Kontallaan

Nyt pureudutaan aiheeseen, jota kauhulla odotan joka ikinen talvi.

Se aihe on varsin ajankohtainen just nyt.
Pihat ja tiet ovat kuin luistinrata ja hokkarit pitäisi olla oven suussa odottamassa, menit sitten postilaatikolle tai yrität päästä autoon.
Ajankohta jolloin hiekoitushiekka on sun ostoslistalla heti liukuesteiden ja konttauskypärän jälkeen.

Eilen töissä vedin lipat. Tai pannut. Tai voltit. Ihan millä sitä maailman nolointa ja karmeinta tilannetta voi nyt kutsua.
Kävi ne perinteiset, lähdin kiertämään autoa kuskin paikalle ja just siinä käännöksessä peräkontin luota kuskin puolelle oikea kenkäni päätti pettää ja hetken huiskien turhaan käsillä tukea jostain rysähdin polvilleni ja siitä kyljelleen.
Se sattui, se sattui niin hirveästi, että jälleen jos harrastaisin kiroilua niin olisin taatusti räiskäyttänyt ilmoille kaikki maailman kirosanat. Mutta jälleen tyydyin vain rumiin sanoihin, paskaan ja vitsiin ja niin edelleen.
Itse asiassa mulla meni ainakin minuutti ennen kuin edes kykenin hengittämään, saatikka sanomaan mitään. Ja ennen kuin sanoin mitään, rymysin tottakai ylös ja tarkistin ettei vain käynyt mitenkään!
Sehän on klassikko, että vaikka se pää olisi lähtenyt irti niin huudetaan että, ei sattunu yhtään!

Kömmin oksennusta ja kyyneliä pidätellen autoon ja sitten vasta aloin nuolemaan haavojani. Siis kuvainnollisesti toki vain. Tunnustelin jalat ja kyljen ja kyynärpään ja olkapään. Kaikki ehjänä. Huh.
Edes housunpolvi ei revennyt, koska se oli jo ennestään reikäinen, mikä onni!
Ainoat vammat (henkisten lisäksi) olivat polven makeat naarmut, ei muuta.

Onni onnettomuudessa, ei muuten mikään turha sanonta.

(Kuvat ovat vain tämän aamun valo loistosta koska itse tilanteesta kuvaa ei onneksi ole, ei sillä että vaikka joku olisikin kuvan ehtinyt ilmalennostani nappaamaan, niin en tasan olisi sitä tänne ladannut. Että sillä lailla.)