tiistai 28. helmikuuta 2017

La(i)skiainen



En jälleen niin kestä tätä mun valokuvausta.
Nuo kirjat ei niin yhtään mitenkään liity laskiaiseen, joten lisäsin tuon yhden iin tuonne otsikkoon muistutuksena siitä, että olen ollut niin laiskiainen kirjojen suhteen, että lainatut ovat jääneet ihan puolitiehen vaikka eräpäivä puskee päälle. (Ottakaapa muuten lukuvinkkejä tästä, kaikki nuo ovat todella hyviä luettavia!).
Pullat ovat vasta puolitiessä matkalla valmiiksi, joten en viitsinyt niitäkään kuvata.
Mutta anyway, tänään on laskiainen.
Ja täällä hiihtolomaviikko!
(Joka näyttää pahasti siltä, että jos vanhemmat eivät hiihdä, laske, luistele, ui, pelaa ja porskuta jälkikasvunsa kanssa tsiljoonaa joka paikkaan niin koko loma menee painiessa. Huoh.)

Töissä meni tämä päivä pullia pyöritellessä, että ihmisillä olisi laskiaisena herkkuja.
Töistä kotiuduin tyhjään kotiin, väki oli lähtenyt kylille hammastarkastukseen ja kauppaan.
Laittelin koneellisen pyykkiä kaikessa rauhassa kuivumaan ja asettelin itseni mukavasti vastaanottimen äärelle mitalijahtia seuraamaan. Joka harmillisesti meni kyllä alusta asti jo ihan väärille latu-urille. Mutta sitä on maastohiihto parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Vielä on kisoja jäljellä!

Mitalit vaihtuivat hernesoppaan, ja siitä voisikin kirjoittaa tässä vaikka kirjan.
Siis oikeasti.
En tiedä syökö jossakin päin maailmaa lapset hernekeittoa, täällä meillä nimittäin eivät to-del-la-kaan.
Mua yhtä aikaa nauratti ja suututti.

Yksi ei tullut edes tsekkaamaan koko tilannetta, vaan uhmakkaasti veisteli lumihevosta pihamaalla.
Yksi piti nenästä kiinni.
Yksi ihan oikeasti yökkäsi tyhjää.
Yksi kävi yhden herneen syömässä ja totesi että en tykkää.
Yksi (pikkuneiti, of course) matki muita ja nenästä kiinni pitäen yökkäsi ja ei tykännyt, tietenkään.
Siis haloo, ei se nyt niin kamalaa ole?
Mutta eipä siinä auta vedota nälkämaan lapsiin, kommenttina tulee vain, että lähetetään niille tuo meidän keitto jos ne kerta sitä söis. Niin.

Perinteestä 1/3 voi sitten kai suosiolla tulevina laskiaisina luopua.
Pidättäydytään vain siinä 2/3, joka kyllä kelpaa.
Rieska ja pulla.

Riehakasta laskiaista!

lauantai 25. helmikuuta 2017

R.I.P


Varmaan teistä moni on eilen lukenutkin tuolta somesta, että meillä oli murheen päivä.

Rakas mussukkaponimme Viltsu, lähti eilen vihreämmille niityille laukkailemaan ilman kipuja.
Jalkavaiva uusi taas ja eläinlääkärin "tuomio" oli, että poni kannattaa päästää kivuistaan ja oltiinhan me jo silloin edellisen kerran (kuukausi takaperin) puhuttu, että jos vielä uusii niin lopettaminen on oikeastaan ainut vaihtoehto. Kalliit leikkaukset toki olisivat saattaneet pelastaa, mutta.. niin.

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen eläinrakas, ennen omia eläimiä.
En siis rapsutellut enkä puhutellut toisten koiria tai kissoja, ainoastaan hevoset ovat olleet lähellä sydäntä aina.
Kissoja olen jopa aina jollain asteella inhonnut, vaan nyt omat Kerttu ja Terttu ovat niin muruja ja maailman hassuimmat kissaneidit.

