siinä lepää jotkut saappaat joista on rapaa roiskunut seinille. Tehän niin tiedätte.
Olenkin ruvennut pitämään etuovea lukossa, ja lapsetkin tietävät että silloin mennään kuraeteisen ovesta, ei auta ovikellon pimputtelut. Naapurikin saattaa joutua kiertämään, koska mistä tuota ikinä tietää kuka siellä ovella soittelee, heh.
Joskus on tullut tehtyä ne perinteiset, enkö minä oo sanonu ettei siitä tulla ja kuka ihme siellä soittaa sitä ovikelloa, päkäpäkä mäkämäkä! ja ovella onkin seissyt yhteisvastuukerääjämummo. Kröhöm.

Tuo peilin ja henkaritangon välinen seinä oli aikaisemmin tyhjä.
Tai ensin siinä oli kaksi pientä hyllyä, mutta toinen saatiin sieltä alas alta aikayksikön tenavien toimesta, kun hyllyllä olevasta laatikosta pengottiin milloin laturia milloin avaimia.
Seinään jäi rumat jäljet ja kyllästyin niiden katselemiseen, joten päätin tehdä asialle jotain.
Tilasin Deseniolta ensin tyttöjen huoneeseen nämä julisteet:


Sillä samaisella tsekkailulla bongasin tuon ihanan maailmankartta-julisteen.
Ajattelin ensin sitä poikien huoneeseen, mutta ei sillä olisi oikein ollut siellä hyvää paikkaa, joten tuumasin josko siitä olisi tuohon seinälle.
Kehyksiä en tilannut enkä täältä kotikaupungin valikoimista löytänyt noin isoja, joten päädyin teippailemaan.
Ideana ihan jees, mutta noin ison julisteen teippailuun meni muuten useampi hermo ja aika läjä teippiä ennen kuin pysyi paikallaan.
Olkoot nyt siinä sitten teipattuna, ehkä ostan ne kehykset jos jostain vastaan tulee.
Tuo täyttää aika laajasti koko seinän pätkän, mutta itselle pelkistetty sisustus ei ole se juttu. Tykkään kuitenkin että seinillä ja hyllyillä ja lattioilla saa olla tavaraa. Se luo kodikkuutta (ja vie siivousintoa).

Toisinaan ahdistun kun tulen kotiin ja eteisessä saattaa haista hevonpaskaiset kengät, koska molemmat eteiset ovat samaa tilaa, mutta ihan sama, tämä on meidän elämää, maalaiselämää, ja ei se niin nöpönuukaa ole. Sitä paitsi tallin haju on maailman paras haju <3
PartyLiten huonesuihke on muuten ihan loistavaa tavaraa! Sitä kun suihkauttaa pari kertaa niin jo haihtuu tallinhaju.
Olen tullut muutenkin siihen tulokseen, että minusta on sukeutunut varsinainen heinähattu ja jyväjemmari.
Mieluummin vedän verkkarit ja kumpparit jalkaan kun tällään itseni ihmisten ilmoille.
Hassua.
Luulin aina ettei minusta ole tällaiseen rentoon maalaiselämään.

Elämä osaa yllättää. Ihan oman itsensäkin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Tiistai



Tämä viikko on kyllä lähtenyt taas vauhdilla käyntiin.
Maanantaisin on Pikkuneidin kerho, johon saatiin pistää tossua toisen eteen, että ehdittiin, kun tuli lojuttua niin pitkään.
Illalla lähdettiin Ninnin ja mieheni kanssa tuohon ratsastuskoululle Susanna Kuparin kouluvalmennukseen ja siellä hurahtikin koko ilta. Lapset olivat mummulassa hoidossa sillä aikaa.

Valmennus meni ihan kivasti, aivan hiki otsassa sain tehdä töitä, että sain Ninnin kunnolla liikkeelle ja kyllä sieltä taas hetken patistelujen jälkeen löytyikin ihan ookoo vaihde, jolla päästeltiin eteenpäin.
Se on ihan loistavaa olla jonkun opetuksessa, jonkun joka vaatii vielä vähän ja vielä vähän enemmän. Yksikseen kun kotona ratsastelee, niin sitä herkästi tulee jämähdettyä siihen johonkin "ihan ok"-tilaan. Varsinkin Ninnin kohdalla saatiin neuvoja, että jatkossa vain vedetään tukka putkella, niin lujaa kuin vain saa ponista liikettä! Sitä kautta alkaa sitten löytymään muotoa, taipumisia jne.
Suosittelen teille kaikille hevosen omistajille ja tunneilla käyjille. Menkää ihmeessä valmennuksiin! Itsekään en edes tähtää mihinkään kisoihin ym. haluan vain oppia lisää ja lisää ja lisää.
Ja meidän ratsastuskoulussa on ainakin mahdollisuus myös tuntilaisilla valmentautua tallin hevosilla, kannattaa siis kysäistä omalta tallilta jos yhtään kiinnostaa, ja jos omaa hevosta ei ole.

