Ilmiö.

 

 

Eskarilaisella menee tosi hyvin.

Kouluun on kiva mennä, vaikka taksi hakeekin ihan säälittävän aikaisin ja ruokana on aina jotain ällöä perunaa.

Välillä huomaa, että kun koulussa joutuu skarppaamaan, niin kotona ei sitten aina ihan jaksa.

Korvat on koristeena ja niin poispäin.

 

Eskarin myötä on meille ilmaantunut eräs vähemmän mielenkiintoinen ilmiö. Joka on paisunut sellaisiin mittoihin, että voin kertoa, ottaa päähän!

Rumat sanat. Höpöt jutut. Jutut, jotka suurin osa käsittelee ihmisen alaosaston ruumiinosia. Ja tuotoksia. Ja eksyipähän kerran mukaan ihan oikea kirosanakin, joka aiheutti pienen juttutuokion pojan ja äidin välillä.

 

Sillehän ei vain niinku voi yhtään mitään, että hermothan siinä menee.

 

Hyvää koulupäivää kulta!

Kiitos, pieru-äiti!

Heh heh.

 

Mitäs tänään oli ruokana?

Paskalaatikkoa ja puolukkaa.

Ihan oikeasti, ruoasta ei puhuta kyllä noin.

 

Pieru-Kalle, tuo eskariluokan puhutuin olento, on jo siirtynyt melkein pysyvästi meidän sanavarastoon. Lipsahtanut jo meikäläiseltäkin pariin otteeseen. Tarttuvaa laatua meinaan.

 

Sillekään ei kyllä mahda mitään, että tilannekomiikkaakin välillä on.

Sadut ovat kovassa huudossa tällä mainitulla herralla ja niinpä cd raikaa lähes koko ajan nappulat kaakossa. Tällä hetkellä Seitsemän Koiraveljestä osataan ulkoa etu- ja takaperin.

Veljekset ovat tulleet uudelleen nimetyiksi, mm. Simeoni Urpo-läski ja Pikku-Eero Luikkupylly.

Voi Aleksis, jos tietäisit!

 

Sitähän ei voi kieltää, etteikö rumia sanoja tärähtäisi itselläkin joskus. Iiiihan tosi tosi harvoin kun oikein ottaa päähän. Öhöm.

Mutta onko se sitten oikein kieltää lasta höpöttämästä, jos itseltäkin tahtoo lipsua?

No sen verran sanon puolustukseksi, että puhun kuitenkin naapurin Annikista ihan ilman etuliitettä pippeli.

 

Toivomme täten tämän ilmiön häipyvän (tai siirtyvän seuraavalle) järjen hivuttautuessa pikkuhiljaa pienen koululaisen päähän!

Mikä ihme siinä on niin jännää?