torstai 30. maaliskuuta 2017

Helpottaako?





Tässä yhtenä iltana lähdin tekemään iltatallin.
Toisinaan on toisella aikuisella jotakin menoa (kokousta, harrastusta, koulua ym.) illalla niin, että hevosten iltatoimet jää toisen aikuisen vastuulle.
Itse tykkään luvata usein jonkun lapsista mukaan ja siihen aikaan haetaan pollet sisälle, että sisällä siirrytään myös pikkuhiljaa iltatoimiin.
No tällä kertaa mieheni oli kokouksessa enkä huolinut ketään  muksuista mukaan ja ajattelinpa vielä siinä lähtiessäni, että ii-hana rauhan hetki. Niin oliko?

Ohjeistin sisälle jäävää jälkikasvuani että ensin reippaasti siivoatte paikat ja sitten aloittelette iltapalaa. Oppikirjan mukaan pienet pilttini olisivat mutustaneet sämpylää kiltisti puhtauttaan loistavassa kämpässä, mutta..
..niin usein, ja tälläkin kertaa, meillä mennään kaikkea muuta kuin oppikirjan mukaan. Krhm.

Sen että vedin tallin oven auki ja astuin sinne sisään, ensimmäinen huusi portailta, että tuo kiusaa!
Kiljuin vastaukseni takaisin (jotain..tiedättehän..nättiä ja suloista!) ja jatkoin puuhiani.
No sitten hääräsin tarhan portilla poni käsissäni ja olin lähdössä tallia kohti, kun seuraava lompsotti kumisaappaat jalassa ja takki auki kertomaan, että tuo ei siivoa!
Palautin kantelijan takaisin sisälle, ja juuri kun pääsin ponin kanssa tallin ovelle niin yksi huutaa kuin hyeena ulko-ovesta että, TUO PISSAS LATTIALLE!
Siis mitä?? Meidän 3-v joka ei sen kopposen koommin ole pissaillut pöksyihin kun kuivaksi oppi, oli keksinyt vetäistä lammikon olohuoneeseen. EIH!
Siinä mää nökötin tallin ovella ja paruin tuskaani ovenkarmiin. Noin niinku kuvainnollisesti tietenkin.
Iltapalalle he sentään arvon pikkukansa olivat sitten vihoviimein päässeet ja siellä ne tosissaan murustelivat eikun mutustelivat sitä sämpylää jokseenkin sovussa..ja jokseenkin siivossa kämpässä.

Mutta siis. Mun pointti on tässä se, että sanotaan että arki ja asiat helpottuu kun lapset kasvaa.
Öh, helpotuuus, missä olet?

Kyllähän ne nukkuvat yöt, eivätkä ruokaile. Mutta ne valittaa ja hyihyttelee ruokapöydässä toisin kuin vauvat.
Sairastelut ovat huomattavasti vähentyneet. Toisin kuin vauvana.
Tekevät tarpeensa vessaan. (Mitä nyt yhdesti sohvan viereen, ei lasketa.) Toisin kuin vauvana.
Pukevat itse, mutta eivät sitä mitä sinä valitset, vaan haluavat jotain ihme settiä. Toisin kuin vauvana.
Syövät itse, mutta eivät suurinta osaa siitä mitä kokkaat. Eritoten toisin kuin vauvana.
Ne liikkuvat itse, tosin ryömivä vauva voittaisi ne aamulla kouluun lähdössä sata-nolla.
Puhuvatkin hienosti, voi sitä sulosointujen määrää mitä sieltä annetaan ulos! En taatusti ole opettanut niistä lauseista puoliakaan. Vannon.

Ja vaativat, niin kuin vauvatkin. Ja ehkä hiukan vielä enemmän.
Henkisesti.

5 x rakkautta.

(Kuvat ihan itse siivoamastani eteisestä. Voin kertoa, ettei ollut ihan sandaalit noin ojossa kun tulin sieltä tallista. Ehei, itse asiassa uhkasin nakella ne kaikki ovesta ulos, kun ne ei kerta kaikkiaan mene ikinä, siis I-K-I-N-Ä paikalleen. Huoh.)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Pimeä



Pelkään pimeää.
Olen pelännyt aina.
Se on kuulemma rikkaus, että on vilkas mielikuvitus, mutta joskus toivoisi ettei mieli kuvittelisi sinne pimeälle tielle, metsään tai omalle pihalle niitä kaikkia mörköjä mitä siellä ON!

