maanantai 30. marraskuuta 2015

Arvonta!







Blogiurani ihka ensimmäinen yhteistyö-postaus.

En siis tosiaan sen kummemmin ole koskaan ajatellut rupeavani mihinkään yhteistöihin.
Itse en niin välitä niistä blogeja täyttävistä yhteistyö-postauksista. Sivuilla olevista mainoksista puhumattakaan, mutta tämä osui ja upposi niin että päätinpä suostua siltä istumalta kun viestin sain.

Eli arvontaa pukkaa.
Sain viestin tosiaan korttien tekijältä, että kiinnostaisiko yhteistyö/arvonta. Minna on tuttu minulle ihan muutenkin, ja hänen Facebookissaan satuin huomaamaan nämä ihanat kortit, joita itselleni tottakai ostin myös pinon. Hän on siis ihan itse taiteillut nämä kaunokaiset, ja nyt just sulla on mahdollisuus voittaa niistä viisi korttia. Voittokortteihin kuuluu poro, joululaulu, rauhallista joulua-teksti, kuusi ja himmeli.

Kortteja löytyy siis kuvissakin näkyvät kynttelikkö, kirkko, himmeli, joululaulu ja joulukuusi + lahjat. Lisäksi valikoimassa on myös poro, joulukuusi ja Rauhallista Joulua-teksti, näistä voit käydä katsomassa Minnan facebook-profiilista nimellä Minna Rahkola.

Homma etenee näin.
Jokainen kommentoija saa yhden arvan (muistakaa laittaa anonyymit jotain nimimerkkiä).
Arvonta päättyy torstaina 3.12 kello 20.00, joten siihen asti on aikaa osallistua!

Kortteja on tottakai mahdollisuus myös tilata.
Jos olet kiinnostunut ostamaan niitä itsellesi, niin laitapa sähköpostia osoitteeseen minnakivioja@hotmail.com
Korttien hinta on 1,5e per kortti tai 8kpl/10e + postit.
Julisteitakin (A4) on tarjolla vielä poroa, kirkkoa ja joulukuusta. Julisteen hinta 6e/kpl + postit.

Kaikkia kortteja on vielä saatavilla, mutta muutamasta on enää pari kappaletta jäljellä, joten kannattaa olla nopea.
Itse rakastuin niin tuohon kynttelikköön. Aivan ihana <3.

Toivotankin siis arpaonnea jokaiselle!!

*lisäys edelliseen, julisteissa nyt saatavilla vielä kynttelikköä ja himmeliä*

lauantai 28. marraskuuta 2015

Pillihimmeli ja viikon touhuja



Oon ehkä miljoona kertaa sanonut että kauheaa kun aika menee niin äkkiä.
Yksi viikko, kuukausi, eikä vuosikaan tunnu yhtään missään.
Maanantai perjantai maanantai marraskuu joulukuu tammikuu helmikuu 2015 2016..
Se on kuulkaa yksi hujaus kun tämä elämä on eletty. Ja siinä samalla pitäisi nauttia joka ikisestä hetkestä niin kuin eläisi viimeistä päivää, koska se kaikki härdelli on sitä sun elämää!

No joka tapauksessa tuo edellinen avautuminen tuli ihan vain siitä mieleen, että kappas, olen päivittänyt blogia viimeksi tiistaina! Kaikki liikenevä aika on mennyt johonkin muuhun.
Mutta aina tänne blogiin on ikävä, tekee mieli kuvata ja kirjoittaa, mutta välillä on vain pakko karsia ja tehdä vain niitä pakollisia juttuja.
Oikein kun kiirettä pitää, niin vuorokauden tunnit ei millään tahdo riittää.

Juuri vähän aikaa sitten kotiuduin töistä.
Mieheni on taas täällä pitänyt seiniä pystyssä kolme päivää kun itse olen ollut töissä.
On siivottu, on leivottu sämpylöitä, on laitettu jouluvalot ja pyöritetty arkea.
Tästäkään en muista olla kiitollinen ja tyytyväinen, että olen saanut sellaisen kumppanin tätä sirkusta pyörittämään, joka hoitaa homman aina kun tarve vaatii.
Enkä varsinkaan muista huomioida ja kiittää. Väittäisin, että miehiltä ei välttämättä ihan nämä kotihommat irtoa niin kuin naisilta ja äideiltä, mutta itse saan huoletta olla kun kotioven suljen. Homma taatusti hoituu.

Tässä nyt sitten vietetään rauhallista lauantai-ehtoota.
Yksi ja toinen katsoo Kärppä peliä. Kolme leikkii kamarissa (kaksi niistä ei ole edes näyttäytynyt mun töistä tulon jälkeen, eli se kertoo hyvästä leikistä), yksi touhuaa tuossa jalkojen juuressa laukkuineen, nukkeineen ja rattaineen..pikku äiti <3.
Niin, ja yksi bloggaa.
Pyykkikone piippaa, kahvi tuoksuu, sauna kohta lämpenee..

Tähän on hyvä lopetella tämäkin viikko.

Mitä teille kuuluu?

