perjantai 29. marraskuuta 2019

Kuka, mitä, hä?


-Äiti, millon me lähetään sinne fyssarille? 
-MITÄ! Minne fyssarille. Eih, en oo muistanu koko fysioterapiaa. Miksi mun puhelimen kalenteri ei oo hälyyttänyt? Ei oo todellista, enkö oikeasti oo laittanu sitä tänne ylös?
No onneksi ei myöhästytä, kohta mennään.
Mun ratsastus nyt vaan sit jää.

-Arvaat varmaan mitä soitan?
-MITÄ! Ai että Iisalla ei oo tänään merkattu hoitoa.
Ei voi olla totta! Mää just kävin joulukuun hoitopäivät ilmoittamassa, miten en oo muka tätä huomannu. 
Oikeesti en kehtaa kohta näyttäytyä koko päiväkodilla ku toinen kerta jo tän syksyn aikana ku unohan tarkistaa.
Ne kohta poistaa mut listoilta kokonaan.
-No ei oo käyny mitenkään, siellä oli muutama lapsi sairaana ja pois niin sinne se jäi pipareita leipomaan.
-Sori oikeesti, yritän jatkossa olla skarppina.

-Hei! Vielä yksi soittotunti on ensi viikolla. Tammikuussa sitten jatketaan to 16.1. T. Ope
-MITÄ! Ei oo totta, lähettiin vaan tänne joulujuhlaan eikä käyny mielessäkään koko soittotunti. Argh. Olipa yllätys.
Saaga ei kyllä varmaan muistanu itekään.
-Anteeksi kovasti kun unohdettiin koko tunti, oltiin päiväkodin pikkujouluissa.
-Ei mitään, näitä sattuu.

-Äiti, tänään ois pitäny tehä se itsearviointi.
MITÄ! Mikä arviointi? Ei surkia nyt on pakko vielä tehdä se, vaikka kello on jo noin paljon
Kyllähän mää luin ku ope oli wilmaan laittanu sen, mutta enhän mää oo muistanu koko asiaa.

-Ootko vielä kaupassa?
-Joo oon.
-Tuotko nikkispurkkaa?
-Joo.

-Ostitko?
-Voi paska, ei oo todellista, EN! 
Sori oikeesti.


Olen maailman huonoin muistaja.
Unohdan koulun tilaisuudet, unohdan uinnit, luistelut ja hiihdot. Unohdan lasten hammaslääkärit ja muut, unohdan tuoda kaupasta kaikki, vaikka ne lukisi listassa.
Unohdan kaikki kotiin, mitä mun pitää viedä johonkin. Unohdan kaikki johonkin, mitkä mun piti viedä kotiin.
Unohdan ilmoittaa hoitopäivät ja näköjään vien hoitoon vaikka ei edes ole hoitopäivää.

Yritän aina skarpata. Ihan hulluna.
Nyt olen jo MELKEIN oppinut oikeasti kaikki tärkeät menot laittamaan puhelimen kalenteriin, joka hälyyttää samana päivänä kun tapahtuma.
Silti unohdan tosi usein kaikkea. 

Antakaa nyt mulle jotain vinkkejä siihen, että asiat tulisi muistettua paremmin.
Tai antakaa mulle muistihoitajan yhteystiedot, niin meen muitten alzheimereitten kans muistelemaan.
Sori vielä kerran.
Argh.


tiistai 26. marraskuuta 2019

Joulukalenteri



Muistatteko meidän viime vuoden joulukalenterin?
Sen, missä pupu ja siili ja kettu ja karhu odottivat joulua sulassa sovussa. Jokaisena joulukuun päivänä metsään ilmestyi jotain uutta.

Minä muistan.
Ja lapset ne vasta muistavatkin, hyvässä ja pahassa, ja se oli tietysti yksi tavoite tuota kalenteria suunnitellessani. Tai siis ideaa varastaessani.

Olen ihan kaikkein viimeisimpänä siinä jonossa, jossa esitellään DIY-taitoja.
Inhoan, tai siis en vain tykkää, askarrella tai maalata tai piirtää tai ommella tai värkätä jotain muuta.
Taiteilijasieluni inspiroituu lähinnä tästä kirjoittamis- ja lukemispuolesta.
Inhosin jo ala-asteella käsitöitä. Ehkä sisäinen perfektionistini sai kolauksen, kun kutomistyönä tehty patalappu näytti ihan barbin mekolta.
Oltiin vissiin lähetty vähä löyhällä käsialalla liikkeelle, mutta teoksen edetessä lanka oli kiristynyt samaa tahtia tekijän pinnan kanssa.
Muistaakseni en saanut kauheasti kehuja.

Tänä vuonna en aio kuitenkaan tehdä kalenteria itse. Ostin ihan itse Prismasta 5x Mars-kalenteria, ja siinä on mun tän vuoden diy.
Paras siis pysyä poissa Pinterestistä, joutuu vielä muuttamaan mieltä.

Tää kalenteri-asia alkaa mun mielestä paukkua kaikista henkseleistä irti.
Missä ne kaikki ihanat kimaltavat paperikalenterit tai ne hikiset suklaakalenterit, joita saatiin lapsena? (Joiden ansiosta tullut ilo loppui lyhyeen, kun pikkuveli söi oman ja vähintäänkin puolet muidenkin luukuista tyhjiksi.
Traumaattinen lapsuus mulla.)

Nyt kun kävelet kaupan ovesta sisään, niin siitä ihan käsivarren mitan päästä silmille hyökkää LOL-kalenteri, Fortnite-kalenteri, Lego-kalenteri, PetShop-kalenteri, Haribo-kalenteri, Kinder-kalenteri Mars-kalenteri, Oreo-kalenteri ja se hikinen FrozenMinio sRyhmähauHellokitty-suklaakalenteri.
On meikkikalenteri, hajuvesikalenteri, tuoksukynttiläkalenteri ja viinakalenteri. (Älä lapsille osta tuota viimeistä)

Sitten siinä seisoo äiti ja isä hyllyn edessä ja miettii, että otetaanko 5x neljänkympin kalenteri ja syödään loppuvuosi kynsiä, vai otetaanko 5x euron kalenteri ja saadaan kinkun päälle vielä sinappiakin.

Ihan järjetöntä. Siis i-h-a-n järjetöntä.
En maksaisi ikinä noin paljoa kaupan joulukalenterista. En vaikka mulla olisi vain se yksi kenelle pitää ostaa.
Hui kauhea tämmöinen pula-ajan lapsi tarvii välittömästi astmapiipun, kun alkaa henkeä ahdistaa pelkkä ajatuskin.
Mutta joo, mulle on tosiaankin ok jos joku sellaisen lapselleen haluaa ostaa, jokainen meistä tekee niitä omia valintoja, mutta kyllä hiki tulee ku vaan ajatteleekin.

Tässä tullaankin siihen, että itse hiellä, verellä ja kyynelillä tehty kalenteri on paljon ihanampi kuin 24 luukkua joiden takaa paljastuu isopäinen Jokin.
Ei se itse tehty yhtään halvemmaksi tule, päinvastoin, mutta jotenkin niin vanhanaikaisena ajattelen, että joulun tunnelma tulee metsäneläinten joulunodotuksesta, kuin lol-palloista. Saatan olla väärässä ja mun lapset saattaa traumatisoitua, mutta toisaalta piparitaikinatrauma heillä jo on, että ehkä se kalenteritrauma menee samoilla terapioilla.

Tosiaan tänä jouluna oikein irrottelin ja ostin vähän parempaa seppälää joulukalentereiksi.
Tästä se keuliminen kato lähtee.
Ens jouluna Haribo ja 2021 Lego ja 2022 neljänkympin kalenteri kaikille ja huutonauraen muistelen metsän joulua.

Hirvee jonne olin silloin kakstuhatyheksäntoist.



maanantai 25. marraskuuta 2019

Hiotaan särmiä



Aina sanotaan, että avioliiton kestävyyttä mitataan talon rakentamisella. Me ollaan rakennettu kaksi ja remontoitu yksi. Lisäksi ollaan kasattu suitsia (se on lähes yhtä kova koitos kuin raksa).
Nyt meidän kestävyys-listassa on kolmaskin kohta: Piparkakkutalo, joka tieten voidaan eräänlaiseksi raksaksi nimetä.

