Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen päivä.

Vuoden viimeinen bloggaus.

Vuoden viimeinen päiväkahvi.

 

Mä en kykene tässä nyt sen kummempiin kuvakollaaseihin menneestä vuodesta. Ilman kuvia, muutamalla lauseella tiivistän, se on ollut myötä- ja vastamäkeä. Kuten kaikki edellisetkin, kuten kaikki tulevatkin todennäköisesti.

 

Ihan tässä maatessa ja laiskotellessa on sujunut jo monta päivää.

Vähän tässä huolettaa, että jääköhän tämä päälle? Kun ei sitten millään meinaa saada mistään kiinni.

Lapset leikkivät ja nahistelevat, kaikki joululahjat ovat vielä ehjänä.

Suklaansyönti on edennyt siihen pisteeseen, että maailmanhistorian isoin finni on tehnyt pesänsä nenän alle ja maharöllykkää en tunnista enää omakseni.

 

Onneksi on huomenna uuden vuoden ensimmäinen päivä.

Kokonainen vuosi täynnä mahdollisuuksia, pakkopullaa, uusia tuulia, vanhoja myrskyjä.

Kaikkea sulassa sovussa.

Hyvää uutta vuotta sinulle! Kiitos että olet ollut mukana <3

 

(Alla epämääräinen sarja kuvia epäjärjestyksessä. Tunnelmia menneiltä päiviltä.)

 

 

 

 

 

1. Jos on laiskottelu jäänyt päälle, niin on jäänyt myös mustikka-banoffeen tarjoilu vieraille. Sori rakkaat! Mutta tää on niin hyvää.

 

 



2. Kuukauden päästä yksivuotias (ei voi olla!) on edelleen kaikessa rakkaudessaan perheen täystuho, joka on vain pakko välillä nostaa pois tihutöistä järsimään tuttipullon tutteja ja sen sellaista.

 

 



3. Neidin mielestä kaikkeinkaikkeinkaikkein paras synttärilahja-kisu. No hei, onhan se söpö.

(Entäs, mitä mieltä olette barbin mekosta? Ettei hieman olisi lyhykäinen? Toisaalta, miksei tuollaisia sääriä ja pakaroita kehtaa näytellä?)

 

 



4. Isoveli ja pikkusisko (jota Tintiksi kutsutaan, kts.hiukset).
Äh että mua harmittaa nuo rahit. Ennen niin pyöreän, tasaisen kauniit pallot ovat varsin tyhjentävän vaikutuksen kokeneet.
Kannattiko maksaa issensä kipiäks?

 

 



5. Nintendon hyydyttämät lapset.

Voih, miten helppo tie se olisikaan!

Lasten onneksi äitinsä on niin natsi, että peliaikaa tippuu säälittävän vähän.

Ps. Keskimmäisen sukkaongelmat jatkuvat edelleen. Pakkomielteinen lahkeisiin tungenta ei kyllä silmiä hivele. Sukat lahkeissa mentiin mm.koulukuvassa! Ja eturivissä tottakai. Se oli virhe.

 

 



6. Ja niin nätti joulukattaus vaihtui arkiseen muovikippojen sekamelskaan.

 

 



7. Sophie-kirahvi paljastui pikkuisen joulupaketista.

Taas kävi ne perinteiset. Äiti tykkää enempi kuin lapsi.

 

 



8. Ennätyskirja kaikkine hienouksine ja kaameuksineen on aiheuttanut erinäisiä tuntemuksia perheen pienimmissä.

Kaikkein iljettävimmät kuvat kaivetaan esiin kerta toisensa jälkeen, vaikka oksennusvatia suunnilleen pidetään toisessa kädessä.

No onhan ne kauheita!

 

 



9. Ja tänäkin jouluna pukki muisti pikkulegoilla, vaikka perheen päätösten tekijät toisin uhkailivat koko menneen vuoden.

 

 



10. Hauskin tapaus aattopäivältä.

Pikkuveli avasi ensimmäisestä pienen pienestä paketista nämä Brion kaksi matkustajaa ja säntäsi sen siliän tien rakentamaan junarataa. Olohuoneeseen jäi tököttämään kolme muuta (isompaa) pakettia ja liekö noita olisi edes avatuksi tullut jos ei olisi palauttanut poikaa takaisin.