En kuitenkaan sillä tavalla ole arka noin muuten.
Uskallan hyvin olla yksin kotona, tai yksin lasten kanssa kotona, yötäkin, eikä tee ollenkaan tiukkaa.
Kun laitan illalla ovet lukkoon, sälekaihtimet kiinni ja valoja sopivasti, saan hyvin unen.
Joskin ehkä kolauksia ja rapsahduksia kuuntelen vähän herkemmin kuin yleensä, mutta kuitenkin.

Mutta! Sähkökatkokset.
Että mä vihaan niitä. Iltaisin ja öisin siis.
Olet juuri menossa (kuten minä viimeksi) vaikkapa suihkuun, ilkosillasi juuri pesuhuoneen ovella, kun koko talo menee naps-vain pimeäksi.
Se kamala tunne kun et hetkeen näe mitään, yrität hapuilla seiniä ja ovenpieliä, portaista puhumattakaan, että pääsisit hakemaan jostakin valoa. Ja vaatteita.
Onneksi sattui olemaan puhelin mukana kodarin pöydällä, joten siitä sain nopeasti valoa.
Sitten vain äkkiä lapsille yläkertaan taskulamppu aulaan (he olivat juuri menneet sänkyihin nukkumaan ja kiljuivat kaikki kurkku suorana!) ja kynttilöitä sytyttelemään. Helpotti.

Sähköt eivät onneksi yleensä ole kovin kauaa pois, mutta jotenkin tuntuu aina pitkään vielä siltä, että meneeköhän ne vielä uudestaan. Varsinkin jos räppii vielä.
Meiltä on muuten täällä uudessa kodissa mennyt tosi useasti jo sähköt, tiedä sitten onko tämä paikka jotenkin altis sille (voimalaitos vieressä), mutta valehtelematta täällä on ollut sähkökatkoksia melkein yhtä monta jo tässä vajaa vuoden aikana kuin edellisessä kodissa koko kuuden vuoden aikana.
Ei nyt ihan, mutta kuitenkin, usein. Ei kiva.

Onneksi kynttilöitä löytyy joka paikasta, niin saa äkkiä valoa jos tarvii.
Paitsi, kaikkein inhottavin tunne on yöllä, kun heräät siihen, että on ihanihan säkkipimeää ja kuoleman hiljaista, kun mikään kone ja laite ei hurise ja kaikki yövalotkin ovat pimeänä.
Hetken unenpöpperössä kestää miettiä, mihinkähän mä oon tullu! Nukunko vai olenko hereillä. Hyyyi!

Ihana, ihana kesä! Joka sieltä olet tulossa kaikkine valoinesi tänne jälleen <3
Ja ötököinesi. (Yritin kirjoittaa ampiaisinesi..mutta totesin että te, kuten minäkin, saatte vain kielenne solmuun ja pään sekaisin. Suomen kieli, peukku sille!)





maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tallissa













Joku teistä lukijoista pyysi postausta tallista, joten tässä tulee.
Hoksasinkin siinä kommenttia lukiessani, että hevosia on kyllä kuvattu eestä ja takaa, mutta tallista en oo tainnut julkaista edes yhtään kunnollista kuvaa.
Onhan se silti aika oleellinen juttu tässä hevos-asiassa.

Tosiaan tässä pihapiirissä on nuo kaksi vanhaa piharakennusta.
Punainen tuolla pihan perällä, joka on kai ollut navettakin joskus, ja hevostalli, ja on siellä kuulemma minkkejä lahdattu ja niin pois päin. Mutta pieni se on ku kauhia. Toisessa päässä on kanala, keskiosassa majailevat vuohet ja heinät ja toisessa päädyssä on muun muassa ruohonleikkuri ja erinäiset kasat puutavaraa ynnä muuta sälää.
Sitten on tuo keltainen tässä lähempänä taloa, joka on viimeksi ollut navettakäytössä joskus vuosia vuosia sitten. Se on tällä hetkellä ihan täysi kaatopaikka, ja jahka tässä kevät etenee ja kaikilta muilta hommilta aikaa liikenee niin se pitäisi vain kerta kaikkiaan tyhjentää ja siivota ja järjestää varastoksi.

