torstai 30. huhtikuuta 2015

Menopelit




Ostin sitten rattaat.

Meillä on ollut aikaisemmin kahdet rattaat.
Toiset Brion yhdistelmävaunut, missä siis vauvalle tarkoitettu vaunuosa ja sitten erikseen ratasosa.
Toiset on Carenan tuplarattaat jotka hommattiin heti kun toinen poikamme syntyi.
Kummatkin kärryt ovat palvelleet oikein mainiosti, mutta useiden käyttövuosien jälkeen tuli vain sellainen fiilis että oispa kiva kun ois uudet.

Olen (tai me ollaan) tässä lastenratas-asiassakin vähän semmoisia muodin perässäkulkijoita. Mulle riittää että rattaat ovat ihan kivan näköiset ja hyvät lykätä. Aika vähän kuljetaan sen kummemmin missään että tarvisi mitään huippuominaisuuksia löytyä.
Tuplarattailla on käyty pääasiassa rapaisia hiekkateitä lenkillä ja brioissa on otettu päikkäreitä takapihan terassilla, joten esimerkiksi mihinkään bugaboophiletteds-kieseihin ei olla raaskittu satsata, eikä käytettyjäkään oo vastaan kulkeutunut.
Vaateasioissa on muuten vähän sama meininki. Muksut kulkevat paskaojissa ihan lähikaupan verkkareissa, mun luonto ei anna periksi laittaa niitä minirodineita tuonne pelloille pilattavaksi, niillä lähdetään sitten parempiin pippaloihin. Mutta näin siis meillä.

Näissä uusissa rattaissa yhdistyvät myös samat jutut. Kivan näköiset, erittäin hyvät työnnellä ja mikä parasta, just soppeli hinta! Saatiin vielä monta kymppiä alennustakin kun satuin osumaan sopiville sivuille tuolla netin ihmeellisessä maailmassa. Oikeesti nämä oli niin edulliset että klikkasin tuosta vain ostoskoriin ja muutaman päivän päästä lykäilin mitä parhaimpia kärryjä!
Toivon että nämä tosiaan ovat hyvät hinta-laatu suhteeltaan. Ainakin jos keskustelupalstoihin on uskominen (tässä asiassa ehkä onkin, jatkuvan päänsäryn oireita en suosittele googlettamaan) niin luin pelkkää hyvää. Myös meidän parisataa maksaneilla tuplarattailla on lykätty jo kuusi vuotta ja ne lähtivät kiertoonkin ihan hyväkuntoisina. Että joskus vain halpakin on hyvää.

Harmi kun uusien rattaiden käyttökerrat ovat toistaiseksi jääneet vasta yhteen lenkkiin.
Tämä ikävistä ikävin sattumus kun tapahtui juuri sinä iltana reilu kaksi viikkoa sitten pari tuntia iltalenkin jälkeen.
No kohta taas mennään ja lujaa. Ei kuulkaa mummot enää ohittele.

Ps. Täällä odottelisi mustat Brion yhdistelmävaunut uutta omistajaa. Jos on tarvetta niin kannattaa kysäistä lisätietoja.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Murheenkryyni



Voi voi, mitähän tuollekin tekis?

Meidän lapsilla (kuten varmaan monilla muillakin) on kotona asioita jotka ovat kiellettyjä, ja paikkoja joihin on kielletty menemästä. Kuten vanhempien sängyssä pomppiminen tai tuollaisessa peilikaapissa rymyäminen.
Mutta meidän lapset (kuten varmaan monien muidenkin) ovat erittäinkin tehokkaita tekemään juurikin näitä kiellettyjä asioita heti kun aikuisen silmä välttää.