Tästä taas huomasin, pienet ovat niin pieneen tyytyväisiä. <3

Nyt tässä sitten istun ja ihmettelen ja odotan miestä kotiin saapuvaksi töistä, että pääsen kauppojen tungokseen toisten nakinostajien seuraan. Niitähän tässä ei vielä ollakaan syöty.
Sitten loppuilta posautellaan nakkeja ja popsitaan pommeja. Eiku siis, just päinvastoin. 

Joulun tunnelmia kuvina

Hellouta vaan täältä soffan uumenista.

Kylläpäs on sukkelaan sujahtaneet nämä joulunpyhät.
Kuten kuvistakin voi päätellä, aattopäivänä heiluttiin vielä ahkerasti kamera kädessä pukin tuloon saakka, ja siihen se kuvailu sitten loppuikin. Sitä katsos kun on 364 päivää ootettu kuin kuuta nousevaa tätä punanuttuisen olennon päivää notta kun se viidentoista minuutin show on ohi niin olo on kuin tiskirätillä pari päivää (ei jaksa edes kättä nostaa), kunnes taas lähdetään uuteen kiitoon. (Äidillä ja isällä siis, meidän lapsista ei nimittäin power lopu koskaan.)

Meillä on ollut hyvä joulu.
Normi juntturat vedettiin toki aattopäivänä, mutta jännityksen piikkiinhän se meni ihan täysin.
Muitakin juntturoita on tietty tässä rysytty pitkin joulua, kun ainahan sitä on pientä vääntöä kuka pelaa milläkin ja miksei suklaata voi syödä aamulla ensimmäiseksi.
Perus neuvonpitoja.

Vieraita on käynyt ja vieraissa ollaan käyty (ei nyt sentään semmosissa) ja tänään ollaankin sitten pyjamameiningillä koko päivä. Lähinnä liikutaan sohvan ja jääkaapin ja vessan väliä, ei muuta.
Toki tuossa ajatuksissani vilahti pieni mielikuva jostain lenkkitossun tapaisista, mutta voi olla että se oli vain jokin suklaahuuruinen harhanäky. Saas nähdä.

Meidän joulu jatkuukin tästä sitten (makuuhaavojen hankinnan lisäksi) huomenna hevoshommissa (JEE!) ja sitten synttärisuunnitteluissa, nimittäin neiti numero 1 täyttää kokonaiset viisi vuotta ylihuomenna.

Lisää kiristäviä vyötäröitä siis luvassa.

Tuntuu jo niin joululta

Tässäpä teille kuvasarja menneiltä päiviltä. Päiviltä, johon on mahtunut kuusijuhlaa, vauvaa eri muodoissa, herkkuja, vanhaa vauvaa joka on tyyppi niin parhaassa iässä ja itse allekirjoittanutta leipomispuuhissa sekä herkkuja vielä vähän lisää.

Meillä on nyt joulu.
Tai niinku silleen että ruokapuoli on vielä vaiheessa, mutta lahjat on valmiina, kuusi koristeltuna ja paikat siivottuna. Tuoksuu niin puhtaalle, ja ei sille mitään mahda, että siinä vaiheessa kun kuusi kannetaan tupaan ja silpaistaan pallot oksille niin avot, mulla on joulu!

Ísot pojat lähtivät mummulaan yökylään ja pikkuväen kanssa teimme varsin piristävän lenkin raikkaassa ulkoilmassa ja ei sillekään mitään mahda, että siinä vaiheessa kun kävelee jouluvaloin koristettujen talojen ohi, ihanan lumisessa maisemassa niin avot, mulla senku joulufiilis lisääntyi!

Nyt alkaa olla niin juhlavaa meininkiä että on aika toivottaa mitä herttaisinta joulua teille kaikille <3

(Just tämän hetken herttaisuudesta en mene täällä tuvassa takuuseen, koska äänistä päätellen kaksikko neiti ja sen pikkuveli on taas keittiössä piparin toivossa ja pikkuinen tottakai vetelee kuusen palloista niin että viuhuu. No, aika herttaista kuitenkin.)

Siivouspäivä, joka päivä!

Kun perheessä on pieniä lapsia, on imuria heiluteltava harva se päivä.