Ps. Pakko vielä kehuskella parhailla naapureilla <3. Sain töihin aamupäivällä puhelun, että täällä ois naistenmessuilla pillihimmeleitä myynnissä, tuonko? (Aikaisemmin oli niistä puhetta, että kunpa olisi sellainen.)
Nyt sitten tässä istun ja ihastelen. Aika kaunis se on.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Jouluhöpinöitä



Olen niitä ihmisiä, jotka fiilistelevät joulua jo hyvissä ajoin.
Siis ei silti ihan ympäri vuotta, eikä vielä juhannuksena laiteta jouluvaloja, mutta heti loka-marraskuun vaihteessa alkaa pikkuhiljaa hiipiä joulujutut mieleen.

Mun joulun tunnelmointi alkaa kynttilöillä. Heti kun illat alkavat pimentyä, syttyy kynttilät. Nytkin viime viikot meillä on käytännössä palanut kynttilät koko ajan jossain kun kotona ollaan.
Takassa esimerkiksi palaa iso kynttilä oikeastaan yötä päivää. Siellä ei haittaa vaikka leimahtaisikin, eipähän leimahda kovin kauas. Se on tosi kauniin ja tunnelmallisen näköinen.

Sitten alkaakin joululaulujen ja joulumusiikin kuunteleminen, ja soittaminen.
Soittohetket on ehkä vähän haastavia vielä, koska kaikki perheen viisi alaikäistä tykkää myös soitella, ja ei siinä kauheasti nauttimaan pääse itse mistään sulosoinnuista, kun riitasointuja käy päästelemässä joku vähän väliä. Mutta soitetaan kuitenkin.

Pikkuhiljaa alkaa myös tunnelmavaloja ilmestymään pitkin taloa.
Vessan peiliä kehystää jo paperiset tähtivalot, kodarin nurkkaan laitetaan katosta lattiaan asti pienet valokukat ja pianon päällä olevan lampun syrjäyttää kuusen muotoinen valosarja.
Ennen ensimmäistä adventtia laitetaan sitten ikkunoihin tähdet ja kyntteliköt.

Ensimmäiset joululahjat on hankittu. Jouluostoksille sopivaa päivää koitetaan hakea kalenterista (joka on remontin vuoksi aika täynnänsä kaikkea).
Pikkujouluja on ollut ja tulee vielä..
Joululeipomisiakin tehdään enempi ja vähempi..
Siitä se sitten pikkuhiljaa alkaa.

Ai että mä rakastan joulua <3

lauantai 21. marraskuuta 2015

Yllättikö?

 


Usein ensilumien aikaan iltapäivä-lehtien lööpit kirkuu Lumi yllätti autoilijat!
Voin yhtyä kyllä toki tuohonkin otsikkoon (koska aamutuimaan mun piti lähteä kauppaan ja auto oli muuttunut yön aikana pulkkamäkeä muistuttavaksi lumikasaksi) mutta mun lehdessä vois olla että Lumi yllätti kotiäidin!

Ai herkku kun sain silmäni viho viimein tälle päivälle auki ja kurkkasin ikkunasta ulos. Yön aikana oli just niin säätiedotuksen mukaan tullut koko kolmen lumihiutaleen kuvan edestä lunta.
Lapset repivät peliverkkarinsa saman tien, eikä munkaan aamuäreys ehtinyt edes herätä kun jo taklasin sen keittiön seinään.

Maisema oli kuin postikortista. Istuin kahvikuppini kanssa sohvalla ja vain ihastelin ja huokailin ja..
Tajusin siinä sitten että hitsi, sehän olen muuten MINÄ joka joutuu lähteä lumilapion varteen raivaamaan pihaa, koska mieheni on rempalla.
Ei siinä sitten kummempia, ajattelin että johan minä tuon läänin tuosta puhtaaksi tempaisen, otin ja puin Pikkuneidin ja itseni vuorasin myös (mikä oli ehdottomasti virhe) ja lähdettiin hommiin.

Ensin putsasin etuportaat ja laatoituksen ja sitten vielä tämän oven edustan mikä on meillä "arkikäytössä". Lunta oli ihan jäätävästi, ihan oikeasti monta kymmentä senttiä sitä oli tullut ja tietenkin se on juuri sitä miljoonatonnia painavaa vetistä massaa, jota tämmöisillä nollan keleillä tuppaa satamaan.
Huhkin ja heiluin ja ähkin ja punnersin. Olin ihan maitohapoilla koko muikkeli.

Siinä vaiheessa kun itse kolaamisen olisi pitänyt alkaa, olin ihan poikki.
Hiki valui, tai siis ryöppysi pipon alta, niskaa pitkin ja toppahousut oli todellakin ihan liikaa.
Pikkuneiti alkoi myös jo osoittaa kyllästymisen merkkejä portailla, josta ei ollut liikkunut kuin max. kymmenen senttiä koko ulkona olo aikana. Osoitti jo hyvää vauhtia hyytymisen merkkejä, olihan siellä ihan kokonaiset 0.4 asetta mittarissa. Oli pakko pistää lapiota toisen eteen.

Jollakin toisella ei sen sijaan ollut kyllä kylmä, enkä kyllä ollut likimainkaan kolaus-kondiksessa, vaikka niin kuvittelin ja toppahousujen henkseleitä lähtiessä paukuttelin.
Käsivarret huusi kiitosvirttä ja joka kerran kun pukkasin polvellani kolasta lumet pois, olin tuiskahtaa nokalleni. Pihaa sen kuin jatkui ja jatkui. Se tunne kun joku juttu ei lopu ikinä...