Siivoilin keittiötä kaikessa rauhassa eräänä iltapäivänä tietämättä tuon taivaallista mitä pikkuväki touhuaa. Toki keittiöstä on tuohon kaapille näköyhteys, mutta lieneekö niin ajatuksissani ja osittain selin koko eteiseen etten niin noteerannut muksujeni värkkäystä. Myönnettäköön että skarppina olo toisinaan herpaantuu ja tilanne ei ehkä just niin oo hallinnassa joka sekunti.
No joka tapauksessa mister kolmevee raahasi peilikaappiin koko talon tyyny ja peittovarastot ja kaiken hyvän päälle kiipesi itse vielä keon päällimäiseksi korreksi. Onneksi juuri sillä siunaaman hetkellä kun toinen peilikaapin ovista ponkaisi raameista irti satuin olemaan silmät oikeaan suuntaan ja vanhana kunnon penkkiurheilijana säntäsin ottamaan oven kiinni. Huh, sydän läpättää vieläkin, eikä vähiten siksi että pikkuneiti taapersi juuri sen kaatuvan oven kohdalla.
Onneksi ei käynyt kuinkaan. Tai niin, desipelit oli hetken aika kovat mutta ruumiilta säästyttiin.

Nyt tuo kaappiräyskä seisoo tuossa toinen ovi paikoillaan ja mun pääkoppa on just nyt sattuneesta syystä niin tyhjä että ei kerrassaan sytytä mitä sille tekis.
Uutta ovea tuskin siihen hankitaan koska hajonnut ovi (joka nytkin säröili aika kivasti) oli jo pudonnut ovi numero 2. En siis aio vähiä varojani kuluttaa peilioviin kaks kertaa vuodessa.

Voipi siis olla että toinenkin ovi lähtee veke ja tuunataan kaapista edustuskelpoinen ilman ovia.
Se tarkoittanee siis mustaa muovisäkkiä (johon tungetaan kaikki kauheat ikean paffiset boxit ja rikkinäiset hengarit) ja kaupoille lähdetään etsimään hyllyille jotain nättiä ja tankoon ehjät henkarit.

Voihan siihen toki ostaa sen uuden peilioven ja istua 24/7 kaapin vieressä vahtimassa ettei mahdolliset majanrakentajat vain eksy metrin säteelle.
Todellakin.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Ärsytyskukkia






Tunnesyömisen ohella harrastan myös tunneostoksia.

Siis kun on päiviä jolloin tatti kasvaa otsaan heti kun saa silmät auki tai jos muuten vain kiukuttaa tai saatikka jos on hyvä fiilis, niin syödä pitää. Mielellään herkkuja tottakai.
Tai jos tylsistyttää tai ärsyttää tai on muuten vain masis tai se huippu fiilis, niin jotain pitää ostaa.
Tiedättehän?

Yhtenä sunnuntaina mieheni sisko perheensä kanssa tulivat vierailulle.
Leipomis-into on ollut kadoksissa jo jonkin aikaa joten voitte arvata että pakastimessa olisi tilaa vaikka puolikkaalle lehmälle.
Lähdinpä siis kylille huristelemaan ja ajelin kauppaan ja ajattelin tarjota ihan kaupan tädin tekemää. Sen varsinkin, hih. Juu ja sitten körryytin takaisin kotiin ja metri ennen kotipihaa muistin että just, pasteijat jäi.

Onneksi meiltä on kauppaan osapuilleen kaksi kilometriä joten sinänsä pikkujuttu palata takaisin, mutta se kuuluisa tatteroinen plopsahti kyllä välittömästi otsalohkoon ja kaasu pohjassa hyvinkin ärsyyntyneenä ajelin takaisin kauppaan.
No ärsyyntyminen oli sitä luokkaa että oikein uhalla piti jotakin muutakin kuin pasteijoita (joita ei edes ollut vaan jouduin tyytymään piirakoihin) sitten ostaa.
Herkkulakko kun mokoma sattui päällä olemaan, tempaisin kukkaämpäristä nipun neilikoita.
Ja kappas, kotiin kun pääsin ja kukat maljakkoon asettelin, ärsytys oli tiessään.

Ärsytys-ostoksilla on ihmeellinen voima.
Jos tilalle ei ujuttaudu morkkis.
Morkkis on kyllä meikäläisen kaveri aina karkkiostosten jälkeen. Varsinkin sen viikon neljännen tai viidennen karkkipussin kohdalla se suorastaan vaanii siellä hyllyn takana.

Taidan jatkossakin vai ostella kukkasia.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Nautitko syömisestä?




Mä en aina muista nauttia.

