maanantai 28. marraskuuta 2016
Mikä mäihä
Voi että minä oon taas niin iloinen!
Tiedättekö, kun lapset saavat vaatteita hajalle enempi kuin laki sallii?
Housunpolvet on hajalla alta aikayksikön niin farkuista kuin leggareistakin, (peltihousujako tässä pitää ruveta keksimään?) puseroiden helmat ja hihansuut jäävät milloin mihinkin kiinni (rits ja räts ja oho!) ja vetoketjut irvistelevät milloin mitenkin jo parin kuukauden käytön jälkeen.
Olen huomannut että oli uutta eli käytettyä niin aina joku jostakin hajoaa.
Reiät polvissa on oikein meidän lasten spesiaali-juttu, tunnusmerkki suorastaan, mutta tänä syksynä hyvänä kakkosena on tullut vetskarit.
Ostin viime talveksi facebookin kirppikseltä esikoiselle Po.pin toppatakin.
Vähän käytetty, kuin uusi.
No yhden talven se kesti ja tänä vuonna kun vihdoin siirryttiin taas paksumpiin tamineisiin niin poika tuli koulusta pariinkin otteeseen takki sillä lailla kivasti alhaalta auenneena ja vetoketju ylhäällä ihan satanolla jumissa. Ja sitä myöten hajalla.
Tässä kohtaa joku ompelutaitoinen olisi itse korjannut, mutta en minä.
Siinä sitä sitten oltiin keskellä marraskuun pakkasia koulutakki rikki ja mitään takkikauppoja ei täällä päin ihan joka nurkalla ole tarjolla. Ja huomiseksi pitäisi takki olla päällä.
Pyhäpomppa toki löytyy, mutta arkitakkeja oli vain tämä yksi.
Minähän se en jäänyt kauaa laakereilleni lepäämään, vaan lähdin kylille ja ajoin kirpparille.
Tuonne kierrätetyn tavaran paratiisiin, jossa muuten järkeään poikkean ennen oikeaan kauppaan menoa. Ihan vaan jos sattuisi löytymään just se mitä haen.
En tosiaankaan odottanut löytäväni pojalle takkia, vaikka sillä fiiliksellä sinne meninkin, mutta uskotteko että takin löysin! Just oikean kokoisen, hyvän näköisen ja halvan. Kuusi euroa hei urheilutoppatakista on to-del-la vähän. Siis todella. Uudesta takista olisin saanut maksaa kymmen kertaisesti.
Olin ihan hykerryksissäni siellä ja oon kyllä hykerrellyt kaikille vastaantulijoille tuuriani ja sitä, että kirppikset ovat niin lahja suurperheiden (ja pienperheidenkin) äideille.
Nyt on pojalla taas takki.
Kunnes joku päivä koulusta tulee kaveri jolla on huppu revennyt, kyynärpäässä palkeenkieli TAI vetskari rikki.
Ne on nimittäin semmoisia ne.
Lapset.
torstai 24. marraskuuta 2016
Kauppareissun ajatuksia
Mitähän laittaisin tällä kertaa kakun väliin.
Sankari toivoi kermavaahtoa, valkosuklaata ja mustikoita. Päälle taidan keittää kinuskin Hopeatoffeista.
Lähtisinkö paksulla vai ohuella pipolla.
Talvi on ihan loistava keksintö ympärivuotisesta tukkakriisistä kärsivälle ihmiselle. Ihan sama onko hiukset harjaa nähneetkään niin pipo pelastaa!
Ai että rakastan tätä paikkaa edelleen niiiin paljon.
Päästän kissat hetkeksi räntäsadetta pakoon tallin lämpöön kun norkoilevat siinä jaloissa mun kävellessä autolle. Katselen meidän lääniä ja koen olevani niin etuoikeutettu.
Hui kun on liukas keli.
Luistelen tennareilla tallista autolle kieli keskellä suuta. Pitkään jatkunut pikkupakkanen on vaihtunut loskakeliin ja piha on kuin luistinrata.
No täällä nyt vois ajella helposti satasta.
Iso tie sen sijaan on ihan sula, ja huomaankin pian olevani edellä menevän puskurissa kiinni. Havahdun talvirajoituksiin ja höllään kaasujalkaa. Ajan muuten usein niin ajatuksissani, että saatan huomaamattani sulalla tiellä ajella talvellakin 110. Mielenvikast jos poliisi sattuisi tulemaan.
Voi että tekis mieli laittaa jo jouluvalot.
Kysyn vaan, kuka estää? Ihan hyvin voisi jo laittaa, mutta silti joku pistää vastaan pääkopassa. Jos vielä viikon malttaisin odottaa. Silti taidan huomenna jo laittaa.
Hyi että miksi jotkut ihmiset ovat niin epäsiistejä? Nuo mummelit haisee ihan hirveelle, valkosipulille ja jollekin niin kissanpissalle. Kävis pesulla.
Mulla on maailman tarkin hajuaisti. Haistan kilometrin päähän kaikki pahat (ja hyvät) hajut. Raskaana ollessani joskus tuntui, etten voi mennä ihmisten ilmoille. Kirppisreissut kaatui aina siihen, kun edelle paineleva paappa haisi niin paapalle. Yäk. Ei-raskaana ollessa kestän jotenkin ne kaikki hajut.
Ai niin, oon unohtanu guugletella niitä joulukalenteri-juttuja. Mitähän niihin keksis?
Elämäni ensimmäisen kerran aion toteuttaa DIY-joulukalenterin.
Muksut ei oikein hiffanneet sitä, koska alkoi välitön nurina suklaakalenterien perään. Koitin selittää, että tää on sata kertaa siistimpi. Katsotaas joulun jälkeen että millä ensi joulu sitten mennään!
Montakohan tarraa tarvin vielä mun passiin.
Lähikaupassa on kampanja, johon kerätään merkkejä ja niistä saa sitten tiettyjä alennuksia.
Vinkkasin miehelleni, että täysi passi löytyy mun kännykän korttikotelosta. Aha, tuli vastaukseksi. Vielä se ei ainakaan ole siitä hävinnyt.
Ihan hirveitä nuo joulukoristeet, ostaakohan noita oikeasti joku?
Vuodesta toiseen kauppojen hyllyille isketään ne samat tonttujoulupukki-härpäkkeet. Eli niillä täytyy olla siis menekkiä, koska niitä on siellä aina vain?
Oho! Oisin ajatellut että ois menny enempiki rahaa.
Tiedättekö sen tunteen kun kassa ilmoittaakin summaksi jotain ihan muuta mitä olit ajatellut? Yleensä siis niin, että silloin kun et ajattele että rahaa menisi niin paljon niin sitä menee järkysti, ja toisinpäin. Ihan hullua.
Mitähän tuo täti oikein ajattelee ku noin pitkään tuijottaa.
Joskus olisi kiva nähdä mitä ihmisten päässä liikkuu. Varsinkin, jos joku oikein tuijottamalla tuijottaa.