Mä oon aina inhonnut imurointia ja lapsuuteni painajaisiin kuului ehdottomasti imuri (terveisiä vain äidille!). Mutta kaikkea sitä oppii sietämään ja niinpä hataralta pohjalta syntynyt suhde imuriin on tänä päivänä muodostunut lähes päivittäiseksi yhteiseloksi sulassa sovussa (mitä nyt toisinaan imuri temppuilee eikä letku suostu saumattomaan yhteistyöhön vaan jumittaa jossain nurkan takana).

Varsinkin nyt kun talossa on ees taas konttaileva ja kaiken suuhun pistävä vauva, on ylenpalttinen siivoilu ihan suotavaa. Ja varsinkin jos (ja kun) talossa on myös ees taas kulkevia vähän isompia lapsia jotka tehokkaasti silppuavat, repivät ja pudottelevat erinäisiä roskanmoskia ja pikkutavaroita pitkin ja poikin. Jos et siis halua pikkuisesi tukehtuvan kuusi kertaa päivässä johonkin pikku superloonin palaseen, kannattaa vaivautua tanssahtelemaan imurin kanssa.

Tällä hetkellä (tai aina) keittiön pöydän alunen on kaikkein pahin. Lähes joka päivä noukin kakovan vauvan suusta kuivuneita makaroneja, leivän palasia, riisejä, jauhelihaa..siis sitä perus safkaa jota meillä vedetään päivittäin. Toisinaan lattia vetää enemmän kuin lasten suut, tai siltä ainakin tuntuu.
Toinen paha paikka on poikien huone (haluan askarteluhuoneen, kiitos! Joulupukki, huhuu!) jossa asuu rannikon pahin (tai paras) askartelija jonka sängyn ympärys kahden metrin säteellä on täynnä silppua, moskaa, roskaa ja roinaa. Huoh. Nice.

Oikeastaan siivous on ihan jees, tosi turhauttavaa vaan.
Kun saat imuroitua loppuun, sais aloittaa samantien alusta.
Kun saat pestyä vessan, puolen tunnin päästä sais pestä uudelleen.
Kun siivoat keittiön, hetken kuluttua on taas ruoka-aika.
Kun keräät lelut, viimeisen lelun kolahtaessa laatikkoon, jotain laatikkoa tyhjennetään jälleen!
Tuttua?

No mitä tästä suotta pattia otsaan kasvattamaan. Jos minusta (ah mitkä lähtökohdat!) on sukeutunut tällainen himosiivooja, voin huoletta luottaa siihen että kyllä nää meidänkin muksut vielä joskus oppii siisteyteen. Tehokkaalla mäkätyksellä mennään!

Niin, tästä siivoamisesta puheen ollen, joku vois huostaan ottaa hetkeks nämä lapsoset ketterät, että sais niitä kuuluisia joulusiivoja tehdä! Onhan se ihan kiva fiilis kun kaksi minuuttia ehtii olla siistiä. Tapanina saa kuitenkin tehdä jo tapaninsiivoja täyttä häkää.

Lahjapaperia, narua, pahvinpalasia, pikkulegoja, jännäpissoja, suklaatahroja, limppua, kinkkua..

Ps. Kuvissa vauva, joka rakastaa imuria ja kulkee perässä koko siivous session ajan, jos ei satu käyttämään tilaisuutta hyväksi ja nuole peilejä (ja revi sen karmeja) kaikessa rauhassa oikein pitkän kaavan mukaan.

Piparimietteitä

Kävipä tänä vuonna niin että sain ihan itse leipoa piparit.
Juu kuulostaa kyllä aika valheelta kun otetaan huomioon että meidän lapset antaisivat vaikka henkensä sen vuoksi että pääsisivät pöllyttämään jauhoja, mutta tosi on.

Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ollut.
Mutta kekseliäs äiti kun olen, ostin pakkaseen kaupan valmista taikinaa ja huijasin edellis viikolla lapset onnellisesti siitä leipomaan. Sillä ehdolla siis, että kun teen itse taikinaa ja leivon sitä, alle metrisiä (ja vähän päälle) ei saa olla samalla tontilla mun ja mun taikinani kanssa.
Ja sehän jopa onnistui.

On tässä vielä sitten sellainenkin pointti, että valmistaikinasta voit mennä takuuseen että siitä saa lapsetkin jotain irti (itse tehtyä kun ei välttämättä saa mistään irti, varsinkin jos jauhoja on laitettu vähän sinne päin) ja niinpä tästä leivontahetkestä saatiin pellillekin asti muutama köntti.
Täytynee tässä ohimennen mainita, että henkilökohtaisesti kaupan piparitaikina on raakana paljon parempaa kuin paistettuna.