Isimies lähti pienten kanssa uimaan, Isoneiti on kaverilla ja isojen poikien kanssa täällä istuskellaan kotona. Pitäisi tässä tehdä lähtöä kohta tuonne omalle tallille, Veeraa pyydystämään laitumelta, koska kohta saapuu eläinlääkäri tarkistamaan ponin suun.
Ninni ja Ikaros pitäisi olla ok, koska molemmat on raspattu meille tullessa, mutta Veeran tilanteesta ei itse asiassa ole edes tietoa.
Veeran kohtalo on meidän perheessä muutenkin tässä ollut puheenaihe ja mietintä, että myydäänkö pikku kullanmuru kuitenkin pois.

Veera on ihan äärettömän kiltti poni, lapset meillä taluttaa ja hoitaa ja on oikein kaikkien lellikki, kun onhan tuommoinen pyöreä, kirjava karvapallo nyt vain niin liikkis.
Toimii todella loistavasti pienten talutusratsastuksessa. On itse rauhallisuus ja töpsyttelee vain eteenpäin tyytyväisenä, mutta..
Sitten kun selkään nousee ratsastaja joka menee yksin. Ilman taluttajaa, kuten Isoneiti meillä.
Käynti menee vielä hyvin, mutta ravatessa innostuu tikuttamaan niin lujaa ja nostaa herkästi laukan, että se ei ole enää turvallista aloittelevalle ratsastajalle.
Se ei pukita eikä hypi pystyyn, mutta lujaa se menee, eikä epävarma ratsastaja saa sitä välttämättä tuntumalle kunnolla. Juoksee ennemmin vähän karkuun, mitä enemmän paniikissa kiskoo.
Loistava maskottiponi siis, mutta ei mikään opetusmestari, tai vaatii ainakin topakan ratsastajan selkään.
Itse menin sillä toissapäivänä ja meni ihan hyvin.
Joten, jos innostuit niin otappa yhteyttä niin tehdään kaupat :D Ihan tosi.

Nyt siis mietitään, luovutaanko Veerasta ja keskitytään Neidin kanssa Ikaroksella ratsastukseen, joka on itse viilipytty kolmevuotiaaksi.
Kun aikuinen kävelee vierellä niin jopa meidän Pikkuneiti on mennyt sillä yksin.
Toki Ikaros tarvitsisi vielä monet monet ratsutukset ennen kuin on valmis poni, mutta ratsastelen sitä myös itse säännöllisesti.
En toki kehu olevani mistään kohti mikään kouluttaja, mutta poni on niin järkevä ja lungi, että tähän asti ollaan kyllä pärjätty sen kanssa päinemmekin.

Mutta nyt kohta tulee jo kiire, joten poninpyydystykseen!!
(Joka on välillä niin hanurista, varsinkin jos on kiire, ja varsinkaan kun ei tiedä millä päällä se tyyppi siellä laitumella tänään on!)

Ps. Kuvat viime viikolta kun ilta-aurinko paistoi niin niin komeasti.
Tätä valon määrää on ikävä kun sataa viikosta toiseen. Kohta se taas alkaa. Syksy ja sateet.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Muratti



"Muratti on ilmaa puhdistava kasvi, jonka lehdet ovat tummanvihreät, vaaleanvihreät tai kaksiväriset. Kasvi on uskomattoman kiitollinen ja helppohoitoinen, ja se voidaan sijoittaa kotona moneen eri paikkaan. Muratista on muodostunut yksi suosituimmista viherkasveistamme juuri sen takia, että sitä on helppo käyttää eri yhteyksissä."