Onkohan mulla jotain naamassa. Katsookohan se tätä mun asukokonaisuutta. Vilkkuuko vessapaperia housunliitingistä.
Kenellekkähän nuo kellot soi.
Kaupan pihalla kuulen kirkonkellojen soivan. Yritän laskea, mutta ne soivat niin monta kertaa että menen sekaisin. Perjantai-ilta, ei ne ainakaan mitkään ehtookellot ole.
Mitenkähän joku pystyy peittämään surun kasvoiltaan.
Mietin, miten toisen kasvoista en osannut aavistaakaan hänen läheisensä menetystä.
Toiset pystyvät peittämään senkin paremmin kuin toiset. Itse kuulun siihen porukkaan, joka kulkee kasvot kirjavana itkusta monta viikkoa.
Onneksi meistä kukaan ei tiedä koska se lähtö tulee.
Ajatukseni viipyvät vielä kuolemassa. Ajattelen omaa pientä, pappaani, tätiä ja setää, mieheni mummua..mietin miten hyvä on ettemme tiedä omaa kuolin hetkeä. Ei sen asian kanssa varmaan voisi elää, jos tietäisi.
Mikähän tuo kitinä taas on?
Autot on ihan..sieltä ja syvältä. Kauhean käteviä olemassa, mutta vitsit että viimeinen asia mihin viitsisi rahojaan tuhlata. Joku kitinä kuului taas kun lähdin liikkeelle. Mitä seuraavaksi?
Hei tänään on ne kutsut illalla. Huippua.
Pitkästä aikaa vaatekutsuille. Viime viikkoina on kutsuja sadellut. Toiset unohdin, toisiin en päässyt. Näille Noshin kutsuille menen.
Ottaisinko S:n mukaan.
Veljen vaimo pitää kutsut. Heidän tyttönsä on tyttöni kanssa saman ikäinen. Vaikka toinen onkin syntynyt tammikuussa ja toinen joulukuussa. Lähes vuoden ikäero. Hassua. Mutta tytöt ovat hyviä ystäviä. Mietin myös omia serkkujani, niitä kenen kanssa tuli paljon lapsena oltua.
Nykyään yhteydenpito on ihan nollassa.
Ajattelen ja ajattelen.
Ajatteletko koskaan että ihminen ajattelee koko ajan jotain.
Hereillä ollessa aivot työskentelevät jatkuvalla syötöllä.
Vaikka ajattelet, älä ajattele, niin silti ajattelet juuri sitä ettet ajattele.
Että sellaista.
(Ajatukset ovat viime perjantain kauppareissulta. Kuva jääkaapista maanantailta.)
maanantai 21. marraskuuta 2016
Ihan krampissa!
Affekti-kohtaus. Affekti-kramppi. Inhottavalla asialla on monta nimeä.
Tässä on taas yksi asia jota en tiennyt, ennen kuin sain lapsia.
Niitä on muuten aika sikapaljon niitä juttuja, mitkä eivät käy mielessäkään ennen kuin omat muksut pyörivät siinä jaloissa.
Korvatulehdus, yökastelu, ylähengitystieinfektio, kuumekouristus.. ei kai sitä tiennyt tämmöisistä mitään ennen lapsia. Tai no joskus ehkä kuullut, mutta ohittanut ne ilman mitään reaktiota.
Tänä päivänä voisin luennoida kaikista noista ylläolevista aiheista loputtomiin, on nimittäin omakohtaista kokemusta kertynyt tässä vuosien varrella.
Tästä affektikrampista en ollut luonnollisesti myöskään ikinä kuullutkaan!
Itse asiassa me ollaan säästytty neljän ensimmäisen lapsen kohdalla (luojan kiitos) kokonaan.
Vähän faktaa aluksi.
Affektikohtauksia esiintyy leikki-ikäisillä, useimmiten 1/2–5-vuotiailla lapsilla voimakkaan kivun tai itkun jälkeen. Lapsi ikään kuin pyörtyy, kalpenee ja joko valahtaa veltoksi tai muuttuu jäykäksi, myös nykäyksiä raajoissa voi esiintyä. Kohtauksen aikana lapseen ei saa kontaktia. Kohtaus menee ohi muutamassa minuutissa ja lapsi voi olla väsynyt, mutta on kuitenkin normaalisti kontaktissa ja virkistyy vähitellen normaaliksi.
Lapset, joilla on voimakas temperamentti, saavat affektikohtauksia herkemmin kuin rauhalliset lapset. Lapsi ei aiheuta kohtausta tahallaan, eikä voi sille mitään. Mitään varmaa keinoa estää näitä kohtauksia ei ole, eikä lasta kannata mitenkään suojella tilanteilta, joissa itku voisi tulla. Kohtaukset jäävät vähitellen leikki-iän jälkeen pois. Lääkärissä käynti on tarpeen, jos tällainen kohtaus tuleekin ilman itkua tai jos kohtaus ei mene ohi nopeasti.
Meidän pienimmäinen on jonkun kerran saanut näitä kohtauksia.
Yleensä se on kausittaista, kun kerran saa itkun yhteydessä kohtauksen, niin usein se tahtoo jäädä vähän päälle.
Edellinen kohtaus on ollut joskus, en edes oikein muista. Tosi kauan sitten. Enkä edes oikein muistanut koko asiaa, kunnes..
Viimeisin kohtaus tuli näin:
Olimme iltatoimissa yläkerrassa koko porukka ja mieheni vaihtoi nuorimmaiselle yövaatteita.
Neidillä on viime aikoina ollut ihan yliärsyttävä tapa rimpuilla ja kiemurrella kun puetaan, ja hän teki sitä nytkin. Useamman kerran joutui kieltämään ja kehottamaan, että lopettaa.
No sittenhän me kaikki tiedämme mikä on lopputulos, kun kiemurtelua on jatkunut tarpeeksi kauan, eikä miljoonas kieltokaan tehoa. Menee hermo. Ääni korottuu ja lapsi loukkaantuu verisesti ja alkaa itkeä lujaa!
Ja sitten.. hän vain vetää henkeä lujasti sisälle päin, eikä puhalla ulos. Kasvot ja huulet alkavat sinertää ja silmissä on pelästynyt "Äiti, en saa henkeä, kuolen kohta"-ilme.
Mieheni ei heti reagoinut asiaan, kun tyttö istui selin hänen sylissään, eikä siis nähnyt tilannetta. Itse näin koko ajan, säntäsin saman tien tytön nimeä huutaen lasta kohti, puhalsin ensin voimakkaan puhalluksen lapsen avonaiseen suuhun (joka onneksi tehosi heti), tempaisin neidin syliin ja rauhoittelin.
En tiedä mitään niin hirveää kuin ne sekunnit, kun tuntuu että toinen kuolee siihen käsiin.
