Koronaviikko 9

Niin vain ne viimeiset kolme etäkoulupäivää kuluivat loppuun. Ristiriitaisin fiiliksin.

Lapset tekivät kouluun lähtöä jo monta päivää etukäteen. Toinen innostuneena, toinen jännittyneenä, kolmatta ei paljoa purista ja neljäs itkeä tirautti kun on ne uudet säännötkin.
Jos aikuinenkin menee sekaisin ohjeistuksesta, en yhtään ihmettele vaikka pikkukoululaista jännittää ja pelottaakin, että muistaako kaiken.
Onneksi koulussa on ihanat opet ja avustajat, jotka varmasti handlaavat kaiken.
Nämä kaksi kouluviikkoa ovat koulun henkilökunnallekin tosi iso vastuun paikka. Satapäisen oppilasjoukon kaitseminen turvallisesti kesälomaa kohti. Oppilasjoukon, joka viikkojen jälkeen jälleennäkemisen riemusta varmasti haluaisivat halata ja painia.

Äidin tunnelmat ovat olleet ristiriitaiset.
Tämän viikon koulupäivät- ja tehtävät ovat olleet työn ja tuskan takana. Varmasti osittain menee sen jännityksen piikkiin, minkä kouluun palaaminen on aiheuttanut, mutta varmasti myös sen, että kevätväsymystä on ilmassa. Kesäloma kolkuttelee jo niin oven takana.
Täällä oli torstai-aamuna hyvin hiljainen tunnelma, herättiin kuopuksen kanssa ihan kaksistaan, kun miehenikin oli työmaa-käynnillä ja kouluaiset koulussa.
Hissuksiin syötiin aamupalaa ja vaikka se on ollut ennen koronaa ihan normaalia kahtena päivänä viikossa, niin nyt tuntui kieltämättä ihan oudolta, kun ei tarvinutkaan huolehtia ketään miittiin eikä pähkäillä matikan tehtäviä.
Kaikkeen sitä ihminen tottuu ja kaikesta voi äkkiä tulla se "normaali".

Täällä, kuten muuallakin Suomessa, on ollut ihan jäätävät kelit. Siksi kesäloma ajatuksena tuntuu niin kaukaiselta.
Säätiedotukset eivät kovin kummoisia näytä koko toukokuulle, joten läpi käyvä jäinen tuuli tullee olemaan riesana vielä monta viikkoa.
Ei saisi maalailla mitään kauhukuvia seinille eikä olla pessimisti, mutta en kestä jos kesä on kylmä.
Se olisi jo melkoinen rangaistus, jos tämän kotona kökkimisen jälkeen kesäkin olisi ihan kökkö.
Jää nähtäväksi.

Meillä täällä touhut jatkuu muuten normaalisti.
Kuopus ei enää mene päikkyyn ja itse palaan töihin vasta kesäkuun alusta ja sittenkin teen pääasiassa pelkkää loppuviikkoa.
Nyt kun väkimäärä-rajoituksia höllätään niin se alkaa varmasti näkymään meillä töissä.
Pienempiä tilaisuuksia pystytään taas järjestämään.
Ihan kiva lähteä taas töihin. 3kk on pitkä aika olla kotona.

Positiivisin mielin kuitenkin kesää kohti.
Toivon, että siitä tulisi meille kaikille hyvä ❤

Mitä mietteitä sinulla on kesää ajatellen?

Maaseutu Vs. Kaupunki

Meillä kun on kokemusta sekä maalla asumisesta, että kaupungin keskustassa asumisesta, niin ajattelin, että teenpä vähän vertailua. Plussat ja miinukset.

Voin heti kättelyssä sanoa, että en vaihtaisi maalla asumista enää koskaan mihinkään, mutta tottakai on paljon asioita joita ikävöin kaupunkiasumisessa.

Kaupat ja palvelut.
Tästä pisteet vie tottakai kaupunki.
Onhan se erittäin hikistä lähteä täältä asioille. Kaupassa käynnit, harrastukset ym. on pakko keskittää niin, että ei tarvisi kovin montaa kertaa käynnistää autoa ja lähteä asioille.
Jos (paino sanalla jos) iskee herkkuhimo ja kaikki kätköt on tyhjiä (mitä ei saisi koskaan päästä käymään), niin miten helppo on kaupungissa asuvan vetäistä lenkkarit jalkaan ja lähteä "lenkille". Ts. Kiertää sellainen reitti minkä varrelta löytyy Ärrä.

Liikunta ja urheilu.
Kyllä tämäkin kallistuu kaupunkiasumisen puolelle.
Toki täällä maalla pääsee lenkille ja on ihania reittejä metsäpolkuineen ja pikkuteineen, mutta valitettavasti lähes kaikki ryhmäliikunta on keskitetty keskustaan.
Rakastin spinninkiä ja kävin ahkerasti monia vuosia, mutta sitten kun ajokortti lähti, oli pakko karsia ihan kaikki ylimääräinen, koska joka ikinen ajo jäi mieheni vastuulle.
Täällä landella on myös aina niin pimeä.
Meillä on katuvalot tässä ehkä kilometrin matkalla. Toisaalta, juoksihan yksi mies juuri maratonin omalla parvekkeella, joten ihan hyvin voin viis kuus kertaa kävellä katuvalot edes takaisin. Onneksi nyt on jälleen pitkälle syksyyn valoisat illat. Iltaliikkujana niin tykkään.
Meillä oli nyt menneenä talvena riesana susilauma.
Mulla ei tahdo millään pokka kestää lähteä säkkipimeään lenkille. Se tunne kun olet ihan varma siitä, että susi läähättää ihan sun kintereillä.
Toisaalta ei kaupungin kaduilla kintereillä läähättävä setämieskään houkuta.

Eläimet.
Pienet sisätiloissa olevat eläimet menevät kaupunkiasunnoissa oikein mainiosti.
Ja meillähän oli kanala tuolla keskustassa asuessakin.
Mieheni rakensi lämpimän kopperon, jossa kotkot pärjäsivät myös talvella.
Kesällä ne pääsivät myös ulkotarhaan kuopsuttamaan. Niiden pito onnistui sielläkin mainiosti.
Minulla tuli muuten omien kanojen aikana munakiintiö niin täyteen, että voin vieläkin hieman pahoin kanamunan hajusta.
Hevosiahan ei ole mitään mahdollisuutta majoittaa autotalliin eikä pihan perälle, joten ainoa vaihtoehto on joko nauttia vain ratsastuskoulujen hevosista tai pitää omaa toisen tallissa.
Meidän isoin haave on toteutunut, kun saimme hevoset omaan pihaan.