Mun kolauskaveri sai hepulit ja kiljui umpijäisenä keskellä pihaa (johon hän oli saanut itsensä taaperrettua kaikkine kamppeineen) kun putsaamatonta pihaa oli vielä jonnin verran jäljellä.

Ääiiitiii, poooissss!!
Oota kulta, ihan just mennään.
Vimmattua kolaamista.
Ääiittiii!!!! Minä vauva. Tiita vauva.
Kultapieni, äiti on ihan kohta valmis!
Tautista puskemista.
ÄÄÄIIITIIII! YÄÄÄÄÄ!! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!! (Makaa selällään maassa ja tekee kiljumisen ME:tä!)
Voi pa*ka.

Kun vihoviimein viimeisillä voimillani raahauduin sisälle, suunnilleen tuupertuen eteisen lattialle kädet hervottomasti täristen, isommat tulivat kuin hautajaissaattueessa katsomaan mikä on tuo märkä läntti, joka vapisee kodarin lattialla.

Oliko vähän satanu lunta?
NO OLIKO!!!

Ihana, ihana talvi.



perjantai 20. marraskuuta 2015

Vauva-faneja




Me ollaan nyt muutaman kerran saatu meille hoitoon tämmöinen pieni pötkylä.
Toinen meistä, siis minä tai mieheni, on aina kotona päivisin, joten mielellään hoidellaan toisten pikkuisia jos tarve vaatii. Aika monesti on meidänkin muksuja joku ottanut hetkeksi hoitoon silloin kun mieheni oli vielä työelämässä ja piti päästä esimerkiksi neuvolaan tai hammaslääkäriin tai vanhempainvarttiin. On aika huippua, kun lähipiiristä löytyy hyviä hoitajia <3

Nämä meidän tenavat ovat vauvoista a-i-v-a-n onnessaan!
Heti kun vauvoja on lähietäisyydellä, porukka syöksyy sohvalle riviin kädet ojossa ja suut auki oopperasta, joka alkaa sanoilla, mulle! mulle! minä minä! mulle ekaaa!!
Aika makeat serenadit yleensä.
Pienin on pahin. Vauvan tuskassaan hän saattaa jopa alentua käyttämään purukalustoaan toisen käsivarteen, jos joku toinen yrittää viedä beibin ennen häntä.

Myös nukkevauvat kiinnostavat tätä kohta kaksivuotiasta.
Vauva raahataan pöytään, sänkyyn, potalle ja raksalle (johon se yleensä jää ja sitten joutuu jotain varavauvoja vetäistä kehiin, jotka eivät tietenkään edes kelpaa).
Vauvaa lykäillään rattaissa pitkin kämppää tai roikotetaan kainalon mutkassa melkein koko ajan.

Muutama viikko sitten sain itse pitää pienen pientä vastasyntynyttä veljentyttöä sylissäni <3
En muistanutkaan miten pieniä ne ovatkaan.
Tämä pieni neitokainen tuntui aivan erityisen rakkaalta ja tärkeältä, sitkeä taistelija, jonka elämän alku oli aika dramaattinen.
Mun sydän jakautui kahtia. Toinen puoli oli täynnä iloa ja onnea ja kiitollisuutta, että hänellä on nyt kaikki hyvin ja siitä kuinka toinen voi olla niin nätti ja pieni.
Toinen puoli taas tunsi suurta tuskaa ja ikävää omaa pientä kohtaan, jota ei tänne maailmaan ollut tarkoitettu kulkemaan <3

Itkin. Ilon ja surun kyyneliä.




keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Hyväntekeväisyyttä tämäkin





Mun postaukset alkaa olla aika lailla rahantuhlaukseen liittyviä, älkää nyt kuitenkaan luulko että tässä aivan pelkästään hassaamaan on ruvettu.
Välillä pitää tuhlatakin, että voi taas tienata. Ehheeh.
Ei vaan hyväntekeväisyyttä tämäkin, mistä nyt kerron.

Tasaisin väliajoin meillä (niin kuin varmaan teilläkin) soi ovikello.
Meillä siellä soittelee pääasiassa poikien kaverit tai Jehovantodistajat. Ei sentäs pääasiassa nämä jälkimmäiset, koska aika harvoin nykyään lehtiä tyrkytetään. Se johtunee siitä, että talon emäntä pääasiassa kieltäytyy joka kerta.
No kuitenkin.
Joskus siellä soittelee myös ala-asteen oppilaita, jotka kaupustelevat jotain luokkaretki-rahastoa kartuttaakseen.
Se jotain on joko sukkia, karkkia, palapelejä tai vessapaperia.
Paitsi tämä viimeisin kerta oli poikkeus. Puhelin piippasi viestiä, ja oppilaan äiti tiedusteli, halutaanko ostaa hygienia-tuotteita luokan hyväksi?
No tottahan toki ostan.

Tilasin sitten tuollaisen käsisaippua-paketin, jossa on keittiöön tarkoitettu ja vessaan tarkoitettu pullo.
Oli hyvä ostos. Kauniissa paketissa kauniit pullot hyväntuoksuista saippuaa. Niitä tarvii aina!