Jompaan kumpaan näistä rakennuksista ajattelimme ensin hevosia majoittaa, mutta sitten totesimme, että kumpikaan niistä ei missään tapauksessa täytä millään lailla nykypäivän standardeja jotka koskevat hevosen pitoa.
Joten mieheni näppäränä kaverina (ja kavereita apuna) nakutteli viime syksynä tämän uuden tallin tuohon puoleen väliin vanhoja rakennuksia.
Se on ollut yksi parhaimmista ratkaisuista, uusi talli on kuitenkin aina uusi, vesi, -sähkö ja ilmastointijuttuineen, joten ei tarvi heti alkaa miettimään korjaamista ja remonttia, vaan tällä mennään pitkään!

Tallissa on lämpö päällä ollut nyt koko talven niin, että vesi ei ole päässyt jäätymään.
Vähän semmoinen kömmähdys kävi tässä hommassa, kun tallissa olisi tarkoitus olla lattialämmitys, mutta kuinkas kävikään kun alettiin asentamaan noita karsina-elementtejä, niin joku siellä sitten onnistui rikkomaan jonkun kaapelin sieltä lattiasta, ja silleesti se oli entinen lämmitysmuoto se! Joskin sitä pystyisi kuulemma jollakin lailla virittelemään, että pelittäisi, mutta toistaiseksi tämä talvi ollaan menty tuolla puhaltimella, joka on kyllä toiminut aivan kiitettävästi.

Kolmen karsinan talli pihassa siis seisoo, toistaiseksi kahdessa niistä on asukki.
Kolmaskin täyttynee tässä kevään aikana, tulin tässä paljastaneeksi, jos kaikki menee niin kuin ollaan suunniteltu. Mutta siitä ei tässä enempää.
Kissat asustelevat myös tallissa, niille on "pedattu" loimista ja lampaankarva-taljasta peti tuonne nurkkaan ja siellä ne killistelevät ihan onnessaan.

Tämmöinen on meidän talli.
Oikein on toiminut hyvin, jotakin hyllyn tynkää vielä voisi johonkin iskeä, että saisi tuolta lattialta nuo laatikot tyhjennettyä johonkin.
Niissä on Veeran ja Viltsun mukana tullutta kamaa, joka kylläkin suurin osa on käyttämättömiä, että ehkä ne vain kannattaisi laittaa kiertoon.

Kuvissa näkyy myös talon miesväkeä, joka samaan aikaan ajeli Ikaroksella kun kuvailin.
Keli oli hieno, poni on hieno, miesväestä puhumattakaan, joten mikäs siinä kuvatessa.
Kevättä ilmassa <3

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Leppoisaa lauantaita





Just nyt on ihan hiljaista.
Ja se on tässä talossa todella harvinaista, ihan oikeasti.
Nimittäin koko ajan joku höpöttää, laulaa lollottaa, huutaa, karjuu, itkee, nauraa, käkättää, pomppii, heittelee ja niin pois päin.
Mutta nyt, yksi pelaa kellarissa änäriä (ei kuulu tänne asti), yksi nukkuu sohvalla päikkäreitä (kun on vielä toipilas), yksi on tulossa koulusta ja kolme laskee vesiliukumäkeä ulkona.
Siitäpä se riemu sitten repeääkin, kun vettävaluvina tulevat sisälle, mutta nautitaan nyt tästä hetkestä, ei ajatella sitä onnen hetkeä sen enempää.

Taudista en vielä tiedä, onko jo menossa pois vai vaaniiko vain hiljoksiin jossakin nurkassa eikä aiokaan vielä poistua.
Kaksi kuitenkin on vasta oksentanut, kolmella on vähän semmoinen tilanne että suositellaan mentäväksi vessaan jos vähänkään tuntuu että ilmaa olisi tulossa peräpäästä ulos.
Ja me aikuiset ollaan ihan fine.
Mitä nyt ruoka ei oikein maistu ja olo on vähän semmoinen ettei huvittaisi oikein ryhtyä millekkään.
Niinpä me ei kyllä olla tehtykään tänään yhtään mitään, muuta kuin katsottu hiihtoa, väritetty värityskuvia, luettu Potteria ja niin edelleen. Fyysisesti tosi iisi päivä.

Tässä pitäisi miettiä mitä tänään syötäisiin.
Semmoinen vain tässä pieni mutta, kun kukaan ei syö mitään.
Paitsi vanukasta, limsaa, mehukeittoa..kaikkea tosi järkevää. Kröhöm.
Meillä ei muuten yleensä ole koskaan esim. vanukkaita, niin johan alkoi kaikkia heikottaa kun oli tiedossa että irtoaisi vanukasta niille jotka eivät oikein saata mitään syödä.
Pikkuneitikin istui pöydän päässä vatsaansa pidellen ja tuumasi, Ompa mulla niin huono olo!