Lapset.
Kaksi vanhinta poikaa, kaipaavat ehkä eniten keskustassa asumista.
Tämä meidän sivukylä on aika pikkulapsi-painotteinen ja isommat lapset ovat oikeastaan kaikki tyttöjä. Eli poikien kaverit asuvat kaikki kauempana.
Onhan se mukava kun lapset voivat vain mennä omin nokkinensa soittamaan kaverin ovikelloa ja pyytämään ulos. Toisaalta se voi olla riesakin.
Myös harrastukset ovat kaikki keskustassa.
Kaksi vanhinta pelaa jalkapalloa kahdesti viikossa ja vanhempi tyttö soittaa pianoa.
Vaan olisihan se niiiin helppoa heidän pyöräillä harrastuksiin verrattuna siihen, että asiat pitää järjestää niin että päästään autolla lähtemään.
Eli tästäkin plussa kaupungille.

Oma rauha.
Tätä ei varmaan tarvi edes kauheasti suomentaa, senhän tietää jokainen.
Meillä lähin naapuri on, jossain. Ei edes näy tähän meidän pihalle kun on niin tiheä pusikko ja rinne edessä. Risteyksessä mistä käännytään meidän pihatielle (joka on vajaa 200m pitkä), on pieni mummonmökki, mutta siinä ei talvi-aikaan asu ketään, eikä varmaan kohta kesäaikaankaan, koska mummo on tosi vanha.
Meidän talon ympärillä on kaikki meidän laitumet ja talo itsessään ihan joen rannassa.
Varmaan jos (paino sanalla jos) oikein railakkaasti käyttää kotiääntä, niin saattaa ohikulkija kuulla, ja jos nyt oikein tiukka tilanne on niin miksei kuulu vähän pidemmällekin. Eli todellakin kuuluu ja kauas.
Meidän lapset ovat kotioloissa ihan jäätävän metelistä sakkia, kuolisin kauhistukseen jos meidät ahdettaisiin pieneen asuntoon ihmisten ilmoille.
Huh tuli oikein huono olo ajatuksesta, että meidät häädettäisiin saman tien Siperiaan.

Koulut.
Meidän lapset kulkevat luonnollisestikin bussilla ja herätä täytyy seitsemältä joka aamu. Linja-auto tulee pysäkille 7.35.
Se on tosi aikainen herätys ja meillä on pakko lasten, isompienkin, mennä aikaisin nukkumaan.
Toki isot pojat alkavat jo vähän nurista, että miksi heidän pitää mennä aikaisin nukkumaan, kun kaikki kaverit saa valvoa ja blaablaa..
Ehkä ensi syksynä voidaan antaa vähän venyttää heidän nukkumaanmenoaikaa.
Olisihan se mukava hypätä pyörän selkään aamulla ja polkaista näppärän matkan kouluun, mutta toisaalta selvä nousta pysäkiltä auton kyytiin.
Vaikka on vähän kurjaa laittaa lapsia pimeässä pysäkille, kun valoja on tosi niukasti.
Omalta pihalta ratsastuskentän valot näyttävät melkein oman pihatien päähän ja pikkutiellä on katuvalot, mutta sitten pitää mennä silta ojan yli ja pätkä pellon reunaa ja taas ojan yli pysäkille mikä on ison tien varressa ja missä ei ole katuvaloja.
Onneksi he lähtevät aina kaikki samaan aikaan, joten onhan heistä toisilleen turvaa ja seuraa, ja on ihana nähdä, miten joku isoimmista kulkee aina viimeisenä ja pitää huolta, että kaikki ovat koossa.
Arvaatte varmaan kuitenkin, että mun sydän on ihan hiukan syrjällään ajatuksesta, että meidän kuopus lähtee syksyllä toisten mukana, kun aloittaa eskarin.
Mun pieni!! Onneksi on kesä aikaa vielä sopeutua ajatukseen.

En tiiä menikö tässä nyt kuitenkin plussat kaupunkiasumiselle 99-1, mutta täällä me asutaan, eikä osaisi kyllä kuvitellakaan asuvansa missään muualla.
Olemme muuten molemmat mieheni kanssa lapsuus asuttu maalla, että kyllä se veri taitaa tänne vetää.

Toivottavasti omat lapset saisivat aikuisinakin muistella mukavaa lapsuutta maalla 💕

Eka mun oma varsa

Viime keväänä tai oikeastaan jo talvella, mieheni alkoi puhumaan, että mitä jos astutettaisiin Ninni.
Olin vähän, tai aika paljonkin, vastaan asiaa.
Oltiin niin hyvin päästy reenaamisen makuun ja edetty ja niin pois päin, ajattelin, että varsottaminen keskeyttäisi hyvän putken, mihin olimme vihdoin päässeet.
Kevättalvella Ninni kuitenkin alkoi temppuilemaan ratsastuksessa, ja tehtiin kaikki mahdollinen ja mahdoton asian hyväksi eikä päästy kärryille, että mistä asia johtui.
Kaikki asiat tehtiin niin kuin siihenkin asti ja silti oltiin yhtäkkiä ihan pattitilanteessa.
Taisi olla korvienvälissä ongelma vähän molemmilla.

Otettiin astutus-asia uudelleen puheisiin ja myönnyin ajatukselle, saataisiin samalla ehkä breikkiä myös ratsastuksen haasteisiin, siis toki ei nyt yhtätoista kuukautta ratsastamatta oltu, mutta loppuajasta kuitenkin höllättiin hommaa ja nyt onkin tässä sitten hetken kokonaan tauolla selässä olo.

Sopiva ori löytyi oikeastaan heti, koska mieheni oli sen jo katsellut valmiiksi, kun tiesi että kyllä se suopuu kuitenkin asialle 😅
Ninni lähti siis astutteille ja minä samalla kuukaudeksi sinne Kanadan-reissulle.
Astutus meni ihan nappiin ja Ninni palasi kotiin tiineenä.

Niin mentiin syksy ja talvi leppoisissa tunnelmissa, tai leppoisissa ja leppoisissa, kun aina niin lutumussukka-ponista kuoriutuikin kunnon äkäpussi.
Viimeisellä kolmanneksella näki, että ei ollut Ninnin juttu tää tiineys. Oli laumassa kaikille tosi äkäinen pomo ja luimi ja näykki jopa minua, vaikka ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä kenellekään ihmiselle. Olin ihan ihmeissäni, kunnes satuin facessa huomaamaan keskustelun, jossa joku kyseli että onko muillakin tämmöisiä tapauksia. Eli siis ihan hormoonien ja kasvavan varsan ja vatsan piikkiin meni ne kiukkuilut.

Viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana Ninnistä huomasi, ettei se jaksanut enää oikein välittää mistään. Kaverit sai olla yhtä rauhassa kuin ennenkin ja siellä se olla möllötti tarhassa ja oli lopen kyllästyneen näköinen.