Viime syyskuussa me ostettiin ponit, Veera ja Viltsu.
Haettiin ne Mikkelistä asti ja olihan se elämäni yksi mieleenpainuvista hetkistä <3
Ensimmäiset omat ponit.
Ne kotiutuivat meille ihan äärimmäisen hyvin ja jo muutaman viikon jälkeen tuntui kuin ne olisivat olleet meillä aina.
Siksipä surun ja pettymyksen kyyneleet olivat vuolaita, kun tulin töistä kotiin ja pihassa seisoi eläinlääkärin auto, ja tiesin mikä on tilanne. Kävin vielä viimeisen kerran rapsuttamassa ja hyvästelemässä hätääntyneen ponipalleron, joka varmasti jollain tasolla aavisti mitä tuleman pitää.

Lapset halusivat käydä vielä katsomassa jo kuollutta ponia, itse en siihen kerta kaikkiaan pystynyt.
Minulle jäi kiva muisto virkeästä ja seurallisesta karvapallosta, vaikka muut sanoivatkin että näytti siltä kuin se olisi vain nukkunut.
Siellä se nyt laukkailee ilman kipuja jossain kaukana. Lapset puhuivat ja miettivät ja tekivät omaa "surutyötä". Pienin tuli vielä illalla pois sängystään ja nyyhkytti, mää en taa unta ku vilttu kuoli!.
Tänään 5-vuotias piirsi ihan hellyyttävän kuvan ponista ja yhdessä sovittiin, että tehdään Viltsulle tuonne pihan perälle joku muistopaikka risteineen kunhan maa on sula, vaikka poni vietiinkin muualle kuopattavaksi.

Semmoista tänne. Huokaus.
Nyt meillä alkoi kuumeinen kaverin etsintä Veeralle, joka tulee kaikista aidoista ja langoista läpi ja hirnuu surkeasti kulkiessaan. Haluamme mahdollisimman pian sille kaverin, tai sitten harkitsemme luopumista Veerastakin. Jos ei ihmisenkään ole hyvä olla yksin, niin varsinkaan ei hevosen joka on laumaeläin henkeen ja vereen. Toki kaksi hevosta ei varsinaisesti vielä ole mikään lauma, mutta kevään mittaan toivottavasti lauma tästä kasvaa.

Nyt on taas yksi vaihe elämässä takana, toivottavasti pian on myös hyvää tiedossa <3

maanantai 20. helmikuuta 2017

Alkuviikon askareita



Niin vain edellinen viikko tuli päätökseen ja uusi viikko alkoi lumisissa merkeissä.
Olen ihan onnessani sataneesta lumesta, koska täällä ehti melkein kaikki lumi sulaa pois ja joka paikka oli vaihteeksi ihan jäällä.
Muuten ei niin väliä onko lunta vai ei, mutta ihanaa kun pääsee taas hiihtämään.
Kävin edellisen kerran hiihtämässä niin, että ladut oli tosi tosi jäiset ja vähän roskaiset. Lentämällä mentiin siis kirjaimellisesti eteenpäin, kun muutamassa mäessä sai kyllä luistella kieli keskellä suuta, että pysyi ylipäätään pystyssä. Pakarat ja reidet semisti jumissa.

Tänään ajeltiin naapurikaupunkiin pitkästä pitkästä aikaa ja pyörähdettiin urheiluliikkeessä shoppailemassa. Sain joululahjaksi lahjakortin, jonka nyt hassasin uuteen hiihtopukuun ja hetihän sitä piti päästä testaamaan.
Oli muutama muukin ajatellut lähteä, ladulle siis. Siellä oli suorastaan tungosta, vaan eipähän tarvinut yksikseen hiihdellä. Tämmöinen arkajalka kun olen, niin ei ollenkaan haittaa vaikka vastaan ja ohi suihkii vähän väliä porukkaa siellä erämaassa.
Laitan kyllä aina kuulokkeet korville ja tsekkaan tiukasti latua, ettei tarvi kuulla ja nähdä kun ne kaikki kahdeksan sutta ja saman verran mörköjä läähättää perässä.
Pieni pelko persuksissa kyllä antaa kyllä kivasti vauhtia matkaan, hehhee.