"Murattia tulee kastella säännöllisesti. Lisää pieni annos kasviravinnetta (lue ohjeet pullosta) kasteluveden mukana keväällä, kesällä ja syksyllä. Talviaikaan vain kerran kuukaudessa. Suihkuta kasvi kunnolla kerran kuukaudessa, jotta se pysyy raikkaana ja hyvännäköisenä."

Kaikkeni annoin.
Miksi? Oi miksi, minun muratti näyttää tältä?


Ihan oikeasti tämä minun viherpeukalottomuus alkaa kyllä saamaan jo koomisia piirteitä.
Minä ostan kasvin ja minä isken sen ruukkuun ja koitan valita mielestäni sopivan paikan ja yritän muistaa kastella ja.. tässä on lopputulos.
Arvatkaa että mun sydän rypistyi surusta ja epäonnen tunteesta samaa tahtia kuin nuo niin syksyisesti varisevat murattini lehdet.
En vai käsitä, mitä ihmettä minä sille tein?
Kaikkeni annoin ja silti.

No minähän menin nettiin ja kuukleen ja minä kirjoitin hakusanan "muratti kuolee" ja sieltähän tuli heti vastauksia kuin sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä.

"Olet kastellut liikaa!" No en varmana ole.
"Olet kastellut liian vähän!" No en vissisti ole. Kun sopivasti vain.
"Paikka on huono!" No eikä ole, en sen parempaa keksinyt edes.
"Siinä on kirvoja!" NO NIIN ON!

Arvatkaa kun menin käskyjen mukaan kurkistamaan sen viimeisen lehden alapinnalle (joka muuten tipahti siinä samalla)! Mitäs sieltä löysinkään. No jotain surkian olemattomia kirvasia, jotka olivat jonkun sortin harsonkin vääntäneet sinne alle.
Siis ihan tosi. Ihan varmasti palautan kukan, en minä mistään kirvoista kyllä ala maksamaan, koska sieltä ne on tulleet kylkiäisinä. Kuulemma. Mitä ne edes on? Tuikkaanko varmemmaksi vakuudeksi koko kämpän tuleen. Hyi olkoon.
Ja minä kun halusin vain hienon, vihreän, ihanan tuuhean MURATIN! Oliko se niin liikaa vaadittu? Sain vain käpristyneen, kirvoilla kuorrutetun oksan, joka koristaa kohta roskista.
Yhyy.

Niitä saa muuten muovisina.
Jos sen onnistun tappamaan, niin luovutan viherkasvien suhteen lopullisesti.
Lupaan sen.


keskiviikko 30. elokuuta 2017

Näön vuoksi.





Masennuin. Totaalisesti. Lopullisesti.

Mutta myös näen jälleen kunnolla. Kirjaimet pysyy rivissä ja terävinä. Kaukanakin olevat tekstit on selviä. Ja olen siitä erittäin iloinen.

Hirveä ristiriita siis.

Jouduin laittamaan lasit ensimmäisen kerran vuonna ööö..en edes muista. Eskarilainen taisi olla jonkun vuoden tai kaksi vanha. Eli aika monta vuotta sitten.
Lasit olivat lukulasit, eli pidin niitä vain kun luin tai olin koneella.
No tiedättehän mitä semmoinen edes takas venkslaaminen tarkoittaa, pikkuhiljaa ne lasit vain unohtuivat johonkin lojumaan, enkä enää käyttänyt niitä juuri ollenkaan.
Viimeinen muistikuva silmälaseista on se, kun ne oli mulla mukana nuorimmaisen syntymähetkellä sairaala-kassissa. Sitten en enää niihin koskenut. Yritin lukea ja nähdä miten kuten.

No aika monta vuotta meni sinnitellessä, kunnes nyt kesän aikana alkoi tuntumaan, etten näe enää eteen enkä taakse. Lukeminen ja puhelimen näytön tihrustaminen oli ihan täyttä tuskaa ja esimerkiksi kauempana olevia tienviittoja tai kylttejä ei tahtonut nähdä enää kuin just kohdalla.
Siispä varasin optikkoajan ja valmistauduin karmeaan kohtalooni.