Huhtikuun loppupuolella aloimme kyttäämään merkkejä varsomisesta.
Aika hitaanlaisesti alkoi peräpää "löystymään" ja tissit kasvamaan. Vahatippoja ei näkynyt (toki niitä ei aina edes tule).
Valvoimme ainakin viikon verran iltaisin kameraa kytäten, viimeiset 4pv ennen varsomista laitettiin yöllä kellokin soimaan pariin otteeseen ja kurkattiin kameraan..ei mitään.
7pv torstai aamuna, mieheni meni aamutalliin normaalisti ja laittoi Ninnin ulos niinkuin aina, vahatipat oli ilmestyneet yön aikana.
Tamma oli ollut aika levoton, eikä oikein ollut edes heinää pysähtynyt syömään.
Mieheni tuli sisälle ja kävi minullekin jotain asiasta sanomassa, en oikein edes noteerannut kun nukuin ja jatkoin unia.
Mies meni keittämään aamukahvit ja katsoi jossain vaiheessa olohuoneen ikkunasta tallin taakse laitumelle jossa Ninni oli Lunan kanssa. Yhtäkkiä hän näki, kun varsavedet tulivat ja juoksi ulos.
Sen, että pääsi ulos, niin varsan etujalat jo näkyivät.
Ei muuta kuin ulos vaan ja tammaa talliin, oli ihan joutunut kiskomaan kun toinen oli jarruttanut vastaan. Lunan vei vielä toisten kanssa tallin viereen tarhaan.
Sitten hän juoksi herättämään minua ja kamerasta näytti, että nyt näkyy jo jalat.
Kyllä ei meikämandoliini ole koskaan lähtenyt niin nopeaa sängystä kuin silloin.
Kamppeet niskaan ja talliin.
Ninni oli makuulla, mutta tarhassa alkoi sen päiväinen kiljunta, kun Lunan mennessä sinne, alkoi arvojärjestyksestä tappelu.
Ninni tietysti kuuli kiljunnan ja säntäsi pystyyn.
Varsa oli jo puoliksi ulkona, joten kiirehän siinä meille tuli, ettei varsa tipahda maahan.

Mieheni tempaisi takin pois päältä ja sen, että ehti ottamaan varsasta kiinni, Ninni työnsi vielä kerran ja varsa syntyi mieheni käsiin ja siitä lattialle.
Huh heijaa me vain katsoimme toisiamme, että mitä tässä oikein tapahtui!
Autoimme vähän varsaa ulos sikiöpussista, mutta sitten siirryimme sivummalle.
Ninni ensin vähän tökötti vain pöllähtäneenä paikallaan, mutta sitten kääntyi ja alkoi nuolla varsaa puhtaaksi. Se oli jotain niin liikuttavan näköistä, että mulla ihan tippa tuli linssiin.
Siinä vaiheessa lapsetkin sai luvan tulla talliin ja ihan hiljoksiin katseltiin tuota ihmettä koko perhe ❤
Lapset ovat nähneet lehmien ja lampaiden poikimista kun ovat eläinlääkäri-kandeja katsoneet, joten veri ja jälkeisten riekaleet eivät heitä paljon ihmetyttäneet.
Kaikki olivat niin innoissaan.

Jälkeisten tuleminen kesti vähän pidempään kuin "pitäisi" ja soiteltiinkin eläinlääkärille.
Käski mittailla kuumetta ja annettiin särkylääkettä. Istukka ja loput räippeet tulivat kyllä ihan siistinä ja kokonaisina, että sen puolesta onneksi meni kaikki kuitenkin hyvin.

Se on niin ihmeellistä, miten luonto hoitaa.
Heti kun varsa pääsi niillä pitkillä koivillaan ylös, Ninni alkoi ohjaamaan varsaa tissille. Aivan huikea olo nähdä miten valmis voi ensikertalainenkin olla äidiksi, kaikki tuli niin luonnostaan.
Vaikka aina se ei niinkään mene, vaan tamma voi hyljeksiä varsaansa pahastikin.

Sinne me sitten jätimme heidät omaan rauhaansa ja katselimme sisältä käsin miten siellä sujui.
Kamera on aivan ehdottoman hyvä homma. Nytkin vielä, vaikka varsa on jo kolmen päivän ikäinen, niin välillä kurkataan, mitä talliin kuuluu.

Meillä oli jo etukäteen nimet aika lailla valmiina.
Jos varsa on tamma, siitä tulisi Kotokallion Bettina ja jos varsa on ori, siitä tulisi Kotokallion Batman.
Orihan sieltä tupsahti tai suorastaan lensi, joten Batman on oikein hyvä nimi hänelle.
Pätkä hänen kutsumanimeksi sitten tuli.

Pätkä on kyllä melkoinen jätkä.
Viime kesän Abbe-varsa oli niin arka, ettei juurikaan päästänyt edes koskettamaan. Nyt kyllä tykkää ihmisestä tosi paljon. Johtunee siitä, että ero emästä "pakotti" hänet turvaamaan ja luottamaan ihmiseen jo muutaman kuukauden ikäisenä.
Pätkä sen sijaan tulee uteliaana tutkimaan meitä, tunkee turpansa melkein naamaan kiinni ja touhuaa pois tiekseen. Jopa niin lähellä, että toisinaan joutuu vähän muistuttamaan, että älä ihan syliin tule kuitenkaan.
Virtaa hänellä riittää kuin pienessä pitäjässä, karsinan neliöt alkaa selvästi käymään pieneksi, vaan kelit ovat niin jäätävät, että ei olla vielä uskallettu päästää niitä ulos kuin hetkeksi kerrallaan.
Tarha on jaettu kahteen osaan, ja Ninni ja Pätkä pääsevät "pihattopuolelle" tarhaa, jossa suoja on kyllä tarjolla. Toivottavasti kelit lämpenisivät edes hiukan, tai vesisade ainakin loppuisi. Alkukevään varsoille säät ovat varmaan se isoin haitta.

Nyt täällä sitten opetellaan asioita uuden elämän kanssa. Riimu päässä ollaan jo äidin rinnalla narussa kuljettu ja kerta kerralla sujuu paremmin.
Ninni on tosi tosi huolehtiva emä ja vähän hysteerinenkin kun Pätkä ottaa spurtteja niin ettei mamma meinaa perässä pysyä 😅💕

Todettiin kyllä, että melkoinen varsominen oli.
Vaikka useimmin varsominen tapahtuu ilman ihmisen läsnäoloa ja salaa, mutta tässä tapauksessa oli onni, että oltiin paikalla.
En halua edes ajatella miten hullusti olisi voinut käydä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! Ja taas ollaan yhtä kokemusta rikkaampana ❤

Koronaviikko 7 ja 8

Ihan meinannut höpöksi mennä, kun olen unohtanut yhden viikon koronakuulumiset kokonaan tarinoida.
Mutta tiedättekö, en välillä todellakaan tiedä mikä päivä edes on, niin saattaapa tuo mennä viikotkin sekaisin.
Ja ainakin viikot on menneet niin nopeaa, että ei ole näköjään ehtinyt reagoida!
Eilen mm. olin menossa jo perjantaissa ja olin illalla ihan pihalla, että tosiaan, huomenna (eli tänään) on vasta perjantai.