Ajo- ja ratsastushommia ois tarkoitus vielä harrastaa tässä illan kähmeessä.
Ikke-poika toimii kärryjen edessä niin hienosti, että onpahan tosiaan kiva ajella.
Ihanaa kun alkaa kevät tulla ja lumet sulaa ja jäät, niin pääsee taas hevostelun makuun oikein kunnolla.

Hyvää viikonlopun jatkoja, täällä hiljaisuus kesti tasan puoli tuntia, nyt eteisessä lentelee märät kumpparit ja hanskat. Argh. Kannatti taas siivota.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Yäk!




Joskus kuvat tosiaankin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa!

Eihän tarvi epäillä näiden kuvien jälkeen, että mikä on meininki täällä talossa?
Että toissa yönä poika romisteli alas vintistä kertomaan äidille, että mulla TULI oksennus ja TULEE oksennus.
Että se äiti puoli viiden aikaan aamuyöllä pyyhki ja moppasi oksennuksia lattialta ja vielä seuraavana päivänä päivän valossa seiniltä, lattialistoista, ovista jne.
Että se tunsi olevansa niin hieno äiti, kun toisella oli niin kurja olo, ja itse vain räyhäsi.
Mutta kun sekin on vain ihminen.

Nyt tilanne on toistaiseksi peace and love.
Mutta se tilanne saattaa muuttua viidessä minuutissa ihan joksikin muuksi.
En uskalla vielä intoilla, että näinkö vähällä vain selvittiin, että 2/7.
(En sitten sanonut tuota.)

Vatsa on vähän levoton, se pistää vastaan kun sinne kulkeutuu jotain sapuskaa.
Kuuluu klurinaa ja lurpsutusta, mutta aika tyyni on aallokko, tällä hetkellä!
Normaalit arkitoimet on kuitenkin suoritettava, joten..

..seuraavalla kerralla taas tavataan!


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Letti lähti


Nyt tulee niin nolo paljastus että!
Mun hiukset on saaneet eiliseen asti kasvaa ja elää ihan omaa elämäänsä ihan liian pitkään.
Joskus ennen vanhaan niitä on karsittu jokunen sentti huonoa pois, mutta edellisestä leikkuusta on nääääin kauan. Ja hei, kyllähän tuon näkee sokeakin otsallaan, että kuivaa on. Metri tolkulla.

Se vain aina jää. Ja jää. Ja jää.
Aina vain aikoo ja aikoo ja kohta huomaat, että oot aikonut kohta kaksi vuotta ja siinä sitä ollaan letti takapuolessa hipoen ärsytyksessä kun ei saa aikaiseksi soittaa parturiin.
No eilen soitin, ja olipa hei iso homma! Sain heti samalle päivälle ajan, ja menin, ja vähän kauhistelin sitä karvamäärää siellä lattialla, ja silti olin tosi tyytyväinen lopputulokseen.
Vähänkö se on ihana istua rauhassa ja antaa toisen tehdä ja nauttia siitä hetkestä omaa aikaa. Kampaajakin sattui olemaan vähän vähemmän höpöttelevää sorttia, joten sain istuskella ihan hissukseen suurimman osan ajasta.

Mua vähän jännitti kyllä mennä.
Ei yksistään lopputulos, vaan myös se, että pitää oudon ihmisen kanssa istua yli tunti ja koittaa selvitä siitä hengissä.
Oon ihan älyttömän huono missään kepeässä keskustelun heitossa, istun mieluummin hiljaa tai olen se perus-juntti joka selaa puhelintaan kaikessa epäsosiaalisuudessaan.
Oikeastaan sama mihin menen missä pitää ihmisten kanssa olla kontaktissa (nimenomaan niiden outojen), kelaan, pankkiin, terveyskeskukseen, niin jännitän ja vähän stressaankin aina etukäteen.
Vaivaantunutta hiljaisuutta, kun et keksi mitään sanottavaa. Tai että selität ja sönkötät jotain ihan tyhmää ja posket punaisena sitten koitat selitellä..tiedättekö tunteen?