Itsessään näköni ei juurikaan ollut huonontunut, hajataitto teki sen kirjainten hyppimisen (mitä ei aikaisemmin ole ollut), joten vika oli onneksi aika pieni, mutta lasit oli uusittava.
Kokeilin sen seitsemätkymmenet (te tiedätte kenellä lasit on!) eri vaihtoehdot pokista, mutta lopulta päädyin aina vain näihin mitkä lopulta valitsin. Ne tuntuivat kivoimmilta nenällä ja näyttivät peilistä vähiten karmeilta. Paitsi että silti musta tuntuu, että ne ovat yksistään karmeat.
Kriisi puhkesi eilen illalla niin isoksi, että piti muutama epävarmuuden kyynel vierittää, kun olin niin itsetunto kellarissa. Onko pakko? No on, koska muuten elämä on yhtä sumua. Jos se nyt toisinaan on muutenkaan muuta kuin sumussa tarpomista.
Ja nyt on vain tehtävä se päätös, että ne rillit keikkuvat siinä nenällä koko ajan, koska muuten tilanne on kohta sama kuin viimeksikin.

Itsetuntoa tässä nyt yritetään kohotella takaisin edes sille vaatimattomalle tasolle missä se aikaisemmin on pyristellyt ja yritetään kulkea peilin ohi purskahtamatta itkuun joka kerta.
Jos sieltä ei aikaisemminkaan mikään Miss Universum ole kurkkinut, niin nyt tuntuu kuin sieltä katsoisi joka kerta se silmälasihymiö joka kaiken lisäksi tarvisi myös oikomishoitoa, tiedättehän?
Epäreilua, etten sanois.

Silmälasien lisäksi olisin voinut ostaa samalla reissulla tehokkaan kuulolaitteen.
En siksi, että kuulisin paremmin, vaan siksi, että voisin napsauttaa sen välillä kiinni.
Nyt just tekisin sen.
Koska kauhea tappelu.
Ja niinkin hienosta asiasta kun kumpi voitelee leivän ensin. Huoh.

Ps. Parasta kotipäivissä on se, kun voi huoletta vetäistä takkutukan nutturalle tai vastaavasti antaa vain pörhöttää vapaana mihin suuntaan tahansa.
Tukkani on luonnontilassa varsin oikukas, mutta kotona ollessa en jaksa suoda sille pienintäkään ajatusta vaan annan sen elää just niin miten se tahtoo.
Yleensä se tahtoo vain olla mahdollisimman sotkussa ja likainen.
Tässä siis näette meikäläisen kuontalon varsin sellaisena mitä se ei ole koskaan kodin ulkopuolella.






sunnuntai 27. elokuuta 2017

Suklaapiirakka

Ajattelin jakaa teille ohjeen maailman parhaaseen suklaapiirakkaan.
Tämä ohje on taatusti tavoittanut jo aika monta ihmistä, mutta jos siellä ruudun takana sattuu olemaan vielä joku joka ei ole tätä tehnyt, on nyt korkea aika!

Sen lisäksi, että tämä on ihan ykkönen maultaan niin myös tekemisen helppous saa isot isot plussat.
Et tarvite yleiskoneita etkä sähkövatkaimia, riittää kun omistat kulhon ja vispilän.

Aloitappa sillä, että napsautat uunin päälle ja väännät lämpötilan 200 asteeseen.



Piirakkaan tarvitset:

200g voita
2,5dl vettä
3-4 rkl tummaa kaakaojauhetta
1tl suolaa 
Yllä olevat aineet kattilaan ja kiehauta.


Mittaa kulhoon:

5dl vehnäjauhoja
5dl sokeria
2tl soodaa
2tl vaniljasokeria


Kaada kattilassa oleva soossi kuivien aineiden joukkoon ja sekoita vispilällä tasaiseksi massaksi.


Lopuksi lisää taikinaan:

n.1dl turkkilaista jogurttia (käy myös joku muu jogurtti, kermaviili tmv.)
ja 2kpl kananmunia.

Sekoita.



 Kun jogurtti ja munat ovat sekaisin taikinassa, kippaa taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille.
 Lykää piirakka uuniin ja paista n.25min.
Tämä paistoaika on mielestäni aina vähän haastava, koska uunit paistavat aina niin erillä lailla. Meillä töissä esimerkiksi parhaan lopputuloksen saa kun piirakka on uunissa 23min. kun taas kotona joudun paistamaan 25, jopa 27min. Joten tarkkaile tilannetta :)


Jäähdytä piirakka ennen kuorruttamista.
Sillä välin kun piirakka huilaa, niin voit vaikka odotellessa siivoilla keittiön laatikoita, jotka näyttävät ainakin meillä tältä:


Tämmöiset laatikot pitäisi kieltää lailla. Argh.

