tiistai 29. heinäkuuta 2014

Tekemistä

 

Olipa eräs ilta, jolloin äiti ja pikkuväki oli keskenänsä kotosalla.

Meillä on lapsilla tyylinä sellainen, että kun joku tai jotkut pääsevät ja lähtevät johonkin kodin ulkopuolelle, niin heti pitäisi olla kotiinjäävillä jotain extrakivaa tekemistä. Äh.
Eli perus keksikääpä joku kiva leikki vaikka legoilla-setti ei todellakaan kelpaa.

Niinpä siis edellä mainittuna iltana nämä kaksi kääpiötä (niinku kaikella rakkaudella<3) halusivat muovailla. Tai siis muomailla, tottakai!
No muomailuvaha on melkein ykkösenä äidin inhokkilistalla ja koitinkin keksiä kaiken maailman vaihtoehtoja kehiin.
Kotista? E.
Prinsessaa? Ei.
Barbeja? Eeeei-i.
Piparimuoteilla? No okei sitte.
No hetken he leikkivätkin piparimuoteilla, mutta noin kahden ja puolen minuutin kuluttua muovailua alettiin kärttämään uudestaan. Ja sitten neiti alkoi ehdotella lastenhuoneessa suoritettavia vesivärisessioita (No ei TOD!) niin eipä siinä auttanut kuin heltyä muovailulle ja niin purkki kaivettiin ylimmäisen kaapin perimmäisestä nurkasta (mitenkä se sinne oli joutunut? En tiedä.) ja naperot alkoivat hommiin. Muomailemaan.


Meidän muovailuvaha on Leikkien-lelukutsuilta hankittua vähän erilaista töhnää.
Tuollaista aika hajoavaa ja höttöistä ja gluteenitonta!! (syökö tätä joku? paljon mahd.) joten siivoaminen käy kätevästi lattialta suoraan rikkaimuriin (jeee, se vähenee koko ajan!).

No siinä ne sitten muomailivat hiki päässä ja äiti sai selailla lehteään kokonaisen vartin, kunnes kyllästyminen alkoi nostaa päätään (siinä vähän muomailtiin kaverin päätäkin ja vahaa alkoi olla enempi lattialla kuin pöydällä) ja vauvakin heräsi sopivasti.



Kun muovailun mielihalut oli tyydytetty, loppu ilta kuluikin sopuistasti leikkiessä niillä tylsääkin tylsemmillä legoilla.

Mikäs on teidän muksujen extrakivaa tekemistä?

Ps. Sisäinen kamppailuni päättyi nyt siihen, että jatkossa blogissani tulee näkymään myös kokonaisia kasvoja. Miksi tein tämän valinnan? No siksi, että itsekin tykkään enemmän seurailla niitä blogeja joissa näkyy jotain muutakin kuin takaraivo, joten miksi itse peitän ne oman blogini lukijoilta.
Onko huono vai hyvä, siihen en ota sen kummemin kantaa ja niitä takaraivojakin saatte toki edelleen vielä nähdä.

Ai niin, kuten varmaan huomasittekin Aarteeni on nyt facebookissakin. Klikatkaahan kuvasta itsenne faceen ja käykää nappaamassa sitä peukkunappia.
Saatte kätevästi uusimmat päivitykset suoraan omalle facebook-etusivulle! Kiitos.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Projekti nro 1






Olen löytänyt sisäisen tuunaajani.
(Ei vaan todellisuus on se, että minä kannan romua kotiin ja ukkoparka joutuu hommiin.)

Kävin kirppiksellä. Löysin romuisen korituolin viidellätoista eurolla. Ostin.
Ajattelin, että jos ei siitä mitään tule, heitän kaatopaikalle.
Odotukseni ylittyivät totaalisesti ja olen nyt maailman onnellisin pyörivän korituolin omistaja.

Tuoli olisi vaatinut kaksi tai ehkä kolmekin kerrosta maalia pintaansa ja nuo kaikki pinnat olisivat olleet melkoisen työläitä sutia, joten minä pistin vastaan yhteistuumin vietiin penkki setäni firmaan maalattavaksi. Ai miten kätevästi se kävikään ja nyt kelpaa katsella siistiä lopputulosta (eikä niitä kaikkia viittämiljoonaa pensselin karvaa noissa rakosissa.)

Pehmuste haettiin torireissulla kaupungista ja nyt siinä kelpaa paistattaa päivää (ken ehtii).