Luokkaretkeen kerätyissä rahoissa on oiva kasvun paikka lapselle.
Oman poikani (joka on kakkosella) luokka kerää toistaiseksi vain tietyn summan lukukaudessa jotain tiettyjä kotihommia vastaan, mutta isommilta lapsilta myyntityö jo varmasti onnistuu.
Miettikääpä.
Lapsi itse joutuu ensinnäkin huolehtimaan myytävistä tuotteista. Toiseksi hänen täytyy rohkaistua soittelemaan ihmisten ovikelloja ja aukaisemaan suunsa kaupusteluun jäätymisen sijaan.
Kolmas kasvun paikka on sitten rahojen käsitteleminen. Että ne ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja summakin vielä täsmää! Vastuu on tärkeä asia.

Minkäslaisia ovikellon kilkuttajia teilläpäin käy?





maanantai 16. marraskuuta 2015

Operaatio Joulunlapsi




Tänä vuonna mekin osallistuttiin Operaatio Joulunlapseen.

Ideana on siis se, että täytetään tuollainen laatikko (jonka itse hain tuttavaltani joka oli tilannut niitä useampia) erilaisilla tavaroilla ja päälle sitten laitetaan ruksi, haluatko sisällön menevän tytölle ja vai pojalle, ja vielä valittiin ikäryhmistä 2-4, 5-9, 10-14 vuotiaalle sopiva sisältö.
Meidän paketti lähti 5-9 vuotiaalle tytölle.

Hain oman laatikkoni ehkä hiukan viime tingassa, mutta kun satuin lukemaan tuttavani facebook-päivityksen jossa hän tarjosi täytettäväksi vielä viimeistä laatikkoa, kommentoin heti että me voitaisiin täyttää se viimeinen niistä kaikista kolmestakymmenestä (ihan huikea saldo näin pienellä paikkakunnalla! Kiitos J sulle vaivan näöstä).

Tunnustan, että kerran, vain kerran kaduin ja sorruin oliko-tämäkin-pakko-ottaa-vielä-kaiken-hyvän-päälle jurputukseen. Mutta sitten havahduin omaan itsekkyyteeni ja kiireeseeni ja totesin, että se ei tee meille kuin yhden kauppareissun ja viidenkympin loven pankkitilille.
Ei siis todellakaan paljoa mitään meille kenellä ruokaa, vaatteita ja tavaroita piisaa liiaksikin asti.
Meille kenen sinne samaiselle pankkitilille tipahtaa joka kuukausi ihan kiitettävä summa euroja, jotka paikkaavat aika pian sen pienen kolon (enkä tässä nyt henkseleitä paukuttele sillä että miljonääri olisin, vaan kyllähän te tiedätte).
Meille, ketkä saamme herätä lämpimässä sängyssä vailla nälkää, kylmää tai pelkoa. Ja illalla painua sinne samaan pehkuun tuntemaan kiitollisuutta siitä kaikesta mitä olemme saaneet (tiedän ettei näin kaikilla täällä Suomessakaan ole, mutta omassa lähipiirissäni kyllä).

Heti eniten asiasta innostuneen äidin jälkeen lapset tulivat hyvänä kakkosena. Eikä isukkikaan vastaan pistänyt, älkää luulkokaan, miehet vain nyt ovat niin tasaisen epäinnostuneita vähän joka asiassa. Vai oletteko joskus nähneet miehen, joka hyppii innostuksesta tasajalkaa? En minäkään.

Tosiaan meillä oli töiden, koulun ja harrastusten vuoksi niin hirmuinen härdelli ettei päästy kaikkien lasten kanssa joululahja ostoksille, niin kuin alun perin suunnittelin, vaan otin sitten tyttäret mukaan ja kävimme naisväellä shoppailemassa. Ja sehän vain onnistuu.

Laatikkoon lähti mm. hevos-aiheinen palapeli, pieni vauvanukke kylpyammeineen, penaali, värikynät, vihko, kyniä, kumi ja teroitin. Oli perus puseroa, sukkaa, Frozen kuosista pipoa ja hanskaa, hampaidenpesuun välineet ja saippuaa sekä karkkia. Ja totta kai lasten kirjeet, terveisten kera.

Uskon todella, että tuo paketti tekee jonkun lapsen joulusta ikimuistoisen <3

(Jos epäilette, käykääpä YouTubessa, kirjoittakaa hakukenttään Operaatio Joulunlapsi ja katselkaa niitä videonpätkiä mitä sinne on ladattu! Voin kertoa, että mun silmäkulmassa saattoi käväistä jotain kosteaa..)

perjantai 13. marraskuuta 2015

Kymmenen kysymystä

Sain Perheentuvan Janicalta haasteen Kymmenen kysymystä. Kiitos!
 
Haasteen ideana siis kaikille tuttu, vastaa kymmeneen kysymykseen, keksi kymmenen kysymystä, haasta blogeja jne.
 
Itse tällaisena jouluihmisenä (vaikka mattimyöhäinen monissa asioissa olenkin) fiilistelen jo tulevaa joulua niin joululauluin kuin kynttilöinkin, ajattelin haastaa muutamaa bloggaria vastaamaan jouluisiin kysymyksiin <3
 
 
Tässä ensin omat vastaukseni Janican kysymyksiin.
 