Kaikkihan me tiedetään, että leivonta on todellakin rakettitiedettä.
Jotkut leipomukset on niin tarkkoja onnistumisesta, että heitä kohtaan ei voi edes katsoa kun jo ollaan niin lätsähtäneitä ja levinneitä. Ei ole mikään niin raivostuttavaa, kun katsoa uunissa olevaa luomusta, joka näyttää pilaversiolta siitä, mitä sen kuuluisi olla.

Mulla on joku niin huono karma kotona leipomisessa. Töissä on niin selvää se homma. Kaapeista löytyy aina kaikki tarvittavat aineet (koska kotona kun leivon, niin vaikka tavaan reseptit etu- ja takaperin, niin aina puuttuu yks kanamuna tai leivinjauhe, ja menee moti heti siinä vaiheessa kun pitää lähteä kauppaan).
Töissä hyvin harvoin mikään menee totaalisesti pieleen, mutta kotona tehdessä aina jotain. Milloin uuni temppuilee ja paistotulos on ihan kökkö, milloin talousvaaka temppuilee ja jauhomäärä on väärin jne.

Juurikin tuo vaaka ja jauhomäärä meinasi koitua meidän pipareiden kohtaloksi.
Tein taikinan edellisenä iltana (johon piti muuten kipaista hakemaan munia työpaikalta), katsoin heti jo lähteissä, että näyttääpä vähän vähältä jauhot ja taikina aika notkealta. Lisäsin jauhoja, mutta totesin seuraavana aamuna kun noolasin taikinaa, että just, tää tarttuu niin pöytään kiinni.
Ja sehän tarttui.

Säälin mun lapsia.
Vaikka he urheasti kehuivat ja tsemppasivat, kun räävin sitkeää taikinaa pöydästä irti ihan muina tyyneinä. Oikeasti teki mieli heittää seinään se taikina, mutta enpä viitsinyt kun tiesin että se ei lähde irti ilman painepesuria.
Nooh, piparit saatiin leivottua parin jauhopussin avustuksella ja kun oikein soosaa kuorrutetta ja koristeita niin ne oli ihan pipareiden näköisiä. Ja ennen kaikkea makuisia.


Ps. Ne ei oo palaneita, muokattuja vain.

Mieheni suunnitteli insinöörinä (tämmöistä varten kouluttautuneena) piparkakkuheppatarhan.
Leikkasi kaavat pahvista ja visioi täyttä päätä.
En päästänyt häntä lötkötaikinan kimppuun, koska se olisi ollut ihan katastrofi, joten käytiin ostamassa valmistaikinaa, josta onnistumisprosentti on huomattavasti korkeampi kuin itsetehdystä.

Olen varmaan ennenkin kehuskellut, miten balanssissa ja hyvässä harmonisessa yhteisymmärryksessä meillä tämmöiset toimenpiteet yleensä tapahtuu.
Kilvan ylistimme toisiamme, kun ainoa erimielisyys syntyi kaupan irtokarkkihyllyllä kun molempien visuaalinen silmä osoitti ihan eri suuntaan.
Mutta kuin parisuhde-oppikirjan mukaan, me tulimme toisiamme puolitiehen vastaan, hioimme toistemme särmiä ja teimme kompromissin ja pääsimme ihan vain vähän hiiltyneinä ulos kaupasta. Ajattelin, että tässä on niin tsunamin ainekset kasassa, mutta olin niin väärässä kerrankin.

Kotona alkoi sitten rakentaminen.
Mieheni kauli ja leipoi ja paistoi. Minä tulin kuvioihin vasta kasaamisvaiheessa.
Oikeasti olen niin ylpeä, ettei olla vielä erottu, vaikka kaupan leivontaliima oli ihan pyllystä, eikä liimannut mitään ja vaikka sula sokeri venyi pitkin keittiötä ja joku vielä liimasi yhden seinänkin vähän vääriin uriin. Ja me olimme ihan jalat risti-istunnassa että uuummmmm.

Lopputulos on mielestäni meidän tasoiselle  yhteistyölle tosi hieno.
Mitä sitten vaikka leipuri-kondiittorin pikeeri valui kuin jätkän räkä alas heinämökin kattoa ja hieno ajatus laku-aidoista ja snöre-sähkölangoista ei ihan toiminut ja aiheutti erinäisiä tuhinoita.
Pitää vain nyt muistaa, että muuten piparihässäkän voi syödä, mutta nuo coctail-tikut voi vähän pistellä mennessään.


Ps. Psyllium-kuurin tarvis joku kun noin on vatta löysällä. Jos on vaikka hiekkaa syöny.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Mulle käy kaikki


Joku on (tai suurin osa on) kesäihminen.
Toinen tykkää talvesta.
Minä olen ehdottomasti kaikkien vuodenaikojen ihminen.

Kevät.
Rakastan kevättä.
Rakastan veden tippumista räystäältä, kevätjoen huumaavaa pauhua ja jäiden lähtöä.
Rakastan talitinttien laulua kun istun portailla nauttimassa ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä.
Rakastan sulavia lumia, maan märkää hajua, rapaisia saappaita (sanoinko just ton?) ja hevosten talvikarvan lähtöä (sanoinko juuri tuonkin?)
Rakastan.


Rakastan kesää.
(Ps. Tuo valkoinen ei ole lunta vaan kuvamuokattua palanutta nurmikkoa)
Rakastan sitä kaikkea vihreyttä, lämpöä (mikäli sellaista sattuu olemaan), rakastan tyyniä kesäiltoja jolloin joki on aivan hiljaa.
Rakastan mansikoita ja hevosten ruohon rouskutusta laitumella.
Rakastan valoisia öitä ja uintireissuja, pyörälenkkejä ja ratsastusta pölyävällä kentällä (niin varmaan joo).
Rakastan kevyttä kesäsadetta ja shortseja.
Rakastan.


Rakastan syksyä.
Rakastan sadetta, pimeää ja sumua.
Rakastan syyskuun leppoisia aurinkopäiviä, rakastan lokakuun pimeitä iltoja ja sumuisia päiviä. Rakastan kiiltelevää asfalttia ja ensimmäisiä pakkas-aamuja.
Rakastan marraskuun kylmyyttä, toppavaatteita ja pipoja. Villasukkia ja villatakkeja. Kynttilöitä ja joulun odotusta.
Rakastan sitä pientä valoisuutta kahden pimeän välissä.
Rakastan kun saa käpertyä itseensä, perheeseensä, sohvan nurkkaan ja viltin alle.
Rakastan.


Rakastan talvea.
Rakastan huurteisia puita ja lumista maisemaa.
Rakastan pakkasia, rakastan jäätyneitä sormia ja varpaita (no eipä liiotella), rakastan suksia ja luistimia.
Rakastan lumen narskuntaa kavioiden alla, rakastan painaa kylmät sormet hevosen pitkään talvikarvaan.
Rakastan huuruavaa hengitystä ja ensimmäisiä auringon säteitä jäisissä puissa.
Rakastan lumen kolaamista, lasten iloa pulkkamäessä, rakastan kuumaa kaakaota ja laskiaispullia.
Rakastan laukata pellolla niin että lumi pöllyää.
Rakastan.

Sain inspiraation tähän tekstiin, kun olen ihmetellyt sitä kauheaa voivottelua synkästä ja pimeästä marraskuusta. Täällä somessa varsinkin.
Olen itsekin kova valittamaan ja en tosiaankaan aina jaksa olla yltiöpositiivinen joka asiasta, mutta nyt mua on alkanut ärsyttämään toisten valittaminen. Älkää taaskaan kivittäkö!
Siis kun mun mielestä tää on ihanaa aikaa. Ja me täällä Suomessa joudumme enemmän katselemaan tätä harmaata kuin vihreää, se on vain fakta.
Sen kanssa vain pitää elää.
Mutta saa ja pitääkin aina vähän valittaa, se on just parasta, kunhan se ei pääse niskan päälle.

Eilen ajelin töistä kylille ja oikein ihastelin miten karun kaunis on luonto myös marraskuussa.
Mustan, harmaan, ruskean ja vähän vihreän sävyjä sumun läpi siivilöityneenä. Kaunista.
En tiedä miten olenkin nyt ollut erityisen pirteä mieleltäni. Mua ei haittaa sade, ei pimeys eikä kylmyys (paitsi työaamuina kun suoraan lämpimistä peitoista pitää mennä ulos), mutta sekään ei haittaa.

