Kehopositiivisuus

Ruma, lihava, allit, pylly, tissit, hiukset, nenä, leuka.
Kuinka helposti jokainen meistä voi olla, tai on, itseensä ei-tyytyväinen.
Miksi naapurin Pirjolle on annettu kauneutta ja hyvää kroppaa kauhalla, ja minulle vain teelusikalla ja sekin puolikkaana.
Kateellisena katsotaan jonkun instafeediä, jossa poseeraa nainen toinen toistaan tiukemmissa trikoissa ja timmissä kropassa.
Peilin ohi kävellessä inhottaa kahta kauheammin.
Miksi minun pitää olla tämän näköinen, kokoinen, värinen ja mallinen.
Ollapa naapurin Pirjo.

Haluan ihan aluksi painottaa, että nämä ovat omia tuntemuksia ja kokemuksia omasta itsestäni ja ulkonäöstäni.
Vaikka tuskailen tai jopa itkeä tirautan omia puutteitani tai sitä mitä en haluaisi tai haluaisin olla, en missään nimessä aliarvioi tai mollaa ketään muita ihmisiä.
Minusta jokainen ihminen on kaunis ja hyväksyttävä ja haluaisin todella kovasti pystyä ajattelemaan myös itsestäni.
Enkä myöskään halua hakea tällä kirjoituksella sääliä tai mitään muodon vuoksi kehumis-kommentteja, vaan ylipäätään purkaa omia ajatuksia aiheesta.

Olen aina ollut hoikka. Ja lyhyt.
En ollut valitettavasti siinä jonossa jossa jaettiin pituutta.
Olin se pienin, ala-asteella Pikku-Salla, kun koulussa oli pari muuta isompaa Sallaa.
Se luikuin, joka mahtui oven raosta tai aidan välistä heittämällä.
Teininä popsin suklaata ja poppareita 24/7, eikä sitä huomannut kuin satunnaisina finneinä leuassa.
Olin aika isolla itsetunnolla varustettu.
Sanoisinko, että vähän se oli silloin helppoa.
Paitsi ulkonäöstäni vitsailtiin kyllä kerran, kun asuttiin kauneushoitolan alakerrassa, että ootko koskaan käyny, no en, ehkä kannattais. Hehheh ja kaikilla oli hauskaa ja vitsivitsi.
Vitsikin voi jättää jäljet.
En oikein muista miltä se vitsi tuntui, ehkä se on jäänyt johonkin mielen pohjukkaan elämään.

Aikanaan aloin odottamaan esikoistamme.
Maailman rakkainta poikaa, joka teki meistä äidin ja isän.
Ja teki minusta myös sotanorsun. Ei kiva.
No ei, ihan itse söin itseni siihen kuntoon. Painoin kamalat 20kg enemmän kuin nyt, ja 25kg enemmän kuin silloin ennen raskautta.
Neuvolakäynnit oli tosi inhottavia ja itselle kiusallisia.
Terveydenhoitaja ei koskaan hienotunteisesti maininnut painon noususta mitään, vaikka kiloja tuli yhtä tiuhaan kuin mainoksia postiluukusta.
Neuvolalääkäri sen sijaan oli vähemmän hienotunteinen ja kehui miten hyviä marjoja ja hedelmiä on tarjolla. Niinpä.
Ja meikämandoliini kiskoi vain kaupan simaa (en ole sen koommin sitä juonut) ja söi ei kahden- vaan neljän edestä. Ihmetys oli muuten suuri, kun syntyikin vain yksi baby.

Kilojen lisäksi sain tottakai raskausarvet.
Toisten mielestä ne ovat kropan oma aarrekartta ja jokainen arpi huokuu rakkautta lapsista mitä se on kantanut. Rakastan mun lapsia yli kaikean, mutta en arpia. Lähinnä uimapuvusta ja lyhyistä shortseista ja hameista on tullut niiden myötä painajainen. En rakasta niitä yhtäkään. Ja mielestäni se ei vähennä millään lailla mun rakkauden määrää lapsiini.

Parin vuorokauden synnytyksen ja lopulta keisarinleikkauksen jälkeen, olin niin turvoksissa, ettei pipo olisi päässä pysynyt. Silloin päätin että en enää koskaan halua olla tämän näköinen.
Arpien lisäksi sain alavatsan poikki leikatun kivan pikku haavan ja arven.
Myöhemmin vielä pystyarvenkin, kun toinen poikamme tuli maailmaan hätäsektiolla hapen puutteen vuoksi.
Leikkausarvista olen kyllä ylpeä ja kannan niitä bikineissäkin, koska niiden ansiosta minä ja poikani olemme hengissä ❤
Leikkaavan kirurgin käsityönumero taisi olla kutonen, ei mitään priimaa ompelujälkeä.

