Maailman paras kurkkusalaatti

Teistä joku kyseli tämän ihanaisen salaatin ohjetta, kun laitoin kuvaa instagramissa.
Piti ensin reseptin alkulähteeltä kysyä lupaa jakaa se näin yleisesti, sitä kun ei ikään tiedä jos jotakin ohjetta halutaan pitää sukusalaisuutena vaikka.
Minusta on aina kohteliasta kysyä.

En ole vähimmässäkään määrin ollut koskaan mikään kurkkusalaattityyppi.
En laita sitä ikinä juuri mihinkään ruokiin ja jostain snägäri-sapuskastakin voin hyvin jättää sen pois.
Sitten joskus hulluina teinivuosina sain ystäväni kotona maistaa tätä, heidän mummunsa ohjeella tehtyä kurkkusalaattia. Paahtimessa käyneen ruisleivän, juuston ja kinkkusiivun päällä. Ja rakastuin.
Tuleepa muuten monen monta nostalgista muistoa mieleeni tästä.
Monet pitkään nukutut aamut tai myöhään valvotut illat on vietetty tämän herkun äärellä. Iltapalana tai aamupalana.
Ja tämä onkin ehdottomasti kaikkein parhainta leivän päällä!

Tarvitset siis:

3kg avomaan kurkkuja
½kg sipulia
1-2 paprikaa (ei muuten pakko laittaa, mutta tuo kivasti väriä)
tilliä

Ja liemeksi:
3dl etikkaa
1kg sokeria (mikä terveyspommi!!)
1dl suolaa

Silppua kurkut, sipulit ja paprikat hienoksi silpuksi. Suosittelen jotain konetta, koska määrät on aika isoja veitsellä pienimiseen. Itselläni on Tupperin joku silppuan-kaikki-sekunnissa-sotkematta-mitään-chef, ja se oli kyllä hyvä tähän.
Kiehauta liemi ja kaada se salaatin joukkoon. (Ei muuten kannata vetää kovin syvälle sisuksiin tämän liemen huuruja, jos et halua että itkettää vielä ens viikollakin.)
Laita yön yli jääkaappiin kannelliseen astiaan.

Itse purkitin salaatin seuraavana päivänä. Ja tein muuten vain puolikkaan annoksen, josta tuli vajaa kolme tuollaista purkkia joka on kuvassa. Salaatti on sitten heti seuraavana päivänä valmista syötäväksi. Ja on muuten niin helppo tehdä!

Jääkapissa siis säilyy, sen mitä säilyy, voin kertoa ettei säily, koska on niin herkkua.

Aamuauringossa

Ai että mikä syksy!

Nyt on muutamana aamuna ollut sumuista ja vähän tihkusadetta, mutta ihan mielettömiä kelejä on kyllä pidellyt. Voisin vain istua ja tuijotella näitä ylläolevia näkymiä aamusta toiseen.
(Rajaamalla tottakai kaiken kaaoksen pois kuvista, kuten ylläolevista kuvistakin).

Me ollaan touhuttu ponien kanssa, oltu töissä, oltu koulussa ja harrastuksissa ja tehty tallia, ja kärvistelty viime viikko ja jatkettu aina eiliseen asti hulluksi tulleen tietokoneen kanssa.
Siksi siis hiljaista ollut täällä blogissakin.
Tekniikka se osaa hämmästyttää ja ärsyynnyttää ihmisen sitten ihan totaalisesti. Ja kaiken lisäksi vielä lähin tietokoneista ymmärtävä ammattilainen löytyy tätä nykyä vain naapurikaupungista!?
Pitäisikö nörtiksi alkaa tässä. Pistäisi rahoiksi täällä tuppukylässä.

Loppuviikko huipentuu ihanaisen Selman saapumiseen <3 ja syntymäpäivähääpäivätupareihin <3, joten mikäs tässä on ollessa ja odotellessa.
Nyt tallihommat odottaa. Pikkuväki kiskoo malttamattomina käsivarresta, kun pitäisi päästä ratsastamaan! Sinnepä siis, pikku ponipalleroiden kimppuun.