Tämä mun valokuvaaminen vetelee kyllä niin maata pitkin kun olla ja saattaa.
Nytkin tähän jutusteluun koitin kaivella kamerasta jotain sopivaa, mutta hyvin tyhjää muistikorttia se näytti.
Siksipä selailin vanhoja kuvakansioita ja löysin joululta tämmöisiä heppasynttäri-kuvia, joista olin varmaan ajatellut jotain postata, vaan onpahan näköjään jäänyt.
Ihanat kepparijuhlat oli meidän ekaluokkalaisella, tupa täynnä kikattelevia pikkupimuja, ne on niin mainioita tyyppejä nämä tuon ikäiset.

Mutta hei, hyviä hiihtokelejä teille muillekin ja jos ei laji muuten huvita niin istukaa vastaanottimien ääreen toki keskiviikosta alkaen niin kuin minäkin teen, koska alkaa talven odotetuimmat kisat.
Vitsit en malta niin odottaa! Tässä on tämmöinen muutama tuskallinen odottelupäivä kun ampumahiihto loppui pyhänä, miten sitä jaksaa odotella vielä pari päivää?
Onko siellä ketään muuta urheiluhullua?

Ps. Sain jo tässä eräänä päivänä kuulla kiukkuiselta lapselta, sääki oot tuomonen koko ajan vaan istut ja katot jotain hiihtoa ja urheilua.. No sitten me pelattiin monopolia välillä.
Mutta olen kyllä ihan urheiluhullu. Laji kun laji, pakko seurata jollain tasolla.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Koukussa



Ilahdutin tässä muutama päivä sitten Instagramissa teitä kuvalla, missä meidän pikkuneiti on sängyn alla tabletin kera pelailemassa. Piilossa. Ilman lupaa.
Onko tuttua?

Tästä ei varmasti voi lapsia syyttää.
Me aikuisethan ne pelikoneet, äipädit ja puhelimet ollaan hankittu ja annettu lapsille mahdollisuus tämmöiseen koukuttumiseen.
Se on kuitenkin niin tätä päivää, että en jotenkin ihan hirveästi jaksa stressata siitä, että lapset pelailee ja osaa käyttää jo pienenä näitä vempeleitä tuosta noin vain. Kunhan touhu pysyy järkevänä.
Meillä laitteita käytetään päivittäin, mutta sitten vempeleet nostetaan kaappiin pariksikin päiväksi ja muksut saa todellakin keksiä jotain muuta.
Mielestäni muuten fiksuun ja järkevään elämäntapaan (harrastuksia, ulkoilua, koulun huolehtimista ja kaverisuhteita) voi ihan hyvin liittää videoiden katselun ja pelailun, kohtuudella.

Mutta on se semmoinen asia se ruudun ääressä oleminen.
Että jos et vain muista asiasta mainita (ja usein vaikka mainitsisitkin) niin ihan varmasti joku istuu kohta joku laite nenän alla.
Tai kuten meidän muksut, niin heti kun äiti tai isä poistuu samasta tilasta, niin oletetaan että on lupa pelata tai töllöttää jotain. Tästä esimerkkinä kun kävin ponit harjaamassa ja tulin takaisin sisälle, jonne lapset olivat ehtineet ennen minua, niin pikkuneiti makasi tosiaan meidän sängyn alla tabletti äänettömällä ja pelasi täyttä häkää. Kaikki keinot on sallittuja.

Huomaan myös lahjovani usein peliajalla, ja toisaalta myös kiristäväni ja uhkailevani.
Toimii tosi hyvin tässäkin asiassa.
Oikeasti. Sen verran koukuttunutta sakkia on täällä(kin) talossa, että ruutuajan lisääminen tai vähentäminen tekee todellakin ihmeitä!

Teen sitä muuten parhaillaankin.
Pikkuneiti tuli sen miljoonannen kerran alas vintistä tuohon pyörimään.
Arvatkaapa mitä lupasin.
Kulta pieni, jos nyt menet ihan heti takaisin sänkyyn ja alat reippaasti nukkumaan niin saat aamulla kattoa ryhmähaun.