Viikot ovat menneet aika samalla kaavalla.
Herätyskelloon ei olla herätty kertaakaan. Saa kivittää.
Siihen mennessä ollaan heräilty, että ensimmäiset ovat ehtineet miittinkiin yhdeksäksi.
Etäkoulu ei ole mikään loma, mutta olemme sen verran höllänneet köyttä, että lapset ovat heräilleet omaan tahtiin. Kun koko vuosi painetaan herätyskellon kanssa seitsemän reikä reikä, ei meidän hommat kaadu ainakaan siihen, jos kotona ollessa nukutaan tunnin pidempään.
Nukkumaanmenoaika on pysynyt suunnilleen normaalina kuitenkin. Miten teillä?

Tällä viikolla tosiaan saatiin tieto, että ensi viikolla palataan normaaliin (tai lähes) normaaliin päiväjärjestykseen.
Lapset tuulettivat, däppäsivät ja räppäsivät ihan onnessaan (äiti myös salaa nurkan takana).
Kotiopettajattaren pesti ei ehkä ole mennyt ihan putkeen, mutta en ota siitä nokkiini. Onneksi olen edelleen maailman paras äiti.
Yksi lapsista tuumasi, että pahinta kotona olossa on ollut siivoaminen. Kun koko ajan pitää imuroida 🤣 todettiin kyllä sitten yhdessä, että sotkua tuleekin paljon enemmän nyt, kun kaikki ovat koko ajan kotona.

Itse olen hyvin ristiriitaisin miettein kouluun palaamisesta.
Olisin voinut painaa samalla sapluunalla kesälomaan asti ihan mielelläni. Toisaalta iloitsen ainakin esikoisen kohdalla, että hän näkee vielä omat luokkalaiset ja opettajan ennen yläkouluun siirtymistä. Se on heille varmasti tosi tärkeä juttu ❤
Vielä jos sen verran jaksaisin takoa oppia lasten päähän, että kouluunpaluuohjeet saisin menemään läpi.
Pikaisesti luin ne itse jo, mutta totesin, että pitää lukea pari kertaa ehkä uudelleen, kun en ole nyt ihan varma syökö kakkosluokka ulkona vai liikuntasalissa ja saako neloset kulkea takaovesta ja pitääkö kuutosten käydä toisen pään vessassa vai ulkona.
Huh mitkä ohjeistukset.

Koronaviikko päättyi jyskyttävään päänsärkyyn, joka vaatii nyt kahta nelisatasta buranaa, viltin, äänikirjan ja pienet torkut.
Sen verran aivosolut ovat nyt kipeät, että muun muassa opettajattaren-sanaa piti kirjoittaa ja tihrustaa neljään kertaan ennen kuin tuli oikein.
Kotiopettaratta..kotiopettajajatta..kotiopej..

Hyvää viikonloppua!

- Salla

Daim-muffinssit

Heittämällä kehokriisi-tekstin jälkeen cupcake-ohjetta kehiin. On taas mistä kriiseillä. Hehee.

En muista mistä olen tämän ohjeen aikoinani bongannut, mutta en ole sen jälkeen muuta ohjetta käyttänyt. Tämä on vain the best.
Tällä ohjeella on leivottu niin synttärimuffinit kuin lasten myyjäisleipomuksetkin.
Suklaamakuja kun on niin monenlaisia, siispä näistä voi tehdä juuri omaan makumaailmaan sopivia.

Tämä on tosi simppeli ohje, meillä lapset leipovat itse näitä, kun vain aikuinen seuraa vierestä.
Teen aina Amerikanmuffinssi-vuokiin, koska ne ovat tarpeeksi jämäkät ja isot tottakai. Mieluummin överit kuin vajarit.
Jos teet pienempiin, tavallisiin muffinssivuokiin, suosittelen paistamaan muffinssipellillä ja syömään ainakin kaksi.
Kaikki eivät mahdu pellille kerralla, mutta osa voi hyvin odottaa pöydällä uunivuoroa.

DAIM-MUFFINSSIT

1 levy Maraboun Daim (tai jotain muuta) suklaata

150g voita

1,5dl sokeria

2 munaa

3,5dl vehnäjauhoja

2tl leivinjauhetta

2,5rkl tummaa kaakaojauhetta

1,5dl maitoa tai kermaa

Leikkaa puolet suklaalevystä rouheeksi. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen.

Yhdistä kuivat aineet ja lisää taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Lisää lopuksi suklaarouhe ja sekoita tasaiseksi.

Nosta lusikalla (Itse käytän aina pursotinpussia) nokare taikinaa vuokaan, aseta päälle suklaapala (siitä puolikkaasta jota et rouhinut, jos et ehtinyt syödä sitä, hups) ja peitä se sitten taikinalla.

Annoksesta tulee n.15-17kpl.

Paista 225 asteessa tasalämmöllä 12-15min.

Kuorrutukseen ja koristeluun saat ihan vapaat kädet.

Olen laittanut kermavaahtopursotuksen ja siihen minivaahtiksia.

Viimeksi sulatettiin suklaata ja paineltiin siihen karkkeja.

Jos oikein haluat että paikat pyörii ja vinkuu hampaissa, niin tee suklaakreemi.

SUKLAAKREEMI:

300g tomusokeria

100g voita

1dl tummaa kaakaojauhetta

0,4dl maitoa.

Vaahdota, pursota ja koristele.

Voin kertoa, että näitä ei pakastimeen asti riitä! 

Enjoy.

Faktaa minusta

Uusia lukijoita on tullut tässä välissä kun syksyllä aloitin blogin kirjoittamisen uudestaan, joten olisiko pieni esittely paikallaan.

Nyt lyödään faktoja pöytään.

Olen Salla, kesällä 34v täyttävä yhden miehen vaimo ja viiden lapsen isä, siis äiti toki.

Asun maaseudulla, 10km päässä pienen kaupungin keskustasta. En kuitenkaan ihan korvessa, vaan ihan hyvien ja suorien kulkuyhteyksien päässä. Autolla keskustaan, tai kuten me sanomme: "Kylälle", ajaa muutamassa minuutissa.

Me ostimme 4 vuotta sitten 50-luvun rintamamiestalon, ja mieheni teki tähän täysremontin lattiasta kattoon. Teimme myös muutamia tilaratkaisuja uudelleen, vanhan talon puitteissa, mm. kuraeteisen ja kodinhoitohuoneen.