Täällä siis ollaan taas.
Anteeksi hiljaiselo ja toivomme tilttaamattomia hetkiä jatkossa tämän vempeleen kanssa.

Mehtässä

Näin siis meilläpäin. Mennään mehtään.

Me ollaan hirveän huonoja mehtään menijöitä.
Siis sillätavalla, että oikein lähtemällä lähdetään. Entisessä kodissa metsä oli aika lähellä siinä, tai metsäpalanen, jossa lapset kyllä juoksentelivat ja leikkivät päivittäin.
Täällä nykyisessä ei metsää ole ihan lähellä, tuolla joen toisella puolella ja sitten taas vastaavasti tuon ison tien toisella puolella, peltojen takana.
Niinpä meidän muksut ovat odottaneet puolukkaretkeä kuin kuuta nousevaa.

Vähän melkein ärsyttää sanoa tämä, mutta me ollaan jo useampi viikko aiottu lähteä marjoja poimimaan. Mutta ei vain olla löydetty sopivaa rakoa.
Joskus aina tuumaan, että sitten kun tämä elämä tästä rauhoittuu.. mutta ei se tästä taida rauhoittua ihan hetkeen (hahaa).
Lauantai-iltana sitten pakattiin ämpärit ja poimurit ja kumpparit autoon ja ajeltiin metsään.
Olisi ollut sillekin illalle muutakin ohjelmaa, mutta päätimme sitten lopulta pyhittää sen familytimelle, koska oltiin suunniteltu retkeä jo monta viikkoa. Joskus näin itsekästä.

Ai että metsässä on ihanaa!
Niin niin hiljaista, ilta ehti jo alkaa vähän hämärtämään kun lähdettiin niin ei kuulunut hiiskaustakaan. Ei turhaan runoilla, että luontokin käy levolle.
Lapset melskasivat kyllä luonnonkin edestä, hyppivät kiville, kiersivät puiden välissä hippaa ja välillä makasivat selällään mättäillä puiden latvoja tuijotellen.
Ja tottakai poimurit heiluivat koko ajan. Puolukkaa oli paikoin valtavasti.
Pitäisi niin paljon enemmän lähteä luontoon. Ja nimenomaan tuollaiseen umpimetsään.
Mekin käydään pääasiassa makkaranpaistopaikoilla, mikä sekin on hyvä, mutta ihan koskemattomassa metsässä samoilu on jotain todella hienoa <3.

Nyt on puolukkaa pakkasessa talven varalle.
Ämpärillinen odottaa vielä hillosokeria kaupasta, joten illalla onkin ohjelmassa puolukkahillon keittoa. Olen aikaisemmin tehnyt pelkästään survosta, mutta se jotenkin menee jääkaapissa vähän jotenkin huonon näköiseksi. Jospa hillo säilyisi paremmin.
Siitä saakin sitten lapata pinaattilättyjen, verilättyjen (tai mustia pinaattilättyjä kuten meillä sanotaan, sen vuoksi muuten kun kerran erehdyin puhumaan verilätyistä niin yksi rupesi syömälakkoon välittömästi, heeh) ja maksalaatikon kylkeen.

Mennäänkö teillä metsään?
Mun tekisi mieli pian uudelleen.

Kaviokuviot

No niin.
Omistetaanpa ihan oma postaus "meidän" hevosten esittelyyn.
Miksi "meidän"? No siksi, kun yksi on vielä tulonsa kanssa vaiheessa eikä tulekaan olemaan meidän ihan ihan oma, vaan ylläpitopolle. Mutta puhutaan kuitenkin meidän.