Lopputulos on aika hieno. Tykkään tosi paljon.
Ihanan kevyet ja kaikki se koppura siellä latvoissa on muisto vain.
Lapset olivat ihan ihmeissään, en kuulemma näytä yhtään itseltäni, vaan pikkutytöltä. Hihii.
Lasten mummu tulee tänään vielä leikkaamaan tyttöjenkin tukat, koska välittömästi molemmat sanoivat että haluavat myös lyhyet hiukset.

Yksi asia on nyt siis poissa päiväjärjestyksestä.
Mutta to do-lista on kyllä niin pitkä, että tuo hius-asia ei kyllä lyhentänyt sitä yhtään.
Pitäisi, pitäisi ja pitäisi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Lempilaji


Olen hiihtänyt tänä talvena ihan ennätyspaljon.
En ole kilometrejä laittanut ylös, mutta ladulle on tullut parhaimmillaan lähdettyä neljä-viisi kertaa viikossa ja kerralla hiihtelen reippaan 8km lenkin. Joskus enemmän, joskus vähemmän, riippuu aikataulusta.

Yleensä lähden ladulle yksin, joskus isommat lapset lähtevät mukaan ja hiihdellään joko yhdessä tai he hiihtelevät "stadionilla" sillä aikaa, kun itse käyn maastossa. He jaksavat jo muutamia kilometrejä hiihtää tosi hyvin, mutta matkavauhti on niin hidasta, että itselle meinaa tulla kylmä.

Sain tosissaan joululahjaksi lahjakortin urheiluliikkeeseen, josta kävin ostamassa itselleni kunnon hiihtopuvun. Ja onhan se mukava vetäistä kunnon asu niskaan, eikä aina jotain epämääräisiä virityksiä. Lisää katu-uskottavuutta, hahaa.
Hanskat sain jo lahjakortin kanssa samassa paketissa ja ne ovat osoittautuneet myös oikein oiviksi, paitsi..
Kun pakkanen kipuaa yli viiden asteen ja tuuli on kova.
Ensimmäinen kilometri menee vielä joten kuten, mutta kilometristä kahteen sormet ehtivät jäätyä niin umpijäähän, että melkein itku tulee. Vitsit että se sattuu ihan sikana.
Vasta parin kilsan jälkeen, kun koko kroppa alkaa olla lämpimänä niin sormetkin alkavat sulaa ja loppumatkalla ei ole mitään ongelmaa vaikka pakkasta olisi toistakymmentä astetta.
Mulla on iän päivää ollut ongelma käsien ja jalkojen jäätymisen takia. Ehkä siihen jo on tottunut, mutta rasittavaa se on. Ei meinaa semmoisia kenkiä eikä hanskoja löytyä, etteikö olisi heti paikat jäässä.

Olen tosi huono tekemään mitään alkuverryttelyjä, yleensä lähden tosi rauhallisesti liikkelle, jotta kroppa vähän heräilisi, eikä hapot löisi heti ekaan nousuun, ja sitten vasta lähden tykittämään kovempaa. Lopussa fiilis on niin siisti, kun viimeisen kilometrin voi vetää ihan piippuun. Että mä nautin siitä rankan urheilun tuomasta tunteesta, kun on antanut itsestään kaiken. Tulee niin energinen ja hyvä olo!

Meillä täällä tuo päälatu, mitä itse tulee mentyä, on profiililtaan sellainen, että viimeinen 1,5km ennen kääntöpaikkaa (missä yleensä käännyn) on nousuvoittoista. Viimeiset sadat metrit noustaan pitkää, loivahkoa nousua.
Siinä tuntui kyllä ensimmäisillä kerroilla joka ikinen kerta, että mitä vitsiä mä taas lähdin. Mutta kun pääsee mäen päälle ja lähtee laskettamaan takaisin päin, niin saa vähän palautella.
Mutta nyt, kun olen koko talven hiihtänyt tuota reittiä, niin huomaa hurjan eron siinä mäessä. Enää se ei ole niin tuskaista taapertamista, vaan siihen jaksaa jopa vielä lyödä aika kovaa.
Ja taas se tunne, minkä saa vain urheilusta! Rakastan sitä.

Vaikka en kilpaile, enkä treenaa tavoitteellisesti mitään, niin tykkään silti haastaa itseäni.
Tykkään tykittää lyhyempää matkaa, mutta pitää vauhtia yllä.
Eli en jaksa koko päivää hiihtää, vaan mieluummin hiihdän lyhkäisemmän matkan ja koitan parantaa aikaa. Sama koskee juoksua.
Ratsastus on ainoa laji, jota voisin vetää aamusta iltaan.
Siihen ei kyllästy, vaikka kilometrejä kertyisi miten paljon.