No niin, piirakka taitaa olla jäähtynyt. Jatketaanpa itse asiaa.
Sulata semmoinen 100g tai ei-oo-niin-justiinsa-klöntti voita ja lusikoi sekaan pari ruokalusikallista tummaa kaakaojauhetta.


Lorauta (tai mittaa) sulaan voihin myös n.3rkl maitoa.


Sitten vain tomusokeria niin kauan, että kuorrutus on sopivaa.
En osaa mitään desejä tähän laittaa, koska kippaan itse aina ihan summamutikassa. Vähän kerrallaan ja lisään niin kauan kunnes kuorrutus on sopivan jäykkää.
Ai niin, ja muista myös ostaa sitä tomusokeria ennen leivontaa, nimittäin minä jouduin viime kerrallakin kuorruttamaan vasta hetken päästä, koska tomusokeria oli purkin pohjalla vain desi.
Levitä kuorrute ja koristele vaikka jollain stö..srt..sört..niillä just!



Lopputulos näyttäis suunnilleen tältä:


Ah ja nam. Älä syö niin montaa palaa, että alkaa oksettaa!

tiistai 22. elokuuta 2017

Puuroa pikkukattilalla


Täällä on tälle syksylle käyty koulua nyt viikko.
Ensimmäinen viikko on tuonut tullessaan ihmetystä hiljaisesta kodista aamupäivisin, yhden uuden koululaisen meidän perheeseen, wilmaviestit, vanhempainilta-ajat, ensimmäiset täihavainnot ja pikkukattilallisen puuroa.

Pikkuneiti on tieten eniten joutunut tässä sopeutumislinjalle, kun yhtäkkiä kotona on aamupäivisin hänen itsensä lisäksi vain äiti tai isä. Ensimmäisenä aamuna hän kyseli kovasti äänien perään ja lisäksi nukkui päikkärit mun kainalossa, mitä ei ole tehnyt yhteen ja puoleen vuoteen.
Käytännössä alkuviikon reiteeni oli liimautunut vaahtosammuttimen kokoinen ihminen, joka sai eroahdistuskohtauksen heti kun äitinsä käänsi edes toisen silmän hänestä poispäin.
Muistui oikein mieleeni vauva-ajat, kun tarpeillekin olisi pitänyt ottaa tsemppari mukaan.
No, olin ilkeä ja jätin hänet oven ulkopuolelle karjumaan tuskaansa.
Äitiii tuukko tää ikinä poit!!!! 
No en tiedä tulisko.

Kohta kuusivuotias aloitti vihdoin eskarin.
Ei hän olekaan vasta kuin semmoiset neljä vuotta, eli toisin sanoen niin ikään kun pertsan on saanut kynnyksen yli, vinkunut että koska hän saa aloittaa koulun.
No nyt hän sai ja hän on ollut varsin onnellinen.
Äidillänsä on sen sijaan ollut erittäinkin ristiriitaiset tunteet, onnellisuudesta toisen onnen puolesta jäätävään huoleen koulumatkasta, kavereista ja sopeutumisesta koulumaailmaan.
Nyyh.

Puhelin on Wilman osalta ollut ah niin ihanan hiljainen, vaan nythän se lysti taas alkaa.
Petterin vanhempainilta keskiviikkona kello 18.
Sisäliikuntavaatepussit koululle.
Perjantaina sinne ja torstaina tänne.
Muistutus ja muistutus ja muistutus. Muistakaa! Unohtakaa. Ai sitä ne ei kyllä yleensä muistuta, mutta unohdan silti puolet.
Puhumattakaan niistä Sesamainenpetterieiosaaistuasekuntiakaanpaikallaan-viesteistä. Sydän lyö tyhjää joka kerta kun Wilma piippaa.
Ja pysähtyy kokonaan kun opettaja soittaa. Ihan pahin. Se ei soita toivottaakseen hyvää päivää.

Vanhempainilloista en oikein tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Hirveän ihana päästä tutustumaan lapsen luokkaan ja opettajaan ja luokkatovereiden vanhempiin, mutta tämmöiselle umpisulkeutuneelle epäsosiaaliselle ihmiselle ne ovat melkoinen piinapenkki.
Tänä vuonna eskarin vanhempainillasta onnistun loistamaan poissaolollani, koska olen jo aikaisemmin varannut valmennukseen tunnin Ninnin kanssa. Ja perumiseräpäivä meni jo.
Harmi eikun siis jee!