No, lasten leivontapäivä oli ja meni ja sitten koitti äidin piparipäivä.
Samalla tontilla oltiin koko porukka mutta pikkuleipurit sain lahjottua pois keittiöstä maistiaisilla ja aika hyvin onnistuikin lahjonta tällä kertaa ja oli kerrassaan hienoa leipoa ihan yssikseen pitkästä aikaa.

Tänään ois myös leivontaa tiedossa ja nyt ei olekaan sitten mitään ovelaa suunnitelmaa vaan tiedän että auttavia pikkukäsiä riittää.
Mutta mites se olikaan. Asenteella mennään ja toivotaan ettei muuta käryä kuin käämit.
(Joo tiedetään, mun asenteessa on aina ollut vikaa!) Hehhee.
Mutta lohduttaudun sillä, että illaksi meen töihin ja saan muuten leipoa rauhassa. Peukku sille.

Voi rakkaus!

Voi ihanuus te ette usko kuinka meikäläinen oli niiiin myyty kun yhtenä viikonloppuna tulin töistä käymään pikkuneidin "ruokatunnilla" ja mua vastaan köpötteli tämmöinen karvapallo, joka ensimmäisenä tuli nuuskimaan ja nuolemaan mun käsiä. Oon ihan rakastunut.

Katsokaas, kun taas kävi niin, että mun ei tosiaankaan pitänyt olla mitään koiraihmisiä (siis kun sitä vain luulee tuntevansa itsensä noin niinku hyvinkin) vaan oon aina aatellut että pois se minusta että koirat saisivat aikaan minkäänlaisia positiivisia fiiliksiä.
Päinvastoin, lapsuuden trauma, jossa pikkukissan kokoinen piski räksytti parin metrin päässä ja paljasteli palikoitaan, on tehnyt kai tehtävänsä niin etten koskaan ole oikein innostunut koirista.

Ei sillä että nytkään olisin intopiukeana lähdössä sellaista itselle hankkimaan (loppuisi ensimmäiseksi rahat ja toiseksi aika, kun on näitä kaksijalkaisiakin huollettavana) mutta niinku oikeesti tuli ehkä ensimmäistä kertaa elämässä sellainen olo että jestas, voiko koira olla noin su-loi-nen!!

No muksuthan ne on siitä asti kun tämä koira sukuumme ilmestyi, niin vonganneet ja vängänneet ihan omaa versiota, (joulupukkia on muistettu monella koiran muotoisella toiveella) mutta toistaiseksi tämä koira-asia saa olla vain yksi asia muiden vonkumisien joukossa. (Ja niitähän tenavilla muuten riittää, ainakin täällä meillä päin!).

Mutta tosiaan mun (tai siis tuon minineidin) ruokavälkkä meinas vähän venyä kun en ois malttanut palata takaisin sorvin ääreen ollenkaan, koska tämä pikkuhauva oli tosiaan vain hetken hoidokkina täällä meillä. No, joku muksuista taisikin nokkelana tuumia että Soita äiti töihin että sää sairastuit yhtäkkiä! (Miten musta tuntuu ettei oo ihan kasvatus mennyt putkeen tässä kohtaa. Vai kuka niille tämmöisiä oppeja syöttää? Hahaa.).

Toisaalta koiran omistajan haaveet kummasti laimenivat kun pentu tärskäytti ensimmäiset pissit mun karvamattoon. Ei sillä että se kauhesti poikkeaisi meidän normi arjesta, mutta en mä nyt varsinaisesti niitä lisääkään kaipaa!
Toisaalta taas meidän lapset tosi vähän ovat eläinten kanssa tekemisissä (pupua silloin tällöin käydään silittelemässä) että ovat aika arkoja jos joku kissa jossain kilometrin päässä tallaa menemään tai edes jalkaansa nostaa tänne meillepäin. Että ehkä ois ihan hyvä juttu kun olis joku elukka johon tutustua.

Edelleen mä taidan kallistua siihen vähän isompaan nelijalkaiseen kuitenkin.

Pikkujouluja

Miksei ole pikkupääsiäisiä? Tai pikkujuhannuksia?