No ei se kyllä mennyt.
No silti se ehkä aamulla kattoo ryhmähaun.
No todellakin olen onnistuneen kasvatuksen ytimessä.
Argh.

Ps. Olen itse myös koukussa. Oikein verkossa, tai jopa katiskassa. Tsekkaan facen ja instan noin kerran kymmeneen minuuttiin. Mutta onhan se silti ihan eri, onhan?


perjantai 10. helmikuuta 2017

Mikä valon määrä


Some on täynnä mitä ihanimpia ulkoilukuvia ihmisistä aurinkoisessa säässä.
Ja se on kyllä innoittanut täälläkin, sekä kuvaamaan että ulkoilemaan.
Ystäväni sanoihin voin tässä kohtaa niin yhtyä, että nyt kun aurinko antaa parastaan sitä vasta tajuaa miten harmaita kuukausia tässä on eletty. Synkkää ja hämärää on piisannut, valo on niin tervetullutta.

Vaikka se valo paljastaakin kaikki talven aikana kertyneet liat ja pölyt, ei haittaa.
On hassua huomata että tuossa ja tuossa on joku likatahra tai kauhea pöly, jota ei ole syksyn ja talven hämärissä, kynttilän valaistuksessa, todellakaan huomannut.
Mutta niitä tarvitaan, hämärää, joka antaa kaiken anteeksi ja valoa, joka luo ihan uutta virtaa ja fiilistä!

Mieheni on ollut koko viikon naapurikunnassa koulussa, intensiivi-viikoksi kai sitä kutsutaan.
Intensiivinen on myös ollut viikko täällä kotona, kun yhtäkkiä kaikki vastuu päivän touhuista ja kuskaamisista on ollutkin yksistään minun hartioilla.
Olen varmasti liian hyvälle tottunut, kun mieheni on monta vuotta jo opiskellut pääosin kotoa käsin, niin aina on se toinen ollut tässä jos on jotain menoa itsellä.
Ja kuskaamiset on hoituneet niin, ettei ole koko valikoimaa tarvinnut raahata aina mukana.

Tänään oli kyllä niin hidas aamu, vasta kymmenen kieppeillä nousin ylös ruokkimaan niitä kahta valikoimaa jotka tässä kotona vielä ovat ja hissukseen tehtiin aamutoimia sillä ajatuksella, että tänään on siivouspäivä.
No enpähän ehtinyt kuin vähän pintaa raapaista, kun mieheni jo kotiutuikin odotettua aikaisemmin.
Eipä siinä mitään, siivous hoitui kivasti neljällä käsiparilla ja pääsin ottamaan hieman omaa aikaa hiihtolenkin muodossa (instassakin sillä leveilin).
Keli oli niin niin huikea, että vaikka loppumatkasta jo kovasti painoikin jaloissa niin pelkästä ilosta jaksoi vetää loppuun asti. Oli niin kev(e)äinen olo.

Iltapäivä menikin sitten ruokaa laittaessa ja väkeä muonittaessa, ja siinä sivussa jännitettiin kovasti ampumahiihtäjien suorituksia.
Lapset saivat karkkipäivän karkkinsa ja huomasi kyllä taas että puolet vähempikin olisi piisannut.
Huh mikä seinille hyppely alkoi välittömästi, kun viimeinenkin karkki oli syöty.
Toiset sitten painuivatkin pihalle purkamaan sokerienergioita ja sain hetkeksi istahtaa viikon lehtien pariin, ne kun aina tahtovat jäädä lukematta. Olenkin nyt perunut suosiolla parit lehdet, kun en kerta kaikkiaan ehdi lukea. Selattavaksi vähän turhan kalliita ovat.

Mieheni lähti seiskaksi ratsastustunnilleen.
Kyllä, meillä on tällä hetkellä talossa kaksi ridaavaa aikuista, siistiä.
Me muut jäätiin kotiin leikkien ja liekehtivät pikarin pariin. Kolmas koetus enää lukematta, poikia jännittää. Ja äiti nauttii, kun saa jakaa tätä kirjojen maailmaa jälkikasvulleen.