Ai pahus, nyt jyrisee kyllä niin että täytyy sulkea kone.
Tänään vielä luvassa seuraavaa:





Heppahommia heppahommia.
Kisat tallilla, joissa ei kylläkään meikäläistä areenalla nähdä, nämä kuvat ovat viimeviikon tunnilta.
Niin ja tämä viikko menee muutenkin hevostellessa, huomenna vakiotunti ja viikonloppuna saankin vastuulleni kokonaiset kolme kauramoottoria. Hihhei.

Ai niin se ukkonen, moimoi!

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Happy Birthday



1. Yhtään en asetellut enkä säätänyt mitään tähän kuvaan.
 
 



2. Vauvan ihan ensimmäinen rantsu. Tuskin mikään mieleenpainuva lapsuusmuisto, hän kun vain syö lelujansa tyytyväisenä vaikka oltaisiin kuussa.
 
 



3. Ihanaa rihkamaa. Näitä ei voi kaupassa ohittaa.
 
 



4. Pakollinen varvaskuva. Varpaat ovat muuten ehkä ällöttävimmät jutut ihmiskehossa heti navan jälkeen. Mitä ihanaa on hiekkaisissa varpaissa? Ei ne edes sovi maisemaankaan. Delete.
 
 



5. Äkäpussien kuningatar. Mihin minä vielä sinun kanssasi joudunkaan?
 
 




6. <3
 
 



7. Kohta koululainen. Esikoinen. Ihan tosi iso jo.
 
 



8. Ärsyttävän flunssan vuoksi (hyvä tekosyy) mamma istui takamuksellaan viltillä vauvaa ja Nessua halaten. En muuten muista koska viimeksi olisin ollut näin tukossa. Hätshii!!
 
 



9. Kotiin jääneen lätsän voi hyvin korvata topilla.
 
 




10. Joku ei nuku ens yönä. Auts!!
 
 



11. Äitiii, voitko ottaa kuvan kun mä kelluttelen!!
 
 


 
 


12. Metkaa syödä kun et maista mitään. Periaatteessa tiedät mille mikäkin maistuu, mutta mikään ei maistu. Eli tänään syötiin siis todellakin vain syömisen ilosta.
 
 
Hyvää syntymäpäivää, minä!
Näin sitä vanhetaan.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Ilmoja pidellyt





Näistä ilmoista täytyy ottaa kaikki irti.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Tuunatut pöksyt



Tarve farkkushortseille+reikäistäkin reikäisemmät vanhat farkut+sakset=diy farkkushortsit.

Joo tiedetään, eihän tämä mikään nobelin arvoinen keksintö ole, enkä varsinkaan ole maailman ensimmäinen ihminen joka keksi näin tehdä, mutta pahuksen kätevä juttu kuitenkin.
Mä sain ensimmäisen raskauden jälkeen kroppani käytännössä täyteen arpia. Sinisiä, punaisia, kirjavia, osa jo tätä nykyä haalenneitakin arpia, joita en tottavie rakasta yhtäkään, vaikka varmaan pitäisi.
Näistä muistomerkeistä johtuen mun hameet ja shortsit ovat tasan olleet aina hiukan polvien yläpuolella, ja siinäkin vähän ahdistuen välillä.

Reidet ovat varsinainen aarrekartta ja en tottavie halua esitellä niitä kaikelle kansalle mikroshortsien muodossa. Itseasiassa saan vilunväreitä kyseisen vaatekappaleen edessä. (Toisille ne kyllä todella sopii.)
Joten ei liene epäselvää, että farkutkin pätkäistiin näin ollen hieman alempaa, mikä sopii mulle oikein hyvin.
Mulla on kyllä joku ihmeen jalka kompleksi muutenkin (en ollut paikalla kun jalkojen pituutta jaettiin) ja olen näin ollen aika tehokkaasti verhoillut sääreni pitkiin housuihin ja legginsseihin myös kesäisin.
Tänä kesänä olen ylittänyt itseni ja hillunut lyhkäisissäkin mekoissa ja nyt näissä tuunaamissani shortseissa jopa ihan marketissakin asti. Ja nyt kun jalat eivät enää muistuta seitifileitä, kompleksi on muuttunut joten kuten sietämiseksi.