Vaikka tiedän, että ne periaatteessa ovat vaarattomia. Vaarattomia vaikka lapsella menisi hetkeksi tajukin, niin silti itken ja täristen pidän pientä sylissä, ja vaikka tilanne on jo ohi niin olen ihan hermorauniona vielä pitkään.
Meidän tyttö ei ole koskaan onneksi pyörtynyt, mutta ihan tarpeeksi kammottavia ne kohtaukset ovat ilman sitäkin. Huh, tuntuu että tulee huono olo kun vain ajatteleekin.
Niitä tilanteita ei saisi alkaa välttelemään sillä, että tekee kaikkensa ettei lapsi suutu tai raivoa tai itke hysteerisesti. Ja voin kertoa, että meillä se on ihan mahdotontakin, kun tuntuu että jatkuvasti joku huudattaa tahalleenkin. Isommat kyllä meilläkin näkivät sen tilanteen ja vähän säikähtivätkin, että ehkä ymmärtävät ettei tahallaan tarvi kyllä siihen tilanteeseen hankkiutua.
Mulle jäi jopa pelko, kun usein mennään mieheni kanssa illalla hakemaan yhdessä hevosia sisälle ym. että uskallanko jättää pienintä isompien kanssa, jos kohtaus tuleekin just silloin? Osaavatko toiset tehdä asialle mitään.
Apua, ei voi kyllä yhtään alkaa ajattelemaan tai pelkäämään. Tulee hulluksi.
Sen verran tämä kohtaus taas säikäytti itseänikin, että kun tyttö seuraavana yönä heräsi itkien yläkerrassa (kylläkin vain pissahätään) niin otin hänet syliin ja loppuyön neiti nukkui meidän keskellä. Sai äitikin rauhalliset yöunet.
Tämä on tosiaan yleisempää temperamenttisillä lapsilla (meillä sitä piisaa!). Onneksi lohtu on siinä, että lisää kun tulee ikää niin ne jäävät pois.
Oletteko te koskaan kuulleet tällaisesta? Onko teidän lapsilla tämmöistä kohtausta koskaan tullut? Missä yhteydessä se tuli? Ja miten toimitte?
lauantai 19. marraskuuta 2016
Joulukalenteri
Arvatkaa kun on tämän kylän historiankirjat sekaisin!
Nyt nimittäin puhutaan samassa lauseessa Sallasta ja DIY:stä.
En tee koskaan mitään itse.
Siis virkkaa, ompele, askartele, taittele, liimaa enkä mitään muutakaan mitä niin ku tehdään itse.
Olen ulkoistanut niin pillihimmelit kuin virkatut matotkin.
En vain "osaa", en tykkää, eikä innosta. Tai niinku tykkään kauheasti kaikista esimerkiksi paperisista pikku kuusista, mutta ostan ne vaikka myyjäisistä tai saan naapureilta. Ja se sopii mulle oikein hyvin.
Ja ajatelkaapa, kun kerran elämässäni päätän toteuttaa jonkun diy-jutun, niin jälkikasvu marssii välittömästi banderollit liehuen joulun isoimpaan mielenosoitukseen.
Me halutaan suklaakalenterit! EI itsetehdylle pskakalenterille! Paperipussit alas!
Te ette niin tiedä mitä menetätte, jos nyt annan teille periksi. Ne ei oikeasti varmaan ihan hiffanneet että mistä tässä on kyse. Reppanat luulivat kai saavansa joka päivä pelkän paperipussin.
No, paperipussit kuitenkin jäi, hikiset suklaakalenterit myös (sinne markettiin). Tavarakalentereista puhumattakaan. Viidelle lapselle kun investoi moiset lootat, niin loppuvuosi syödään todellakin rakettispagettia, raakana.
Tilasin värkit kalenteriin jo hyvissä ajoin (ehkä liiankin, kun en niin malttaisi odottaa!).
Nyt sitten olen tässä kuitenkin puolet joulunodotuksesta pähkäillyt, mitä laittaisin pussien sisälle?
Itse asiassa olen just se tyyppi joka vain funtsii ja funtsii ja viime hädässä marraskuun viimeisen päivän iltana kello 20.58 juoksee lampaankarvakengät läpättäen kauppaan ja käy ostamassa viisi suklaakalenteria ja tyhjentää ne niihin pusseihin.
Siis niiiin diy. (Siis mitkä lampaankarvakengät? Kuhan keksin.)
Ettei elämä kävisi kuitenkaan niin mielikuvituksettomaksi niin kysynkin,
mitä teidän lasten kalenterista paljastuu joulukuun ajan?
Jos vaikka saisin ahaa-elämyksen.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Lastenhuoneet: Osa 2
Tässä huoneessa asuu talon vilkkaimmat veljekset. Tokaluokkalainen ja neljää päivää vaille 5-vuotias.
Ihan eri sorttisia kyllä ovat toimissaan kuin isoveljensä.
Tokaluokkalainen tokaisikin kerran, kun äksyilin hänen ainaista kiirettä ja hoppuaan, että mulla oli jo kiire tähän maailmaan ku synnyin niin siitä asti mulla on ollut kauhea kiire joka paikkaan!
Pikkuvanhasti lausuttu totuus kuulosti jotenkin hirveän tutulta. Ihan kuin olisin sen itsekin muutamaan otteeseen lausunut. Öhöm.
Niin tosiaan hänellä OLI kiire tähän maailmaan! Kokonaista kuukautta aikaisemmin hän päätti tuosta noin vain syntyä, hätäinen oli sektio jolla hänet tänne elämään saatettiin ja siitä asti hän on elosalaman lailla vetänyt päivästä toiseen <3
Tämä huone on toinen yläkerran isoista huoneista.
Valkoinen muuten, paitsi tuo yksi seinä, joka sai yllensä samaa harmaata kuin edellinenkin näiden veijareiden huone. Harmaa on niin cool. Sen kanssa voi sisustaa niin monenlaista, tykkään todella paljon.
Huoneen paras yksityiskohta on ehdottomasti pätkä muuria, joka jätettiin muistuttamaan menneestä. Muuria oli pidemmästikin näkyvissä, mutta päätimme sitten vain jättää tuon pätkän siihen. Suoja päälle (joku lakka-tyyppinen) joka estää tiiltä murenemasta ja avot. Ihan yksi parhaista kohdista tässä talossa. Muurin toisella puolella, harmaata seinää vasten nurkassa, on kaksi vaatekaappia myös. Ne eivät näy kuvassa.
Pulpetti on saatu mieheni vanhemmilta, se sai vain uudet värit pintaansa ja siitä tuli kyllä myös melko cool.
Poikien huoneeseen uusittiin lelulaatikosto, vanhat Ikeat sai väistyä tieltä (ne jätettiinkin seuraaville asukkaille edelliseen kotiin) ja uusi Ikea tuli tilalle.
Minusta nämä Ikean kalusteet ovat ainakin meillä kestäneet vuodesta toiseen käytössä ja ollaan kyllä tykätty. Hinta on kohdillaan ja laatukin on pitänyt.