Tietysti se johtuu siitä, että olen kohta kahdeksan vuotta ruoka-aikana syöttänyt, juottanut, pyyhkinyt, antanut lisää, kaatanut lisää ja siinä samalla puolella pakaralla istunut penkin päässä (tai seisaalleen valmiina lähtökuopissa) ja syönyt haaleaa ruokaa aikaan viisi minuuttia kakskyt sekunttia per ruokailu.
Sehän on selvää että muksujen mouruavat vatsat täytetään ensin ja sitten vasta oma pötsi. Toisinaan sitä erehtyy kuvittelemaan että kun minä nyt tässä nämä syötän ja juotan niin saan sitten oman sapuskani pistellä rauhassa. Meidän sirkuksessa se kuvitelma harvemmin toteutuu koska useimmiten vatsan toiminta ajoittuu juurikin ruokailun jälkeen tapahtuvaksi ja niinpä kasvojen siistimisen jälkeen alkaa sen vastakkaisen pään siistiminen.
Paras keino on pistellä ruokaa vuoron perään kaverin napaan ja omaan napaan.
Sitten eläkkeellä mä muistan naatiskella siitä ruuasta oikein olan takaa, jos tämä hötkiminen ei jää päälle. Hehhee.

Nyt eletään kyllä meidän perheessä aikoja että pikkuinenkin syö osittain ruuat itse. Siis kaikki mitä voi käsin syödä, lusikka kun toimii lähinnä heittokapulana (mikä häiritsee ikävä kyllä toisten syömistä).
Tilasin tässä taannoin Tupperilta tuon lautasen minkä saa silikonisen alustan ansiosta pöytään kiinni.
Ois vielä kauhean kätevä kun se pysyis siinä kiinni. Nimittäin tuo meidän yhdeksän kiloinen sinttikin saa kiskottua sen tuosta vain (toki seurauksena on makaronit katossa-efekti) irti joten sinänsä turha ostos ainakin koskien sitä kiinni pysyvyyttä.
Mutta minkäs teet kun neiti tahtoo todella nauttia syömisestä? Hän nostaa kokoa kaksykkönen olevat kinttunsa pöydälle, ottaa lautasen syliinsä ja puolimakaavassa asennossa naatiskelee päivän ateriansa.
Nautiskelu on sitä luokkaa että yhteen ateriaan saataisiin kulumaan aikaa kolme tuntia.

Tänään saan muuten syödä ainakin välipalani ihan just niin nopeaa kuin haluan.
J:llä koulupäivä ja johtuen vatsassani olevasta kymmenen senttiä pitkästä junaradasta (you know) ja nostelukiellosta, mukelot haettiin mummulaan evakkoon suoraan sängyistä.
Miten outoa onkaan kun talo on niin hiljainen.
En muuten muista sellaista hetkeä keskellä päivää kun kuulee kuinka harakka tanssii katolla ripaskaa.

Eihän sitä ihmislapsi oo tämmöiseen oikein tottunut. Poloinen.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Vaatetuumauksia








Parin viikon takainen shoppailureissu oli kerrankin kannattava.
Tai siis joo, tykkään vaatteista, ja löydän kyllä aina jotain mieluista kun kaupoilla käyn. Ehkä vähä liiankin hyvin ja mieluisia.
Toki nytkin edellisestä kaupunki käynnistä aikaa oli vierähtänyt hyvinkin kolme-neljä kuukautta, että kyllähän sitä nyt voi...vähän...(just siinä kohtaa ei muisteta niitä nettiostoksia).

Oon siinä mielessä perus mutsi, että tykkään shoppailla tosi paljon lastenvaatteitakin.
Välillä sitten tulee sellainen olo että tekee mieli pistää oma vaatekaappikin täysin uusiksi.
Oikeasti se kannattaisi lähinnä siivota vähän useammin, löysin nimittäin muutaman vaatekappaleen jonka olemassaoloa en edes muistanut. Hyvähän siinä on mutista vaatteiden vähyyttä muka, vinkkinä seuraavaan kertaan itsellekin; sukella sinne kaapin perälle niin voit yllättyä positiivisesti.