Shettis-tammat Veera (s.2005) ja Viltsu (s.2010) kotiutuivat meille maanantaina.
Oikeastiko vasta vajaan viikon olleet? Hui kamala, tuntuu kun ne olisivat heilutelleet häntää ja piehtaroineet tuossa pellolla jo paljon kauemmin. Ne kotiutuivat älyttömän hyvin, pari päivää oli vähän semmoista häsellystä ilmassa, mutta nuorempi etenkin on rauhoittunut ja tottunut ja tutustellut tosi hyvin. Veeralla sen sijaan, varsinkin hoitotilanteissa, välillä rauhattomuus iskee ja poni pyörii ja säätää, mutta uskon että se siitä rauhoittuu pikkuhiljaa ajan kanssa.
Uskon kuitenkin omistajien keromukseen ponien rauhallisuudesta, ja Veera nimenomaan on se jolla on ratsastettu ja ajettu vuosia. Nyt on kuitenkin ollut useamman vuoden tauko edellisten omistajien tyttöjen kasvettua poneista yli. Ratsastusta ajatellen ennen kaikkea.
Ponisatula on vasta tuloillaan jossain, kun se saadaan paikan päälle olisi tarkoitus molempia alkaa totuttelemaan (Veeraa uudelleen) satulaan, suitsiin ja sitä myöten selkään nousuun.
Lapset jo malttamattomina odottavat, mutta todennäköisesti se olen minä (kyllä, kokoni puolesta se onnistuu, ei toki jatkuvaan ratsastukseen) joka sinne selkään nousee ekaa kertaa kokeilemaan.

Meillä tosiaan talli on vielä keskeneräinen, muutaman viikon aikana sen pitäisi valmistua.
Vielä puuttuu karsinaelementit, toinen isompi ovi ja ikkunat, sekä sisäpuolelta muutenkin osittain.
Kun talli saadaan valmiiksi saapuu Selma. Suomenhevonen, se ylläpitoversio tuosta reippaan kilometrin päästä.
Sitten onkin jännittävää nähdä miten nämä kolme tulevat toimeen, shettikset kun ovat niin tiivis kaksikko. Selma on kuitenkin ponin kanssa ennenkin käsittääkseni laiduntanut ja elänyt, joten toiveissa olisi mutkaton yhteen saattaminen.

Selma tulee tosiaan minulle itselleni sellaiseksi projektiksi.
Sitä on ratsastettu muutamassakin yp-paikassa, mutta aika värikäs ratsastushistoria sillä näyttäisi olevan lyhyeen tyssänneen raviuran jälkeen. Ollut paljon vain seuralaisena.
Tällä viikolla saatiin satula-asiat vihdoin kuntoon, ja jahka heppa pääsee meille kotiutumaan alkaa reenaaminen noin kaksi kertaa kuussa mun ratsastuksen open hoivissa.
Muuten sitten puskaratsastellaan täällä kotona, ja myös jossain vaiheessa omassa pihassa hiekkakentällä jahka se saadaan tehtyä loppuun asti.
Selma on ihana <3 mitä useammin sen selkään olen päässyt ja sitä ollaan kuljetettu ja sen kanssa työskennelty, sen enempi meikäläinen on rakastunut.
Kattokaa ny! Niin nätti tamma kun olla saattaa. Ja mainio luonne.

Monet ovatkin kyselleet (ja kyseenalaistaneet), miksi emme hankkineet ns. valmiita ratsuja?
Olen jo sen verran hevosten kanssa toiminut ja ratsastanut, että koen haasteeksi sen, että saan ns.kouluttaa ammattilaisen kanssa itselleni ratsun. Ja se että Selmaa tarjottiin meille ylläpitoon, oli enemmänkin semmoinen extempore juttu, mihin lähdettiin uteliaisuuttamme mukaan.
Haastetta siis siinä mielessä, että saadaan Selmasta hevonen jonka selkään pystyy nousta kokemattomampikin ratsastaja.
Veera ja Viltsu sen sijaan tulivat meille sillä ajatuksella että lapset pääsisivät heti ratsastelemaan, mutta kyllä se valitettavasti siltä näyttää, että Veeran selässä on oltu viimeksi niin kauan sitten että se ei välttämättä suju ihan tuosta vain.

No aika näyttää mitä näistä kolmesta kehkeytyy. Työtä saadaan varmasti asioiden eteen tehdä, mutta luja luottamus on siihen että ajan kuluessa meillä on kolme kelpoa ratsua.
Tai sitten kolme pullaponia rahoja syömässä.
Saa nähdä!