Tiedättehän että joulu on tulossa kovaa kyytiä.
Fiilistelkää hyvissä ajoin, koska ei sitä sitten pyhien jälkeen enää jaksa.
Hyggeilkää muina naisina (ja miehinä), luvan kanssa.
Laittakaa valoja, sytyttäkää kynttilöitä, juokaa kuumaa kahvia, teetä, glögiä tai vaikka kylmää cokista niinku mä.
Antakaa sen ankeuden olla vain ulkopuolella, pitäkää kropassa ja mielessä se kesän valo ja lämpö ❤

Ihanaa marraskuuta, muistakaa aina nähdä se päivänpaiste, sieltä risukasastakin ☀️


torstai 21. marraskuuta 2019

Kuivat kädet


Tiesittekö, että sen lisäksi että ihmiset haluavat malleiksi ja tekevät sitä työkseen, mallitoimistot etsivät talleihinsa myös käsimalleja.
Eli kauniita käsiä korujen, sormusten ja kosmetiikan esittelemiseen esimerkiksi mainoksiin.
Joku amerikkalaisnainen tienaa käsillään kuukaudessa yli 5tonnia!! Ja kuinkahan monesta miljoonasta ne on tyyliin vakuutettukin.
He tekee muuten myös niin, että kuvassa on vaikkapa mallimallin kasvot ja sit tän käsimallin kädet. Ihan kreisiä!

Näen tässä ammatissa valtavan potentiaalin. Tai siis näin.
Katsokaas, kun mun kädet näyttää siltä, että niillä on raivattu sata hehtaaria peltoa ja sen päälle pesty nyrkkipyykkiä viikko putkeen.
Eli sen lisäksi, että mua ei huolita tavalliseksi malliksi, en tee tiliä myöskään käsillä. Hiuksista puhumattakaan.
Olen kyllä tiedostanut tämän asian jo silloin kun en mennyt (vai päässyt) jonoon jossa sanottiin, sussa on mallin ainesta.
Mutta hei, menin 158 senttisten leipurikotiäitien jonoon ja silti on hyvin pärjätty.

Kesällä pärjään käsieni kanssa yleensä ihan hyvin. Mutta heti kun ilmat kylmenee, kädet alkavat murentua. Jos ei joka välissä äpöstä niihin jotain rasvaa, niin ne ropisee kohta pois.
Suurimmassa osassa rasvoja on se ärsyttävä puoli, että ne eivät imeydy heti.
Siis kysyn vain, kenellä on aikaa rasvata rasvalla, jonka täytyy antaa kuivua tunnin. Yöksi toki kannattaa laittaa.

Mun työ on puolet ajasta tiskialtaassa oloa.
Pesen niin monta kertaa päivän aikana kädet, että en jaksa enää ensimmäisen tunnin jälkeen laskea.
Ja kyllähän se näkyy.
Olen kokeillut aika monia eri rasvoja, mutta ei oikein semmoista superhuippua muka ole löytynyt.
Kerro mulle!
Kuvassa oleva rasva on ihan tehokasta, mutta imeytyy myöskin hitaasti.

Kuivat ja karheat kädet ovat äärimmäisen rasittavat ja rumat.
Ei tarvitse ostaa erikseen semmoista perunanpesemis-hanskaa, kun on jo omasta takaa sellainen koko ajan kädessä. Vielä kun tatuois siihen POTATO.
Sukkahousuja ei kannata edes haaveilla laittavansa jalkaan, kun aikasi äherrät niin lopputulos on kuitenkin vain haarakappale ja kasa säikeitä.

Jos ei markettien ja apteekkien hyllyltä ala pian löytyä jotain hyvää värkkiä niin marssin Hankkijalle ja ostan sitä..mitä se lehmäntissirasva olikaan..
Tummelia!
Nimi kuulostaa kyllä siltä että joulunakin on vielä kädet rasvassa jos tänään sivelee.

Johonkin tässä täytyy ryhtyä.
Mun kädet näyttää nyt jo kasikymppisen kurttukäsiltä, vaikka sinne on vasta reilu kolmasosa eletty.
Miltähän ne näyttää silloin jos oikeasti niin kauan henki pihisee?
Amputoitu jo aika päivää sitten.

R.I.P. Kädet.








maanantai 18. marraskuuta 2019

My week


Maanantai.
Perinteinen raivauspäivä.
Viikonloppuna on ihana elää ja olla (ts. muu perhe elää ja olee), eikä aina jaksa kauheasti tehdä mitään siivousasioita, paitsi tiskejä.
Mulla on aina maanantaisin vapaapäivä, joten laitoin lapset puoli kahdeksaksi bussiin ja käperryin vielä viltin alle nukkumaan.
Pikkuneiti heräsi puoli 9 ja annoin tabletin hetkeksi hänen seuraksi ja nukuin vähä lisää.
Aamu(päivä) kahvit kun sain juotua, kävin nakkaamassa hevosille heinät, siivottiin keittiö (neiti haluaa aina tiskata altaat) ja imuroitiin koko kämppä.
Neiti alkoi odottaa isompia koulusta ja itse tein lähtöä ratsastamaan.
Mun ratsastukset loppui lyhyeen, kun koululta soitettiin, että meidän kutosluokkalainen on avustajan kanssa teekoossa, puoli päätä mustana. Aivotärähdys ja ikuinen porttikielto äidiltä koulun jäiseen mäkeen.
Lekuri-reissulta kun selvittiin, ehdin käydä Ninnillä pikaiset revitykset ennen kun piti alkaa vääntään ruokaa.
Vein vitosluokkalaisen jalisreeneihin (silmäkulmaheppu ei päässyt vaikka repi pelihousunsa, koska tärähdys) ja kakkosen samalla reissulla kaverilleen. Vähänkö on ihana ajaa!!
Mieheni tuli töistä ja haki jalislaisen, pyörähti tyhjentämässä kattilan ja lähti kokoukseen.
Hain kakkosen kaverilta pikkuneidin kanssa, joka omien sanojensa mukaan lähti mulle puhujaksi mukaan. Satutäti.
Siinä se ilta sitten vierähtikin, luettiin Ellaa ja Patea ja mieskin siinä ilmestyi kotiin ja niin oli se maanantai lusittu.


Tiistai.
Heräsin 5.45, aina yhtä tökkyrässä, että joko se kello muka nyt jo soi. Aina työaamuna muistaa, että ei ois kannattanut edellisenä iltana kupata. Mutta jos ihmisen ainoa hiljainen hetki kupata on 9 jälkeen illalla, ei sitä aamun tuskaa edes muista.
Tiistai onkin mulla aina vain "puolikas" päivä. Mieheni vie nuorimman hoitoon kasiksi, ja isommat samalla pudottaa matkan varrella kouluun.
Itse haen (viimeiset 1,5 vuotta mun pomo ❤) päikkyläisen klo 12, ajelemme kotiin, ruokimme hevoset ja kissat ja menemme sisälle odottamaan koululaisia, jotka tulevat vähän ennen yhtä.
Lapset touhusivat omiaan, läksyjä, legoja, puhelimia ja tablettia. Itse opiskelin pari tuntia enkkua.
Olen yllättynyt miten reipas olen jaksanut olla ja opiskella pätkän melkein joka päivä heinäkuusta saakka. Oppimistulos: välttävä.
Tiistai on jumppapäivä.
Tein lapsille ruuan (mieheni oli vasta tulossa töistä) ja nappasin itse vain banaanin ja leivän, täydellä vatsalla jumppaamista en nimittäin suosittele. Jumpan loppumetreillä mulle tuli toooosi huono olo. Tehtiin lopuksi vatsalihas-liikkeitä aika monta, en tahtonut pystyä kunnolla tekemään.
Kävelymatka kotiin (alle kilsa) oli aika kurja, oksetti tosi paljon ja olo ihan voimaton. Ajattelin, josko johtui huonosta syönnistä. Ilta meni melko lailla peiton alla, kun ei tahtonut helpottaa.
Mies haki osan kanssa hevosille kuusia järsittäväksi ja osa oli 4h-kerhossa.
Illalla nelonen ei tahtonut millään saada unta, joten ilta meni yläkerrassa unen tuloa odotellen.
Se on joskus vaikeaa, se nukahtaminen.