Perjantainahan se koitti taas ilon päivä!
Kokonaiset kuusi päivää koulua ja täit ovat aloittaneet koko vuoden kestävät bileet.
Siis kysyn vaan, että missä ihmeen pulpettien lokeroissa ne kesehtivät kesän ja keräävät voimiaan ja heti ensimmäisen oppilaan astuessa luokkaan, hyppäävät päättömään kyytiin ja aloittavat sen joka syksyisen oksettavan leviämisen. Argh. Argh. Ja argh.
Täisuihkeen -ja kamman saa taas kesän jälkeen kaivaa naftaliinista. Meillä säästyttiin viime vuosi. En uskalla edes ajatella tulevaa. Puistatus. Vaikkei niihin nyt kukaan olekaan kuollut, niin silti.
Saa oksentaa.

Aamupäivän puurokattila on pienentynyt puoleen.
Voitte kuvitella mikä shokki on ollut siirtyä seitsemän (tai kuuden) ihmisen aamupäiväruokinnasta kahteen ihmiseen?
Pikkukattilallinen puuroa, ja siitäkin jäi puolet.
Tuo miniskini kattila sai ensimmäisenä aamuna mun kyynelkanavat läikkymään lähes yli.
Kohta teen yhden hengen mikropuuroannoksia, koska mun lapset kasvaa isoksi ja joudun yksin puuroni syömään aamuisin, jos en töissä ole.
Sanoinko jo, aika menee liian nopeaa?


En muista olenko tämän kuvan julkaissut täällä blogin puolella, mutta Instassa ainakin.
Tässä kuvassa viipyy vielä niin kesä. Kyllä se oli tänäkin vuonna ainakin jonakin päivänä!
Tämä ihmisenalku ihastuttaa mua vielä täällä kotona ainakin tämän syksyn.
Koko kolmevuotiaan mielensä uhmalla, tahdolla ja voimalla. <3








tiistai 15. elokuuta 2017

Poninäyttely Ypäjällä




Heinäkuun viimeisenä lauantaina mieheni ja vanhempi tytöistä olivat Ypäjällä kansallisessa poninäyttelyssä Ikaroksen kanssa.
Ikke on tosiaan dartmoor ja ruuna sellainen, joten periaatteessa sillä ei ole sillä tavalla mitään "arvoa", kuten tammoilla ja oreilla, mutta dartmooreja on Suomessa niin vähän, että ne olivat siellä ikään kuin vetonaulana, joten ruunan rupsukatkin huolittiin mukaan.
Muiden rotujen tilanteesta en tiedä, oliko siellä vain tammat ja orit, mutta dartmooreissa oli muutama ruuna.

Itse olin sen viikonlopun aamua iltaa töissä, joten harmikseni en itse päässyt mukaan ollenkaan.
Samaan kyytiin mieheni ja tyttäreni kanssa lähti naapuri pitäjästä eräs tuttu muutaman tyttönsä kanssa ja Ikaroksen kanssa samassa kopissa matkusti näyttelyyn Colibri, Iken äiti, joka on tämän perheen omistuksessa.
Ypäjä on sen verran kaukana ja näiden ponien arviointivuoro jo aamulla, joten tyypit starttasivat kolmen maissa yöllä liikenteeseen.
Neidillemme tämä reissu oli varmasti ikimuistoinen, monta kertaa hän kävi illan aikana isältänsä varmistamassa, että muistaahan tämä varmasti, ihan varmasti, tulla hänet herättämään.
Aika liikkis.

Itse esiintyminen paikan päällä oli mennyt ihan kohtuullisesti.
Aluksi ponipoika oli ollut kuulemma varsin virtanen, mutta itse esittely oli mennyt ihan mallikkaasti. Hienoja kehuja oli Ikaros saanut, niin rakenteesta kuin liikkeestäkin.
Ravi on ehkä hieman ponnetonta, mutta toisaalta nyt lisääntynyt ratsutus varmasti pikkuhiljaa lisää pikkuisen lihaksistoa ja sitä myöten alkaa kantaa paremmin itseään.
Kovin "pikkupoikamainen" se vielä on, ikää kun on vasta sen kolme vuotta.