Vähän tässä lipsuttiin ohi aiheen, mutta asiani oli siis tämä:
Jos omistat reikäiset housut, ota sakset ja tee niistä shortsit.
Kivoja hellepäiviä!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Messutuliaisia

 



Kauheasti ei ole loma-asuntomessuilta kerrottavaa (koska matkassa oli kiukkuinen vauva ja liian huonolla aamupalalla varustettu äiti), mutta sen verran ehdin pyörähtää mieheni nakuttelemassa messumökissä että onnekseni bongasin iki ihanan Kaira Housen vaaterekin. (Niin siis, messukohteiden sisustuskamojahan myydään yleensä messujen loputtua alennettuun hintaan.)

Teettekö te koskaan spontaaneja ratkaisuja? Näitä heräteostoiksikin kutsuttuja juttuja.
Tämä ostos oli sen verran spontaani, että siinä vaiheessa kun olin jo rekin onnellisesti hykertelevä omistaja, rupesin vasta miettimään että mihinkäs tämä kokonaisuus sitten aseteltaisiinkaan.
No paikkansa se on löytänyt ja nyt se kerää pölyä somistaa meidän makkarin nurkkaa.

Mahdottoman kätevä kapistus. Luulenpa vain, että ajan saatossa se kerää harteillensa mm. puoliksi pidettyjä toppeja, vauvan housuja ja kiireessä riisuttuja koruja. En mä muuten tässä veikkailisi, mutta satunpahan tuntemaan itseni melkoisen hyvin.
Ja kun tyhjänä nököttävä häkkisänky ja ei-tämä-mihinkään-muuallekaan-mahdu- nojatuoli on vuorattu jo vaatteilla ja tavaroilla, eräs Rouva Hulda Huoleton iskee melkoisen varmasti silmänsä seuraavaan uhriin.

Kaaos hallintaan.fi

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kätköjä



Voisin elää karkeilla.

Oikein hävettää kuinka pitkin päivää paasaan lapsille sokerin haitoista ja silti salaa itse kuljen kätköltä kätkölle napostelemassa karkkia, suklaata, keksejä..
Mehua riittää yksi lasillinen!
Ei enempää kuin yksi keksi!
Tänään ei ole karkkipäivä!
(mmm..mitähän seuraavaksi söisin...)

Ollenkaan tätä tilannetta ei helpota se, että on kesä ja kyläillään ja reissataan paljon ja rytmi on vähän heikun keikun jotain sinnepäin mitä se kuuluisi olla.
Saatikka ne kaikki huonosti nukutut yöt ja villisti hihkuvat hormonit.
Jos jotain positiivista sanottavaa tähän asiaan liittyen on, niin liikunta maistuu niinkuin aina ennenkin.
Mikä sen ihanampaa kuin juosta jo vähän viilenneessä kesäillassa tai lähteä miehen kanssa yhdessä salille. Ahdistuisin siihen paikkaan jos en saisi itseäni sohvan pohjalta liikkeelle kaiken tämän mässyttämisen jälkeen.

Mutta ei tässä auta keksiä mitään tekosyitä eikä syyttää loputtomiin ulkopuolisia tekijöitä. Ihan itse ne herkut suuhuni pistän ja ehkäpä tälle olisi aika tulla loppu. Nyt heti vai sen puolikkaan Marianne-pussin jälkeenkö.

Onko kohtalotovereita?

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hyvää huomenta!



Jos ja kun puolisoni on toiminnan mies, niin tätä nopean toiminnan-geeniä on kyllä riittänyt vielä jälkikasvullekin ihan kylliksi.

Otetaanpas esimerkkiaamu.

Äiti on hyvin valvotun yön jälkeen vielä tainnoksissa (tai korkeintaan toinen silmä auki) sängyn pohjalla, tukka pystyssä, pimennysverho kiinni ja aamuhengitys höyryten.

Kuusivuotias (joka on ehkä pahin touhottaja ikinä) on hössöttänyt jo lämpömittarilukemat ja tunnustellut ikkunasta ulkoilmaa ja todennut että nyt on shortsikeli!! (shortsikeli on hänen mielestään kaikki +10 asteesta ylöspäin).
Äiti vasta raahaa ruhoansa istuma-asentoon (josta valahtaa lattialle jos ei pidä varaansa) kun tämä edellä mainittu vesseli vääntää voikkaria keittiössä itselleen ja kavereilleen ja on käynyt kymmenen kertaa kysymässä voiko ottaa mansikkaheraa? (suom. mehukeitto with mansikka).