Keskiviikko.
Viikon toinen vapaapäivä, aikalailla aamu ja aamupäivä samaa kaavaa kuin maanantainakin.
Perus keittiön siivousta ja pyykin pesua. Tuttuja ja turvallisia arkitöitä, vaikka niin puuduttavia välillä.
Käytiin viiskarin kanssa putsaamassa tarhat, ja parin päivän lusmuilu kostautuu heti! Puskin kolme kottarillista märkää skeidaa tunkiolle. Ei tarvi salille lähteä.
Ruuaksi tehtiin sitä myös niin tuttua ja turvallista ja ainakin yhden mielestä pahaa nakkikeittoa ja sitten lähdin kauppaan kolmen avustajan kera.
Hedelmiä, vihanneksia, leipää, juustoa, voita, kanaa, pyykinpesuainetta, kinkkusuikaleita, maitoja, jogurttia, ruokakermaa, omenamehua, kaakaojauhetta, kahvia ja lasten karkkipäivän karkit (joita valittiin yhtä kauan kuin muita ostoksia yhteensä).
Totesin, että onneksi meidän maitokaupan karkkihylly on niin lyhyt. Kuka kestää lähteä karkkiostoksille viiden lapsen kanssa isoihin kauppoihin, kun siinä lähikaupan kymmenen pussin välillä valitsemisessakin menee puoli tuntia?
Mies kotiutui normaalia myöhemmin, kun kävi pääkallopaikalla töissä.
Lapset tahtoivat että tehtäisiin torttuja, ja mehän tehtiin! Vinkkinä teille, ostakaa voitaikinaa torttutaikinan sijaan, tulee 10x paremmat tortut! Torttuja odotellessa luettiin Ellaa ja Patea vähän lisää.
Nakkikeitto vilahti vissiin liian nopeasti mahalaukun läpi, koska illalla oli muka niin nälkä ja teki mieli kunnon mättöä. Vedettiin kaksistaan kunnon mätöt, kun lapset saatiin hiljaiseksi.
Makkaraperunoita ei voita mikään!


Torstai.
Kello kilisi taas 5.45. Paitsi ettei se edes kilise kun mulla on pelkkä värinä päällä. Oon aika pro herääjä vaikka itse sanonkin.
Ulkona satoi vettä. Niin tylsää, täällä kerkes olla vähä aikaa jo niin ihana talvi.
Töissä oli melkoisen haipakka päivä, ja haipakkuus vielä vähän lisääntyi kun yksi uuneista otti lopputilin.
Suoraan sorvin äärestä rälläsin kirppikselle. Aa että, tein taas niin halpaan hintaan täyden pussillisen kampetta. Minusta on tullut näin vanhuuttani ihan mahoton tarjous -ja kirppishaukka, en raaskisi ostaa mitään uutena.
Isukki haki päiväkotilaisen ja minä hain kakkosen iltiksestä ja nelosen ja vitosen liikkarista (kutonen oli kotona ja repi seuraavia verkkareita kun ei päässyt liikkariin, koska tärähdys).
Ruoan jälkeen me vanhukset menimme hetkeksi pötköllemme ja ihan unessa ehdin käydä, ennen kun taas istuin auton rattiin ja vein nelosen pianotunnille. Siis pianovartille. Ihmettelen vieläkin, miten kukaan oppii vartissa mitään, mutta tyttö on ihan nollasta lähtenyt liikkelle ja on tämän syksyn aikana oppinut todella paljon, eli varttikin siis riittää mikäli maaperä on otollinen.
Mieheni oli päivällä imuroinut ja pessyt lattiat, joten mun osaksi lankesi vessojen pesu ja pintojen pyyhkiminen. Lapsiperheissä ei muuten kannata kumartua alle metriin, sillä siellä elää joku ihan oma elämä joka on täynnä mustia sormenjälkiä.
Jälleen oli päivä illassa ja iltapalat, pesut, pisut, hyvät yöt, pisut, juomiset, pisut, hyvät yöt, juomiset, pisut ja hyvät yöt.
Vihdoinkin hiljaista.
Vain lapsiperhejutut: kun on päivän kuunnellut ja katsonut sitä saikkaamista, saa ihan hyvällä omalla tunnolla, ilman syyllistymistä huokaista, vihdoinkin.


Perjantai.
Työpäivä. 6.30-16.30.
Tulin kotiin. Söin pitsaa. Maķaan viltin alla. Ehkä käyn lenkillä. Ehkä en. Pienin sai paketin vaatteita, ihana kun Zaralla on verkkokauppa.
Menen aikaisin nukkumaan. En aio kupata.
Koska huomenna samanmoinen päivä.
Eipä mulla muuta, huomiseen!


Lauantai.
Harvinaista herkkua, menin vasta kymmeneksi töihin. Hautajaispäivä.
Joskus sitä pysähtyy miettimään.
Me siellä seurakuntatalon keittiössä kokataan lihasoppaa, tehdään ne samat hommat mitä sata kertaa on aikaisemminkin tehty, tiskataan, keitetään kahvit, puhutaan ja hölötetään ja nauretaan.
Ja samaan aikaan oven toisella puolella ihmiset itkee, suree ja kaipaa sitä rakasta omaista kenet ovat menettäneet.
Siinä on jotenkin sellainen iso kuilu, elämän ja kuoleman välinen, naurun ja itkun välinen.
Toisinaan ajattelen ja toivon ettei mun tarvis olla koskaan siellä toisella puolella. Mahdotontahan se on. Tulipa hassu ajatuksen virta, mutta jotenkin vain tuli mieleen, että itselle se on VAIN työpäivä muiden joukossa, kun toisille se on yksi elämän tärkeimmistä päivistä.
Koittakaa saada kiinni!
Töistä suoraan (klo 18.30) ajoin kauppaan ostamaan kakkosen kaverisynttäri-herkut. Aatella, meidän Martti täyttää kahdeksan!
(Muuten, kutonen, vitonen, nelonen ja kakkonen tulee luokasta, ei iästä, jos oot miettiny, kuitenki oot miettiny)
Kotona odotti perus lauantai-illan sauna.
Miesväki kävi ensin ja me naikkoset seuraavana.
Luulin rentoutuvani lämpöisissä löylyissä, vaan erehdyin. Tytöt leikki petseillä uimakoulua.
Laitoin oikein cd:nkin päälle, mutta en voi kertoa esittäjää kun en kuullut sitä. Relax vaan teillekin!


Sunnuntai.
Nukuin aamulla kymmeneen! Yhtä soittoa. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut noin pitkään.
Nahjusteltiin kotona aamupäivä ja syötiin lihakeittoa lounaaksi ja lähdettiin meidän kummipojan synttäreille.
Synttäreiltä suoraan (kävimme vain ruokkimassa hevoset välissä) ajoimme vielä iltakahville toiseen paikkaan.
Aika valmista kauraa oli porukka nukkumaan illalla, kyläily on rankkaa. Mutta niin kivaa ja voimaannuttavaa.

Sellainen viikko meillä. Aika perus.
Kiinnosteleeko teitä tämmöiset myweek myday jutut, vai onko ihan plääh.
Saa muutenkin laitella kommenttia, jos haluaisit lukea jotain tiettyä juttua.

Nyt aletaan valmistautumaan kakkosen 8v kaverisynttäreihin. Seuraavat kaksi tuntia vauhdikasta menoa 🥳

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Rapakon takana osa 4




Kotiin.

Saskatoonan lentokentällä ei ole varmasti koskaan itketty niin paljon.
Minkä kyyneliltäni näin, ihmettelin, miksi pieni musta mies kulki meidän ympärillä moppi kädessä. Se kuivaili kyynelvirtoja, luulisin.

Kun eroat toisesta ihmisestä, etkä tiedä milloin näette uudelleen, näettekö ehkä koskaan, tuntuu kuin joku olisi kuollut.
Se ikävän tuska joka puristaa rintaa kun tiedät, että nyt on halattava, nyt on sanottava ne sanat. Hyvästit.
Ei haluaisi päästää irti, ei haluaisi kääntyä ympäri, ei haluaisi lähteä.
Mulla tulee itku silmään kun muistelen tätä.
Mutta lentokone ei odota.
Onneksi minulla on täällä Suomessa perhe ja rakkaat odottamassa mua, jos ei olisi niin sinne oisin jäänyt.

