torstai 17. maaliskuuta 2016

Minä voitan!




Meillä on täällä viime viikkoina keskusteltu aika väkevästi aiheesta voittaminen ja häviäminen.
Syynä tähän tämän talven hiihtokilpailut.

Sen lisäksi, että meidän lapset ovat syntyneet räpylät jalassa, he ovat myös syntyneet sukset jalassa.
Kompromissi jos tehdään niin toisessa jalassa on ollut räpylä ja toisessa suksi.
Tai pepun peittona uikkarit ja jalassa monot.
No joka tapauksessa tarkoitan tällä siis sitä, että mieltymys veteen ja hiihtämiseen on kaikilla kova.

Tänä talvena, heti lumien tultua, meillä ei ole juurikaan muuta tehty kuin hiihdetty.
Nyt kylläkin vesileikit ovat kovasti pinnalla, koska lumet sulaa hurjaa kyytiä ja joka sentti kertaa sentti vesilätäkössä käydään kroolaamassa.

Hiihtämisen myötä lasten kesken ei voi välttyä keskenään kilpailemiselta.
Se on jotain äärimmäisen a) ärsyttävää b) käsittämätöntä, että mistä ne minä oon parempi ku sinä ja minä voitan varmasti kultaa-keskustelut oikein ilmestyvät.
Voin kertoa, että meillä siihen ei kannusteta, että aina on pakko voittaa ja olla paras.
Vaan nimenomaan siihen, että jos osallistut, teet parhaasi. Olet hyvä sellaisena kuin olet.

No tulipa sitten koulujen hiihtokilpailut, joihin meidänkin tehokaksikko osallistui sen kirkkaimman mitalin kiilto silmissä.
Ensinnäkin, vaikka meillä hiihdetään paljon, se on hyvinkin perusjunttimaista kivaa tekemistä, ei sekuntikellon kanssa ajanottoa ja aina vain parempia tuloksia. Enkä tässä nyt sitä pidä pahana, vaan meidän perheen tyyli se ei ole.
Toiseksi, siellä koulujen kisoissakin jo hiihtelee niitä, jotka ottavat lajin niinku tosissaan, nimen omaan kehittyäkseen siinä, mahdollisesti huippu-urheilijaksi asti. Senhän tietää ettei tämmöiset Pertsa-perusjätkät siellä välttämättä niitä kultaisia mitaleita pokkaile.
Koitapa tämä sitten sillä tavalla sievästi selventää näille intopiukeana hössöttäville pojankoltiaisille asiaa.
Että hiihtäkää niin lujaa kuin pääsette (mutta tosi asia on se, ettei sekään ehkä kuitenkaan riitä). Tsemppiä.

No sittenhän se tapahtui. Tuli iso pettymys.
Toinen kyllä sen mitalinsa sai, vähiten kultaisen, mutta sai kuitenkin (mikä tuntui sitten kuitenkin olevan se juttu, että sai..).
Toiselle pettymys oli niin iso, ja eräs toinen kilpailija erehtyi siitä irvailemaan vielä päälle, niin itkuhan siinä pääsi ja meinasi vallan käsirysy syntyä, kuumakalle kun on.
Voitte uskoa ettei siinä äidinkään ole helppo katsoa vierestä, tuntui nimittäin itsestänikin niin pahuksen pahalta.

Toisaalta näitä tilanteitahan pitää tulla.
Niin karulta kuin se tuntuukin, lapsen pitää oppia käsittelemään myös niitä pettymyksen tunteita.
Vaikka ne rysäyttääkin sieltä pilvilinnoista lujaa maahan.

Keskustelimme kovasti asiasta kisojen jälkeen.
Siitä, ettei haittaa vaikka tulee itku jos sitä mitalia ei tule.
Siitä, että joskus joku toinen on jossain parempi kuin toinen.
Siitä, että se irvailija teki myös väärin, joskin etenkin myös se, joka yritti kolauttaa.
Siitä, että kun on pettymys laantunut, voi hyvällä mielellä iloita toisen menestyksestä.
Ja siitä, että ensi vuonna uudestaan.

Kyllä tämä vanhempana olo on välillä melkoista meininkiä.
Vastuu kasvatuksesta on niin käsittämättömän iso, että kyllä siinä kuulkaa välillä parkuu pettymystään itsekin kun epäonnistuu.
Toisaalta kun onnistuu, niin tunne on kuin olisi sen kultaisen mitalin juuri voittanut.

Onko tämä sitä kuuluisaa Elämän koulua? Joka päivä opitaan toisistamme.