Yritän muuten jatkossa paneutua taas muihinkin kuin eläinaiheisiin teksteihin.
Teille joita aihe ei niin kiinnosta niin jatkossa tulossa kyllä muutakin meidän elämästä.
Vaikka se varsin hevospainotteinen tällä hetkellä onkin. Hih.

He ovat täällä

Saanko esitellä, ponipallerot Veera ja Viltsu!

(Just nyt on ihan kiire suihkuun ja syömään ja nukkumaan joten selostusta tarkemmin tulossa seuraavassa jaksossa)

Saanko esitellä, uuden lookini! Verkkarit ja semilikaiset lenkkarit

Saa matkia.

Saanko esitellä! Pari ryysyrannan-Jooseppia.

He eivät varsin ymmärrä vielä että näitä poneja ei voi syödä, vaikka syötävän suloisia ovatkin <3

Saanko esitellä, perus jyväjemmarin mukula.

Räkä poskella, kumpparit väärissä jaloissa, itse puetut vaatteet niskassa ja soma otsiskin siellä niin.

Kypärän sovitusta. Pian pitäisi päästä selkään!

Ja paras ikinä!

Saanko esitellä, kaksi kappaletta pupupöksyistä vuohta jotka ensimmäisen tunnin kurkkivat uusia tulokkaita nurkan takaa.

Meinattiin kuolla nauruun, vaikkei se leikin asia olekaan kun pelottaa.

Eläimet on aika hassuja.

Leppoinen lauantai

Ihanan leppoinen viikonloppu-aamupäivä. Tai päivähän tuo jo on.
Lapset syö puurojansa keittiössä iloisen höpötyksen kera, itselläni tässä päivän toinen kahvikupillinen menossa (ilman suklaata!! koska sokeriton syyskuu..) ja mieheni veljestensä kera nakuttelee ulkona tallia minkä ehtivät.
Nyt onkin mennyt monta lauantaita töissä ja edellisviikonloppu siellä reissussa niin kiva olla vaihteeksi ihan kotona vain.
Huomenna me startataankin sitten koppi perässä kohti Mikkeliä ponin hakuun <3 ai että, saakohan sitä ensi yönä nukuttua ollenkaan!?
Maanantaista alkaen ollaankin sitten hevosenomistajia, jos kaikki on niinku pitää.
Viikolla olisi myös tarkoitus ylläpitoon tulevaa suokkia käyttää satulan sovituksessa ja samalla pääsenkin taas ihanaisen Selman selkään.
Tästä se pikkuhiljaa alkaa, hevosellinen elämä.

Mä niin tykkään tästä vuodenajasta muutenkin.
Pimenevät illat ja hämärät aamut, mikä ihana syy sytytellä kynttilöitä ja fiilistellä ja varsinkin kun ei tarvite sännätä mihinkään eikä ole kiire mihinkään.
Pienimmäinen on toki sitä mieltä, että kynttilöiden puhaltelu on sitä parasta..äitiii! ei oo ennää poppaa..kuuluu tuon tuosta. Saa kyllä olla aika tarkkanakin tuollaisen valkoisen liinatukan kanssa, ettei kohta oo mustat kiharat!

Nappasinpa ohimennen kuvan tuosta meille (ja varmaan teille kaikille) niin tutusta näystä kuin vaatekappaleet lattialla!!
On se ihan käsittämätöntä..päivän tunneista menee varmasti useampi siihen että joko paasaan siitä vaateiden paikalleen laitosta tai lattialta nostamisesta (tai luovuttaneena itse nostelen) eikä asiat siltikään muutu mihinkään. Onkohan mulla jotenkin väärä lähestymistapa? Öhöm.
(Nyt just neiti tulee kysymään, missä mun minnihuppari on ku se ei oo siinä mihin sen jätin..)
Niinpä! Oisko vaikka siellä mihin se kuuluu?
Ärrinmurrin.

Mutta nyt en jaksa edes ärsyyntyä niistä sukista ja takeista ja kengistä jotka ei oo omalla paikallaan, koska leppoinen lauantai.

Paras ostos pitkään aikaan!