En tiedä miten muualla, mutta täällä meillä ladulla näkee tosi paljon vain vanhempaa väkeä. Missä on kaikki nuoriso? Joskus vastaan tulee nuorempiakin henkilöitä, mutta pääasiassa siellä vetelee pertsaa mummot ja vaarit.
Vai olenko liikkeellä jotenkin eläkeikä-aikaan?
Hiihdätkö sinä?

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Meidän päivä





Keskiviikko 8.3

Nukuttiin aamulla hävyttömän pitkään.
Kello oli varmaan kymmenen ennen kuin sain itseni ylös sängystä. Mieheni oli huolehtinut aamutallin ja lähtenyt asioilleen, joten me rötvättiin pikkuväen kanssa oikein urakalla.
Niinä aamuina kun kello ei soi 4.30, niin en todellakaan nouse aikaisin jos ei ole ihan pakko.
On ihanaa loikoilla muksut kainalossa ja yleensä siinä on kaverina myös puhelin ja äipädit.

Aamupalan jälkeen raivasin paikkoja ja kaivelin imurin esiin.
Keittiön siivouksen ja sänkyjen petaamisen jälkeen imuroin koko talon. Meillä imuroidaan joka toinen päivä, koska mua ärsyttää kaikki roskat ja pölyt, joita nurkissa alkaa pyörimään heti kun selkäsi käännät. Haaveilen tehokkaasta rikkaimurista, jolla voisi huristella "välipäivinä" eteistä ja keittiötä ja portaita (jotka muuten keräävät pölyä ihan älyttömästi kun ovat umpi portaat).
Pitäisi löytää hyvä ja kohtuu hintainen vehje.
Sen lisäksi muuten, että nukun vapaapäivinä pitkään, yleensä hippuloin myös yökkäreillä pitkälle päivään, jos ei ole mihinkään menoa.
Lapset naureskelevat, kun koulusta tullessa välipalaa on laittamassa yökkäri-äiti. Lol.

Keskiviikko on kerhopäivä.
Pienet käyvät seurakunnan kerhossa, joten aamulla tehtiin eväät valmiiksi ja vähän ennen yhtä startattiin kylälle.
Jätin lapset kerhoon ja ajelin kirppikselle, tankille, kauppaan ja ruokakauppaan.
Löysin pitkästä aikaa kaikkea kivaa kirppikseltä, itselle urheilutopin, tokaluokkalaiselle hupparin, ekaluokkalaiselle mekon (samanlainen kuin pikkusiskolla, jee!) ja pienen lasikannun. Joka oli siis tosi tosi tarpeellinen ostos. Eikä pelkästään tosi söpö.
Yritin etsiä ekaluokkalaiselle toppahousuja, mutta paikallisen halppiksen valikoima oli siirtynyt kevätvermeisiin, joten joudun tyytyä kai verkkokauppaan. Argh. Pikkukaupungin huonoja puolia.
Vielä ennen ruokaa harjattiin hepat ja tuuskattiin niiden kanssa hetken aikaa.
Hienosti Ikke on kotiutunut ja pikkuhiljaa alkaa yhteiselo Veeran kanssa sujua mutkitta. Välillä vielä kiljahdellen lähdetään peräkanaa juoksuun, kun toinen erehtyy tulemaan liian lähelle tai nuuskimaan väärästä paikasta. Ikke on super kiltti ja hieno poni. Oikea elopilleri, mutta pysyy kyllä aisoissa mainiosti kun pyydetään.

Ruoaksi keittelin lohisoppaa.
Niin parasta ruokaa. Aikuisten mielestä.
Lapsista yksi söi lautasen tyhjäksi, muut vaihteeksi nirsoilivat ja menetin jo etukäteen hermoni siitä, että tiedän mikä vääntö se on illalla sitten kun leipää syötäisiin pussillinen.
Meidän tämän viikon ruokalista on muuten seuraavanlainen: kinkkukiusaus, itse tehty pizza, kalakeitto, kanapasta ja lasten toiveesta alkavan viikonlopun kunniaksi nuudelit.
Pitäisikö siirtyä sellaiseen nuudeli-ruokavalioon. Joka päivä olisi kattilat ja lautaset typötyhjiä.