Tuossa laatikostossa on sisällä niitä kankaisia pikkulaatikoita, joihin voi sitten erotella junapalikat, autot jne. Ihan kätevä.
Hyllyllä olevat talon malliset koristukset ovat löytö kirppikseltä.
Rakastuin niihin heti. Ne ovat metallia, joten varmasti kestävät vaikka vielä en olekaan raaskinut niitä antaa tuolta hyllyltä alas leikkeihin. Siellä yläilmoissa ne toimittavat milloin minkäkin otuksen kotia.
Tämän huoneen herrat elävät vielä ihan täysillä poliisi, paloauto, helikopteri, ambulanssi, ryhmähau, minions-maailmassa. Huoneessa myös piirretään, väritetään, saksitaan, teipataan ja liimataan ahkerasti ja jälki onkin usein sen mukaista. Terottimen roskia ja pikku silppua saa imuroida joka välissä pois nurkista.
Tämän huoneen asukkaiden joululahja toivelistassa olikin päällimmäisenä askartelusetit.
Ja sehän vain pukille passaa!
maanantai 14. marraskuuta 2016
Hetki arjesta
Äiti, tänään on ne synttärit.
Mitä on ruokana?
Saanko pelata pleikkaa?
Missä iskä on?
Tän verran ku mun jalka kasvaa niin voin käyttää sun kenkiä.
Mulla on hirvee nälkä.
Mää otan ekana.
Saako vaihtaa jo vaatteet?
ÄÄÄÄÄ...Eppu kiusaa!
Hallelujaa. (What? Älä kysy.)
Millon lähetään?
Hyi, parsaa!! Eiku kukkakaalia siis.
Laula uuelleen.
Mittä iti?
Äiti koljaa tää.
Mittä Kelttu ja Kelttu?
Kiva olla täälä.
On Veela ja Vilttu tallella.
Minä Tinin kulta.
Äiti mää työn tän.
Millo oulupukki tulee?
Leppäkeiät.
Ei paltakaaliii.
Pittaätä!
Lopeta!
Tottele! (Kamalin sana evö)
Älä.
Älä viitti.
Oo hiljaa.
Oota!
Joo, kohta.
Kultapieni.
LOPETA JO!
Toisinaan toivoisin, että joku nauhoittaisi päivän keskusteluja ja niitä voisi kuunnella jälkikäteen ja niin sanotusti ottaa opiksi.
Alkoi nimittäin tuon parinkymmenen minuutin aikana kun kirjasin ylös näitä juttuja, tuntumaan siltä, että tämän talon äidin sanavarasto on varsin niukka ja vain täynnä käskyjä ja kehotuksia.
Jos sitä oppisi niinku ihan keskustelemaankin.
Aikuisten oikeasti.
Nämä on just niitä juttuja jotka vain tulevat päivästä toiseen niin automaattisesti, ettei niihin kiinnitä edes huomiota.
Ihan turhaan ei ole keksitty lausetta, kuuntele nyt itseäs!
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Lastenhuoneet: Osa 1
Joku teistä lukijoista toivoi postausta lastenhuoneista.
Niitä on tuolla yläkerrassa kolme kappaletta. Yksi iiiso (tyttöjen), toinen vähän pienempi (kahden pojan) ja pieni (isoveljen).
Tämä postaus keskittyy nyt tuohon pienimpään huoneeseen. Yksiöön.
Tässä huoneessa asuu lukutoukka.
Seinällä roikkuva kori, vaatekaapin tyhjät hyllyt, koulupöydän laatikot, sängyn aluset ja sängyn päälliset on normaalitilanteessa vuorattu Aku Ankoilla ja Roope-Sedillä.
Otin nämä kuvat heti viikkosiivouksen jälkeen, normaali arjessa lastenhuoneisiin ei juurikaan kameran kanssa ole asiaa, paitsi iltaisin kun paikat laitetaan kuntoon. Ja silloin ei kuvista tule valon vuoksi hyviä.
Ei siis kannata luulla, että lastenhuoneet ovat tässä kuosissa muuta kuin siivouksen jälkeen viisi minuuttia. Tehän niin tiedätte.
Tämän huoneen poika teki meistä äidin ja isän ensimmäistä kertaa yhdeksän vuotta sitten.
Hän halusi jo edellisessä kodissa huoneensa yhden seinän mustaksi ja tähän uuteen huoneeseen valikoitui sama väri. Tuo huone on kuitenkin neliöiltään sen verran pieni, että päätimme vetäistä mustaa vain pienimpään seinään ja kun vaatekaapit vielä päätyivät tuolle samalle seinälle, lopputulos ei ole liian synkkä, vaan sopivan särmä.
Huone oli aikaisemmin jonain varastotilana ja sitä jouduttiinkin leventämään hiukan, että siitä saatiin oikeasti asumiskelpoinen tilaltaan. Viereinen huone oli sen verran iso, että vaikka seinää siirrettiin niin sinne jäi vielä edelleen oikein hyvin tilaa.
Tässä huoneessa ei ole mitään ihmeellisyyksiä.
Lehtikori on ehdoton, vaikka siihen meneekin vain 1/10 kaverin lehdistä.
Pöllökoukut on tilattu Ellokselta (samoin kun tuo kori), niissä olisi tarkoitus roikkua koulureppu, mutta tehän tiedätte että käytännössä se roikkuu siinä vain loma-aikoina. Ehkä viikonloppuisin, jos muistat paasata eteisessä lojuvasta repusta tarpeeksi, se liikkuu jopa yläkertaan saakka.
Julisteet ovat Vindikin ja ne kehystettiin tauluiksi. Tuo kertotaulu-juliste on ihan mainio!
Kirjoituspöytä ostettiin Ikeasta jo vanhaan kotiin, ja se onkin varsin kärsinyt osittain (vaikka siinä ei koskaan läksyjä ole tehtykään) kun tämä PellePeloton värkkää siinä milloin liimojen milloin tussien kanssa. Elämän jäljet saa tietysti näkyä, niiltä ei vain voi lasten kanssa välttyä.
Pöydän kanssa samalla seinällä on lisäksi hyllykkö, jonka löysin kirppikseltä (johon on aseteltu erinäistä krääsää) ja tauluhylly, joka on pyhitetty pojan tärkeimmälle tavaralle.
Siinä nököttää kehyksissä kortti varustettuna Puljujärven nimmarilla. Olisin voinut kehystää sen oman sänkynikin yläpuolelle, mutta annoin sitten periksi.
Äiti-ihminen. Eihän se nyt sovi. Fanittaa pikkupoikia. Kauheaa!!
Isojen poikien huonetta on muuten aika haastava sisustaa.
Pienille löytyy kaikkea kivaa, mutta isommat ovat jo vähän haastavia siinäkin suhteessa että heiltä löytyy jo mielipidettä siihen että mitä saa olla ja mitä ei.
Niinpä huone saa vapaasti olla kaverin itsensä näköinen äidin näköisellä twistillä. Heh.