Neljävuotias on vetänyt koko vaatevarastonsa huoneensa lattialle etsiessään juuri sitä tiettyä vain-tämän-kelpuutan- mekkoa, joka todennäköisimmin löytyisi pyykkinarulta. Tämä tarhapöllö (nimitys tulee aamukampauksesta) touhuaa kotileikkejä pystyyn samantien kun saa silmänsä auki, joten siinä vaiheessa kun äiti lopulta raahautuu kahvinkeittimen luo, on leikki ehtinyt vaihtua jo kolme kertaa.

Pikkuveli (joka kovaa kyytiä kasvattaa itselleen vuosisadan peliriippuvuutta) on salaa hivuttanut kirjahyllyn päältä (hyllyn edessä on huojuvan tornin verran penkkejä päällekkäin) tabletin jota sitten hipsuttaa jossain nurkassa hiiren hiljaa. Sitä ennen hän on ehtinyt saada vesivahingon aikaan sekä keittiössä että vessassa. Keittiössä juodaan, vessassa lotrataan muuten vain. Mainittakoon tässä hänen ylitsevuotavainen rakkaus tuota elementtiä kohtaan.

Kun vihdoin saan kahvini kuppiin, on kämppä kuin terroristien jäljiltä ja porukka sirkuspellen näköisinä ulkona (itse valitut vaatteet ja naamat jogurtissa ja kaakaossa).
Yritä siinä sitten sulkea silmäsi siltä kaaokselta ja olla itsellesi armollinen.
Pakko tarttua luutuun ja imuriin. Käydä käsiksi petivaatteisiin ja pyykkikoneeseen.

Tätä on elämä. Tästä mä nautin.¨
(Sen verran valehtelin. Valvotuista öistä en tottavie nauti. Ne on ihan...)

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Toimivia ratkaisuja




Onko sinunkin eteisessäsi ylitsepääsemätön läjä (tai ylitsepääsemättömiä läjiä kuten meillä!) kenkiä?
Mattoa ei näy ja kenkäteline loistaa tyhjyyttään?
Lapsia jotka potkivat kengät oven ulkopuolelle ja sisäpuolelle niin, että jos haluat päästä läpi, on haettava puskutraktori, ja kaikkien osaamiesi rumien sanojen voimalla jyrätä itsesi sisään tai ulos.
Meillä tämä ongelma meinasi kirjaimellisesti muodostua ylitsepääsemättömäksi.
Kunnes nuorimmainenkin alkoi oppia sellaisia mahtipontisia lauseita kuten VOI PERTTI! ja VIETÄVÄN RONTTOSET!! (ihan totta, tämän rumempia en osaa) päätin, että nyt asialle pitää tehdä jotain.
Joko laajennetaan kenkätelineeseen viides ja kuudes kerros tai keksitään jotain muuta.

Clas Ohlson pelasti mut jälleen (se on muuten kauhean kiva kauppa täynnä kauhean kivaa krääsää).
Löysin sieltä ison metallisen korin, johon ajattelin että kaikki ylimääräiset (jotka eivät siis sovi telineeseen) kengät voi sitten kätevästi nakella kun tullaan sisälle.
Niin minä ajattelin.

Nytkin eteistä koristaa kenkäteline (jossa ei ole yhtään ainoaa kenkää), täyteen ahdettu kori josta omaa lenkkariaan etsivän pitää kipata koko kampe nurin jos aikoo etsimänsä löytää ja ympäri eteistä levinneet ylimääräiset, joita muuten riittää täällä talossa.
Ei ihan mennyt niinkuin Strömsössä, ei oikeastaan sinne päinkään.
Mutta ajatuksena kauhean hyvä, toteutuksessa vain on vielä vähän petrattavaa.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Oodi hevosille!




Joku aika sitten yksi teistä lukijoista toivoi postausta ratsastuksesta ja hevoshommista, joten te kaikki joiden mielestä hevonen on parasta vain leivän päällä, on parasta että jätätte tämän jutun väliin.
Sisältö on nimittäin erittäin heppapainotteinen.

En ole mitenkään erityisen eläinrakas. Inhoan esimerkiksi kissoja yli kaiken, ja nämä eläinkuntamme olemattomimmat öttiäiset saisivat puolestani kuolla sukupuuttoon.
Puput ja koirat ovat ihan ok, kunhan mun ei tarvi niitä sänkyyni viedä.
Mutta hevoset. Ne ovat vain jotain niin älyttömän hienoa, että sellaisen kanssa nukkuisin ilomielin jos se noin niinku ylipäänsä olisi mahdollista.