Meidän matka (siis minun ja veljeni) takaisin ei lähtenyt sujumaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Ensinnäkin kone mistä yritettiin saada liput ulos, meni tottakai tilttiin. Siis kysyn vaan, miksi kaikki koneet aina tilttaa kun Sallalla ois asiaa?
No meidän onni oli, että virkailija tuli avuksi, hän nimittäin huomasi, että meillä ei olisi ollut Vancouverissa kuin 45min aikaa vaihtaa Frankfurtin koneeseen. Siellä oli joku sairaskohtaus ollut lennolla ja aikataulut sen takia sekaisin. Todettiin että ei todellakaan keretä. Ja virkailija totesi myös, että ei siinä ajassa kyllä keritä. Ehkä se näki sen meistä päällepäin.
No siinä me sitten odotettiin kun meidän tulkit (ei siis oltu vielä heitetty hyvästejä niin meillä oli suomentajat vielä messissä, luojan kiitos, muuten olisimme vieläkin siellä!) selvittivät virkailijan kanssa uutta lentoreittiä. Oli harvinaisen mukava ja ystävällinen asiakaspalveluhenkilö. Soitti aika monta puhelua ja järjesti meille liput Calgary-Pariisi-Helsinki reitin Vancouver-Frankfurt-Helsinki sijaan.

Niin me sitten istuimme Condorin kyytiin (kun veljeni ensin pyöriteltiin turvamiehen toimesta läpikotaisin, sekin vielä!) ja lensimme ensin pikku pyrähdyksen (käytännössä nousu ja lasku) Calgaryyn.
Siellä on muuten niin selvä kenttä, että sinne en minäkään eksy vaikkei oo navigaattoria mukana.
Calgaryssa odotettiin kolmisen tuntia ennen kun pitkä lento Pariisiin alkoi. (En oo tienny että niin isoa konetta voi edes olla olemassa, saatika että sellainen pysyy ilmassa.)
Aa että se on puuduttavaa.
Vaikka nukut pari tuntia, kuuntelet äänikirjaa, syöt, katsot elokuvaa ja vielä vähän nukut niin on siltikin vielä kolme tuntia jäljellä.

Pariisissa meitä odotti ihana helle.
Kanadasta lähtiessä oli ehkä +16 lämmintä, Ranskassa oli +35. Myös siellä lentokentällä.
Koska. Se. Koko. Lentokenttä. On. Yhtä. Ikkunaa!!
Ja se kenttä on ihan hirveä.
Jos edellinen kenttä ei tarvinnut navigaattoria niin tämä kenttä olisi tarvinut ainakin kolme.
Ja meillä oli terminaali hukassa.
Uuden reitin lipuissa oli vain portin numero eikä terminaalista mainittu mitään.
En tajua miksi ei heti kysytty siltä avustajaihmiseltä (sellainen joka pädin kans kulkee siellä kentällä ja auttaa sua jos ja kun olet siellä hukassa) sitä meidän terminaalin numeroa, vaan juoksimme hiki puserossa (koska plus kolmeviis, matkalaukut ja käsikassarat) etsimässä joltain hitsin taululta meidän lentoa.
Vähän vielä extrajännitystä teki se, että virkailija Saskatoonassa sanoi, että meidän laukkujen pitäISI mennä suoraan Helsinkiin. No ei mennyt. Onneksi olimme fiksuja ja tarrauduimme siihen ISIiin ja varalta käytiin tsekkaan laukkuhihnat. Siellähän ne nahkainen ja pinkki pyörivät pois tiekseen ja pyörisivät siellä edelleen, mikäli emme olisi olleet niin epäluuloisia ISIä kohtaan.
No tähänhän tuhlautui tottakai meidän terminaalinmetsästys-aikaa rutkasti, joten kun vihdoin huristettiin metrolla kakkosterminaalia kohti, niin kello oli jo huolestuttavan paljon.
(En vaan pääse yli siitä, että kansainvälisillä kentillä siirytään terminaalista toiseen bussilla tai metrolla. En vaan kestä. Kun täällä meilläpäin kuljetaan vielä hevoskärryillä ja suksilla. No eeei silti ihan. Mutta ei sitä voi kieltää, etteikö oltais hiukan syrjässä sivistyksen parista täällä maalla.)
Kaiken huippu oli se, että kun olisin vaivautunut tai siis ehtinyt, laittaa wi-fin päälle ja avata watsappin niin olisin sieltä löytänyt sen surkean terminaalin numeron. Mieheni nimittäin täällä kotona oli tsekkaillut meidän reittiä puhelimelta (kaikkea sitä!) ja sieltä näki sen terminaalin, portin ja kaikki ja oli mulle sen viestillä laittanut. Mutta kun, oli niin hiki ja kiire, etten ehtiny kattoa.

Siinä vaiheessa kun selvittiin uudelleen kaikista toimenpiteistä ennen porttia, ja istahdimme oikean oviaukon kohdalle odottamaan lennon lähtemistä Helsinkiin, oltiin ihan kuolleita.
Ihan sekaisin aikaerosta, valvomisesta, juoksemisesta, nälästä ja janosta.
No sen verran me siinä ehdittiinkin olla, että vessa tsekkaus ja vesipullon osto, ja sit noustiinkin jo koneeseen.
Voin kertoa ettei siinä montaa minuuttia aikaa jäänyt odotteluun, eikä jäänyt paljon rakkauden kaupungista lastenlapsille kerrottavaa. Tai jäihän siitä itseasiassa aika paljonkin!

Itku meinasi päästä siinä vaiheessa, kun lentoemäntä toivotti tervetulleeksi Suomeksi.
Oi Taaton maa ja maamon kieli.
Kun on kolme viikkoa kuunnellut puhetta englanniksi, ja suurimman osan ajasta ollut pihalla kuin lumiukko, niin ensimmäisen suomenkielisen sanan kuullessaan tekee mieli pussata puhujaa.

Viimeinen pari tuntia ei tuntunut enää missään. Niin tiedettiin että just ollaan kotona!
Mun mies tuli hakemaan meidät, mikä oli huippu juttu, koska muuten olisimme joutuneet vielä olla yö lentokentällä ja vasta aamujunalla matkata pohjoiseen.
En muista automatkasta mitään.
Kai se pitää paikkansa, että kun on väsynyt se vastaa jonkun asteista humalatilaa.
Olimme puoli neljän maissa yöllä kotona.
En edes omassa sängyssä saanut heti unta, olin niin sekaisin.
Meidän lapset olivat mummulassa sen yön ja mieheni haki heidät vasta puolen päivän maissa kotiin. Koska hehän olisivat toki herättäneet minut kolmen tunnin unien jälkeen kello seitsemän.

Ei voi edes muistaa sitä riemua kun nähtiin lasten kanssa. Tuntui et he oli jokainen kasvaneet ja ihan ruskettuneita ja ihan niin rakkaita kun olin ikävöidessäni ajatellutkin ❤
Vähänkö sitä pitkän eron jälkeen osaakin arvostaa kotona oloa ja sitä perhettä ja touhua siinä, kun se helposti arjen puurtamisessa käy vähän itsestäänselvyydeksi.


Hän ei millään olisi antanut äitin nukkua jetlagia pois. Kun halusi viereen ja iholle ja kiinni ensimmäisen viikon 24/7.
Kuvassa hän taitaa yrittää saada yhtä nuutunutta olemusta itselleen kuin mammallaan.
Pienemmälle ero oli näkyvimmin rankka.
Hän on niin äitin tyttö.

Siinä sitä sitten jälleen parina päivänä otettiin vähän useammin lepiä, mutta kaikkinensa itse aikaerot eivät juurikaan tuntuneet niin paljon missään mitä kaikki puhuivat.
Matkustaminen on tosi rankkaa, mutta aikaerosta selviää kyllä, kun lähtee sitä reippaasti vain heti kääntämään. Herää niinku Suomessa herätään ja menee nukkumaan kun yleensä menee, ei se sen kummempaa.
Hyvin jaksoi loppuviikosta lähteä taas reissuun.