11 kommenttia:

  1. Sun kirjoituksia on tosi mukava lukea. Itseki kuuden lapsen (lähes saman ikäisen kun teillä) mammana voin samaistua lähes jokaiseen postaukseen .
    Huumori jota sinä viljelet iskee minuun niin, et joskus ääneen nauran, kiitos siitä!
    Iloisia kevät päiviä. - Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Se vertaistuki on niin parasta, että huomaa että jollain muulla on just niinku meillä :)

      Poista
  2. Se on sitä elämänkoulua.. Se lapsen pettymys on ihan kauhiaa, ne on niin murtuneita. Onneksi ne häviämiset kumminki unohetaan nopeasti. :) Meilläkin painostetaan lapsille sitä, että riittää, kun parhaansa yrittää. Eihän me aikuisetkaan joka asiassa olla hyviä, ei lähellekkään joka asiassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on itselle vaikea katsoa vierestä ja lohduttaa kun toisella on niin paha mieli ja pettynyt olo.
      Vaikka vielä niin sanotusti pienistä pettymyksistä onkin kyse, se sattuu äitiin varmasti yhtä kovasti kuin lapseenkin :(

      Mutta niin niistä vain selvitään ja elämä jatkuu.
      Toisista kisoista tulikin sitten muuten mitali, joten se huojennus ja ilo oli ihan ääretöntä :)

      Poista
  3. Voi että sä ilmaiset asiat aidosti. Näin se menee lasten kanssa. Luen sun blogia aina, mutta eka kerta kommentoin. :) Meillä täällä harjoitellaan myös pettymysten sietämistä. Varsinki, kun meille muutti sijaislapsia. Erilaisia tilanteita riittää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :) ja kiva että kommentoit!

      Pettymykset on kyllä tämän ikäisille niin kova paikka, ja tosiaan se vertailu toisten suorituksiin.
      Tottakai sitä itsekin tulee joskus verrattua, mutta kylläkin niin etteivät lapset kuule, lähinnä omassa mielessä! Mikä tavallaan on turhaa, mutta tavallaan kuuluu kai tähän lasten kanssa elämiseen että sitä miettii ja vertailee..

      Tsemppiä teillekin elämäntilanteeseen joka varmasti on osaltaan haastava vaikka varmasti myös antoisa <3

      Poista
    2. Kiitos! Meillä oli jo iso perhe ennestään :) ja kaikki lapset aikuisia. Palattiin uudestaan kouluikäisten arkeen. Todellaki haastavaa ja antoisaa. :)

      Poista
  4. Ei voi olla totta, meillä elettiin juuri samanlainen viikko!
    Tuli yksi pronssi ja yksi pettymyssijoitus. Siitä toipumiseen meni koko päivä. Sanaa hiihto ei saanut edes mainita.
    Hankalia tilanteita: toisaalta toivoo, että lapsi pärjäisi, toisaalta tietää, ettei rehentely etukäteen välttämättä auta, vasta tekeminen ratkaisee - ja se nähtiin nytkin. Kovia kolauksia pienelle lapselle ja säälittävä seurata, kun toinen itkee sydämensä pohjasta, että mä en koskaan pärjää.
    No, uudet päivät ovat tulleet, pettymys on hieman haalistunut. Mutta tätä se elämä on: pettymyksiä tulee meille isoillekin ja joskus ne kirvelevät niin hirvittävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas sattui :) meillä taitaa nämä poikaset olla aika samassa iässä joten varmasti nämä tilanteet on niin tuttuja meillä kuin teilläkin!

      Poista
  5. Huh, tää on kyllä niin tätä. Tänään viimeksi keskusteltiin viisveen (!!) kanssa siitä, kuinka olivat tänään voittaneet toisen jääkiekkomatsin ja hävinneet toisen. Hän ei jäänyt sitä niinkään harmittelemaan, tokaisi vain, että me hävittiin ja voitettiin - yllätyin ihan, meillä kanssa lapset ovat aika kilpailuhenkisiä. Joka paikassa toitotetaan, että pääasia on, että teet parhaasi ja pelaaminen on kivaa JA joskus on siis kiva huomata, että viesti menee perille! :D Minusta häviäminen tekee välillä ihan "hyvää", pettymyksiäkin on opittava sietämään - muuten aikuisuudesta tulee vallan takkuinen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu että meilläkin jo aika moni tappio-voitto hyväksytään pienien mutinoiden kera, mutta tämä hiihtojuttu oli jotenkin niin iso juttu että pettymyskin oli sitten sen mukainen :)

      Hyvähän se on että näitä tulee, se on sitä elämää kun joskus potkii persuksille oikein kunnolla!

      Poista