Ai niin, huoneen nurkka on muuten yleensä tumpattu täyteen mailoja, varusteita, palloja ja kypäriä.
Ne korjasin pois kun eihän ne nyt hirveän esteettisen näköistä kamaa ole.
Eli tässä huoneessa asuu myös poika, joka rakastaa jääkiekkoa ja jalkapalloa.
Hän on niin hieno miehen alku <3
maanantai 7. marraskuuta 2016
Vastaus-postaus
(Hehkeänä eikö? Näin meillä juostaan äkkiä tallissa käymään.)
Nyt olisi sitten vastausten aika!
Sen pitemmittä puheitta, vastauksiin..
Kerro teidän joulunvietosta?
Viime vuoden ollaan oltu oman perheen kesken omassa kodissa.
Tänä vuonna erityisesti odotan joulua täällä! Unelmieni paikassa. Ihan perus puurot, joulurauhat, jouluruuat ja pukit, haudalla käynnit jne.
Joulupyhät menee pitkälti yökkäreillä lojuessa, jossain vaiheessa saatetaan pyörähtää jomman kumman (tai molempien) vanhempien luona.
Kiireetöntä aikaa rakkaiden kanssa ja hyvien ruokien ja herkkujen parissa tottakai. Odotan.
Kerro teiän ponien/hepojen hankkimisesta. Mitä kaikkea piti ottaa huomioon ja mitä kaikkea pitäs osata, ennenkuin omia hankkii?
Ponit tulivat tosiaan aika yllättäen loppupeleissä.
Suomenhevonen oli tulossa ensin ja ponit hankittiin sille kaveriksi. No suomenhevonen lähti vaan ponit jäi :)
Tuollaiset peruspollet eivät ihan hirveitä tarvitse. Kun on ruokaa, juomaa ja suojaa tarjolla niin hyvin menee. Toki perus kavio, hammas ym. huollot pitää tehdä, mutta sen kummempia vippaskonsteja me ei ainakaan olla tehty.
Aamulla ulos, päivällä harjaillaan, ajetaan, ratsastetaan tai juoksutetaan, illalla sisälle.
Ja joka ikisessä välissä käydään aidan takana rapsuttelemassa ja lepertelemässä <3 ne nimittäin ovat niiiin puoleensavetäviä otuksia.
Toki hevosista on hyvä tietää jotain perusasioita ennen hankkimista. Ja jos ratsastettava heppa on, niin tottakai taitoa täytyy löytyä siltäkin puolelta.
Mutta kai se on eläin kuin eläin minkä hankkii, niin siinä sitä oppii matkan varrella. Kantapään kautta hyvin usein. Jostakin se on kuitenkin aloitettava.
Hyvä juttu on se, jos on joku jonka puoleen voi kääntyä ja kysyä neuvoa! Tottakai pitää myös tiedostaa se, että niihin menee niin aikaa kuin rahaakin. Ilmaista ei hevosen pito ole, oli se sitten kilparatsu tai pelkkä puskapolle.
Minkälainen joulu olisi mielestäsi ihanteellinen?
Itse aina toivon, että mahdollisimman rauhallinen. Mutta tosihan se on, että lasten kanssa juhlakin on arkea ja arki juhlaa. Sama säätö on, oli joulu eli juhannus, ja siksi monesti ei kannata edes ladata kauheita odotuksia, vaan mennään niillä mitä on. Ja koitetaan kestää ;D
Kuinka paljon olet tekemisissä sukulaistesi kanssa?
No sillain sopivasti :D ei päivittäin, mutta kuitenkin ollaan tekemisissä.
Kyläilyt nyt jää tosi vähäksi, ylipäänsä kaikkien kanssa, mutta kännykän välityksellä kuulumisista pysytään aika hyvin kärryillä. Ja ainakin ajatuksissa ootte te kaikki <3
Entä entisten koulukavereiden?
Tosi vähän. Harmittavan vähän.
Yläaste aikaiset ystävät ovat osa vielä todella tiiviisti mukana (mieheni muun muassa :D tosi tiiviisti joo), ensimmäisen opiskelupaikkakuntani kavereita nään todella harvoin, moikataan kyllä.
Ja toisen opiskelukaupunkini kavereista oikeastaan mun kämppis on edelleen <3
Nyt syyskuussa tehtiin nuoruusvuosien kavereiden kanssa viikonlopun reissu Helsinkiin, oli niin mainio huomata kuinka juttu jatkui samana kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Se kertoo aika paljon siitä missä mennään!
Mitä samoja luonteenpiirteitä sinussa ja lapsissasi on, entä mitä erilaisia?
Voi lapsiraukat :D
On jääräpäisyyttä, on tulisieluisuutta, on hiljaista jurottajaa.
Välillä tuntuu että meidän kahden (mun ja mieheni siis) luonteenpiirteitä ei olisi kai kannattanut koskaan sekoittakaan :D
Mutta on heistä jokainen silti niin oma persoonansa isolla peellä! Ja uskon että heistä jokainen tulee pärjäämään tässä elämässä. Halaus heille.
Mietitkö paljon syntyjä syviä?
En mä hirveesti jaksa.
Joskus vellon jossain vähän syvemmässäkin aallokossa, mutta kaikkihan me se tiedetään että se rasittaa ihan älyttömästi.
Toisinaan en jaksa puhuakaan mitään kovin syvällisiä. Mieluummin vain ohitan ne ja touhuan jotain missä ei niin tarvi ajatella. Voitte uskoa että olen joutunut parisuhteessa työstämään tätä asiaa paljon.
Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
Kun aamu alkaa kaikilla positiivisella fiiliksellä, kun ei tarvi kiirehtiä mihinkään.
Kun lapset keksivät jotain hienoa, tai koko perhe nauretaan jonkun hauskalle jutulle.
Hyvät ruuat ja herkut, oma-aika, hepat ja muut eläimet. Oma koti.
Voi näitä on vaikka kuinka!
Minkälaisena näet elämäsi 10 v päästä tai siis minkälaista tulevaisuutta toivot?
Puhuttiin tästä yhtenä iltana saunan lauteilla.
Kauhisteltiin vähän, että sitten ollaan jo nelikymppisiä. Kaksi lapsista on jo täysi-ikäisiä jne.
Hui! Todettiin, että nyt voisi ajan pysäyttää hetkeksi. Kun tässä ja nyt on kaikki niin mahdottoman hyvin kuitenkin.
Toisaalta, onhan sitä ihminen niin utelias luonteeltaan, että olisi kauhean kiva tietää missä silloin mennään! En minä kyllä osaa sanoa yhtään :)
Mitä teillä lapset syö aamupalaksi kun tämän postauksen perusteella ette syö aamuruokaa ollenkaan?miten pienet lapset jaksaa?
Tosiaan me kotona olevat nukkua posotetaan joka aamu niin pitkään, että aamupala syödään vasta kympin hujakoilla.