Meillä on neljä omaa hevosta (joista kaksi vielä muualla) ja kaksi lainahevosta, joista toinen lähtee pois, kun omat tulevat kotiin.
Monen sattumuksen vuoksi hevosasiat ovat vähän sekaisin. Nyt kevään aikana pitäisi kaikkien kuitenkin olla täällä omassa pihassa ja tilanne normalisoituu.
Odotamme ihan näinä päivinä/viikkoina syntyväksi toista omaa varsaamme ja tänä keväänä/kesänä olisi tarkoitus astuttaa kaksi tammaa, joten ensi kesänäkin olisi mahdollisesti varsoja tiedossa.
Meillä on myös kolme tallikissaa ja kolme tuttipullo-karitsaa, jotka "adoptoimme" viisi viikkoa sitten, kun niiden emä jouduttiin lopettamaan.

Olen ammatiltani leipuri-kondiittori ja nyt toukokuussa tulee 7 vuotta täyteen samassa työpaikassa kotileipomo- ja pitopalvelu yrityksessä.
Välillä olen ollut äippälomalla, mutta palannut aika pian takaisin töihin.

Sairastuin keväällä 2018 epilepsiaan, jonka seurauksena lähti ajokortti ja sain sen takaisin vasta viime lokakuussa. Se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Täällä maalla asuessa on kaksi autoa lähes pakollista. Yllättävän hyvin sopeuduttiin kuitenkin silloin kun kortti lähti, ja saimme arjen rullaamaan. Ehdoton plussa oli työpaikka, joka on alle kilometrin päässä.
Olen sairastumisen jälkeen ollut vain osa-aikaisena. Pakko ajatella terveys edellä.
Ennen tein usein ympäripyöreitä päiviä (te tiedätte ketkä alalla olette), mutta nykyään väsyn tosi tosi herkästi ja rättiväsyneenä olo on ihan hirveä ja pelkään aina, että kohtaus tulee.
Sairauteni hoitotasapaino on nyt kunnossa, viimeisin kohtaus on ollut lokakuussa 2018, ja ainakin kolme vuotta vielä syön lääkkeitä säännöllisesti.
Epilepsia lääke on mahdollista purkaa ja sairaus pysyy silti poissa, tai sitten ei.
En oikein tiedä kumman haluan valita: Syödä lääkkeitä loppuelämäni vai purkaa lääkkeet ja "tervehtyä" tai kokea se kaikki kauheus uudelleen.
Onneksi ei vielä tarvitse miettiä ja päättää.

Tykkään käydä lenkillä ja urheilla muutenkin, ratsastaa tottakai ja kuunnella äänikirjoja.
Rakastan hevosia yli kaiken, mutta muista eläimistä en niin välitä. Toki meillä on muitakin elämiä ja niistä tykkään, mutta en samalla sydämellä kuin hevosista.
Koirat ovat ihan kauhistus, lapsuudesta traumoja on valitettavasti jäänyt.
Pelkään ampiaisia yli kaiken ja perhepiirissä se on vähän vitsin aihe koko homma, ei mua kyllä haittaa vaikka sille nauretaan.
Olen muutenkin huumorintajuinen tyyppi, osaan nauraa kaikelle ja myös itselleni.

Olen erittäin introvertti ihminen.
Rakastan olla kotona ja pärjäisin varmaan viikkoja yksin tuuskatessa. Toki perheeni on maailman tärkein mulle, mutta tarvin aika usein oman rauhallisen hetkeni, usein teen sen lenkkeillen.
Väsyn sosiaalisissa tilanteissa, olen isossa porukassa se vetäytyjä, kuuntelija ja tarkkailija.
Mutta tykkään erilaisista ihmisistä omalla tavallani.
Tuon itseäni esille parhaiten kirjoittamalla.
Haaveilen myös työstä kirjoittamisen parissa.

Tässä päällimmäiset ajatukset, toivottavasti uusi seuraajani pysyt mukana vastaisuudessakin 💕
Tykkään pitää blogia, koska olen saanut tästä parhainta vertaistukea ja myös uusia "someystäviä".

Hauskaa keskiviikkoa!

Kehopositiivisuus

Ruma, lihava, allit, pylly, tissit, hiukset, nenä, leuka.
Kuinka helposti jokainen meistä voi olla, tai on, itseensä ei-tyytyväinen.
Miksi naapurin Pirjolle on annettu kauneutta ja hyvää kroppaa kauhalla, ja minulle vain teelusikalla ja sekin puolikkaana.
Kateellisena katsotaan jonkun instafeediä, jossa poseeraa nainen toinen toistaan tiukemmissa trikoissa ja timmissä kropassa.
Peilin ohi kävellessä inhottaa kahta kauheammin.
Miksi minun pitää olla tämän näköinen, kokoinen, värinen ja mallinen.
Ollapa naapurin Pirjo.

Haluan ihan aluksi painottaa, että nämä ovat omia tuntemuksia ja kokemuksia omasta itsestäni ja ulkonäöstäni.
Vaikka tuskailen tai jopa itkeä tirautan omia puutteitani tai sitä mitä en haluaisi tai haluaisin olla, en missään nimessä aliarvioi tai mollaa ketään muita ihmisiä.
Minusta jokainen ihminen on kaunis ja hyväksyttävä ja haluaisin todella kovasti pystyä ajattelemaan myös itsestäni.
Enkä myöskään halua hakea tällä kirjoituksella sääliä tai mitään muodon vuoksi kehumis-kommentteja, vaan ylipäätään purkaa omia ajatuksia aiheesta.

Olen aina ollut hoikka. Ja lyhyt.
En ollut valitettavasti siinä jonossa jossa jaettiin pituutta.
Olin se pienin, ala-asteella Pikku-Salla, kun koulussa oli pari muuta isompaa Sallaa.
Se luikuin, joka mahtui oven raosta tai aidan välistä heittämällä.
Teininä popsin suklaata ja poppareita 24/7, eikä sitä huomannut kuin satunnaisina finneinä leuassa.
Olin aika isolla itsetunnolla varustettu.
Sanoisinko, että vähän se oli silloin helppoa.
Paitsi ulkonäöstäni vitsailtiin kyllä kerran, kun asuttiin kauneushoitolan alakerrassa, että ootko koskaan käyny, no en, ehkä kannattais. Hehheh ja kaikilla oli hauskaa ja vitsivitsi.
Vitsikin voi jättää jäljet.
En oikein muista miltä se vitsi tuntui, ehkä se on jäänyt johonkin mielen pohjukkaan elämään.

Aikanaan aloin odottamaan esikoistamme.
Maailman rakkainta poikaa, joka teki meistä äidin ja isän.
Ja teki minusta myös sotanorsun. Ei kiva.
No ei, ihan itse söin itseni siihen kuntoon. Painoin kamalat 20kg enemmän kuin nyt, ja 25kg enemmän kuin silloin ennen raskautta.
Neuvolakäynnit oli tosi inhottavia ja itselle kiusallisia.
Terveydenhoitaja ei koskaan hienotunteisesti maininnut painon noususta mitään, vaikka kiloja tuli yhtä tiuhaan kuin mainoksia postiluukusta.
Neuvolalääkäri sen sijaan oli vähemmän hienotunteinen ja kehui miten hyviä marjoja ja hedelmiä on tarjolla. Niinpä.
Ja meikämandoliini kiskoi vain kaupan simaa (en ole sen koommin sitä juonut) ja söi ei kahden- vaan neljän edestä. Ihmetys oli muuten suuri, kun syntyikin vain yksi baby.