1. Jos perustaisit yrityksen, millainen se olisi?
En ole oikeastaan koskaan ollut hirveän "yrittäjä-henkinen", mutta jos ois pakko valita niin firmani pyörisi kai jollain lailla ammattini piireissä, eli vaikkapa konditoria tai kotileipomo.
Toisaalta taas rakas harrastukseni kiehtoisi myös, eli touhuaminen hevosten kanssa voisi olla myös ihanaa!
Toistaiseksi uurastan tyytyväisenä työpaikkani (joka on kotileipomo) palkkalistoilla.
Sopivasti vastuuta, ei liikaa. ;)
 
2. Oletko joskus "kääntänyt kelkkasi" eli tehnyt jotain sellaista mitä et ikinä olisi osannut kuvitella tekeväsi?
Voi kyllä!
Päätin esimerkiksi yläasteen jälkeen, että en ikinä, en koskaan pistä enää suksia jalkaani ja lähde vapaaehtoisesti hiihtämään. No kuinkas kävi? 14 vuotta meni ja sit kääntyi kelkka.
Viime talvena hiihdin ensimmäiset kilometrit sitten teinivuosien ja ai herkku miten jäin koukkuun.
Nyt olen suksiparin onnellinen omistaja ja odotan todellakin että hiihtokelit alkaa.
 
 
3. Mitä harrastat?
Ratsastusta, spinninkiä, lenkkeilyä ja bloggaamista.
Tällä hetkellä ahkerimmin.
Vaihtelevasti kaikkea muutakin.
 
4. Millainen olit teini-ikäisenä?
Aika marakatti. En varmaan kestäisi oman teini-ikäisen itseni kanssa päivääkään saman katon alla.
 Äiti ja iskä <3.
 
 
5. Onko kodissasi jokin kohta tai paikka, mihin haluisit tehdä muutoksia?
Onhan noita. Keittiön pöytä esimerkiksi (edelleen) rassaa mua niin paljon.
Haluaisin isomman ja valkoisen.
Sitä odotellessa, että se taivaasta tuohon tipahtaa.
 
6. Mitä toivot joululahjaksi?
En kai mitään erityistä.
Me ei olla mieheni kanssa enää vuosiin lahjottu toisiamme sen kummemmin.
Joskus jotain isompia hankintoja on tehty ennen joulua tyyliin "tää on mun joululahja sitten".
Tänäkin jouluna mulla ois yksi hankinta ainakin mikä vois olla sellainen etukäteisjoululahja.
 

7. Oletko optimisti vai pessimisti, vai kenties realisti?
Perus negatiivinen suomalainen. Vastarannankiiski.
No sitäkin, mutta pessimisti ja realisti yleensä kulkee mun tapaukessa käsikädessä. Heeh.
Pessimisti ei pety.
Mutta jos totta puhutaan, haluaisin olla enemmän optimisti, aika usein kallistun kuitenkin realismiin.
Koitapa tässä nyt päättää.
 
8. Kuinka monta tuntia nukut yössä?
Jos on ihan spesiaali tilanne. Ettei kukaan siis järjestä mitään zembaloita yöllä, eikä tarvi herätä aamulla töihin, nukun sen 8-9h. Mikä ei edes riitä!!
Sitten taas jos joku tosiaan vaatii palveluita pitkin yötä ja kello soi kukonlaulun aikaan, unet saattaapi hyvinkin jäädä neljään viiteen tuntiin. Hidas kuolema se on, jos multa kysytään.
Mä kärsin jonkun näköisistä kaamosoireista (ympäri vuoden jos mieheltäni kysytään) näin syksyisin ja talvisin, voisin nukkua helposti kellon ympäri ja siltikin tekee mieli vetäistä päikkärit vielä päälle.
Tää pimeys on vaan niin.. ihanaa, mutta niin unettavaa!
Olen aina ollut kova nukkumaan.
 


9. Mitä tekisit isolla lottovoitolla?
Ois pari rahanreikää tässä kyllä.
Tai sit kiltisti maksaisin niitä rahanreikiä tilipussistani ja tiedustelisin onko voitolla palautusoikeutta.
Mä en kyllä osais niin isoa rahasummaa käsitellä, hussuttaisin sen samantien johonkin turhaan ja typerään.
Oikeasti en siis tarvisi edes lottovoittoa (siksi kai en lottoa), koska meillä on kaikkea ihan riittävästi ja aina on ollut rahaa ostaa sitä voita leivän päälle.
Iskisi pian ahneus.
Ja sit mun loppuelämä menis siihen, että makaisin sen rahakasan päällä paniikissa, että kohta joku tulee ja pöllii nää.
Oisko se kauhean onnellista?
 
10. Mitä luonteenpiirrettä et haluaisi "periytyvän" lapsillesi?
Tää kysymys ois pitänyt esittää siinä vaiheessa kun mukulat on saaneet alkunsa. Siis silleen että nekin ois kuullu mun vastauksen.
Koska valitettavasti nyt on todellakin se tilanne, että niillä kaikilla on just yhtä paljon temperamenttia ja jääräpäisyyttä ja omaa tahtoa kuin äidilläänkin.
Voitte uskoa, että kun siihen lisätään vielä miehenikin samat ominaisuudet niin meillä räiskyy ja räjähtelee kuin miinakentällä!
Että kai sitä jos järkevä ois ollut niin ei ois laisinkaan lyöttäytynyt näiden ihmisten kanssa saman katon alle.
No vitsi vitsi. Mä en ois mä, jos en tässä olis. <3
 


Ja sitten omat kysymykseni jakoon.
 