Siispä olen todennut turhaksi tehdä aamupäivällä vielä ruokaa, koska juuri on syöty aamupala.
Siinä vaiheessa kun koululaiset tulevat (n.12.30) joko syödään edellispäivän ruokaa jos on jäänyt, keitetään kaurapuuro/riisipuuro/mannapuuro, tehdään smoothieta ym. tai vedetään ihan vain leipää.
Eli aamuruokaa meillä ei syödä oikeastaan koskaan.
Varmasti jos pikkuväki heräisi samaan aikaan kuin koululaisetkin niin tulisi se ruoka tehtyä.
Hyvin ovat jaksaneet tähän päivään asti näin :)
Uskotko yliluonnollisiin asioihin? Jos, niin kerro joku tosielämässä tapahtunut 'kummitusjuttu' näin syysiltojen ratoksi. :)
Jos nyt ihan kummitushommeleista puhutaan, niin en HALUAISI niihin uskoa, mutta joskus tuntuu että on vähän pakko :D kun lukee joitain ihmeellisiä juttuja.
Itselleni ei ole mitään kummempaa koskaan tapahtunut, olen kyllä semmoinen mielikuvitusmarjatta että luulen joka nurkan takana haamujen lymyilevän. Pelkään siis paljon pimeää, ja sehän on tosi hieno yhtälö täällä korvessa :D
En tiedä viitsisinkö edes kertoa tätä, mutta hiljattain tapahtui yksi ihan outo juttu.
Mieheni kyllä vakuuttaa edelleen, että se on ihan selitettävissä, mutta tiedä sitten. Lapset vakuuttivat ettei heistä kukaan ollut asialla.
Meidän pesuhuoneen ovi oli yhtenä iltana LUKOSSA! Eikä siellä siis ollut ketään. Toki lukko on voinut jäädä jotenkin huonosti kulkiessa ja kun ovi on paukahtanut kiinni niin se on pyörähtänyt lukkoon, mutta... Hyi! Olin ihan että Argh!Iik!Muutetaanko?
Vanhoissa taloissahan saattaa olla se joku semmoinen, tiedättekö? Tunne. Mutta ei täällä ole kyllä koskaan tuntunut mitään menneitten aikojen haamuja :D mieheni paiski täällä töitä koko viime talven pääasiassa yksin, eikä koskaan hänelle tullut sellainen olo että olisi jotain.
Joskus tuntuu, että onko nämä yliluonnollisuudet kuitenkin pääasiassa sitä mielikuvitusta ;)
Oletko aina asunut samalla paikkakunnalla?
Melkein koko elämäni :)
Syntymäkuntani on eri kuin tämä nykyinen asuinkunta, mutta olen ollut muutaman vuoden ikäinen kun ollaan tänne muutettu. Täällä asuin siihen saakka, kunnes kaksi vuotta opiskelin Kokkolassa ja vuoden Jyväskylässä, muuten aina täällä..enpä kerro missä :)
Ja aikalaillahan se näyttäisi siltä, että täällä ollaan ja pysytään.
Oletko käynyt ulkomailla? Mihin maahan haluaisit matkustaa?
Ollaan käyty yhden kerran ulkomailla, Tunisiassa. Olihan siellä ihan älyttömän siistiä, mutta mua ei ihan hirveesti matkustelu kiinnosta. Ja tähän elämäntilanteeseen se on aika haastavaakin. Pidemmäksi aikaa lähteä pois kotoa.
Eniten toivoisin tällä hetkellä pääseväni jossain vaiheessa veljeni perheen luokse Kanadaan. Heitä on iso ikävä <3
Mitä teillä yleensä syödään ja montako kertaa päivässä? Suosikkiruokia? Miten toteutatte vähäsokerisuutta/sokerittomuutta niin, että lapsillekin maistuu?
Lämmin ruoka on tosiaan yleensä vain kerran päivässä tai sitten päivällä keitellään sitä puuroa.
Tosi tavallista kotiruokaa tehdään jauheliha-kana-kalalinjalla. Suosikkiruuat lapsille on tietty makaroni, lihapullat ja ne nakit (mitä en kyllä suosi ihan suositustenkin mukaan kuin silloin tällöin). Myös pinaattikeitto uppoaa (paitsi itse inhoan sitä). Kaikki kiusaukset on niitä inhokkeja, mikä on harmi koska niitä on niin helppo tehdä! Ja teenkin niitä joka viikko.
Kasviksia pyrin tarjoamaan joka päivä ruualla ja hedelmiä nuo pistelevät kyllä ihan mielellään.
Sokeria tosiaan pyritään välttämään, mutta ei nipoteta kuitenkaan.
Mehuja jos juodaan niin se on omena- tai appelsiinimehua. Omaa mehua joskus.
Jogurtit on maustamatonta, tai ainakin jotain vähemmän sokeria sisältävää, eikä niitä syödä kuin yhdellä ruualla. Muroja on harvoin, vanukkaita tuskin koskaan, mysliä heitetään jogurtin sekaan toisinaan. Marjat menee smoothiessa ja puuroon nakataan mustikkaa kaveriksi.
Joskus repsahtaa herkutteluun arkenakin, mutta pääasiassa herkut vedetään perjantaina kun on karkkipäivä tai kun kyläillään tai käy vieraita.
Onko sinulla vielä toteuttamattomia unelmia, kun niitä niin urakalla olet viime aikoina toteuttanut?
No jos joskus vielä löydän itselleni sen unelmieni hepan, ponien lisäksi, niin..
Mutta tosiaan, niin paljon on tapahtunut viime aikoina että just nyt en unelmoi oikeastaan mistään.
Paitsi näin ruuan päälle ehkä rivistä Fazerin lontoonraetta. Ah.
Miten tapasit miehesi?
Me ollaan tunnettu aina. Siis niin ikään kun peppu on yltänyt kynnyksen yli, ollaan tunnettu ja vähän isompana kuljettu samassa sakissa.
Kaverista tulikin yhtäkkiä poikakaveri ja sen jälkeen aviomies.
Jos tässä nyt paljastamaan aletaan, niin mieheni on pienen ikänsä minua piirittänyt enemmän ja vähemmän. Joskus huonona hetkenä on tullutkin heitettyä, että kannattiko? :D
Mutta niin tässä on oltu yli kymmenen vuotta kimpassa ja välillä sitä katsoo toista silleen, oonko mä oikeasti TON kanssa naimisissa? Siis ei pahalla, vaan sillai ihmetellen. Absurdia.
Miten vietätte parisuhdeaikaa kiireisen lapsiperhearjen keskellä?
Ihan sillain perusjuttua, molemmat illalla omissa nurkissa puhelimella. Hehee.
No eeii..tai tehdään me niinkin, mutta sit me saunotaan melkein joka ilta, kun meillä on niin paras sauna! Sit me käydään yhdessä illalla tallissa ja syödään jotain herkkua iltapalaa.