Mutta on se järkevä!
Ihan mahdottoman hienosti on alkanut kulkemaan selästä käsin. On mieluummin vähän laiska kuin energinen ratsastaessa. Mutta toimii loistavasti meillä, kun selässä ovat käyneet ja itse ratsastaneet kaikki lapset isommasta pienimpään.
Pienin meni tänään ekaa kertaa ravia ja voin kertoa että silmät loistivat taatusti kilometrin päähän <3
Uskon ja toivon, että tästä pikkuneidistä kuoriutuu vielä varsinainen hevostyttö, on ainakin toistaiseksi niin innostunut noista meidän poneista.
Ja isompi tyttö kyllä myös.
Itsekin ratsastin tänään Ikellä ja kerta kerralta se alkaa sujumaan paremmin. Tänään mun teki kauheasti itse mieli kokeilla laukkaa kun ravi oli niin loistavan tuntuista, mutta maltoin kuitenkin mieleni. Vielä hetken aikaa totutellaan ajatukseen reippaasta eteenpäin menosta ja sitten pikkuhiljaa otetaan laukka mukaan kuvioihin. Siitäpä se sitten lähteekin.

Eilen myös hyppyytettiin sekä Veeraa että Ikarosta, ja molemmat silmin nähden nauttivat hyppäämisestä!
Mieheni teki estekaluston itse ja voin kertoa, että olipahan selvää säästöä. Helposti tonnin saa pulittaa valmiista kalustosta, mutta kun talosta löytyy noin kätevä isäntä niin esteet saatiin muutamalla kympillä. Peukku sille.
Nyt saadaan treeniin vähän vaihtelua hyppelyllä, joka kyllä Ninniäkin aktivoi kivasti. Se oikein syttyy vaikka mennään pelkkiä ravipuomeja.

Tulipahan tekstiä oikein olan takaa, vähän aiheen vierestäkin, mutta tosiaan eka näyttely on nyt käyty ja kotiin tuomisina oli kivojen muistojen lisäksi myös kolme ruusuketta.
Ihana Ikaros <3



torstai 10. elokuuta 2017

Kellarissa











Joku teistä lukijoista joskus toivoi postausta kodarista ja pesuhuoneesta.
Ja hei, en tiiä mistä syystä tämä kellarin esittely on jäänyt vaiheeseen kokonaan, nimittäin kodin kaikki muut nurkat on esitelty kyllä remontin jälkeen.
Kellarista on varmaan satunnaisia kuvia, mutta ei mitään kokonais-systeemiä ollenkaan.
Tässä ei kylläkään ole kellarin aulasta kuvaa, koska siinä sijaitsee mieheni työpiste, joka on kaukana siitä mitä olen ajatellut, joten se odottaa uutta pöytää ja tykötarpeita ennen kuin pääsee tänne blogiin saakka. Keskeneräistä ei näytetä..tiedättehän!

Kellarista siis tosissaan löytyy heti portaiden alapäästä aula, jossa on sekä mieheni työpiste sekä lasten pleikka ja xbox. Ja mun siivouskomero, hahaa.
Oikealle kädelle jää ovi, jonka takana on kylmä varastotila.
Vasemmalle lähtee oviaukko josta mennään kodariin ja siitä taas eteenpäin pesuhuoneeseen ja saunaan. Pienethän nämä tilat ovat, mutta toistaiseksi tosi toimivat! Kaapeista ja laatikoista löytyy niin pyyhkeet kuin liinavaatteetkin ja neljä isoa pyykkikoria (jotka kyllä välillä tuntuvat auttamattoman pieniltä) sekä säilytystilaa ulkokamppeille, joita ei juuri sillä hetkellä tarvita eteisessä, eli tällä hetkellä talvivaatteita.
Pöytätasoa löytyy kaksi pätkää, johon kivasti saa viikattua pyykit, ja jotka vetävät puoleensa muutenkin erinäistä rompetta. Kuviin toki raivattu, tottakai.

Pesuhuone ja sauna ovat mukavan tilavat.
Meidän koko seitsenhenkinen perhe mahtuu heittämällä kerralla saunomaan.
Sauna on ihan paras, tuommoinen musta luola, johon on mitä ihaninta rentoutua saunomaan kun saadaan lapset illalla nukkumaan. Tähtitaivas, musiikkia..zzzzeeenn.