Tää matka on ollut unohtumaton.
Miten monta kertaa sitä on mielessä palannut sinne kauas. Ja miten monta kertaa on tullut ikävä ❤
Uutta reissua odotellessa, toivon todella ettei siihen menisi niin kauan kuin tähän ekaan.
Ja tottakai me halutaan joskus lähteä sinne koko perhe. Eihän meiltä oo ku palttiarallaa seittemän tonttua lentoliput.
Saa olla meinaan vähä isompi sukan varsi käytössä.

Mikä on sun ikimuistoisin matka?

Ps. Kuvat ovat Calgary Towerista. Käymisen arvoinen paikka, jos siellä päin pyörit.
180m korkeudessa lasilattian päällä seisominen on ehkä sairainta mitä oon koskaan kokenut!


perjantai 15. marraskuuta 2019

Protskua


Kaikkihan me tiedetään, ettei nälkäisenä kannata mennä kauppaan. Tai minun kohdalla on ihan sama meneekö tyhjällä vai täydellä vatsalla, aina tulee ostettua jotain heräteostosherkkuja.

Joskus koitan olla niin skarppina, että en osta nälkääni suklaapatukkaa, vaan muina fitnesseinä tai painonpudottajina valitsen protskupatukan.
Ja kadun joka ikinen kerta, koska ne on melkein kaikki ihan kuraa.
Barebellsin patukoista joitain voi syödä, ja niissä ois ihania makuvaihtoehtoja mutta ei nekään vanhaa kunnon tuplaa voita.
Se protskutupla on aivan kauheaa. Muka minttuakin ja lakritsia, mutta ei, ei vaan toimi.

Mikä se on se jauhomainen suutuntuma kun oot vähä aikaa pureskellut? Siinä vaiheessa tekee mieli sylkäistä pois.
Ja miksi niiden pitää olla niin kauhean makeita! (Tähän se hymiö joka kauhistelee)
Jos ideana on vähentää sokeri ihan minimiin, mikä siinä tavallisessa suklaapatukassa on se paha, niin miksi ihmeessä siihen muutaman kymmenen gramman patukkaan pitää laittaa ihan jäätävän tuntuisesti makeutusainetta!
Jos ihan totta puhutaan, joudun yleensä jättämään puolet toiseen kertaan kun suuta suorastaan polttelee se kauhea makeus.
Ja tää on kuulkaa aikamoinen suosionosoitus tämmöiseltä sokerihiireltä.

Nyt kun olen koittanut vähentää sokeriherkkujen syöntiä, on välillä pakko saada jotain korviketta. Jotain sen karkkipussin tilalle.
Mikä on vähä höpöhöpöä, koska jos jätät sokerin pois niin jätä silloin. Mutta mulle ei tahdo se omena oikein riittää, ei se sitä makean tuskaa pois vie, pahentaa vaan!
Siispä menin kauppaan ja ostin protskuvanukkaita. (Toki olen joskus niitä ostanut, mutta ihan muutaman kerran vain jonkun kilojenkaristus-vouhotuksen yhteydessä.)
Ja hei, ne sai multa kyllä paljon paremman vastaanoton ku patukat.
Se Tupla-vanukas. Kyllä te tiedätte.
Ja Valion minttusuklaa. Te tiedätte.
Pärjään taas monta päivää, kun silloin tällöin lusikoin vanukkaan napaan.
Oon varmaan tottunut jotenkin pieniin annoksiin, kun noissa vanukkaissakin on puolet liikaa. Toki se on vain hyvä, jää aina seuraavaan mielitekoon puolet.

Nyt kehiin oikeasti hyvät patukat!
Mun kohdalle ei vielä niin hyvää ole löytynyt, että tarvisi uudelleen ostaa.
Kerroppa sinä, mitä kannattaa kokeilla kun seuraavan kerran iskee heikotusvapina kaupassa.

Jälleen inspiroiduin aika oudosta asiasta, kun käteeni sattui taskusta tämä patukkapaperi. Rakastan arkea, kun jostain pienestä, mitättömästä, reppanasta mutta tavallisesta asiasta saan ajatuksen blogitekstiin.

Onneksi mun blogin taso on niin matala, että hyvään inspiraatioon tarvii vain roskan. Tai maksalaatikon rusinan.

Ihanaa ja inspiroivaa viikonloppua sulle ❤


keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Maksalaatikkopäivä


The Ruoka.
Äitien tekemää, suoraan liukuhihnalta.
So best.

Maksalaatikko on yhtä klassikko kuin banaaninkuoret kuntosalin pukkarin roskiksessa.

Maksalaatikko sai oman päivän, ei ihan liputus-sellaista sentään. Ihme ettei, kun tässä maailmassa on niin monta muutakin ihan järjetöntä asiaa.

Maksalaatikko jakaa mielipiteitä.
Toinen ei voi olla samalla tontilla sen kanssa ja toinen nukkuu sen kainalossa.
Toinen ei pysty syödä yökkäämättä ja toinen syö niin että alkaa yököttää.

Meidän esiteinin maailma järkkyi viimeksi maksalaatikkopäivänä.
Äitinsä oli sillä kertaa puusilmänä kaupassa ja osti laatikkoa RUSINOILLA!
Se on kuulkaa joskus rusinasta kiinni kun elämä ympäriltä hajoaa.
Muistan jatkossa maksalaatikkohyllyllä poikani ragen ja varmasti muistan ostaa ILMAN rusinoita.
Muistona myös tuo talouspaperi, johon kaikki syöjät, perheen päitä lukuunottamatta, kaivelivat nuo ruskeat, pehmeät, löllöt ällötykset.
En tykkää minäkään!

Maksalaatikkoa voi tuunata.
Sen voi syödä perinteisesti puolukkahillolla tai eksoottisesti raejuustolla. Jälkimmäisen makumaailman on kehitellyt mieheni.
Puistattaa vähän.
Joku laittaa sinappia tai ketsuppia. Kyllä pitää ihmisen olla pahasti hakoteillä.

Maksalaatikko on ehdottomasti eineshyllyn kunkku!
Ai niin, lahjoin tottakai porukan syömään lautaset tyhjiksi jälkiruokasopan voimalla.
Kaksi viidestä teki työtä käskettyä, viisi viidestä söi soppaa. Miten meni omasta mielestä?

Kelasin tässä just, teinkö oikeasti postauksen maksalaatikosta?
Mutta kun ottaa kuvia arkielämästä, siihen voi ihan hyvin liittyä juttua maksalaatikosta. Mä nyt vaan inspiroiduin noista rusinoista talouspaperilla.
Varsinainen taiteilija.
Älkää kivittäkö tälläkään kertaa!



maanantai 11. marraskuuta 2019

Tukkakriisi


Oon kriiseilly aina mun hiuksia.
Toki hirveesti kaikkea muutakin omassa ulkonäössä, mutta eniten hiuksia.
Luonnonkiharat ja yksi pyörre toisella puolella päätä, eipä siinä muuta tarvitakaan kun katsoo peilistä, tuntuu niin kuin pöllö ois pesinyt päähän.

En tajua miten olen kestänyt elää kakstuhattaluvun tälle puolelle ilman suoristusrautaa.
Olen ehkä eniten kiitollinen sille ihmiselle ikinä, kuka sen keksi. Ehdottomasti ansioristin paikka ja kutsu linnanjuhliin ja kättelyjonoon heti veteraanien jälkeen.

Suoristusrauta siis paransi mun elämänlaatua huomattavasti.
Mutta ei ne kiharat ja se pyörre sieltä mihinkään ole poistuneet, eivätkä poistu ennen kun vetelee siiliksi.
Harmi kun meikäläisestä ei oo sellaiseen revittelyyn ollut ikinä.

Eli toisin sanoen, aina kun astun ulko-ovesta ulos, mun hiukset on suorat.
Toki iki ihana talvi pelastaa niin paljon, kun juoksevia asioita voi hyvin hoitaa pipo päässä.
Tämä syy ja ampiaisten poissaolo ovat syitä miksi rakastan talvea. Pipo kiitos, ampparit ei kiitos.

Tää luonnonkihara-homma nousi ihan uusiin sfääreihin, kun joku keksi alkaa liottaan pellavansiemeniä ja puristelemaan niitä sukkiksien läpi.
Ei oo mun juttu, oon ihan liian laiska kosteuttamaan, pesemään, kuivaamaan, pyörittelemään itseni vanhaan teepaitaan viikoksi ja tosiaan puristelemaan sukkahousuja. Kenellä sellaiseen on edes aikaa?
Ehkä minä joskus innostun.