Aloitin tallilla käymisen sellaisena saparopäisenä pikkulikkana ja aluksi se oli lähinnä tutustumista eläimeen ja vähän myöhemmin ratsastukseen lajina.
Asuin todella landella ja tallille kertyi matkaa monta kymmentä kilometriä. (Joka ei muuten tietyssä iässä hidastanut lainkaan. Pyöräkilsoja kertyi aika monta, voin kertoa. Ja varmasti myös autokilsoja vanhempieni auton mittariin.)
Kävin myös usein meitä lähellä asuvan perheen luona, jotka omistivat kaksi hevosta. Niihin poneihin sain upottaa kaiken sen heppahöperyyden joka siihen aikaan vallitsi.

Entäs sitten kun saavuin räiskyvään teini-ikään?
Hevoset olivatkin ihan out ja saivat väistyä poikien kavereiden tieltä.
Varmaan siinä ikävälillä 14-22 (kokonaiset 7 vuotta) hevostouhut olivat haudattuna pääkopan johonkin alimmaiseen sopukkaan, sinne sopukkaan johon vain jotkut asiat ja tekemiset hautautuu kun niille ei viitsi tehdä mitään.
Kunnes.
Jouluna 2008 (olin jo muutamia kuukausia nätisti vihjaillut asiasta) sain mieheltäni joululahjaksi kymmenen kerran ratsastuskortin paikalliselle tallille. Sillä tiellä tässä ollaan edelleen.
Ai mahdotonta se tunne muutama kilometri ennen tallia. Seitsemän vuoden tauon jälkeen taas hevosen selkään. Vatsassa kiertää ja syke hipoo maksimia jo pelkästä ajatuksestakin.
Tuo tunne on edelleen joka viikko kun tallille ajelen (toki lievempänä, mutta aina niin jännittävän kutkuttavana) ja yhä näiden viiden vuoden jälkeenkin odotan viikottaista tuntiani kuin kuuta nousevaa.

Ratsastus on ihan mielettömän hieno laji, jossa ei koskaan tule tarpeeksi hyväksi. Koko ajan kehittyy lisää ja mun ratsastuksen ope on erittäin taitava työssään ja todella ihailen hänen ammattitaitoaan.

Yksi suurimmista haaveistani on oma hevonen ja uskonkin että se on lähes jokaisen heppatytön unelma. Ja se on myös mieheni ja minun yhteinen unelma, hän kun on myös lapsesta saakka touhunnut hevosten kanssa.
Lapset eivät vielä toistaiseksi ole hevostelemaan lähteneet muuta kuin katsomaan mamman tunteja, mutta mahdollisuus heille siihen kyllä annetaan kun ikää tulee lisää ja jos innostusta löytyy.

Rahasta sanon tässä kohtaa vain sen, että siitä ihminen haluaa maksaa minkä kokee itselleen tärkeäksi. Ja säästää sitten jostain muusta, minkä kokee vähemmän mieluisaksi.
Toki tästä asiasta ollaan käyty meidän perheessä useinkin keskusteluja, mutta toistaiseksi haluan pitää kiinni tästä ainoasta maksullisesta harrastuksesta mikä minulla tällä hetkellä on.

Ja vielä semmoinen juttu, että ei parempaa päätä tyhjentävää lajia.
Meillä ihmisillä tuppaa olemaan huolta, ajateltavaa, pohdittavaa, päätettävää ja murehdittavaa jotka vaivaavat lenkkipolulla tai kauppareissulla. Mutta menkääpä ratsastustunnille! Jos meinaat pysyä kärryillä että missä kohtaa avotaivutetaan tai missä kohtaa volttia nostetaan laukka, ei siinä kauheasti kuulkaa ehdi miettiä että mikä sillä meidän Pentillä oikein on kun se jatkuvasti kiukuttelee.
Jos et ole ajatuksella mukana, taatusti putoat tunnin kulusta ja todennäköisesti törttöilet kaverin edessä.

Juhannusviikolla olin ensimmäistä kertaa oikein ohjatulla estetunnilla. Tai paremminkin estekurssilla, koska siihen sisältyi myös teoriaa. Siinä hommassa sitä vasta sydän pompottikin ja kädet hikosivat ennenkuin ensimmäistäkään puomia edes oli näköpiirissä. Se kertoo ehdottomasti miten tohkeissani olin koko touhusta, kun melkein kotiin ehdin ennen kuin huomasin jättäneeni kypärän ja hanskat tallille.
Eihän siinä kovin korkealta menty ei, mutta hauskaa se oli ja ehdottomasti jäin koukkuun siihenkin.
Nyt enää täytyy raivata lisää viikkoon päiviä ja tunteja että ehtii myös varailla paikkaa estetunneille.