Useinhan sitä tulee osteltua jos vaikka mitä, mutta joskus kyllä tuntee olonsa oikein onnistuneeksi kun ostaa jotain mitä oikeasti tarvii ja mikä oikeasti toimii!

Oon tännekin usein vuodattanut mun hiusongelmaa, kun sitä on paljon ja se on luonnonkihara ja sitä lähtee tsiljoona karvaa päivässä.

Tämä mun uusin harja on joku versio Tangle Teezeristä, mutta siis vastaavanlainen, eri merkki vain.

Ihan loistava. Ihan huippu. Ihan paras!

Itkun kanssa usein selvitän suihkun tai yön jälkeen tukkaani, ja se on ihan takussa ja sitä vaan lähtee ja lähtee..kun eka kertaa harjasin tällä harjalla olin ihan silmät pyöreänä ihmetyksestä kun ei tarvinutkaan kiskoa ja repiä ja raastaa kuontaloa vedet silmissä, vaan tukka oikeni nätisti eikä sitä lähtenytkään niin paljoa kuin yleensä.

Miksi, voi miksi kukaan ei oo aikaisemmin sanonut että osta tuo!?

Nyt minä kerron teille kaikille, ostakaa tuo. Ette pety.

Harjasta tuli koko naisväen suosikki samantien (miten musta tuntuu että pinkki väri oli se suurin syy?). Se jopa kirvoitti itkut ekaluokkalaiselta, kun lähdin reissuun ja otin harjan mukaani.

Mutta minusta tuntuu tässäkin kohtaa, että itkun takana saattoi olla jotain muutakin kuin harja.

Vaikkapa ikävä tai jotain..

Harjasta tulikin tässä mieleeni kampaaminen.

Tatta-daa! Koulua on käyty vajaa kuukausi ja eilen illalla Wilma kilahti sen merkiksi, että jotain painavaa asiaa on tarjolla. Huoh, luokassanne on yhdellä oppilaalla havaittu täitä, ystävällisesti pyydämme tarkistamaan lapsenne ja perheenjäsenienne päät ja plaplapla..

Nytkö se taas alkaa!

No, kaksi kaveria saa tänään maistaa tukkakonetta (sursur ja kaljut kiiltää) ja talon liehutukkainen ekaluokkalainen letitetään entistä tiukemmin joka aamu ja täikampa heiluu.

Ärsyttää jo valmiiksi, vaikkei meillä koskaan yhtään täitä ole ollutkaan.

Kerta se on ensimmäinenkin,

on yks semmonen sananlasku. Ihan vain jos ette tienneet.

Paluu arkeen

Aivan mainio viikonloppu takana.

Perjantai aamuna aikaisin mieheni vei minut bussille, jolla köröttelin ensin ystäväni luo Jyväskylään.
Siinä pidettiin pieni breikki ja iltapäivällä matka jatkui junalla kohti Helsinkiä.
Olimme siis opiskeluaikaisten kavereiden kera naistenviikonloppua viettämässä.
Leppoisesti hotellielämästä nauttien, ihanat aamupalat, shoppailut, kahvilat ja mahtavat ruokapaikat.
Niin mieletön irtiotto arjesta ihanien ihmisten kanssa.

Vaikka reissussa on aina tosi kivaa, niin paluu kotiin on ihan parasta.
Oon tämmöinen kotikissa ja mulle ei tee yhtään tiukkaa olla aina kotona.
Siellä ihmisvilinässä ja hälinässä, liikenteen melussa ja kolinassa, kauppojen ja ruokapaikkojen jumputuksessa alkoi jo sunnuntaina tuntumaan siltä että ah, kaipaan jo niin maaseudun rauhaa.
Tuolla pääkaupungissa eletään kyllä ihan omassa maailmassa, melkein kulttuurissa! En ihmettele että kanta-Helsinkiläisistä tuntuukin ettei kehä kolmosen ulkopuolella ole elämää.