Kilojen lisäksi sain tottakai raskausarvet.
Toisten mielestä ne ovat kropan oma aarrekartta ja jokainen arpi huokuu rakkautta lapsista mitä se on kantanut. Rakastan mun lapsia yli kaikean, mutta en arpia. Lähinnä uimapuvusta ja lyhyistä shortseista ja hameista on tullut niiden myötä painajainen. En rakasta niitä yhtäkään. Ja mielestäni se ei vähennä millään lailla mun rakkauden määrää lapsiini.

Parin vuorokauden synnytyksen ja lopulta keisarinleikkauksen jälkeen, olin niin turvoksissa, ettei pipo olisi päässä pysynyt. Silloin päätin että en enää koskaan halua olla tämän näköinen.
Arpien lisäksi sain alavatsan poikki leikatun kivan pikku haavan ja arven.
Myöhemmin vielä pystyarvenkin, kun toinen poikamme tuli maailmaan hätäsektiolla hapen puutteen vuoksi.
Leikkausarvista olen kyllä ylpeä ja kannan niitä bikineissäkin, koska niiden ansiosta minä ja poikani olemme hengissä ❤
Leikkaavan kirurgin käsityönumero taisi olla kutonen, ei mitään priimaa ompelujälkeä.

Kaikkihan me tiedämme, että ylipaino tulee, muttei lähde. Niin helppoa on syödä huonosti ja olla liikkumatta, mutta yritäppä tehdä elämäntaparemonttia.
Aloitin raskauskilojen poistoa ensin vain vaunulenkeillä, sitten sauvakävelyllä ja lopulta juoksulla.
Aloin tosi pian odottaa toista lastamme, joten hoikistus jäi vähän kesken, mutta osasin paljon järkevämmin ajatella syömiseni ja liikkumisen mitä esikoisen kohdalla ja raskauskiloja ei tullutkaan kuin 10kg.
Niin aloin pikkuhiljaa saada painoa pois, mutta se oli vuosien työ. Oikeastaan vasta neljännen lapsemme jälkeen aloin olla omissa mitoissa, tai lähes.
En kai koskaan pääse niihin tyttömittoihin, ja ehkä sallin sen itselleni ettei tarvikaan.

Minusta kauheinta on, jos joku kommentoi toisen ulkonäköä.
Minulle on puoli leikillä heitetty raskausaikana kommentti, oletpa vähän paisunut sitten viime kerrasta. No olin joo, kaikkihan se näki, mutta ei kukaan halua tuollaista kuulla!
Helpompi oli ottaa vastaan kommentti kun olin saanut ne kaikki raskauskilot pois, että Salla on kyllä laihtunut. No silloin olin ylpeä.
Mutta sellaiselle joka taistelee alipainon vuoksi vaikkapa sairauden takia, ei varmasti ole helppo kuunnella kauhistelua laihuudesta.

Liikunta on kuulunut elämääni vasta aikuisiällä. Rakastan liikkumista, mutta eritoten rakastan syömistä, ja nimenomaan sitä ei toivottua syömistä. Herkkuja.
Painoni seilaa parin kilon säteellä ihan normaalipainossa, mutta silti aina ajattelen, että vitsi kun saisin pari kiloa pois.
En mollaa itseäni läskiksi, paitsi ihan huonona hetkenä ehkä joskus salaa mielessäni tai tupisen miehelleni joka tuhahtelee että nyt lopetat.
En ole enää nuoruusvuosien jälkeen oikein onnistunut hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen.
Vertailen herkästi itseäni muihin, mikä on ihan tyhmää.
Jos oikeasti haluaisin, niin voisin helposti pudottaa painoani, mutta kunhan vain tupisen itsekseni ja syön karkkia enkä viitsi.
Mitäpä sitten tässä kitisen.
Ollaanko me naiset semmoisia ikuisia laihduttajia?
Aina voisi pari kiloa pudottaa?
Huomenna aloitan herkkulakon. Ja aina vahingossa se loppuu ylihuomenna.
Nyt aloitan juoksun ja kuntosalin, kunnes huomaan että miten se onkaan kivempi istua sohvalla ja selata instaa.
Tämmöinen kierre on varmasti monilla.

Olen monesti katsonut peiliin ja todennut peilikuvalle, olet hyvä, olet sopiva ja kaunis. Kauneus on katsojan silmissä, mutta kyllä minä voin aina yhden selfien ottaa ja julkaista ja todeta, että kukkii se perunakin.
Ja tulen siihen tulokseen, että kun en tosissani jaksa paneutua niihin muutamaan ylimääräiseen kiloon, taidan sittenkin hyväksyä itseni jollain tasolla?

Minua ei haittaa jos joku painaa 40kg tai 100kg, jos hän viihtyy kropassaan ja on positiivinen itseään kohtaan. Terveys on sitten eri asia.
Jokainen tekee omat valinnat ja oikeasti jokainen on kaunis ja hyvä, oli vaakalukema mikä tahansa tai ulkonäkö minkälainen tahansa.
Niin klisee kuin onkin se, että sisäinen kauneus ja hyvä olo merkitsee paljon enemmän kuin ulkoinen, se on täyttä totta.

Oma naama ei myöskään aina miellytä.
Liikakilot saa oikeasti pois, mutta omaa ulkonäköä ei muuten voi muuttaa, paitsi leikkaamalla.
Eli siinä mielessä on vain pakko hyväksyä minkälaiset kasvot sieltä peilistä katsoo.
Tai jättää katsomatta.

Minkälaisen mallin haluan antaa omille lapsilleni, omille tytöilleni?
Onko vaikea äidin, joka kriiseilee oman ulkonäkönsä kanssa, antaa lapselle positiivista minäkuvaa?
On se vaikeaa.
Olen yrittänyt, ja mielestäni onnistunutkin, pitää oman kropan arvostelut ihan omana tietonani ja jos miehelleni olen tuskaillut, niin hiljaa. En halua isoon ääneen kommentoida kenenkään ulkonäköä lasten kuullen.
Kehun myös lapsia kauniiksi ja ihaniksi, koska sellaisia he ovat ❤
Voin hyvällä ja aidolla mielellä kehua toisia kauniiksi ja hyvännäköisiksi vaikka itse valun välillä epätoivoon oman itseni kanssa.
Hyvä poikii aina hyvää ❤

Nyt naiset (ja miehetkin) otetaan oikein sydämen asiaksi kehua itseä, etsitään itsestä se jokin ihana ja kaunis asia.
Itse yritän kovasti päästä siihen tilaan, että voisi aidosti iloita omana itsenä olemisesta.
Liikkua ja herkutella, tavoitella joitain farkkuja sopiviksi hyvällä fiiliksellä, ja vaikkei saisi niitä koskaan mahtumaan, niin who cares.
Mä kelpaan! Ja sä ❤

Koronaviikko 6

Onko nyt oikeasti jo kuudes viikko kotona oloa!
Kuukauden päästä ollaan jo koulun suhteen melko lailla loppusuoralla.
Jos näin ihan suoraan sanotaan, niin kesäloma on todella tervetullut.
Kumarran ja polvistun vuorotellen kaikkien maailman opettajien eteen ja nostan hattua ja levitän heille punaisen maton. He ansaitsevat Mannerheimin kunniaristinritari-merkit ja patsaat ja pylväät ja Rintamalotta-kunniakirjat.
Kiitos opettajat ja avustajat ja koulun henkilökunta. Uskon, että tämän poikkeustilan aikana jokainen vanhempi arvostaa koulun työtä tuplasti enemmän kuin aikaisemmin.