Jospa vielä saisi inspiraation värkätä tuo työpöytänurkkaus salonkikelpoiseksi, niin kaikki kodin nurkat olisivat sitten perfekto. Tai jotain sinnepäin.
Mutta mitä tuota suotta kiirehtimään, aina sitä pitää olla joku rojekti kesken ja joku kolo fiksattavana.
Tulis muuten pian sitä luppoaikaa. Kröhöm.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Ruokaviikko

Itse tykkään tosi paljon lukea blogeissa erilaisia ruokavinkkejä ja ylipäätään mitä ihmiset pistelevät poskeensa.
Niistä monesti inspiroituu itsekin kokeilemaan jotain ihan uutta, tai vain lisäämään ruokalistaan jotain vanhoja tuttuja ruokia mitä ei vain ole tullut tehtyä.

Tässä on meidän perheen iltaruoat siltä viikolta kun sitten sunnuntaina lähdettiin lomalle.
Tai itseasiassa tämä on tiistaista-lauantaihin, maanantain unohdin kuvata ja sunnuntai ja seuraavan viikon maanantai mentiin mättöruualla, joten eipä tullut kuvattua niitäkään.

TIISTAI:


Nakkikastike ja perunamuusi, lisukkeena kukkakaali, parsakaali ja porkkana. Pakasteesta.
Nakkikastike uppoaa meidän lapsiin hyvin.
Se on suorastaan Kakkosen lempiruokaa, jos saa valita.
Tässä hän olikin valmistuksessakin mukana pilkkomalla nakit ja auttamalla kastikkeen teossa.
Poika on tosi innokas keittiössä kaverina. Olenkin antanut hänen tehdä helppoja juttuja, jospa into säilyisi aikuiseksi asti.

KESKIVIIKKO:


Riisipuuro.
Puuroruuat on niin kivan simppeleitä.
Usein meillä syödäänkin kaksi puuroruokaa, jos aamuruokana on ollut kaurapuuro.
Tästä piti muuten tulla alun perin mannapuuro, mutta kappas kummaa mannaryynipussi oli lähes tyhjä kun rupesin tekemään, joten hypättiin sitten lennosta riisipussille.
Lapset syövät mieluummin mannapuuroa, koska riisipuurossa haittaa ne möykyt. Argh.
Tämä ruoka onkin ristitty meillä möykkypuuroksi.

TORSTAI:


Itse olin töissä, ja menikin niin pitkään etten ehtinyt kotiin syömään.
Tai itseasiassa tulin autolla kotipihaan kun lapset jo juoksivat sisältä ulos ja huusivat: "kuinka monta lihapullaa sää syöt?". No, olin itse töissä syönyt, joten tenavat jakoivat viimeiset pullat keskenään.
Ruokana siis perunamuusi ja lihapullat. Kasviksista/salaatista ei tietoa. Paljon mahdollista ettei ollut tarjolla mitään. Onkohan se tuon miesväen pahe se kasviksettomuus? 

PERJANTAI:


Työpaikkani kotileipomossa on myös pitopalvelu.
Torstain hautajaisista toinkin kotiin tuomisina karjalanpaistin ja perunat, joita porukka oli lämmitellyt perjantaina ruuaksi kun itse olin jälleen töissä, enkä ehtinyt kotiin syömään.
Lisäksi oli salaattia. 
Keikkapäivät tietävät aina seuraavan päivän helppoa kokkausvuoroa. 
Lapset vain välillä inisevät jatkuvaa lihakeitto/lohikeitto/karjalanpaisti ruokalistaa vastaan.

LAUANTAI:

Porukka oli jälleen ehtinyt syödä ennen minua, mutta en töissä syönyt ruokaa, joten lämmitin makaronipataa kun kotiuduin.
Ihana ruokarauha, kun väki leikki ulkona ja oli omissa touhuissa.
Nautin ateriani Kalevan-kisoja seuraten.


Tämmöinen ruokaviikko meillä tällä kertaa.
Kertoilkaapa onko nämä mieluisia postauksia, vai tylsiä.
Jaksatteko lukea, vai onko ihan nounou.

Ruoan laitto sen kun jatkuu.
Saatiin mansikkasavotta päätökseen ja neiti aloitti tuolla juuri perunan kuorimisen, jota tästä säntään jatkamaan. Kyytipojaksi tänään tulee pinaattilettuja.
Mitäs teillä syödään?