Uskon että moni nauttii siitä, että kaikki on käden ulottuvilla, mutta itse nautin siitä ettei joka paikassa ole kamalasti ihmisiä ja meteliä.
Omalla tontilla saa vetää kumpparit jalassa, ja olohuoneen ikkunasta näkyy ihana jokimaisema, eikä vastapäätä seisova kerrostalo.
Mutta onneksi tässäkin asiassa on jokaisella vapaus valita!

Niinpä viikonlopun rentoutuksien jälkeen maanantai aamun auringonsäteet vaahteran läpi siivilöityneenä olivat ensimmäinen näky kun verhot avasin.
Tunsin olevani niin kotona <3
(Vaikka vastassa oli pyykkiä, villakoiria, tiskejä..silti..ihana olla kotona!)

Valmisteluja

Eipä ehtinyt edellinen kura pihasta kuivua, kun se kaivettiin uudestaan auki!
Itse asiassa meidän koko pihan tilanne on varsin vetinen, ei kerta kaikkiaan oo ollut kelejä tehdä sitä loppuun. Marmatinkin jo tuossa pitkät rimpsut siitä miten mulla ehtii järki lähteä mennen tullen ja palatessa ennen kuin tuo saadaan jonkinlaiseen kuosiin. (Onnekseni se taju on tullut vielä tähän asti joka kerta takaisin!)
Nurmikonhan voi vielä kylvää, vaikkei se ehtisi lähteä enää tälle syksylle itämään.
Siellä se muhii mullan alla ja odottelee kevättä.
Ehkä aavistuksen musta tuntuu tällä hetkellä, että se ei pääse enää tälle syksylle sinne mullan alle vartomaan, koska tuli tähän vähän kaikkea muuta. Kröhöm.

Talli on siis tuloillansa!
Mies on hikipanta päässä piirrellyt tallin pohjakuvia (itse asiassa niitä on piirrelty jo viime talvesta asti ja pyöritelty mahdollisia järkeviä vaihtoehtoja). Pohjat on kaivettu ja uuden viikon alkaessa pitäisi betonikuorman saapua tallin kivijalaksi.
Sitten alkaakin vimmattu pystyttäminen, kattoristikot tulivatkin jo tänään.
Kolmen karsinan talli sieltä on nyt tulossa, muuten aikaa on ihan hyvin ennen kuin hepat tulee, mutta karsinaelementtien kohdalla en tiedä vielä miten käy. Eiköhän nekin ajallaan saada paikalleen..
Ja toki vielähän pollet pärjää ulkosallakin..

Nyt on kuumeinen hevostarvikkeiden hankinta menossa.
Toki ponskuloisten mukana tulee vaikka ja mitä! Mutta pitäähän sitä vähän jotain..
Ja suomenhevosella ei ole varusteita, joten satuloita ja suitsia ollaan metsästetty ja suitset onkin jo tiedossa. Kohtuullisen haastavaa näin ensikertalaiselle miettiä mitä kaikkea perus puskahepat tarvii ja mitä ilman pärjää. Sallan vinkkilinja on jälleen auki! Otetaan ilomielin vastaan, mikä on ehdoton juttu? Mikä turhake?

Vähän muitakin valmisteluja tässä pitäisi alkaa tieten pikkuhiljaa miettimään.
Lähden huomenna viikonlopuksi Isolle Kirkolle opiskeluaikaisten ystävien kanssa, joten jotain nyssäkkää tieten pitäisi ruveta pakkaamaan.
Ai että on kivaa lähteä, pitkästä aikaa nähdä naisia joita näkee ehkä kerran vuodessa, mutta juttu jatkuu aina samasta mihin ollaan jääty.

Paljon kivaa on siis tiedossa, niin tälle viikonlopulle kuin tuleville viikoillekin <3

Ps. Kannattaakohan jättää tuo meidän Ekaluokkalainen jatkossa pois heppatarvike-ostoksilta? Huomaa pinkit veräjänkahvat :D
JA huomatkaa myös tuon punaisen tallin pääty joka on niin kiero että ei paljoa ison pahan suden tarvi puhista kun on mökki nurin, tuo kuva kyllä hiukan ehkä korostaa vielä sitä! Mutta lienee on ihan viisasta tehdä uusi ;)