Mä oon niin tykästynyt näihin illanistujaisiin, että voisin harkita alkaa haalia ystäviä kasaan myös paria viikkoa ennen juhannusta ja pääsiäistäkin. Tää on kivaa!
Illanviettoja ei oo oikeesti koskaan liikaa.
Tää elämä vain on niin kiireistä (ettei ehdi varistakaan sanoa ku linnuks) että mun mielestä yhdessä hyvien tyyppien kera järkätyt illat ovat tosi terapeuttisia. Varsinkin (korostaen) sellaiset miitingit joihin pääsee ihan aikuisväellä vain. Ei sillä että lapsissa mitään vikaa olisi, noissa rakkaissa pikku kultamuruissa, mutta joskus vain on niin nannaa kun saa sen torttunsamämminsämakkaransa syödä ilman sen kummempia spurtteja ja kyykkyhyppyjä.

Tänä vuonna (kuten aina) meillä on kokoonnuttu ilman lapsia ja lasten kera.
Lasten iloa on ihan suunnattoman onnellista katsoa. Miten ihanaa, että ympärillä on paljon tärkeitä ihmisiä.
Pikkuväki otti kyllä ilon irti (itsenäisyyspäivän iltana täällä meillä) joka ainoasta minuutista ja joka ainoasta lelusta ja voi oisittepa nähneet (kuvaamatta jäi) illan päätteeksi lastenhuoneen, jossa ei kirjaimellisesti oltu jätetty yhtään kiveä kääntämättä. Siellä ne piiperöiset uivat lelujen ja kirjojen seassa suklaanaamat loistaen.

Eilen sitten istuttiin mammaporukalla iltaa, josta harmikseni jouduin poistumaan vähän aikaisemmin kun tänään oli työpäivä. Oli meinaan ihan kohtuulliset lihapötköt silmillä, mutta siitäkös ne oikenivat kun vauhtiin pääsin.
Hetken ne malttoivat pysytellä taka-alalla, vaan tässä nyt jaaritellessani tunnen kuinka ne puskevat itseään jälleen esille ja voin kertoa että kandeis mennä nukkumaan jos haluaa vielä huomenna nähdä jotain.
Niih, oisko vaikka suklaaglögitorttupullaherkkumössömätöllä jotain tekemistä näiden pussien kans.
No eipä vissii.

Nyt siis kurkut nakkien kaveriksi silmille ja siirryn hetkeksi pimeään huoneeseen lepuuttelemaan iiriksiäni, että jaksan huomenna jälleen nousta uuteen pikkujoulupäivään.
Ihan kohta on oikeasti joulu! Ja sen muuten huomaa. Alle metriset tulee sitä sekopäisemmiksi mitä vähemmän kalenterin luukkuja alkaa olemaan.
Tänään tavattiin tän joulun eka pukkikin. Siis joku tekopukki! Tottakai.

Rauhallista yötä.

Joulua ostamassa

Voiko shopholisti ahdistua ostamisesta?
No minä ahdistun aina välillä ja varsinkin tämä joulun aika on oikein ahdistuksen aikaa (sen ostamisen vuoksi, muutenhan tämä on ihan maailman parasta aikaa).

Kävimme siis jouluostoksilla viime viikolla.
Ihanaa, päästiin pitkästä aikaa ihan kahdestaan (tai siis miljoonan muun ihmisen kera) johonkin ja totta kai se johonkin on näin joulun alla ostoskeskukset.
Nuo kauhean kätevät tuhansien neliöiden rakennelmat, joihin niin kamalan kätevästi on järjestelty niin leipä, kuin sirkushuvitkin.

Jos ihan suoraan sanotaan, meidän muksut eivät tarvisi yhtään ainutta joululahjaa! Eikä siis siksi, etteivätkö kilttejä olisi olleet, vaan siksi, että kerrassaan ihan kaikkea löytyy jo (paitsi minecraft ukkoja, barbin heppatalli ja puinen parkkitalo). Mutta tiedättekö, eihän se mene niin. Lahjat kuuluvat jouluun ja kohtuudella hankittuna ne ovat osa joulua, mutta kuitenkin mulla vähän kylmät väreet kulki selkää pitkin kun vingutin visaa (paitsi että en edes) kauppojen kassalla. Toisaalta taas väreet kulki myös kun ajattelin, miten lapseni tulevat halkeamaan onnesta tiettyjen juttujen vuoksi.
Lahjat siis ostetaan senkin vuoksi, että luulisin ettei pikkuväki oikein ymmärtäisi jos heidän paketit jäisivät tulematta tai lahjasäkissä olisi kirjekuori joka lupaa vuohen pienen mustaihoisen perheen iloksi (vaikka itselläni ei ole sitäkään vastaan mitään). Siitä ne vasta traumat syntyis, voin kertoa.
Ja lahjojen vastapainoksi totta kai yhdessä oloa, ruokaa ja tietysti ihan oikeaa joulun sanomaa.
(Kolmevuotias tosin meinaa, että jouluna syntyi hän itse eikä Jeesus.)