Sitten kävi vuosi takaperin sellainen juttu, että mun hiukset alkoivat varista päästä.
Kourallinen suihkun jälkeen viemärissä, tai siis siinä ritilällä, kourallinen harjasta, kourallinen paidasta, piposta ja ylipäätään joka paikasta. Oikeasti ihan säikähdin, että mikä mulla on.
Oon kokeillut siihenkin kaiken mahdollisen, mutta en voi sanoa että mikään olisi huomattavasti tehonnut hyvin. Jatkan etsimistä. Saa antaa vinkkiä.
Eli siis sen lisäksi, että minulla on luonnonkihara, sain myös kaupan päälle harvenevat haituvat.
Tukkani on kirjaimellisesti hamppu.

Joskus tuntuu, että vedän ihan överiksi, otan niin tiukan kiharan että soi.
Mutta aina jänistän enkä uskalla tehdä mitään radikaalia muutosta, kuitenkin kaikki menee pieleen ja joudun sirkukseen pelleksi.

Toistaiseksi, kuten viimeiset kymmenen vuotta ainakin, tyydyn kotipäivinä siihen, että hiukset elävät omaa elämäänsä ja parempaan hetkeen tuhoan ne vähätkin haivenet puristamalla niitä kahden kuuman raudan välissä.

Ps. Mun tytär hiillostaa mua hänen kanssaan kampaajalle leikkauttamaan polkkatukan.
Aattelin vaan mielikuvaa luonnonkihara+pyörre+polkka. En oo varannu vielä aikaa.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Rapakon takana osa 3









Tää oli yksi mun elämäni mahtavimmista kokemuksista. Niitä on muuten ehkä noin tuhat.
En ehkä koskaan elämässäni ole nähnyt näin hienoa ja mykistävää paikkaa. Ja tässä kohtaa niin pätee se, että kuvat ei kerro puoliakaan paikan kauneudesta. Se pitää meinaan nähä ite!

Meidän vuorireissu alkoi ensin hikisen puuduttavalla automatkalla Saskatoonasta Calgaryyn, vaatimattomat 500km.
Kanadassa välimatkat ovat ihan jäätäviä. Opin kolmen viikon olemisen jälkeen todellakin arvostamaan Suomessa ajettavia pikku pyrähdyksiä, enää en vingu sadan kilometrin matkaa ihan liian pitkäksi lähteä ajamaan.

Me täällä maalla ollaan niin pussissa kasvaneita, että en ollut kuullutkaan mäkkärin aamupalasta! Meillä keitetään puuroa.
No mäkkäristä me nyt kuitenkin napattiin munapekonijotkusysteemit, smoothiet ja kahvit lennosta ja lähdettiin ajamaan.
Maisemat ovat huikeat!
Pelkkää preeriaa niin kauas kun silmä kantaa. Yksi pienen pieni puu näkyi horisontissa ja thats it. Tuli ikävä metsään.

Calgaryssa majoituttiin hotelliin.
Päivä meni matkustaessa, joten emme enää sinä päivänä ajaneet vuorille asti, johon tulee matkaa Calgarysta vielä noin 150km. Puuh.
Tottakai me hameväki oltiin ihan innosta vinkuen kauppoihin lähdössä saman tien, eli ajoimme paikalliseen pikku ostariin shoppailemaan. Jep. Pikkupikku rakennus jossa muutama pikku liike.
Miten paljon maailmassa voi oikeasti olla kauppoja, ja niissä ihmisiä?

Seuraavana päivänä starttasimme kohti Banffia. Pikku kylää, tai saattoi se olla kaupunkikin, jossa sijaitsevat nämä järvet ja rinteet missä kiivettiin.
Lake Louise oli ensimmäinen paikka mihin, ootas, yritettiin päästä!!
Paikat oli niin täynnä pikkukiinalaisia, että jouduttiin jättämään auto parkkiin aika kauas ja kulkemaan bussilla vuoren juurelle.
Siis turisteja oli valtavasti! Vilkkaimpaan sesonkiaikaan päivässä kävijöitä voi olla jopa 15 000!! Kyllä, jouduin tarkistamaan faktan kaks kertaa, ihan oikeasti PÄIVÄSSÄ!
Sillä niitä mini-ihmisiä olikin bussit ja vessat ja rinteet täynnä. Heittämällä Kiinalaisten suosituin turistikohde, täytyy olla.

Aikamme saikattuamme, pääsimme vihdoin polun päähän, josta alkoi nousu kohti pientä teetupaa, joka oli meidän päämäärä. Nousua oli yhteensä 3,6km pituutta ja korkeutta noin 400m.
Sai siinä hikoilla ja puuskuttaa. Eihän sitä tämmöinen Keski-Pohjanmaan tasamaahan tottunut tallaaja meinannut henkeä saada.
Mutta kaikki se kauneus!! Kannatti hikoilla ja hyperventiloida!

Ylhäällä odotti kaunis vuorijärvi, joka oli osittain jäässä vielä. Käytännössä järvet eivät edes sula ennen kesäkuuta, ja me käytiin siellä kesäkuussa. Ylhäällä oli aika kylmä ja luntakin paikoittain. Lunta saattaa sataa ihan ympäri vuoden.
Vedet näissä järvissä on jotain käsittämätöntä. Ihan turkoosin sinistä. Omat poikaset vähän epäilivät kuvieni aitoutta, mutta juu en oo editoinu enkä meditoinu, en ees tiiä mitä se on.

Hauska yksityiskohta oli muuten hevosenpaskakasat polulla. Ylös teetuvalle viedään paljon tavaraa hevosten avulla. Isoimpia tavara määriä tiputellaan ilmasta käsin ennen turistikauden alkua.
Kiitos wikipedia!

Ainahan sitä luulis, että alaspäin on helppo tulla? Mutta kokeileppa aika jyrkkää mäkeä lasettaa alas pistämällä koko ajan jaloilla vastaan, ettet pyöri vahingossa alas. Auettä sattuis.
Polullakin muuten ne pienet ihmiset meni hullun lujaa ylös ja ainaki yhtä lujaa alas. Hirveen reippaita. Me suomalaiset kontattiin ylös ja ryömittiin alas ku alko niin pahasti hapottaa.
Seuraavana aamuna piti hotellin henkilökunnan tulla vinssaamaan porukka ylös sängyistä.

Kun järvet oli nähty, porukka halusi vielä nähdä ikijäät!
Mää en halunnu nähä enää mitään. Olin ihan poikki ja jäässä ja alkoi vielä sataa vettäkin taivaan täydeltä. Mulla meni moti ja istuin babyn kanssa autossa, ja todennäköisesti menetin yhden hienon hetken elämästäni.
Kaikilla oli hirveä nälkä ja meillä oli retkigrilli auton peräkontissa mukana, ihanaa idyllistä grillaushetkeä varten.
Eli ts. syötiin autossa lämmöt täysillä märkää nakkia ja kostunutta kylmää sämpylää kurkkusalaatilla. Tuntui kuin olisi istunut viiden tähden ravintolassa, maistui niin hyvälle.
Vieläkin ihmettelen, että minäkö se tosiaan olen istunut ikijään parkkipaikalla märkä hodari kädessä? Mieletöntä!

Aika hauskaa muuten, että mun piti elää kolkytkolme vuotiaaksi ja matkata maailman toiselle laidalle, että näkisin karhun! Tai karhuja!
Ja tietysti tulin muina turisteina pois autostakin, että saisin vähän paremman kuvan ja videon. Mutta niin siellä muutkin turistit (kiinalaiset) tekee! Oikein lapset ja mummit ja kummitkin otetaan kuviin mukaan. Hullua.
Oikeasti olin toinen takajalka autossa koko ajan valmiina pakenemaan jos karhu päättääkin kiinnostua märästä hodarituristista.
Ei se kiinnostunut. Sain hienon videon.

Sitten me vielä seuraavana päivänä shoppailtiin vähän lisää, vähän isommassa kauppakeskuksessa, missä oli vähän vielä enempi kauppoja. Ja silti ostin housut henkkamaukalta (Eihän sitä nyt, ainahan minä nyt, tuttu ja turvallinen, perus suomalainen juntti tässä terve).