Värimaailma on hyvin musta-harmaa voittoinen.
Kesää kohti kun ollaan menossa (paitsi että luulenpa kesän jäävän tänä vuonna välistä kokonaan, lumi oli aamulla maassa, tuli olo että terve!) niin värejäkin luultavasti ilmestyy vaatekaappiin.

Tiedättekö kun tässä maatessa tahtoo mieli selailemaan näitä maailman biljoonia nettikauppoja.
Onneksi on järki ilmestynyt käteen useamman kerran kun olen klikkaillut mekkoja ostoskoriin, tai siis siinä vaiheessa kun klikataan kassalle.
Mutta kun joka tuutti suoltaa kevät- ja kesäuutuuksia tämmöiselle reppanalle vaakamamboa harjoittavalle leikkauspotilaalle niin heikompikin sortuu.

Tule jo kesä! Tai edes se kevät.

Ps. Rakastan vetoketjuja. Vähänkö ne tuo perus pulloveriinkin kivaa ilmettä.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Eteenpäin





Elämä jatkuu, eteenpäin on mentävä, kyllä se tästä pikkuhiljaa, elämä kantaa.
Kliseisiä lauseita, mutta silti niin totta.
Eteenpäin on mentävä, niinhän se on.
Vaikka välillä tuntuu että tasan makaan tässä ja piste (no kirjaimellisesti joudunkin tasan melkein makaamaan vain, kahdentoista tikin pitäessä hyvin vauhdin minimissä).
Tällaiselle ikiliikkujalle tulevat viikot ovat pitkiä.
Ei äkkiliikkeitä, ei yskäisyjä, ei nostoja.
Sen sijaan särkylääkkeitä, antibioottia ja klexane-piikkejä sekä makoilua ja makoilua.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, tutuille ja tuntemattomille, kaikista kommenteista edelliseen postaukseen.
Postaukseen, jota ensin mietin kirjoitanko ollenkaan, mieheni tsemppaamana sitten rohkaistuin.
En ole juurikaan tosi henkilökohtaisia asioita tänne kertoillut, mutta tämä on niin iso asia meille että koin kuitenkin tärkeäksi saada edes vähän kertoa tämän hetken fiiliksistä. Jokainen kommentti lämmitti erityisesti mieltä, kiitos <3.

Arki täällä rullaa kuitenkin lähes entiseen malliin.
Aamulla noustaan, ruokaa tehdään, leikitään, kinastellaan mutta erityisesti halaillaan ja rakastetaan normaalia enemmän. Vastoinkäymisten kohdatessa kaikki rakkaat tuntuvat entistä rakkaammilta.
Olen menettänyt, mutta olen myös saanut niin mahdottoman paljon. <3

Ylläolevat kuvat ovat parin viikon takaa.
Teettekö te koskaan vispipuuroa?
Henkilökohtaisesti rakastan itse kyseistä herkkua, mutta valitettavasti olen meidän perheessä ainoa.
Luulin että saan pikkuneidistä itselleni vispipuurokaverin mutta voitte varmaan kuvista päätellä että edelleen saan lusikoida tuota namia ihan itsekseni. Hihii.
Ja sehän vain passaa! Ajatella että löytyy herkku jota voin vapaasti nautiskella ilman että viisi (tai siis kuusi) muutakin on osingolla.
Olisipa kyseessä karkkipussi niin jäisin itse ilman.

Tuulista keskiviikkoa toivottelee,
Salla

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Elämän kolhuja


Niin pieni
viaton
kevyt kuin perhosenlento
puhdas kuin enkeliuni
 
Äitisi kyyneleet
runsaat
polttavat
kuka laskisi niiden määrän
kun suurinta iloaan
suurinta suruaan vuotavat
 
Mutta kukiksi puhkeavat
ruusuiksi hehkumaan
kieloiksi tuoksumaan
siellä missä kuljet
silmänkantamattoman
kyynelkukkameren keskellä
ihmettelet
näinkö rakas olit
vaikka päiväsi niin lyhyt
 