Mitään isompia irtiottoja ei harrasteta hirveän usein, jos kerran vuodessa pääsee vaikka viikonlopuksi johonkin niin sekin riittää.
Onko teidän lapset ikinä kenelläkään ulkopuolisella hoidossa?
Meidän ammahommat on kyllä aina järjestyneet niin <3
Molempien vanhemmat ja osa sisaruksista asuu samalla paikkakunnalla.
Ihan ihan ulkopuolinen hoitaja on ollut kerran, yhtenä kesänä. Palkattiin siis ihan virallisesti kun oltiin molemmat töissä.
Yhden kerran on hoitanut mun pomon tyttö, muuten aina joku sukulaisista. Se on iso juttu se.
Haluaisitko perustaa oman yrityksen, jos niin minkä?
En oo tippaakaan yrittäjähenkinen.
Eli niin kauan kun palkka juoksee vieraalla töissä, niin tuskin perustaisin.
Pienellä paikkakunnalla asumisen plussat ja miinukset ja haluaisitko asua suuremmassa kaupungissa?
Täällä on oikein hyvä asua.
Onhan se just niin, että täällä kaikki tietää kaikkien asiat ja jopa paremmin kuin sinä itse, mutta jos sen ei anna haitata niin mikäs tässä.
En kaipaa suureen kaupunkiin yhtään, en jaksa sitä kauheaa ihmismäärää joka paikassa. Nautin omasta pihasta ja totaali omasta rauhasta niin paljon, etten vaihtaisi tätä mihinkään.
Kaupungissa on kiva piipahtaa, mutta en jäisi.
Haaveiletko pienistä vai suurista asioista, yleisellä tasolla elämässä?
Elämässä on nyt tapahtunut niin paljon isoja, positiivisia asioita, että kai se tällä hetkellä on vain ne pienet haaveet mitä olisi kiva toteuttaa tai saada.
(Eikoo niin paras :D)
Kiitos kaikille hienoista kysymyksistä, niihin on aina kiva vastailla.
Ehdotuksia kirjoitusten sisällöstäkin tuli muutamia, niitä siis toteuttamaan tottakai.
Aika moni kommentoi, että perus arkijutut on sitä parasta, mikä on kiva kuulla.
Nimittäin sitä perusarkeahan täältä kyllä riittää.
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Yritetään tehdä siitä hyvä.
(Ja herätys sulle joka nukahdit, sori, tästä tuli vähän pitkä.)
perjantai 4. marraskuuta 2016
Uusi rakas
Ai että ihminen saattaa olla tavarasta onnellinen.
Vaikka noin yleensä ottaen minua enemmän ahdistaa kauhea tavaran paljous kuin kiehtoo, niin joskus kun saa kauan kuolaamansa tavaran vihdoin omakseen niin kyllä siinä leijuu vallan pari senttiä lattian yläpuolella. Eikö?
Tämä uusin tavara on sen kauneuden lisäksi vieläpä erittäin yleishyödyllinen.
Radion kuuntelu on tänä päivänä aika monilla varsin aliarvostettua toimintaa, kun kaikki sisältö mitä media suoltaa on tarjolla kuvan kera.
Itse saan niin nostalgisia fiiliksiä juuri radion kautta. Ja hei, sieltä tulee valtavan paljon mielenkiintoista ohjelmaa! Ja aika paljon myös
En ole koskaan hiffannut sitä, kun joillakin ihmisillä televisio tai radio on aamusta iltaan päällä vain sen taustamelun takia. Siis ehkä joskus sitten kun kaksistaan istutaan ukkoni kanssa pullakahvilla hiljaisessa talossa vain seinäkellon raksutusta kuunnellen, ymmärrän taustamelun tarkoituksen, mutta tähän elämääni mennessä en ole sitä koskaan vielä kaivannut!!
Kysyn vaan, kuka sitä tarvitsee?
Siinä mielessä että radio toimittaa lähinnä sen metelin taustameteli virkaa tämä ostos ei todellakaan ollut järkevä juttu, koska sen tehokas kuuntelumahdollisuus on päivässä ehkä vartti.
Katsos kun meidän perheessä on aika lailla älytön taustameteli 24/7. Se todellakin peittää alleen niin Lindgrenin kuin Sihvosenkin.
Tässä parin päivän aikana olen joutunut skippaamaan sekä Hedbergin että Rukajärvenkin, kun en vain ole kuullut. Yhtään. Mitään.
(Toisaalta haastatteluista ja päivän polttavista aiheista poimitaan kyllä tehokkaasti kaikki a) sodat ja murhat b) rumat sanat c) + kaikki muut lapsille kuulumaton sisältö. Miten te kestätte kun nurkassa on vielä kuvaruutu, joka suoltaa kaiken tämän ihan niinku elävänä kuvana jatkuvalla syötöllä? Tämä on muuten yksi suurin syy, miksei meidän taloudesta kyseistä ruutua löydy.)
Mutta silloin kun ääneen pääsee Hintikka, Lehtinen ja Soini niin ajan kaikki alle sataviiskytsenttiset (melkein siis itsenikin) pois radion äärestä, keitän kupin kahvia ja samaistun. Ja nautin.
Juuri näitä hetkiä varten, vaikka niitä lyhyitäkin, hankin tämän radion.
Joulun toivekonsertteja odotellessa, mullon pelit ja vehkeet valmiina!
Kuunnellaanko teillä radiota? Mitä sieltä kuunnellaan?
(Kysymyksiä on tullut edellisiin postauksiin ihan kivasti. Vielä ehtii heittää kysymystä, jos on jotain mielen päällä. Kokoan niistä vastauksia seuraavaan postaukseen.)
tiistai 1. marraskuuta 2016
Meidän maanantai
7.00 Herätys!! On mun vuoro nousta laittamaan lapset kouluun ja tehdä aamutalli. Tai en mä tiedä onko sen kummempia vuoroja, se menee kumpi sattuu olemaan aamusta kotona tai jos toinen haluaa nukkua pitempään niin toinen sitten nousee.
Lapset könyävät alas vintistä, pukevat ja syövät aamupalan (tappelematta!!).
Ulkona on muutama milli tullut lunta, koululaiset pinkaisevat iloisesti pyörillä kohti pysäkkiä.
Otsalamppujakaan ei tarvita kun kellojen käännön ansiosta aamu on hieman valoisampi.
Huiskutan muksuille heiheit ja avaan tallin oven ihanien hörähdyksien saattelemana.
Kissat aloittavat välittömän kiehnäämisen jaloissa, joten nakkaan ensiksi niille sapuskat.
Hevoset saavat kivennäis-annoksensa, jonka jälkeen vien ponit pihalle.
Hajotetaan kilpaa (ponit turvalla ja minä kengällä) jäät vesiastiasta, ja lasken lämmintä vettä jäiden sekaan. Kelpasi karvapalloillekin paremmin.
En jaksa putsata vielä karsinoita, vien vuohille heinät ja painun takaisin sisälle.