1. Milloin sinun joulu alkaa?
2. Ostatko joululahjat hyvissä ajoin vai viime tingassa?
3. Voiko mielestäsi joululahjan ostaa käytettynä?
4. Mitä jouluruokaa inhoat? Ja vastaavasti rakastat?
5. Onko teidän perheessä jotain hassuja jouluperinteitä?
6. Muovi- vai oikea kuusi?
7. Lempi joululaulusi?
8. Pidätkö tärkeänä joulun "todellista" sanomaa?
9. Kuinka paljon hankit lapsillesi lahjoja? 5 vai 25?
10. Lähteekö joulutervehdys tänä vuonna korttina vai tekstarina?
 
Ja haastan mukaan seuraavat ihanat ja ilahduttavat blogit:
 
 
Olkaapa hyvät!
 
 
 
 
 
 



tiistai 10. marraskuuta 2015

Että semmoinen ilta sitten.


Olen räyhännyt tänään enempi kuin laki taatusti sallii.
Se kuuluisa tatti on kasvanut iltaa kohti mentäessä niin pitkäksi, että lopulta räiskähdellen pitkin päivää räjähti.

Siitä huolimatta, että otti pannuun, lähdettiin lenkille.
Puettiin lenkkikamppeet päälle (rähistiin heijastinliiveistä), sullouduttiin autoon (rähistiin paikoista) ja haettiin ensin Kakkonen poikakerhosta.
Tultiin sitten kotiin ja pakkasin kaksi pienintä rattaisiin ja isommat hakeutuivat pyöriensä päälle, kunnes Kakkonen ilmoitti että hänen hanskat ovat hukkuneet johonkin.
No siellä kerhossa ne mukana oli olleet, joten sinne siis suuntasimme lenkkimme vaikkei alun perin ollut tarkoitus.

Mua ärsytti.
Olin kiukkuinen niistä hitsin hanskoista, mua otti päähän kun Pikkuveli ränkytti rattaiden kuomua useista kielloista huolimatta, mua ärsytti rattaissa istuvien kiljuminen aina kun tultiin alikulkuun (4 kertaa), mua kiukutti pyöräilevien holtiton seilaaminen laidasta laitaan (kerrattiin muuten liikennesääntöjäkin siinä samalla aika kiukkuisesti), mua tympäisi vesisade.
Eli oikein semmoiset unelmalähtökohdat lenkkeilyyn, eikö? Ja se mun asenne ennen kaikkea. Se oli aika syvältä.

Seuriksen pihalle kun päästiin (kerho on siis siellä) niin ärsytys laantui puoleen, kun hanskat löytyivät litimärkinä sieltä pihalta. Ne vain olivat epähuomiossa tippuneet, sattuuhan sellaista.
Viimeiset ärsytyksen rippeet haihtuivat kun lähdettiin takaisinpäin ja hiki alkoi kunnolla virrata.
En edes ärsyyntynyt vaikka Isoneiti esitti normisettinä kitinät siitä, kuinka hän ei nyt jaksa enää senttiäkään polkea koska hänen mielestä pyörä on liian pieni. (Tai tytöllä Iso Mieli).

Luulin että loppu hyvin kaikki hyvin.
Kunnes alkoi aivan jäätävä pissahätä. Siis kyllä, minulla itselläni. Ja ei, en käynyt vessassa lähteissä vaikka ulos ei lähdetä ennen kuin on käyty pissalla!! Argh.
Siinä sitten rämmittiin tihkusateessa eteenpäin ja toivottiin parasta.
Talotehtaan takana kusetus oli jo sitä luokkaa, että pimeän puistoalueen läpi paineltaessa olin viittä vaille menossa puskapissalle.
Sitten ajattelin, että jos rakko on täysi, niin päähän menee ehkä vielä desi tai pari (njähnjäh) ja kiidin puolijuoksua viimeiset sadat metrit.

Olipa hyvä että kerkesin ajoissa, verkkareitani kun ei ole vakuutettu vesivahingon varalta.
(Mitä mää just kirjotin? Tai siis julkaisin..)

Miehelleni tässä kohtaa lähetän terveisiä, että tällaista meidän iltaan tällä kertaa <3
Vappu Pimiän sanoin, We are having fun, dear!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Hän



Voi tätä "minä ite"-vaihetta.

Hän syö itse.
(Hän siis kuorii leivänpäälliset pöydälle ja syö pelkästään ne. Hyvin usein lusikkaa käytetään vain ensimmäiseen lusikalliseen, sen jälkeen ne muuttuvat kourallisiksi. Kun vatsa on täynnä, loput heitellään lattialle tai toiselle puolen pöytää, jos äiti ei salamana ehdi ottaa lautasta pois.
Tämäkös on kaikkien mielestä vallan hervottoman hauskaa, joten Hän heittelee vielä vähän lisää! Hän myös rakastaa tunkea suun niin täyteen, että meinaa yökätä ja sen jälkeen pullauttaa koko suullisen käsiin tai pöydälle tai lattialle. Yleensä tämä on merkki siitä, että Hän on valmis poistumaan ruokapöydästä ja vauhdilla.)