-Maaria Leinonen
 
 
Koskaan ei ole tarvinut miettiä mitä blogiin kirjottaisin.
En löydä sanoja, tämän runon myötä voitte ehkä ymmärtää palasen tämän hetken tuntemisista.
Elämäni rankin viikko takana, toipuminen edessä.
Elämässä yksi sivu täynnä, uusi puhtaan valkoinen edessä. Erilaisena, pelottavana, kiehtovana.
Kyynelten keskellä usko siihen että näin on hyvä. <3
 


maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kaupungilla





Täältä maalta kun lähdetään kaupunkiin niin sinne siis kirjaimellisesti läh-de-tään.
Tarkoitan tällä siis sitä, että matkaan menee vajaa tunti ja takaisin toinen mokoma, joten pakosta reissuun tuhlaantuu puoli päivää vähintään.

Nautin käydä shoppailemassa yksinään. Kiertelen rauhassa kirpparit, sitten poikkean kauppoihinkin jos on aikaa. Kirppis-ihmisenä ja nettishoppailu-ihmisenä käyn tätä nykyä oikein oikeasti kaupoissa todella harvoin. Mutta eihän siitä pääse mihinkään, se on tosi kivaa, paitsi sovituskopit. (Ei kaipaa selitystä?)

Tällä kertaa mukaan lähti kaikki muut paitsi koululaiset. Lähdettiin jo aamupäivällä ja pojat polkivatkin kodin sijaan naapuriin muutamaksi tunniksi evakkoon, kunnes iltapäivällä kotiuduimme.

Pikkuväki oli haltioissaan.
Tiesin että menoa ja meininkiä tulisi varmasti olemaan (siitä pitää huolen kolmivuotias) mutta toisaalta toisen vanhemman läsnäolo helpottaa huomattavasti asiaa ja itsekin pääsin tosiaan sinne sovituskoppiinkin asti.
Tämä meidän pikkuherra on varsinainen sähikäinen. (Tai ehkä olisi useammin tarve ihmisten ilmoille?). Juttua tulee (isoon ääneen tottakai) ja askel on niin joutuisa että hiki tulee (aikuisilla siis).
Hauskaa ja varsin viatontahan se yleensä on, ja onneksi suurin osa ihmisistä taitaa olla varsin lapsiystävällisiä koska hymyjä heltisi kuitenkin aika monta. <3

Päivä sujui varsin mallikkaasti, pienistä hyppelyistä huolimatta. Onneksi meidän muksut ovat osanneet yleensä käyttäytyä julkisilla paikoilla (kröhöm, koputan puuta) eikä kukaan ole juurikaan keksinyt ihan övereitä vetää.
Pikkuneidin känkkäränköillä ei kyllä uskalla vielä ruveta kovin kehuskelemaan! On nimittäin sellainen temperamentti että oksat pois mikä mökä jos joku asia ei kelpaa (mm.välipala banaani kun toiset vetää ranuja).

Päivän saalis oli myös aivan kohtuullinen.
Rahahan se tuppaa palamaan mutta taasen ei tarvi alasti kulkea.
Shoppailun ärsyttävin osio odottaakin sitten aina kotona. Kaikkien niiden tsiljoonien lappujen ja lippujen ja nipsujen saksiminen.
En uskalla ulkoistaa sitä edes kellekään kun tuloksena on aina vähintään reikä sukanvarressa.

(Kuvissa ei oikein ole päätä eikä häntää, ajattelin ottaa kameran mukaan mutta vesitihku ja tuuli sai ajatukseni muuttumaan. Ja sitä paitsi poikasen puuroraivarit ja hopulla lähteminen taisi pistää unohtamaan koko homman. Ei siis kuvia itse asiasta.)



sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kiintynyt





Tämä typy on ihan uskomaton.
Hän on tätä nykyä niin iskän tyttö, että periaatteessa äiti käy vain siinä tapauksessa että iskä ei ole näköpiirissä.