Tuntuu välillä, että lapsilla meinaa mennä vähän lomafiilikseen tämä homma.
Varmaan alkaa itse kullakin ärsyttämään koko poikkeustila, kavereita on tosi ikävä ja kaikki palaisivat riemusta kiljuen kouluun.
Ehkä voisi kiljaista vähän itsekin, on tämä sen verran koetellut kaikkia.
Mutta toki tyydymme valtionjohdon päätöksiin, ja nurisematta (ainakaan kovin isoon ääneen) noudatamme annettuja ohjeita sillä asenteella, että kaikki me olemme samalla viivalla.
Eihän tänne muutenkaan toki viihtymään olla tultu. Niin kerta.

Lasten opiskelu alkaa olla melko takkuista.
Enkä haluaisi tässä eritellä sukupuolia, mutta meillä eniten takussa ovat poikalapset.
Kun ei oikein jaksaisi, ei oikein viitsisi, äiti lue tämä teksti, äiti tee tämä tehtävä, äiti mee miittiin, äiti tee mun koe, äiti elä mun elämä.
Ainoat jutut mitkä pistää liikettä niveliin on pleikkarin kaukosäädin ja trampoliini.
Luulen, että kevään parhaimman todistuksen saa äiti. Kaikki muut kymppejä paitsi käytös, se kun on huonona hetkenä heittämällä nelonen.

Välillä ihmettelen, miten mun lapset ovat edes siirretty seuraavalle vuosiluokalle?
Ei osata matikkaa, ei englantia, ei ypiä, historiasta puhumattakaan.
"PASKA minä en tee yhtään tehtävää enää, mistä minä tiiän mitä hyötyä roomalaisille oli asepalveluksesta!!!!"
"No annapa tänne se kirja. Hohhoijaa, tuossahan se lukee ensimmäisessä lauseessa!"
Mutta kun ei löydy. Niin kerta.
(tähän se hymiö, mikä kattoo kattoon)

Tällä viikolla olen joka päivä lähtenyt pihalle heti, kun viimeinen kirja ja äipädi on suljettu.
Piiitkiäkin pitempiä lenkkejä on tullut talsittua, sitten jotenkin hermot keveämpinä olen tullut takaisin ja taas on menty seuraavaan päivään.
Välillä tuntuu, että en jaksa enää yhtään ainoaa lavennusta, kavennusta, hajoitusta, sulkemista, pylväitä, diagrammeja, kylvöjä ja varjokuvia.
Mutta muistetaan että pidetään tauko, nassutetaan lounas ideoiden puutteessa niitä ainaisia pinaattilettuja ja taas jaksaa.
Rauhan kahvit on kova sana.
Lapset veks talosta ja suklaat esille!

Ihanaa on ollut kuitenkin olla kotona ❤
On jäänyt niin paljon aikaa kaikelle, mihin ei monesti ole aikaa ja voimavaroja tavallisessa arjessa.
Olen nauttinut niin paljon, kun olen päässyt lenkille vaikka joka päivä. Iltaan asti on valoisaa, ehtii olla hevosten kanssa, ollaan ehditty lukea melkein koko Timo Parvelan tuotanto (suosittelen vahvasti teille kenellä ala-aste ikäisiä lapsia) ja niin edelleen.
Usein normi arjessa se ilta koulun, päikyn ja työn jälkeen on niin lyhyt, että loppuu vain vuorokaudesta tunnit kesken.

Nyt on ollut aikaa.
Meillä on suunnitelmissa pihahommia, pitäisi alkaa kylvöhommiin, lapset haluaisivat kovasti pihalle keinua ja tyttöjen huoneen seinä odottaa maalaamista.
Vähän saisi ilmat lämmetä vielä.
Aurinko paistaa ihanasti lähes joka päivä, mutta tuuli on niin kylmä, että aivot meinaa jäätyä.
Tai ainakin kädet.

Silti, kaikesta huolimatta, elämä on kivaa ja ihanaa ❤
Hyvää viikonloppua!

Viimeisin

Instagramissa törmäsin tähän juttuun, eli mikä on viimeisin viestisi, whatsapp-viesti, whatsapp-puhelusi jne.
Hauska idea. Kiva itsekin oikein ajatuksella selailla, mitä ja kenen kanssa viimeksi on puhunut, viestitellyt tai ollut muuten yhteydessä.

Yhteydenpito puhelimen kautta on kyllä lisääntynyt huomattavasti nyt kotona olon aikana.
Onnea on tämä tekniikan täyttämä maailma, kerrankin voi surutta ajatella, että onneksi meillä on mahdollisuus roikkua mielin määrin puhelimella. Hehee.

Tässäpä teille minun viimeisin..

Tekstiviesti:
Miehelleni. Välitin hänelle postin saapumisilmoituksen paketista, jossa oli pikkuneidille takki.
Käykö teille muuten koskaan niin, että unohdat että olet jotain ostanut, ja ostat jonkun saman jutun kahteen kertaan?
Minä olen varmaan vähän päästäni kipeä, mutta unohdin, että olin ostanut kuopukselle takin ja ostin facen kirppikseltä vahingossa toisen.
Mieheni mielestä niin ei voi käydä 🤣

Puhelu:
Myös miehelleni. Hän oli ulkona tekemässä jotain, kun aloin pesemään uunia. Tarvin raakaa voimaa, että sain uunista ne reunasysteemit irti, mihin laitetaan pelti oikeaan kohtaan.
Olen ollut aina sitä mieltä, että asiat on helpompi laittaa johonkin, mitä saada irti.
Tässä oli juuri toisinpäin.

Whatsapp-viesti:
Vanhemman neidin ihana kummitäti kyseli aamusella tytön mittoja erästä villapaitaa ajatellen.
Laittelin siis hänelle näitä mittoja.

Whatsapp-puhelu:
Meidän eskari-ikäinen kummipoika halusi soitella videopuhelun meidän tokaluokkalaiselle nyt kun ei olla voitu nähdä.
Ihana ajatus ja pojat vaihtoivat hetken kuulumisia.