Päivässä olikin valoa niin paljon, että illan tunteihin sitä ei kyllä meinannut riittää enää lainkaan.
Auringosta tankattu valo sammui niinkin maalliseen kuin äipädin hajoamiseen (no just sillain että tappelun tuoksinassa kosahti) ja siitä seuranneeseen myrskyyn niin, että vähemmän riemullisissa tunnelmissa loppui tämä ilta.
Jälleen kerran jouduttiin tuhlaamaan anteeksi-sanaa, joten onpa hyvä että sen lähde on ehtymätön.
Meillä olisi muuten kiintiö täyttynyt aikaa sitten.

Jokseenkin väsähtäneissä mutta silti ihan hyvissä fiiliksissä siis aloitellaan tätä viikonloppua.
Rennosti täytyy ottaa ja kerätä taas energiaa ensi viikkoon.

Hyvää viikonloppua kaikille <3

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kirje äidille, ja isälle.


Sain eilen kirjeen.
Hän tuli ensin tarrojen kanssa ja kysyi, mitkä sinusta on kaksi ihaninta?
Valitsin nuo kaksi.
Meni tovi ja tyttö vaivihkaa kyynärpääni takaa ojensi tämän lappusen ja hävisi paikalta nopeasti.
Selvästi ei oikein tiennyt miten olla.
Tavasin paperia pala kurkussa, tuli mieleen, että tänäänkin olisin voinut olla vielä enemmän näiden sanojen kaltainen.

Illalla viisivuotias peitteli kättään, johon oli vihreällä tussilla tekstattu, iskä on paras.
Tosin luulin ensin, että jotain ihan muuta kun kirjaimet olivat vähän oikutelleet.
Hän halusi myös omat tunteensa välittää.

Mitäpä tässä muuta voi sanoa kuin,

Rakastan <3


perjantai 3. helmikuuta 2017

Peitetehtävässä


Kaikkihan me tiedämme mitä on, kun tekee karkkia ihan sikana mieli!!
Mulla oli eilen semmoinen päivä, aamusta asti.
Olin jopa viikonlopusta asti sitkutellut ilman ja se muuten näkyi.
Tuskaa ei yhtään lieventänyt se tunne, kun päivä oli aamusta iltaan vähän hankala. Meni hermot moneen otteeseen ja joka kerta sokerin tuska nosti vähän enemmän aina päätään.
Illalla se oli jo niin pää ylhäällä, että oli niskat mennä nurin.

Mutta sitten alkoi se vaikein osuus.
Kaupassa käyntiin ei ollut mitään tarvetta, postissa ei yhtään pakettia eikä edes bensatankki ollut löpöä vailla, että olisi sillä verukkeella voinut karkkia samalla ostaa.

Oli vain jumppa.
Ja hei, eihän ihminen nyt oikeasti kehtaa trikoissa ja lenkkareissa mennä ostamaan pelkkää karkkia kaupasta. Ei vaan voi. Vai voiko? (Siis hetihän joku kattoo, että just, siinä oikein kuntoilija mulla, hah.)
Minä en kehdannut. Siispä reippaana menin kauppaan trikoissani ja lenkkitossuissani ja hikipannassani ja laadin suunnitelman. Peitetehtävän.
Menin muina naisina ensin leipähyllylle ja olin niin sen näköisenä että, hei nyt ostetaan leipää koska se on niiin loppu (vaikka todellisuudessa sitä oli kaapissa vaikka miten paljon!).
Sitten viattomana kassalle ja karkkihyllyltä hihnalle pari uutuus pussia mässyä leipästen kaveriksi, ehkä vähän sinne leipäpussien allekin, saattoi mennä, ihan sattumalta..
Ihan sika läpinäkyvää, oikeasti.

Tämmöisiä me ihmiset ollaan. Oikeasti.
Ja kyllä maistui nii-iin hyvälle. Jumpan jälkeen tottakai, palkintona tunnin polkemisesta.
Meni talteen sekin rehkiminen! Tai ei mennyt. En tiiä.