Imetyshän sitoo vauvan ja äidin todella tiiviisti yhteen, ja meillä ainakin vauva-aika on mennyt niin että pikkuinen on ollut vahvasti kiinni äidissä.
No mitäs tapahtuukaan kun imetys päättyy, vauvasta taaperoksi muuttunut pieni muuttaa siskon kanssa samaan huoneeseen ja kaiken päälle äiti alkaa vielä töissä hyppäämään?
Meidän tapauksessa iskästä tuli äiitä ja lähes kaikki hellyys osoitettiinkin isän suuntaan.
Sain vahvasti kokea saman tunteen mitä mieheni on todennäköisesti kokenut neidin ensimmäisen vuoden ajan. Itse toki otin tämän ehkä vähän teatraalisestikin, pala kurkussa, jäätävän syyllisyyden istuessa olkapäällä suljin aamulla oven töihin lähtiessä ja koin olevani aika pska mutsi.

Muutama kuukausi kun tässä on vierähtänyt niin tilanne alkaa helpottaa toki, ja neitonen on huomannut että äitikin on taas olemassa ja ihan jees kaiken lisäksi. Kiintymyssuhde on muuttunut 0-100 sanotaanko 49-51. Ja pala meikäläisen kurkussa on pudonnut huomattavasti alemmas.

Tämä kiintymys-homma on kyllä välillä saanut niin isot raamit että huumorin puolelle on ollut pakko välillä heittää.
Kuten kuvista näkyy, parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vessareissu on ollut isän päivän ainoa rauhallinen hetki, toki sitäkin on siivittänyt tuskainen huuto ja karjunta kahden oven takaa.

Aika metkoja nämä pienet, etten sanois.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Kepparit



Melkein kaikkea krääsää meidän torpasta jo löytyykin, paitsi keppareita.
Tai siis nythän löytyy siis niitäkin, neljä kappaletta. Tai kolme ja puoli. Yksi koki varren menetyksen ja on siis pelkkänä suuna-päänä kopistellut menossa mukana. Meidän esikoinen on kyllä varsinainen Pelle Peloton, kaikki kama pitää purkaa osiin ja koota uudelleen jossain muussa muodossa. Kyse on siis yksin omaan mielenkiinnosta olemassa olevia esineitä kohtaan, eikä niinkään mieltymyksestä tavaroiden tuhoamiseen. (Toivon ainakin niin, toki voihan olla molempia.)

Keppareita ei siis täällä talossa ole aikaisemmin ollut, vaikka välillä joku on sellaisesta saattanut mainitakin. Joskus jossain kaupan ale-laarissa kaakinpäitä valkkasin, mutta mikä lie sitten joskus tulee se hetki että laskee tavaran käsistään eikä ostakaan vaikka ensin olisi aikonut. Joskus ennen näitä hetkiä oli hyvinkin vähän, mutta nykyään hyvinkin paljon! Ei sillä että lompakko toisin vaatisi, kai se vain iän myötä tuo piheys lisääntyy?

Ostoisen sijaan toki omatekoinenkin olisi vaihtoehto.
Mutta kuten me kaikki niin hyvin tiedämme niin omatekoinen sana ei kuvasta tämän talon rouvaa ei sitten niin yhtään. Minun suussa omatekoinen on periaatteessa kirosana.
Mutta kun ei vain nämä ompelukäsityöjutut innosta ei sitten yhtään.

Avasinpa suuni (kerrankin) oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja anoppini tiesi heti mistä näitä keppikopukoita saattaisi saada (kierrätys kunniaan tässäkin kohtaa). Ei mennyt kuin hetki ja meillä oli neljä onnellista kepparin omistajaa.
No siitä viikon takaisesta päivästä asti täällä on jytistelty pitkin taloa, tehty esteitä, ruokittu ja hoidettu, ai niin ja tarpeen vaatiessa miekkailtu jos on oikein tiukka tilanne iskenyt päälle. (JOS).

Toistaiseksi Peppi, Ruuna, Kinuski ja Musti ovat majailleet sisätiloissa, mutta jahka kelit kuivuu ja ilmat lämpenevät niin saavat siirtyä ulkoruokintaan.
Nyt kyllä täytyy sanoa että vaikka ikäni olen heppatyttö ollut en ole koskaan kepparia omistanut. Enkä kyllä muista olikokaan niitä mun lapsuudessa. Hämärää aikaa osittain kaikki viime viikkoa kauemmat tapahtumat meikäläisellä. (Kauhulla odotan mummopäiviä kun nyt jo pätkii.)
No traumoja en tästä toki ole saanut, kunhan tässä elän kepparitonta lapsuuttani lasteni kautta, vai mites se oli..