Sähköposti:
Jos mainoksia ei lasketa, koska niitä tulee jatkuvalla syötöllä, niin viimeisin asiasähköposti on tilausvahvistus Zalandolta, kun tilasin neidille takin.

Instagram-päivitys:
Kuva harmaasta, ankeasta, mutta kauniista maisemasta keittiön ikkunasta otettuna.

Facebook päivitys:
Facebookia tulee kyllä nykyään päivitettyä niin niin vähän, että edellinen päivitys on kolmen viikon takaa siitä päivästä, kun haimme karitsat.

Tämmöiset "viimeiset" minulla.
Tämmöistähän voisi jatkaa vaikka miten paljon.
Viimeisin ruoka, viimeisin herkku, viimeisin lenkki, viimeisin kotityö..
Aika koukuttavaa!

Näin viime yönä semmoista unta että

Aika tuttu lause, eikö?

Rakastan nukkumista!
Tiesittekö, että ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään?
Vähän ehkä menee hyvää aikaa hukkaan, niin sanotusti, mutta hyvä uni on kaiken a ja o.

Alkuvuodesta kirjoitin älykellostani, joka myös tarkkailee unta.
Nukuttua tulee riittävästi lähes joka yö, mutta unen laatu on edelleen aika pyllystä.
Syvää unta ei ole juurikaan, kevyttä unta suurin osa, mutta vilke eli REM-unta tulee joka yö monta tuntia!
Ja se on totta. Nään ihan valtavasti unia.

Olen todella levoton nukkuja.
En puhu enkä kävele, mutta pyörin ja huidon ja häärään senkin edestä.
Käännän kai aika monta kertaa yössä kylkeä, koska lakana on mun kohdalta aina irti ja mytyssä.
Ihan paras kun meillä oli yksi lakana erittäin hyvin nukuttu ja yhdestä kohtaa jo ihan tosi tosi kulunut.
No eräänä yönä olin mitä lie sitten karkuun juossut, mutta heräsin aamulla toinen jalka läpi siitä lakanasta. Voin kertoa että naurettiin.
Miestäni ei välttämättä naurata aina ihan hirveästi, kun mun säätämisen lisäksi väliin lyödään kuopus, joka vasta säätääkin. Hän harrastaa ihan autuaallisesti niin potkimista kuin pätkimistäkin. Vetää peittoa, vetää tyynyä, makaa puoliksi päällä ja hönkii sentin päässä kasvoista.
En minäkään noin paha silti ole.

Huvikseen laittelin ylös etten unohda, viikon unet.
Saatan nähdä montakin unta yön aikana, joten kirjasin kaikki ylös.
Yleensä ne on aika lyhyitä pätkiä, mutta sitäkin tyhmempiä.

Maanantai:
Näin unta, että olimme telttaretkellä ja juuri virittäneet kaikki systeemit paikalleen, kun jostakin ilmestyi susi. No lopun voitte arvata, kyllä käytiin ankaraa ajojahtia ja taistelua. Joka päätyi siihen, että mieheni piti ehtiä junaan ja aikaa oli 10min. Tappeluksi meni kun hän aikoi ehtiä ja minä väitin että ei ehdi.
Sudesta en osaa kertoa sen enempää. Ja mysteeriksi jäi myös se, ehtikö muru junaan vai ei.

Tiistai:
Oltiin kuulkaas maailman isoimmassa sisähuvipuistossa joka kuitenkin oli vesipuisto, siis vaihtui tottakai ihan lennosta, koska uni.
Perus muijajutut, kesken isoimman liukumäen minulla alkoivat jotkut vuosisadan menkat, tiedättekö silleen puff vaan, ja loppu olikin kuin sotatantereelta.

Keskiviikko:
Äidin puheenvuoro-blogia pitävä Inari tuli mua vastaan kadulla ja sanoi: "Hei Salla!"
Että semmonen uni.

Torstai:
Jälleen tavattiin tuttuja, kun törmäsin opiskeluaikaiseen kämppikseeni jossain jonkun Prisman pihalla.
Ja hei, ei koronasta tietoakaan, me halasimme siellä muina naisina jälleennäkemisen ilossa. Kaiken kruunasi täyshopea meikki, siis ei mikään silmämeikki vaan koko pää, kämppäkaverini kasvoilla. Se oli outoa.
Hei vaan S siellä ruudun takana, jos tätä satut lukemaan. Olisi ihana nähdä, ihan oikeastikin, mutta kiva että tulit moikkaamaan edes unessa.

Perjantai:
Miksi unissa ollaan tosi monesti paikoissa, mitä ei todellakaan ole edes olemassa?
Sitä vain ollaan jossain möksässä ja siivotaan sen mökin kaappeja. Siis what?
Tämä minun koronasiivousnarkomaanius alkaa näköjään tunkeutua jo uniinkin. Karmivaa.

Lauantai:
Mikähän Prisman kaipuu mulla on, kun viime yönä oltiin jälleen kaupassa.
Hauska, kun täällä oikeassa elämässä eräs tuttava osti minulta pinon jälkiruokakulhoja, ja unessa tilanne oli toisinpäin, eli minä olin ostanut häneltä jotain juomalaseja.
Tapasimme siis Prisman jossain aulassa ja hänen touhukas tyttönsä alkoi niitä penkomaan ja ojentelemaan minulle ja loppujen lopuksi ehjiä laseja päätyi minun kassiin vain kaksi kappaletta, loput hajosivat.
Siitäpä sitten kohtaus vaihtui lennosta kaupan vessaan. Tulin kopista ulos ja kauhukseni huomasin kolmen nuoren miehen tulevan vessan ovesta. No onhan se nyt super noloa hei, vaan mieheni huikkasi oven raosta, että rauhoitu, se on molemmille sukupuolille tarkoitettu. Huh.

Sunnuntai:
Viime yönä oltiin töissä (onkohan mulla vähän ikävä töihin lepäämään?) Kieltämättä välillä.
Olen nähnyt tämän unen aika monta kertaa, tai saman tyyppisen unen.
Meillä on joku iso tilaus tai keikka ja asiakas odottaa ovella tai juhlaväki tulee juuri sisälle ja meillä on aivan kesken vielä kaikki, maailman hirvein tunne! Ja siitä kun herää, niin mikä ihana helpotus, olen kotona omassa sängyssä.

Unien näkeminen on joskus vähän ahdistavaakin, toisinaan näkee monena yönä peräkkäin kurjia unia. Itse en ole nähnyt esimerkiksi kenenkään kuolemaa enkä mitään kauheita onnettomuuksia, mun painajaisunet keskittyy lähinnä fantasiamaailman olentoihin, kuten möröt ja ankeuttajat.
Mutta ihan huojentavaa on herätä sellaisestakin unesta, ei sillä.