Ajomatka oli jälleen kerran super puuduttava, mutta jollain tavalla niistä autossa istumisista nautti täysillä. Ehdittiin rauhassa puhua ja puhua ja puhua. Ja sitä puhetta muuten meidän sakissa piisaa.
Kotimatkalla meidän kyydissä oli Hedbergin Samikin. Kyllä se jaksoi naurattaa koko kuus tuntia. Se on niin hauska poika se Sami.

Tässä teille siis lyhykäisyydessään (tai pitkisyydessään) meidän vuorenvalloitus.
Haaveeksi jäi, että joskus päästäisiin käymään tuolla yhdessä mun perheen kanssa ❤
Sitä odotellessa, voin vain palata näihin kuviin uudelleen ja uudelleen. Kalliovuoret, teitte minuun vaikutuksen!


keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Tunnelma, ei joulu.



Älkää kivittäkö!
Laitoin maanantaina ekat joulu, eikun tunnelmavalot.

Mutta miksi ei saisi jo sanoa jouluvalot? Koska niitähän ne on. Voihan niitä sanoa tunnelmavaloiksi tai kausivaloiksi, mutta minulle ne ovat jouluvalot.

Minä rakastan joulua! Luulin olevani ehkä jouluihmisistä jouluihmisin, kunnes liityin facebookin jouluryhmään. Jopa minä tyrmistyin ja pudistelin vähän päätäni.
Mutta toisaalta, kuka estää fiilistellä joulua aina. Ihan hyvin voi tehdä torttuja tai rosollia. Voihan niitä sanoa vaikka kausitortuiksi? Hih.
Mutta en silti vetäisi syyskuussa koevedosta jouluateriasta, tai ostaisi niitä joululahjoja kesäkuun alemyynneistä (vaikka ehkä pitäis, koska kun ostat kaikki lahjat kerralla, saattaa alkaa heikottaa).

Itse rajaan jouluhypetyksen marraskuun alusta joulukuun loppuun. Tarkemmin ajateltuna taisin olohuoneen valokranssit ottaa alas vasta helmikuussa, ups.
Mutta sitten kun aloitan, aloitan kans.
Valot, laulut, kynttilät, tortut, suklaat, piparit, glögit, lahjat. Aa että!
Paitsi tuo ruokapuoli on jäänyt vähän vaiheeseen, kun olen vähän, kröhöm, ollut lakossa. Ööh, sokeri, tiedättehän? Alkoi ahdistaa, vaikka just kehuin instassa antavani piutpaut kaikille lakoille. Se on tämä naisen mieli, vissiinki.

Lahjat olen ostanut lähes kaikki.
Rakastan lahjoja ja nimenomaan sitä lahjojen antamista.
Meillä on vain muutama kummilapsi, joten ollaan haluttu muistaa myös heitä ❤
Tämä lahja asia on aika mutkikas.
Kun haluaisi ostaa kaikille kauheasti kaikkea ihanaa, samalla kun ekologisuus ja rahapussi itkevät vuolaasti.
Lapset ovat saaneet aina vain noin neljä lahjaa per nuppi, ja sellaisia lahjoja mistä ovat puhuneet kauan ja ihan oikeasti niitä tahtovat todella paljon (kun tehän tiedätte kun lelulehti tulee, he haluavat vain ihan kaiken!). Mutta joulupukki noteeraa vain ne kaikkein eniten toivotut.
Täytyypä tänä vuonna oikeasti laittaa mustaa valkoiselle, paljonko rahaa menee pelkästään lahjoihin. En uskalla edes ajatella! Oletteko koskaan laskeneet?

Mutta oli sulla sitten joulu jo nyt, tai vasta vain kausi tai tunnelma, niin nauti siitä, koska kohta huomataan että ollaan Tapsan päivässä ja saa ruveta odottamaan uudelleen joulua.
Eikö oo ihanaa!


tiistai 5. marraskuuta 2019

Daim-muffinssit




Tää syksy on ollut yhtä myymistä.

Meillä on neljä alakoululaista.
Kaikkien luokka kerää rahaa leirikouluun.
Yksi luokka myi pipoja, toinen vessapaperia ja lakuja (aika huumori combo, tai en tiedä onko kukaan niin puujalka kuin minä) ja kolmas joulukortteja.
Lisäksi oli yhdet myyjäiset ja toiset ja kolmannetkin tulossa!

Oon tosi huono näissä. Ihan tuskastuttavan huono.
On myös tosi haastavaa kun pitää myydä koko ajan jotain. Sukulaiset on niin pakkomyyty ostamaan, että ne estää sekä puhelinsoitot sekä tekstiviestit ja "eivät ole kotona" kun käy ovella. Vitsi.
Lapset ovat suurin osa vähän kuin äitinsä, hirveen sosiaalisia ja puheliaita ja rohkeita ja todella elementissään kun on kyse ovelta ovelle myymisestä. Sarkasmi.

Sen lisäksi, että olen ihan paska kaikessa myymisessä, ei suutarin lapsilla ole kenkiä. Eli leipurin lapsilla pullaa. Eli kun on kyse kotona leipomisesta, mun jauhopeukalo katkeaa heti.
Kun leipoo työkseen, ei todellakaan leivo kotona.
Aina myyjäisten koittaessa kuitenkin kiillotan sädekehäni ja kilpeni ja urheasti otan lapsen kaveriksi ja alan leipomaan. Aa että mikä Vuoden äiti-teko. Argh.

Näiden muffinssien teko meni näin. Tää ei sit kuulu muuten varsinaiseen reseptiin.
-Leivo muffinssit ja paista ne.
-Jätä ne jäähtymään ja säntää jalka kaasulla viittä vaille myöhässä viemään tyttöä pianotunnille.
-Takaisin tullessa valmista kuorrute, avaa skype maapallon toiselle puolelle.
-Seuraa yhdellä silmällä keskustelua velipojan kanssa ja toisella silmällä jälkikasvun äpöstystä kuorrutuksen ja strösselien kanssa.
-Avusta sillä toisella silmällä ja kahdella kädellä. Puhu järkeviä skypelle.
-Lopeta skype, koska vaahtosammuttimien iltatouhut alkavat muistuttamaan sirkus Calibaa.
-Kun kullanmurut ovat hiljenneet, istu puhelimella ja käy saunassa ja valmistaudu yöpuulle.
-Muista 23.30, että hitsi, ne jääkaappiin heitetyt muffinssit pitää myös pakata.
-Vedä keittiöön pussit, alustat ja nauhat. Pakkaa ja laita takaisin kylmään.
-Palaa viiden minuutin päästä takaisin keittiöön ja askartele unohtuneet sisältää-laput.
-Älä hermostu.

No joo.
Oikeasti oli kiva leipoa, ja kiva auttaa lasta keräämään rahaa.
Joskus vain hyydyttää, kun sen tekee ainakin satayks kertaa syksyn aikana.
Toivottavasti lapset saavat mahtavan leirikoulun, niin tunteella on meinaan leivottu ja myyty ❤

Ps. Lahjoin just kaksi heppua myymään mummuille joulukortteja puolella tunnilla lisää peliaikaa.
Voiko yksi ihminen saada kaksi Vuoden äiti-palkintoa?

DAIM-MUFFINSSIT 

1 levy jotain suklaata (me käytettiin Dominoa. Daim on tosi hyvä!)
150g voita
1,5dl sokeria 
2 munaa
3,5dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2,5 rkl kaakaojauhetta
1,5dl maitoa 

Leikkaa puolet suklaalevystä rouheeksi, älä kuitenkaan syö loppulevyä, se pitää säästää myöhempää käyttöä varten. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Yhdistä kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan maidon kera. Lisää lopuksi rouhittu suklaa.

Nosta lusikalla nokare taikinaa muffinssivuokaan (itse yleensä pursotan). Aseta päälle suklaapala ja peitä se taikinalla. Laita vuoat muffinssipellille jos sellaisen omistat, muffinssit pysyvät paremmin kasassa. Käytän Amerikanmuffinssi-vuokia.

Paista 225 asteessa 12-15min.
Taikinasta tulee 15-20kpl 

Kuorrutus:

300g tomusokeria
100g voita 
1dl kaakaojauhetta
Noin 0,5dl maitoa

Vaahdota.
Pursota ja koristele.
Hyvvää!