Hän juo itse.
(Nokkamuki on historiaa. Hän suostuu juomaan vain mukista, ja vain sitä mitä muutkin juovat. Oli se sitten vaikkapa limsaa, jota Hän irvistellen nieleskelee. Toisaalta Hänen täytyy saada myös sinappia tai puolukkasurvosta, jos toisillekin laitetaan. Sitten taas irvistellään.)

Hän pukee ja riisuu itse.
(Paremmin ehdottomasti riisuu. Hän riisuu salaman nopeasti yökkärin ja vaipan ja ilahduttaa äitiä herättämällä mutsin ilkosen alasti. Hän riisuu myös sukat ja housut.
Hän pukee kengät, paitsi saa raivarit jos kenkä ei menekään. Hän pukee myös takin, ei vetskaria, ja pipon, yleensä nurinpäin.)

Hän itkee ja kiukkuaa.
(Tätä Hän tekee aina, kun pieneen tajuntaan iskostuu, ettei joku asia onnistukaan ihan "minäite". Niitä on aika paljon vielä vajaa kaksivuotiaan elämässä. Vaikka He usein kuvittelevatkin voivansa siirtää vuoria ja hakea kuunkin taivaalta.)

Vähänkö Hän on meille tärkeä <3

lauantai 7. marraskuuta 2015

KeRRRRtotaulua ja äRRRRä-haRRRjoituksia


Meidän esikoinen on nyt toisella luokalla koulussa.
Ja opiskelee ahkerasti kertotaulua ja jakolaskuja.
Miten musta tuntuu että itse olen kertotaulua jankannut vasta nelosella tai viitosella? Tai voihan se olla, että poikkeuksellisen matemaattisena lahjakkuutena jankkasin seitsemän kertotaulua vielä viisitoistavuotiaana. Tiedä häntä.

No, joka tapauksessa tänä syksynä kertotaulua on hinkattu täällä talossa useaan otteeseen.
Olin jopa niin supermutsi, että kirjoitin ja tulostin pojalle paperin, jotta hän pystyisi treenaamaan isoon kokeeseen, jossa kyseltiin 1,2,3,4,5 ja 10 kertotaulut.
Ai että sain paljon pisteitä.
Sen verran voin korjata, että matemaattinen lahjakkuuteni olisi todellakin maailman kahdeksas ihme, ja niinpä olenkin tässä taputellut karvaisia käpäliäni yhteen sen vuoksi, että molemmat sällit näyttävät perineen isänsä Oikeasti lahjakkaat matematiikan taidot.

Eskari neiti sen sijaan ei vielä pänttää kertotaulua, vaan ärrää.
Meillä esikoinen näyttäisi olevan ainut, joka tuon viheliäisen kirjaimen on oppinut heti pienenä.
Toiset sitten pärräävätkin sitä poskiärrää sylki roiskuen, isommasta pienimpään. Kakkonen kävi koko eskari vuoden (muutaman muun kanssa) erityisopettajalla ärrää jankkaamassa ja oppikin sen hienosti oikein sanomaan.
Eipä siinä, joku opettaja kerran sitä selvitti, että eihän sitä pakko ole opetella, jokaisella ne kirjaimet ovat sillä tavalla persoonallisia, että mitäs tuosta jos se Är tulee jotenkin täRLähtäen.
Jokainen voi siitä olla toki omaa mieltä, mutta eihän siitä nyt pääse mihinkään, että onhan se aika hauskan kuuloinen, kun aikuinen ihminen ei osaa sitä sanoa oikein. En esimerkiksi voi kuunnella Ruben Stilleriä Yle Puheella ilman, että tulee pakonomainen tarve matkia hänen puhettaan.
Tiedä sitten, kummalla meistä on se isompi ongelma. Ehhee.

Ja semmoinen pointti vielä, että eihän se nyt ihan normaalia ole jos aikuinen vaikkapa lässyttää? Onko se vähän sama asia, jos sanoo Ässän Älläksi tai Ärrän vaikka Hooksi. Vain sen takia, ettei siihen lapsena ole puututtu.
Että jos vain mahdollisuus on, niin meidän lapset kyllä sen ärränkin opettelevat oikein sorauttamaan.

Niinpä Isoneiti on nyt käynyt R-ryhmässä puheterapeutilla viiden muun muksun kanssa, ja ahkerasti harjoittelee denden dändän andn endn, eli deen kautta opetellaan kielen paikkaa R-kirjainta lausuttaessa.
Just tälläkin hetkellä hän tuossa seisoo pelinappulat ja pelilauta valmiina pelaamaan kotitehtäväksi saatua R-peliä. Että sellaisiin kuulumisiin,

Moi!

maanantai 2. marraskuuta 2015

Yök! Iik ja Apua!


Päätäi Väätäisen Päiväkoti
 
Päätäi päiväkodin perusti,
lapsia sinne houkutteli:
"Saat karkkia, limua makeaa,
jos voin päässäsi asustaa."
 