Tässä sitten oikein ajatuksella kaivelin lelulaatikoita ja mietin että onko meillä oikeasti paljon kamaa.
No, tulin siihen tulokseen että (jos roskiin menevää tavaraa kaapeista ei lasketa) niin meiltä löytyy seuraavat lelut, joilla kaikilla muuten leikitään lähes päivittäin: legot (sekä isot että pienet), pikkuautot, junarata, nuket, ruokatavarat ja eläimet. Ei siis ihan kamalasti. Sillai simppelisti.

Hei mutta tulikos tuossa kaikki.. öh, ei. Barbithan siitä puuttuu ja ponit. Dinot ja kaikki pikkuiset figuurit.. Vauvan lelujakin on kahdessa korissa.. No, ei puhuta niistä mitään.

Jännittävää joulun odotusta! <3

Ps. Joku kuitenkin haluaa tietää. Nuo ihanaakin ihanammat paperiset tähtivalot on ostettu Clas Ohlsonilta. Hirveen kiva paikka täynnä hirveen kivaa krääsää. Mutta varoitus, siellä saattaa ruveta ahdistamaan.

Pss. Niillä on muuten verkkokauppakin. (Nettishoppailua ei muuten lasketa ahdistuksiin.)

Reality

Kaikkihan me tiedetään että todellisuus blogikuvien takana voi monesti olla ihan toinen.
No tässä blogissa kuvia ei yleensä ole siloiteltu, vaan ovat juurikin sitä miltä näyttää. (Paitsi pumpputermari on jäännös pikkujouluista, ei normipäivää!)
Toisaalta tämä ei olekaan sisustusblogi vaan lapsiperheblogi, joten näillä mennään.
Tykkään myös seurailla sisustusblogeja, paitsi että joka kerta kun avaan jonkun ihanan blogin ihanine kuvineen, mulle tulee kauhea tarve pistää koko oma kämppä uusiksi. Miten te sen teette?
Oikeasti olen kyllä oikein tyytyväinen omaan kotiini, se näyttää just siltä niinku omistajansakin. Vähän reppana ja yksinkertainen. Hehhee.

Kuvista puheen ollen, te instagramia seurailleet jo tiedättekin, koin viime viikolla elämäni yllätyksen!
Joka kirjaimellisesti vei jalat alta. Nauratti ja itketti (miten musta tuntuu että oon tehnyt sitä viime aikoina usein?) yhtä aikaa ja haukoin vain henkeä, enkä osannut sanoa mitään.
Sain uuden kameran.
Enkä osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, muuta kuin että leijun onnesta vieläkin.

Kamera on tosi hyvä.
En ole ehtinyt edes kunnolla vielä perehtyä siihen, perusjutut käyty vasta läpi.
Luulisin että valokuvauskurssista olisi apua. En ole ihan automaattisesti mikään tekniikan ihmelapsi.
Olen ollut aina vähän huono ottamaan kuvia, tai ylipäätään edes roikottamaan kameraa mukana, ja täällä blogin puolellakin kuvat ovat olleet puoliksi pakollinen asiaan kuuluva juttu.
Ehkäpä nyt innostun lisää, tai sitten en viitsi raahata tuota jalkapallon kokoista mötikkää ihmisten ilmoille ja edelleen joudutte kärsimään kännykkäkuvista.

Niin se todellisuus.
Tällä hetkellä todellisuutta on se, että itse istun yövaatteissa sohvalla läppäri edessä, pojat koulussa, mies töissä, pikkuväki toljottaa marttakoiraa, vauva nukkuu vielä!(koska se rääkyi pitkin yötä), pyykkikone hurraa, sängyt ovat petaamatta, aamupala syömättä ja piparitaikina odottaa jääkaapissa!
Kai tästä pitäisi ryhdistäytyä päivän touhuihin.

Mukavaa päivää!