Joku aika sitten yksi teistä lukijoista toivoi postausta ratsastuksesta ja hevoshommista, joten te kaikki joiden mielestä hevonen on parasta vain leivän päällä, on parasta että jätätte tämän jutun väliin.
Sisältö on nimittäin erittäin heppapainotteinen.
En ole mitenkään erityisen eläinrakas. Inhoan esimerkiksi kissoja yli kaiken, ja nämä eläinkuntamme olemattomimmat öttiäiset saisivat puolestani kuolla sukupuuttoon.
Puput ja koirat ovat ihan ok, kunhan mun ei tarvi niitä sänkyyni viedä.
Mutta hevoset. Ne ovat vain jotain niin älyttömän hienoa, että sellaisen kanssa nukkuisin ilomielin jos se noin niinku ylipäänsä olisi mahdollista.
Aloitin tallilla käymisen sellaisena saparopäisenä pikkulikkana ja aluksi se oli lähinnä tutustumista eläimeen ja vähän myöhemmin ratsastukseen lajina.
Asuin todella landella ja tallille kertyi matkaa monta kymmentä kilometriä. (Joka ei muuten tietyssä iässä hidastanut lainkaan. Pyöräkilsoja kertyi aika monta, voin kertoa. Ja varmasti myös autokilsoja vanhempieni auton mittariin.)
Kävin myös usein meitä lähellä asuvan perheen luona, jotka omistivat kaksi hevosta. Niihin poneihin sain upottaa kaiken sen heppahöperyyden joka siihen aikaan vallitsi.
Entäs sitten kun saavuin räiskyvään teini-ikään?
Hevoset olivatkin ihan out ja saivat väistyä
poikien kavereiden tieltä.
Varmaan siinä ikävälillä 14-22 (kokonaiset 7 vuotta) hevostouhut olivat haudattuna pääkopan johonkin alimmaiseen sopukkaan, sinne sopukkaan johon vain jotkut asiat ja tekemiset hautautuu kun niille ei viitsi tehdä mitään.
Kunnes.
Jouluna 2008 (olin jo muutamia kuukausia nätisti vihjaillut asiasta) sain mieheltäni joululahjaksi kymmenen kerran ratsastuskortin paikalliselle tallille. Sillä tiellä tässä ollaan edelleen.
Ai mahdotonta se tunne muutama kilometri ennen tallia. Seitsemän vuoden tauon jälkeen taas hevosen selkään. Vatsassa kiertää ja syke hipoo maksimia jo pelkästä ajatuksestakin.
Tuo tunne on edelleen joka viikko kun tallille ajelen (toki lievempänä, mutta aina niin jännittävän kutkuttavana) ja yhä näiden viiden vuoden jälkeenkin odotan viikottaista tuntiani kuin kuuta nousevaa.
Ratsastus on ihan mielettömän hieno laji, jossa ei koskaan tule tarpeeksi hyväksi. Koko ajan kehittyy lisää ja mun ratsastuksen ope on erittäin taitava työssään ja todella ihailen hänen ammattitaitoaan.
Yksi suurimmista haaveistani on oma hevonen ja uskonkin että se on lähes jokaisen heppatytön unelma. Ja se on myös mieheni ja minun yhteinen unelma, hän kun on myös lapsesta saakka touhunnut hevosten kanssa.
Lapset eivät vielä toistaiseksi ole hevostelemaan lähteneet muuta kuin katsomaan mamman tunteja, mutta mahdollisuus heille siihen kyllä annetaan kun ikää tulee lisää ja jos innostusta löytyy.
Rahasta sanon tässä kohtaa vain sen, että siitä ihminen haluaa maksaa minkä kokee itselleen tärkeäksi. Ja säästää sitten jostain muusta, minkä kokee vähemmän mieluisaksi.
Toki tästä asiasta ollaan käyty meidän perheessä useinkin keskusteluja, mutta toistaiseksi haluan pitää kiinni tästä ainoasta maksullisesta harrastuksesta mikä minulla tällä hetkellä on.
Ja vielä semmoinen juttu, että ei parempaa päätä tyhjentävää lajia.
Meillä ihmisillä tuppaa olemaan huolta, ajateltavaa, pohdittavaa, päätettävää ja murehdittavaa jotka vaivaavat lenkkipolulla tai kauppareissulla. Mutta menkääpä ratsastustunnille! Jos meinaat pysyä kärryillä että missä kohtaa avotaivutetaan tai missä kohtaa volttia nostetaan laukka, ei siinä kauheasti kuulkaa ehdi miettiä että mikä sillä meidän Pentillä oikein on kun se jatkuvasti kiukuttelee.
Jos et ole ajatuksella mukana, taatusti putoat tunnin kulusta ja todennäköisesti törttöilet kaverin edessä.
Juhannusviikolla olin ensimmäistä kertaa oikein ohjatulla estetunnilla. Tai paremminkin estekurssilla, koska siihen sisältyi myös teoriaa. Siinä hommassa sitä vasta sydän pompottikin ja kädet hikosivat ennenkuin ensimmäistäkään puomia edes oli näköpiirissä. Se kertoo ehdottomasti miten tohkeissani olin koko touhusta, kun melkein kotiin ehdin ennen kuin huomasin jättäneeni kypärän ja hanskat tallille.
Eihän siinä kovin korkealta menty ei, mutta hauskaa se oli ja ehdottomasti jäin koukkuun siihenkin.
Nyt enää täytyy raivata lisää viikkoon päiviä ja tunteja että ehtii myös varailla paikkaa estetunneille.
Tässäpä tätä jaarittelua mun tämän hetken tärkeimmästä harrastuksesta. (Koitan lopettaa, vaikka voisin jatkaa tästä aiheesta vaikka kaksi vuorokautta putkeen!)
Suosittelen ehdottomasti kaikkia kokeilemaan, hevoset ovat suurin osa kilttejä ja tottelevaisia eikä niitä tarvitse pelätä. Kunnioittaa kyllä!
Saan hyvinkin usein vitsailuja siitä, kun pelkään niinkin olematonta otusta kuin ampiainen, mutta sitten touhuan pois tiekseni isojen hevosten kanssa. Ajattele että valitset kahdesta vaihtoehdosta sen pahemman. Isompi koko, isompi ääni ja taatusti isompi haju (paitsi että rakastan hevosen hajua)!
Yksi varoituksen sana mulla on.
Tää on koukuttavaa.
Loppu.