Hyvää viikonloppua!

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Herkuton huhtikuu, no jee!



Taannoisen sokerittoman syyskuun jälkeen vannoin että en enää kiduta itseäni kokonaista kuukautta tyystin ilman sokeria.
No missä lie mämmi-suklaamuna-lakupala-huuruissani erehdyin ukkokullan kanssa lyömään ylävitoset siitä, että nyt alkaa herkuton huhtikuu! No jep, pari päivää kyllä viivästyi yksinkertaisesti siitä syystä että eihän nyt avattuja herkkukätköjä ja mämmirasioita voi (tai siis kannata) heittää roskiinkaan. Siispä autuaasti mussutimme loput pääsiäisherkut parempiin suihin ja tänä aamuna alkoikin sitten kuri ja järjestys tässä tuvassa. Siis siihen saakka kunnes örvelletään munkki toisessa ja simamuki toisessa kourassa.

Jotenkin sitä kuulkaa tottuu siihen jokapäiväiseen suklaapalaan, karkkipussiin, keksiin tai pullaan. Aamukahvi on meikäläisellä varsinkin tunnettu siitä että joku kylkiäinen siinä täytyy olla messissä.
Tämän aamuinen kaffihetki ei siis suotta tuntunut vähän puolikkaalta.

Tähän on taas totuttava.
Onneksi hyvänä tsempparina toimii se maailman läheisin tyyppi, se jonka kanssa sitä karkkipussia on jaettu viimeiset yhdeksän vuotta. Nimittäin voin kertoa että siinä vaiheessa kun itse könötät sohvalla porkkana kourassa ja toisella siinä ässähässäkkä rapisee niin itku meinaa tulla.

Eihän tässä kenenkään toki pakko oo herkuitta olla, mutta sen verran mielenvikaisia ollaan että jonkin asteista tyydytystä se tuo että saat itseltäsi luulot pois ja varsinkin siltä herkkuhimolta.
Jeah, olen oman elämäni herra!
(Kellekään ei onneksi tarvi kertoa että toivon tämän kuukauden menevän tosi tosi nopeaa koska rakastan vappumunkkeja. Ah, nam! Vaikka tavoitehan on aina pysyä ruodussa myös lakon jälkeen? No tavoitteet on tehty tavoittamattomiksi tietennii.)

Ps. Älkää muistako pahalla jos puolen kuun paikkeilla kuitenkin tunnustan sortuneeni vaikkapa jäätelöön. Koska ei oteta tätä niin vakavasti. Herkkuhimo on nimittäin mahottoman kova painimaan ja kun se saa niskalenkkiotteen niin luulen että siihen jään lojumaan tyrmättynä. Anteeksi jo etukäteen. Heikot sortuu elon tiellä ja niin eespäin. Heh.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Pitkiä päiviä



 
Ei oo mitään tekemistä.
 
Aina kun on näitä pitkiä vapaita meidän muksut tahtoo kyllästyä olemiseen.
Vaikka koitan vakuutella että aina ei tarvi ollakaan niin kauheasti ohjelmaa nurina sen kun jatkuu.
(Siis kun mikä parasta lojua kirjan kanssa soffalla monta päivää?)
Ikävystymistä sen kun lisää että naapuruston lapsiperheitä on lähtenyt lomailemaan eikä näin ollen ulkoilukaan nappaa. Siis kavereitahan on toki omastakin takaa mutta hei haloo onhan ne nyt astetta tylsempää seuraa kun se päivä sattuu olemaan ettei siedä toista kahta metriä lähemmäs. Huokaus.
 
Sisätiloissa touhu karkaa käsistä lähes aina kun pitkästytään.
Jos ei keksitä rääkätä kaveria, vedetään tuparallia keittiö-eteinen-olohuone-keittiö... tässä kohtaa huokaan, miksi voi miksi meidän piti tehdä just tällainen ratkaisu että ympäri pääsee kiertämään? No voin kertoa että se on pikkuisen myöhäistä tuhertaa enää viiden vuoden päästä. Huokaus.
 