Tässäpä tätä jaarittelua mun tämän hetken tärkeimmästä harrastuksesta. (Koitan lopettaa, vaikka voisin jatkaa tästä aiheesta vaikka kaksi vuorokautta putkeen!)
Suosittelen ehdottomasti kaikkia kokeilemaan, hevoset ovat suurin osa kilttejä ja tottelevaisia eikä niitä tarvitse pelätä. Kunnioittaa kyllä!
Saan hyvinkin usein vitsailuja siitä, kun pelkään niinkin olematonta otusta kuin ampiainen, mutta sitten touhuan pois tiekseni isojen hevosten kanssa. Ajattele että valitset kahdesta vaihtoehdosta sen pahemman. Isompi koko, isompi ääni ja taatusti isompi haju (paitsi että rakastan hevosen hajua)!

Yksi varoituksen sana mulla on.
Tää on koukuttavaa.

Loppu.


perjantai 4. heinäkuuta 2014

Unelma






Olenko koskaan maininnut miten oiva mies minulla on?
Semmoinen osaava, tekevä, touhukas. Mallia Duracell.
On se myös huolehtiva ja rakastava ja ihana ja kaiken kukkuraksi vielä komeakin.
Ja jotta tässä nyt ei ihan yhdeksi ylistämiseksi menisi, niin on se välillä ihan kauhean ärsyttäväkin. Puss.

Asiaan.
Meillä on tuossa talon päädyssä iso terassi (jota muuten parhaillaan laajennetaan tarkoituksena yhdistää takaterassin kanssa). Siihen paistaa ihanasti päivällä aurinko (tosin tänä kesänä jäänyt sekin vähän vähäiseksi) ja siksi olen haaveillut pöytäkalustoa myös tähän päätyterassille. Takapihan terdellä tulee istuskeltua lähinnä iltaisin (tosin tänä kesänä olen ihan tasan kököttänyt sisällä aamusta iltaan). Anyway.

Säännöllisesti mainoslehtisiä olen tässä pitkin kevättä selaillut ja tuskaillut a) sopivan kaluston löytämättömyyttä ja b) niitä (alennuksista huolimatta) törkeitä hintoja joita kiskotaan ihan minimaalisen pienistäkin kalustoista.

Ei mun kauhean monta kertaa tarvinnut vihjata että jos joku ihana vois ottaa ja tehdä mulle semmosen ihanan, tukevan, kanttisen, puisen, mustan pöydän neljällä tuolilla kiitos.
Siinä se nyt on.

Tässä nyt enää istun ja odotan niitä ihania kelejä, että saan kahvini hörppiä tämän kaunokaisen ääressä. Miten täydellistä.
(Ja sitten muistelen inholla niitä päiviä kun sai juosta joka välissä toppatakki päällä pullan kanssa sisälle sadetta pakoon).

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Pyykkimuija



Semmoista vain täältä pyykkivuoren alle hautautunut mutsi huutelee, että tämä kasa ei pienene ei sitten millään.
Pyykkikone laulaa sitä kuuluisaa kiitosvirttä aika mollivoittoisesti ja sade rummuttaa peltiin minkä ehtii. Kuivatustilaa löytyy tasan kahden rekin verran, että tässä sitä pyykätään näitä samoja reissupyykkejä varmasti vielä syyskuussakin.

Onneksi kukaan ei kuule tätä valitusta täältä farkkujen ja kalsareiden seasta. Voisi muuten luulla että tämän talon pirttihirmu on varsin pessimistinen luonteeltaan.

Onneksi on joku niin ihana ihminen, joka vihdoinkin tajuaa alkaa ennustamaan kesäistä säätä.
Kauanhan siinä kestikin, että toivoa on notta pyykkääminen saadaan tästä aisoihin.
Jälkikasvuni kun ei ole oikein sisäistänyt sitä, että päällä olevia vaatteita ei sitten sotkita vaan viikko vähintään vedetään samoilla.
(Kannattaako edes mainita, että eilen kaksi tuli hiekkiksen kuravellileikeistä yltä päältä sotkussa ja kolmas töräytti jälleen universumin isoimmat skeidat. Ihan sinne takaraivoon saakka. Ei mennyt tälläkään kertaa käskyt kehotukset perille. Huokaus.)

Nyt kuuluu joku piippaus. Mistä lie.