Ensin kuvasin instaan ihanan raikasta aamua hevosineen ja talleineen. Niin <3
Hipsin hiljaa takaisin sisälle, toiset vielä nukkuvat, ja kömmin viltin kanssa sohvalle jatkamaan unia.
Torkahdan tunniksi, puoli yhdeksän jälkeen kuopus huutaa vintistä äitiä ja iskää.
Syöksyn hakemaan neitiä alas, ettei hän herätä isoveljeään joka nukkuu vielä.
Saan unisen seuralaisen viltin alle, joka käpertyy siihen ihan lähelle <3 Mietin, kuinka onnellinen olen hänestä. Vielä pienestä.
Hetken kuluttua isovelikin herää ja viltin alla tulee jo niin ahdasta, että päätetään herätellä iskä (kutittamalla) ja lähteä aamupalalle.
Aamupalan jälkeen heiluttelen hetken imuria, ovella käy mustalaismies kauppaamassa loimia! ja pistän päivän ekan pyykkikoneellisen pyörimään. Mieheni siivoilee keittiötä.
Maksan laskut (tili tuli tili meni..) ja siirrymme ulos koko porukka.
Siivotaan karsinat ja harjataan ponit ja touhutaan hetki laitumella niiden mussukoiden kanssa.
Ne on niin <3. Oon ihan rakastunut ja kiintynyt niihin. Pelkkä ajatuskin niistä luopumisesta tuntuisi pahalta. Toivottavasti ne on meillä..kauan.
Ulkona vierähtää aika niin nopsaa, että ehdimme juuri sisälle välipalasmoothien tekoon, kun koululaiset saapuvat.
Välipalan jälkeen luen hetken edellisviikon Kodinkuvalehteä ja Fit-lehteä, teen kauppalistan ja lähden kylille. Unohdan paketin oven pieleen, joka olisi pitänyt palauttaa.
Ekaluokkalainen lähtee samalla oven avauksella kaverilleen muutamaksi tunniksi.
Kaupasta lähtee mukaan perus maitoa-leipää.
Kotiin palatessa Esikoinen alkaa kuorimaan perunoita keittoa varten, mieheni tekee kouluhommia ja itse valun kellariin pyykkiä laittamaan. Pienet leikkii pikkulegoilla ja tappelee syksyn ekasta lelulehdestä.
Jatkan poikani aloittamaa perunashowta ja paistan jauhelihan valmiiksi.
Valtuutan mieheni jatkamaan keiton tekoa ja karkaan itse kirjoittamaan blogia.
Ruoka on valmista!
Koulussa on "Älä jätä mitään"-ruokaviikko ja esikoinen ehdottaa että pidettäisiin sellainen kotonakin. Hieno idea. Ja hän itse sinnikkäästi syö yökkimättä keitosta perunatkin (mitkä yleensä jättää syömättä koska ei ole syönyt perunaa sitten viiteen vuoteen tai jotain, älkää kysykö miksi!) ja heittää ylpeänä ylävitoset lautasen tyhjennyttyä.
Toiset ylävitoset saadaan kun tsekkaan Wilmaa ja huomaan enkun kokeen tulokset. 9+. Vau.
Ruuan jälkeen siivoillaan keittiötä porukalla, mieheni valmistautuu kouluun ja virittelee tietsikalle näkyvyyksiä ja kuuluvuuksia. Yritän katsella puhelimella YouTubesta Ystäväni hevonen-videoita, mutta lapset tappelevat paikoista niin että mun kuuluvuus ja näkyvyys on nolla. Hermothan siinä menee, joten pistän puhelimen pois.
Lorvitaan hetki olohuoneessa, mieheni koulu loppuu tältä illalta lyhyeen kun opettaja ei saa tekniikkaa toimimaan, joten hän ei sitten tänä iltana istukaan koko iltaa koneen ääressä.
Päätän vetäistä pitkästä aikaa kotijumpan.
Heti on kourallinen kavereita virittämässä penkkejä ja hyppynaruja, täällä todella ollaan valveutuneita kotijumppaajia koko sakki!
Ai että teki hyvää. Lopuksi vedän vielä portaissa edes takaisin (pyykkipinot kainalossa) niin kauan että henki lähtee. No eeeeiii...
Kun hiki on hetken kuivunut, lähdetään viemään ponit sisälle ja tekemään iltatalli. Kello on seitsemän.
Isosisko vie hienosti Viltsun ihan itse ja voi sitä ylpeyden ilmettä, niin äidillä kuin tyttärelläkin.
Rapsutellaan vielä hetki molempia poneja ja kissoja ja lähdetään sisälle iltapalalle missä toiset on sillä välin siivonneet lelut. Noin niinku ainakin melkein.
Muksut katsovat hetken videoita ja itse lähden suihkuun.
Mieheni tekee hetken töitä koneella ja vähän ennen kasia ruvetaan iltapalalle.
Pojat tappelevat juustohöylästä!! ja siitä meinaa syttyä varsinainen sota nyrkkeineen ja kamppauksineen. In-ho-an sitä. Sitä siis että joka inahduksesta pitää olla toisen kurkussa kiinni.
Siispä poistan pojat pöydästä ja keittiöstä meidän makkariin, josta ei poistuta ennen kuin asia on selvä. Seison itse ylimmäisenä tuomarina ovella, joka ei aukea ennen kuin kaverit ovat rauhoittuneet ja asia on käyty läpi. Miljoonannen kerran tässä vuosien aikana. Huoh.
Loppu iltapala sujuu ihan sopuisasti ja siirrymme vinttiin hampaitten pesulle.
Vielä ehditään lukea iltasaduksi Kimo karkuteillä-kirjaa, jonka Isosisko sai heppakirjakerhosta.
Tuumaamme samalla, että olisi kiva jos olisi huoneessa kirjoille oma hylly. Niitä kun nyt alkaa tulemaan joka kuukausi.
Sitten iltarukoukset, hyvän yön-halit ja suukot.
J lähtee suihkuun ja itse selailen blogeja pikaisesti.
Yläkerrassa tulee pian hiljaista. Pikkuneiti suorittaa vielä jokailtaiset pissat-kakat-juomiset ja kohta viimeinenkin kälätys vaimenee.
Syömme iltapalaksi salaattia kaikilla höysteillä ja istumme hetken vain nauttimassa hiljaisuudesta ja hetkestä omaa aikaa ja yhteistä aikaa. Kipaistaan vielä talliin viemään heiniä lisää poneille, kello on kymmenen.
Aamun aikainen herätys alkaa jo painaa, joten kohta on hiljaista koko talossa.
Peruspäivä. Hyvä päivä.
(Kuvat ovat tältä päivältä. Ihana talven ihmemaa näkyy ikkunasta. Kohta taas tallihommiin ja lapset haluavat ratsastaa. Toivottavasti tämäkin on hyvä päivä.)
Ps. Kysymyksiä kysymyksiä. Niitä saa esittää vapaasti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)