Onneksi joku viisas on keksinyt kirjat, pelit, tussit (ja ehkä pikkuisen ne äipäditkin) ja pikkulegot.
Kummasti nämäkin pyhät on sitkuteltu läpi turhautuen ja nauttien, sopivasti molempia.
Huomenna on taas arki edessä ja eihän siitä pääse mihinkään että se on parasta. On rytmiä, säännöllisyyttä, rutiinia. Niin nukkumisessa, syömisessä, liikkumisessa kuin askareissakin.
 
Ei siinä että pyhässäkään mitään vikaa ole, mutta ihana, tavallinen arki. Tykkään.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Licorise bars


 
Nyt kuulkaa äkkiä yleiskoneet esille.
Vielä ehtii leipoa yhden piirakan ennen pääsiäisen pyhiä, vaikka vierasvaraksi tai itselle vararenkaaksi vyötärölle kuten minä tein. Hehhee.
 
Tiesin jo heti bongatessani tämän leivonnaisen, että tää ei vaan voi olla pahaa, mutta totuuden nimissä en tosiaankaan arvannut että joutuisin loppuelämäni viettämään kielettömänä.
Tämä on tosi helppo ja nopea tehdä, lakukastike oli ainut minkä jouduin kaupasta ostamaan, muut aineet löytyivät kaapista. Ai niin ja turkinpippurimurska-pussi löytyi lähes tyhjänä kaapista, sitä oli ilmeisesti käytetty karkintuskaan joskus. Joku. En tunnusta.
Niin tosiaan ja jouduin myös investoimaan leipomukseen sopivan uunivuoan, kun vaikka miten päin mittasin niin en löytänyt kaapista 20x30cm vuokaa. Siis tätähän ei todellakaan voi tehdä 23x35cm vuokaan. Mitä hulluja, ei pian onnistu. (Se vuoka oli muuten to-del-la ihana).
 
Tässä ohje:
 
Licorise bars
 
225g voita
2,5dl ruokokidesokeria tai fariinisokeria (itse käytin fariini)
1rkl vaniljasokeria
5dl vehnäjauhoja
 
Vaahdota voi ja sokerit. Lisää jauhot.
 
1,5dl lakukastiketta (laitoin koko 200g purkin)
1dl turkinpippurimurskaa
2rkl vehnäjauhoja
 
Sekoita.
 
Jaa taikina kahteen yhtä suureen osaan. Taputtele toinen osa 20x30cm vuokaan leivinpaperin päälle.
Esipaista pohjaa 200 asteisessa uunissa n.10-15min.
Kaada esipaistetun pohjan päälle lakukastikemössö ja nypi loppu puolet taikinasta kastikkeen päälle miten nyt sattuu osumaan.
Paista piirakkaa vielä n.20min.
 
Tämä oli kuulkaa uunituoreena niin suussa sulavaa jotta meinas koko suu sulaa. Huh.
Ja antakaas kun yön yli pidin jääkaapissa niin aamukaffin kyljessä pikku nokare niin toinen huh.
Ihanan sitkeää, mutta varokaa ettei takahammas ala kyytipojaksi.
Tuumasin ja ihmettelin ensin leivonnaisen kanamunattomuutta ja epäilyksissäni vielä tuskailin että olisiko ohjeesta voinut munat unohtua kokonansa, mutta totesin sitten valmiin tuotoksen edessä että tämä menee varsin hyvin ilman muniakin. Munaton siis on.
Mieltäisin tämän ennemmin noin niin kuin fudge tyyppiseksi matskuksi kuin piirakaksi. Uskoisin että vaniljajätskin kera (varsinkin lämpöisenä) olis niiiiin hyvää! Pitänee kokeilla.
 
Ja ohje on tosiaan Karamellikengät-blogista ja siellä oli myös kinuskisena versiona tämä samainen kaakku jota täytyy myös ehdottomasti testata!
 
On tässä kuulkaa pääsiäisleivonnaista kerrakseen. Voin kertoa että meillä tätä syödään ehkä muutamana muunakin päivänä vuodessa. Kolmannen kerran huh ja ihanaa pääsiäistä teille <3