Lapset ensin täitä totteli,
kun se korvan takaa kutitti.
Pian muuttui kuitenkin meininki,
kun täi oikean karvansa paljasti:
"Sulje silmäsi, niin tulee pimeä,
että voin susta verta imeä!"
 
Pate joutui paniikkiin,
heitti pipon viemäriin!
Kaikki muut juoksi apteekkiin,
ja Päätäi Väätäisen päiväkoti tuhottiin!
 
-Laura Ruohonen-
 
Oikeastaan heti kun muutama viikko oli käyty koulua, niin koulusta tuli ensimmäinen lappu täihavainnoista. Eskari-ryhmissä erityisesti tuntuu olevan riesa.
Ja tasaiseen tahtiin on tullut tässä pitkin syksyä viestiä, että ottakaapa nyt oikeasti se kampa kauniiseen käteen ja tarkastelkaa niitä muksujen päitä.
 
Meilläkin tuo operaatio on tehty joka viikko kerran ainakin, vaikka noita ällötyksiä en vielä ainakaan (onneksi, kopkop!) ole tässä talossa tavannut.
Täishampoo-pullo nököttää kuitenkin lääkekaapissa ihan siltä varalta, että jos joku kaunis päivä joku Väätäinen vipeltää jonkun päässä, niin onpahan sitten myrkky ainakin lähellä.
 
Olen pienesti hysteerinen näitten öttiäisten suhteen.
Eihän niille mitään mahda jos niitä tulee, mutta mieluummin kuolettaisin sukupuuttoon kaikki siivellä eläjät.
Ja se show mikä niiden häätöön liittyy, niin onhan se kohtuutonta, jos vuoron perään jonkun ylä- tai alapäätä rassaa joku.
Puhumattakaan siitä, että lääkeyhtiöt paukuttelee henkseleitä ja istuu täpötäyden rahakirstun päällä partaansa myhäillen niistä rahasummista, mitä perheen pussista viedään, kun on tämmöinen tilanne päällä.
 
Mistäkö sitten tämmöinen aihe putkahti mieleeni?
No siitä, että olen tässä miettinyt, miksi täitä varsinkin on tänä päivänä niin paljon?
Ja sekin vielä, että olisipa reilua että kaikki ottaisivat tämmöisen täi-epidemian tosissaan ja todellakin säännöllisesti tekisi niitä inventaarioita, että montako täitä kenenkin kämpässä pitää majaa.
Eihän siitä muuten oikein ole hyötyä jos muutama vain yrittää pestä ja puunata. 
 
Ps. Tuo runo on ihan mainio. Meidän muksut tahtovat kuulla sen aina uudelleen ja uudelleen.
Se on aika ällöttävän hyvä. Paitsi Patenkin kantsis mennä muiden perässä apteekkiin, eikö?
 
 

 
 


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Pyhäinpäivä






Täällä ollaan taas. Niin sanotusti linjoilla.

Semmoinen vaatimaton pieni työputki takana ja jos joskus olisin ollut krapulassa ja tietäisin mitä se on, voisin kuvitella tämän hetkisen oloni sellaiseksi.
Heräsin kivasti suu kuivana ja kuuluisaa kissanpskaa syöneenä, tukka kipeänä ja Popsin nakit silmillä siihen kun mukulat aloittivat aamubileet kello kahdeksan!
Ääh, miks just nyt? Kun normaalisti elämisen merkkejä tässä talossa voi viikonloppu-aamuina havaita vasta lähempänä kymmentä.
Mutta mikäs sen ihanampaa kuin herätä siihen että pikkuneiti raottaa peitonkulmaa ja sanoo äiti, kukkuluuluu! <3

Tästä viikonlopusta tuli muuten mieleen, että mikä tämä kauhea halloween-hypetys oikein on? Ilmeisesti tuo suuren maailman karkki ja kepponen on todellakin valtaamassa myös Suomenmaata.
Meidän perheessä ja piireissä ollaan kyllä enemmänkin pyhitetty tää viikonloppu sille, että viedään poisnukkuneiden rakkaiden haudoille kynttilät sen sijaan että kuljeskellaan kurpitsa päässä hämähäkinseittien keskellä. Kukin tavallaan kuitenkin.
Itsekin toki sovin oikein mainiosti Halloween-teemaan mustine silmänalusineni ja valkoisine naamoineni. Vaatimattomasti sanottuna puolikuolleen näköisenä. Heh.

Eilen illalla (muutaman tunnin iltapäivätorkkujen jälkeen) ajettiin mekin hautausmaalle ja vietiin kynttilät minun ja mieheni pappojen haudoille, mieheni pikkuveljen haudalle ja sitten tämän meidän pienen enkelipojan muistolle <3 meidän vauva on haudattu naapurikaupungin isolle hautausmaalle, johon haudataan kaikki 18-22vkolla syntyneet pienet. Sinne emme nyt lähteneet, mutta onneksi täällä meidänkin hautausmaalla on paikka, johon voi kynttilän jättää.
Siinä on teksti Lasten muistolle ja alapuolella raamatun lause Herra sinä tiedät kaiken.
Kaunis paikka <3

Siispä toivotan tämä lohduttavan surullisen Anna-Mari Kaskisen runon myötä hyvää Pyhäinpäiväviikonloppua!

LAPSEN LAULU ÄIDILLE

Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.