Illan harrastuksiin lähdettiin iloisilla fiiliksillä.
Me naisväki lähdettiin viideksi tallille, jossa ensin tyttäreni ratsasti oman tenavatuntinsa Mikki-ponilla ja kyllähän siinä saatiin taas tehdä töitä molemmat, tyttö ja mamma. Taluttaminen on muuten yllättävän rankkaa, mutta siitä saa kivat alkulämmittelyt aina ennen omaa tuntia, joka on heti tenavien perään.
Mieheni haki tytön kotiin ja itse jäin omalle tunnilleni, jonka menin eestinponi-Ruusalla. Ruusa on varsinainen "opetusheppa", joka ei kyllä metriäkään anna ilmaiseksi, mutta yhteisymmärryksen löytyessä on oikeinkin mukava ratsastaa.
Olin mieluisan tunnin jälkeen niin tohkeissani, että unohdin hanskanikin jonnekin sinne talliin ja jouduin opelle laittamaan viestiä perästäpäin, että ottaisitko talteen jos näkyy.

Saunailta.
Keskiviikko-ilta on aina saunailta.
Pojat olivat jo käyneet kun tulin kotiin, otimme hevoset sisälle ja teimme iltatallin, jonka jälkeen mentiin tyttöjen kanssa pesulle.
Mieheni lähti sulkapalloon, joten iltapalat ja nukkumaan laitot tein yksin, niin kuin joka keskiviikko. Ilta meni yllättävän mukavasti, lapset olivat oikein yhteistyöhaluisia ja ennen yhdeksää oli jo vintissä aikalailla hiljaista.
Pikkuneiti kävi vielä kysymässä, äiti onko sulla huomenna töitä? (jonka hän käy kaikessa ihanuudessaan kysymässä joka ikinen ilta). Paluutin tytöt sänkyyn ja sinne hän jäikin ja hiljeni pian.

Oma hetki. Yhteinen hetki.
Roikuin taas puhelimella ja söin ehkä kymmenkunta irtokarkkia siinä sivussa.
Olen ylpeä siitä, että vaikka syön usein karkkia, pystyn pitämään sen määrän vähäisenä. En tarvi makeantuskaani jumbopussia, muutamakin suklaapala riittää.
Rupesin nukkumaan aika ajoissa, mieheni ehti tulla kotiin ja hetken tuuskattiin molemmat omiamme.
Seuraavana aamuna töihin, joten puoleen yöhön ei passaa kukkua.
Kello soimaan 4.30 ja kaivauduin peittoihin.
Hyvää yötä.



maanantai 6. maaliskuuta 2017

Eläinkuulumisia














Meillä on nyt uusi poni.
3-vuotias dartmoor-ruuna Ikaros. Eli Ikke.

Reilu viikko sitten perjantaina, meidän päivää varjosti huoli Viltsun jalasta, joka oli taas pois paikaltaan. Erinäisten syitten seurauksena, poni päästettiin kivuistaan ja järkytyksen laannuttua alkoi vimmattu uuden ponin hankinta.
Veera, joka meille siis jäi, tuli ensimmäisinä päivinä yksin jäädessään aidoista läpi ja hirnuen ravasti pitkin tanhuaa vähän poissa tolaltaan.
Mulle se oli tosi iso kolaus, tuntui kuin ponista olisi nähnyt sen tuskan ja kaverin kaipauksen. Veera vaikutti niin surulliselta.
Onneksi aitalangat alkoivat taas pysyä kuosissa ja poni pysyi normaalisti siellä missä heinäkasakin.

Viime sunnuntaina kävimme katsomassa erästä risteytysponi-vanhusta, mutta meille tarjottiin myös tätä kolmevuotiasta nuorukaista.
Aikamme punnittuamme eri vaihtoehtoja, ilmoitimme vanhuksen omistajille, että vaakamme kallistui kuitenkin nuorempaan poniin.
Hinta-laatu-suhde ratkaisi tällä kertaa. Jos vain onnemme hevosenomistajataipaleella kääntyy parempaan, niin Ikestä on meille moniksi moniksi vuosiksi toimiva polle.

Ikaros on aivan liian ihana. Ja nätti ku mikä!
Ja mikä parasta, näyttäisi tulevan Veeran kanssa todella hyvin toimeen.
Tänään ekaa päivää samassa tarhassa ja mahtuvat jopa samalle heinätukolle. Peukku sille.
Toki pienet otatukset olivat aamulla ottaneet kumpi on kumpi, mutta sehän kuuluu asiaan.
Vähän näyttäisi siltä, että edelleen Veera on se kuningatar ja Ikke kyllä hienosti väistää kun tarve vaatii.