Kaikkihan me tiedämme, että ylipaino tulee, muttei lähde. Niin helppoa on syödä huonosti ja olla liikkumatta, mutta yritäppä tehdä elämäntaparemonttia.
Aloitin raskauskilojen poistoa ensin vain vaunulenkeillä, sitten sauvakävelyllä ja lopulta juoksulla.
Aloin tosi pian odottaa toista lastamme, joten hoikistus jäi vähän kesken, mutta osasin paljon järkevämmin ajatella syömiseni ja liikkumisen mitä esikoisen kohdalla ja raskauskiloja ei tullutkaan kuin 10kg.
Niin aloin pikkuhiljaa saada painoa pois, mutta se oli vuosien työ. Oikeastaan vasta neljännen lapsemme jälkeen aloin olla omissa mitoissa, tai lähes.
En kai koskaan pääse niihin tyttömittoihin, ja ehkä sallin sen itselleni ettei tarvikaan.

Minusta kauheinta on, jos joku kommentoi toisen ulkonäköä.
Minulle on puoli leikillä heitetty raskausaikana kommentti, oletpa vähän paisunut sitten viime kerrasta. No olin joo, kaikkihan se näki, mutta ei kukaan halua tuollaista kuulla!
Helpompi oli ottaa vastaan kommentti kun olin saanut ne kaikki raskauskilot pois, että Salla on kyllä laihtunut. No silloin olin ylpeä.
Mutta sellaiselle joka taistelee alipainon vuoksi vaikkapa sairauden takia, ei varmasti ole helppo kuunnella kauhistelua laihuudesta.

Liikunta on kuulunut elämääni vasta aikuisiällä. Rakastan liikkumista, mutta eritoten rakastan syömistä, ja nimenomaan sitä ei toivottua syömistä. Herkkuja.
Painoni seilaa parin kilon säteellä ihan normaalipainossa, mutta silti aina ajattelen, että vitsi kun saisin pari kiloa pois.
En mollaa itseäni läskiksi, paitsi ihan huonona hetkenä ehkä joskus salaa mielessäni tai tupisen miehelleni joka tuhahtelee että nyt lopetat.
En ole enää nuoruusvuosien jälkeen oikein onnistunut hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen.
Vertailen herkästi itseäni muihin, mikä on ihan tyhmää.
Jos oikeasti haluaisin, niin voisin helposti pudottaa painoani, mutta kunhan vain tupisen itsekseni ja syön karkkia enkä viitsi.
Mitäpä sitten tässä kitisen.
Ollaanko me naiset semmoisia ikuisia laihduttajia?
Aina voisi pari kiloa pudottaa?
Huomenna aloitan herkkulakon. Ja aina vahingossa se loppuu ylihuomenna.
Nyt aloitan juoksun ja kuntosalin, kunnes huomaan että miten se onkaan kivempi istua sohvalla ja selata instaa.
Tämmöinen kierre on varmasti monilla.

Olen monesti katsonut peiliin ja todennut peilikuvalle, olet hyvä, olet sopiva ja kaunis. Kauneus on katsojan silmissä, mutta kyllä minä voin aina yhden selfien ottaa ja julkaista ja todeta, että kukkii se perunakin.
Ja tulen siihen tulokseen, että kun en tosissani jaksa paneutua niihin muutamaan ylimääräiseen kiloon, taidan sittenkin hyväksyä itseni jollain tasolla?

Minua ei haittaa jos joku painaa 40kg tai 100kg, jos hän viihtyy kropassaan ja on positiivinen itseään kohtaan. Terveys on sitten eri asia.
Jokainen tekee omat valinnat ja oikeasti jokainen on kaunis ja hyvä, oli vaakalukema mikä tahansa tai ulkonäkö minkälainen tahansa.
Niin klisee kuin onkin se, että sisäinen kauneus ja hyvä olo merkitsee paljon enemmän kuin ulkoinen, se on täyttä totta.

Oma naama ei myöskään aina miellytä.
Liikakilot saa oikeasti pois, mutta omaa ulkonäköä ei muuten voi muuttaa, paitsi leikkaamalla.
Eli siinä mielessä on vain pakko hyväksyä minkälaiset kasvot sieltä peilistä katsoo.
Tai jättää katsomatta.

Minkälaisen mallin haluan antaa omille lapsilleni, omille tytöilleni?
Onko vaikea äidin, joka kriiseilee oman ulkonäkönsä kanssa, antaa lapselle positiivista minäkuvaa?
On se vaikeaa.
Olen yrittänyt, ja mielestäni onnistunutkin, pitää oman kropan arvostelut ihan omana tietonani ja jos miehelleni olen tuskaillut, niin hiljaa. En halua isoon ääneen kommentoida kenenkään ulkonäköä lasten kuullen.
Kehun myös lapsia kauniiksi ja ihaniksi, koska sellaisia he ovat ❤
Voin hyvällä ja aidolla mielellä kehua toisia kauniiksi ja hyvännäköisiksi vaikka itse valun välillä epätoivoon oman itseni kanssa.
Hyvä poikii aina hyvää ❤

Nyt naiset (ja miehetkin) otetaan oikein sydämen asiaksi kehua itseä, etsitään itsestä se jokin ihana ja kaunis asia.
Itse yritän kovasti päästä siihen tilaan, että voisi aidosti iloita omana itsenä olemisesta.
Liikkua ja herkutella, tavoitella joitain farkkuja sopiviksi hyvällä fiiliksellä, ja vaikkei saisi niitä koskaan mahtumaan, niin who cares.
Mä kelpaan! Ja sä ❤