Ikaros on ajokoulutettu ja toimii siinä loistavasti.
Ratsastuskoulutus on myös aloitettu ja vietykin tosi mukavasti eteenpäin.
Voi olla, että tässä kevään korvalla/kesällä poika käy vielä kasvattajalla hetken aikaa, jossa koulutus saatetaan loppuun. Ja keväälle meillä on luvassa muitakin heppajuttuja vielä, niistä lisää sitten kun asia on varmistunut ;)
Ikke on nyt 122cm säkäkorkeudeltaan, mutta tuommoinen kuikeloinen, vähän varsamainen vielä.
Kun koulutus on saatu päätökseen ja pojalle vähän massaa, voimaa ja ikää lisää niin meikäläinenkin voi toisinaan kivuta selkään.
Mutta pääasiassa lasten poniksi ja tällä hetkellä Veeran seuralaiseksi Ikke nyt tuli. Mutta tuli jäädäkseen jos kaikki sujuu hyvin <3

Hitsit miten hieno ilma on ulkona!
Oli pakko hipsiä kameran kanssa kuvaamaan, kerrankin tuli oikein innostus, ja kuvasinpa samalla Kerttua ja Terttua jotka tekivät myös Ikaroksen kanssa tuttavuutta.

Nyt tulla kolistelevat koululaiset kotiin, joten välipalan laittoon.
Ihanaa maanantaita teille!

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Rumaa jälkeä



Olen meidän yhteisen yli kymmenen avioliittovuoden aikana tasan kaksi kertaa joutunut ottamaan sormukset pois sormesta.
Ensimmäisen kerran ensimmäisessä raskaudessa, jossa turposin kuin jumppapallo ja sormukset kerta kaikkiaan olisivat loppuviimeinen uponneet siihen kuuluisaan turvotukseen (no okei saattoi siellä olla läskiäkin seassa ehkä juu), joten viimeiset kuukaudet ennen esikoisen syntymää sormukset koristivat vessan kaappia.
Toisen kerran ennen joulua usean viikon työputken aikana sain ilmeisesti sormusten alle jonkin bakteerin, ja kovassa käsienpesutahdissa iho meni niin rikki sormusten alta, että veri valui.
Kutina oli jotain ihan sietämätöntä ja kotikonsteilla ja rasvoilla kun ei helpotusta tullut, niin jouduin käymään ihan lääkärissä asti. (Joka muuten auliisti tarjosi saikkua, kun kerroin että töissä käsien jatkuva pesu ei varsinaisesti helpota tilannetta, vaikka en nimenomaan siihen hetkeen todellakaan mitään saikkua kaivannut. Ymmärsi kai vähän väärin tuon lausumani asian.)

Muutama viikko siinä meni sitten uutta voidetta iskiessä sormeen ja onneksi alkoi sormi paranemaan.
Koko joulun ja pitkälle tammikuuhun vedin "sinkkuna" (paitsi että sormeen on kyllä (kuten kuvasta näkyykin) tatuoitunut aika selvästi "varattu"-leima, että eipä sillä) ja sitten ajattelin kun sormi oli entisellään, että laitanpa sormukset takaisin.

No voitte arvata miten kävi.
Se vitsin viheliäinen pöpö pesi ilmeisesti edelleen siellä sormusten pinnalla, koska ei mennyt kuin viikko ja sormea alkoi taas kutista sormusten alta ja lopputulos oli lähes sama kuin ensimmäiselläkin kerralla. Argh.
No toisella kerralla, sen lisäksi että hoitelin sormeni, hoitelin myös sormukset sekä desinfiointi aineella että kiehuvalla vedellä. En ole kuitenkaan vielä "uskaltanut" laittaa sormuksia takaisin, jos pian taas uusii.

Vertaistukea kaivataan täälläpäin, kiitos.
Onko teillä jollakin ollut joskus vastaavaa? Miten teit/toimit, että vaiva meni ohi?
Joudunko rengastamaan noilla jonkun vesilinnun vai vieläkö on toivoa?
Uusiakaan ei huvittaisi hankkia, on meinaan muutakin rahan reikää tässä. Krhm.
Ihan jos jotakuta kiinnostaa niin mieheni on hevosenhakureissulla <3
En. Malta. Odottaa.

Ps. Iski kriisi. Mulla on vanhan naisen kädet. Ikäloppu.