Kurakaaos

Ai että mä rakastan tätä kevättä. Oikeasti.
Mutta sen mukana tulevat ilmiöt vois mun puolesta ohittaa jotain nappia painamalla!

Sen lisäksi että eteinen tulvii hiekkaa, kuraa ja litimärkiä kamoja, on meidän perheessä keskusteltu (vinguttu,jankattu, intetty ja lopuksi vollotettu) puettavien vaatteiden määrästä.
Ensin vinguttiin välikausihousut toppatakin kevennetyiksi kavereiksi.
Toiseksi jankattiin kevyempien alaosien seuraksi kevyet yläosat, eli välikausitakit. Ja täällä olikin itse asiassa pari tosi lämpöistä päivää, joten se oli varsin ookoo.
No mutta, sekään ei vielä riittänyt, vaan ulos viiletettiin ilman käsineitä.
Siinä vaiheessa kun kaverit vaivihkaa vetivät kaappien perältä lippalakkeja, oli pakko näyttää stoppia.

Ja niinhän siinä kävi, että tänä aamuna mittari oli jälleen nollassa ja toppatakit vedettiin niskaan enempi ja vähempi äänekkäin vastalausein. Mää oon ihan varma ettei kellään koko koulussa oo enää toppatakkiaaa... No niinhän ne kaikki aina sanoo,
Siellä ne talvivaatteet ja välikausivaatteet nyt valtaavat eteisen naulakoita kaikessa kuraisuudessaan ja märkyydessään ja tekisi mieli teljetä ulko-ovi viidellä varmuuslukolla kiinni kesäkuuhun saakka.

Älkää nyt käsittäkö väärin, rakastan ulkoilua ja lapsia ja vaatteita ja kaikkea, mutta keväisin ne kaikki vois sulkea mun puolesta johonkin steriiliin tilaan kunnes piha on kuiva.
Mutta kun se on tietenkin ihan utopistinen ajatus niin sen sijaan äiti kulkee harjan, imurin ja mopin kanssa siivoamassa eteistä sen seitsemän kertaa päivässä.

Ihana, ihana kevät! <3
(Ja ihana, ihana kuraeteinen!)

Tiistai

Nukuttiin pitkään, pikkuväki melkein kymmeneen asti.

Lomalla koulukkaat aamuvirkeinä herättelivät pienetkin vähän normaalia aikaisemmin, nyt posotettiin koko pääsiäisen edestä.

Perus maanantai-päivä. Paitsi ettei edes ole, ihan sekaisin päivistä!

Aamu meni paikkoja raivatessa, imuroidessa ja pyykin laitossa. Monta pyhää peräkkäin niin sen kyllä huomaa, meillä ei nimittäin pyhäpäivinä isompia siivoilla jos ei ihan pakko ole.

Tein lasagnen uuniin ja ehdittiin ruuan valmistumista odotellessa käydä vähän kahlailemassa pihalla.

Kevät-vaatteilla tarkeni niin hyvin, porraspäähän paistoi aurinko tosi lämpimästi. Kärpäsiä tunkee seinänraoista solkenaan. Tämä tyttöhän se tykkää.

Sitten tultiinkin sisälle syömään. Ensin tosin kannoin kaksi nuorinta väkipakolla kainalossani sisätiloihin, toiset kun rakastaisivat olla ulkona aamusta iltaan. Nyt varsinkin kun joka paikka on täynnä vettä!

Normaalisti en tee kahta ruokaa päivässä, nyt poikkeuksellinen viikko kun mieheni tuta, eli pappa eli isoisä on remonttikaverina niin tulivat myös työmaalta syömään.

Lapset tykkää Tutasta, kaikki kilpaa kertovat juttujaan. Tärkeä vanhus.

Pikkuneiti lähti päiväunille, laitoin tiskikoneen pyörimään, kuin myös pyykkikoneen.

Maksoin laskuja ja latailin kuvia tänne koneelle.

Isommat heittää tikkaa ulkona, Pikkuveli lähti miesten mukaan Joki-Korpelaan.

Rauhallinen hetki meneillään, harvinaista meillä.

Pojat tulivat juuri kyselemään saisivatko lähteä naapurin tytön kanssa kauppaan.

Annoin Esikoiselle luvan, kaksi muuta saavat sillä aikaa olla hetken äipädeillä.

Joskus annan luvan mennä kauppaan tai vaikka kirjastoon, mutta semmoista päämäärätöntä haahuilua keskustassa en kyllä oikein hyväksy.

Sitä kun tuntuu olevan ilmassa, että mennään kylille.

Tämä meidän tehokaksikko on muutenkin välillä melkoisia aivopieruja täynnä joten saattavat todellakin ajattelemattomuuttaan keksiä lähes mitä vain.

Muutaman vuoden saavat kasvaa ja toivottavasti kerryttää harkintakykyä vähän lisää.

Nyt käytän Pikkuneidin loppupäikkäri-ajan hevosten maailmaan ja uppoudun aika mielenkiintoisen kirjan pariin.

Käytännön työhän se paras opettaja on tässäkin asiassa, mutta ei siitä pääse mihinkään että tästä aiheesta löytyvä materiaali on erittäin hyvää luettavaa.

Haave siitä omasta nelijalkaisesta elää yhä <3

Mukavaa päivää ja viikkoa!

Pääsiäinen

Tiedän ettei tämän kuuluisi tuntua tältä, mutta hitsit että tunnen syyllisyyttä kun en ehdi useammin päivittää tätä blogia.
Tuntuu että varsinkin jos on viikko että on useampana päivänä töitä, ei muka riitä enää virtaa mihinkään ylimääräiseen. Nytkin on mennyt loppuviikko töissä, joten ne päivät vain luisuvat käsistä ja olen aikonut kirjoitella jo perjantaina, vaan nyt vasta oikeasti ehdin istahtaa. Tänäänkin siis olin duunissa.

Ei mulla nyt mikään kauhea väkipakolla-juttu ole tämä blogi, mutta tiedän itsekin monen blogin seuraajana miten tylsää on jos postausväli venyy ja venyy.
Siispä yritän skarpata jälleen!

Meidän pääsiäinen on siis sujunut töissä, virpomassa, kyläillessä ja kokkoa poltellessa.
Mehän tosiaan täällä Keski-Pohjanmaalla (ainakin) ollaan tämmöisiä erilaisia nuoria, eli Palmusunnuntain sijaan virvotaan vasta Lankalauantaina. Tiedä sitten mistä moinen perinne tulee.
Myöskään meillä ei polteta kokkoa juhannuksena vaan nimenomaan näin pääsiäisenä.

Ajatelkaa, ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli ihan oma kokko, ihan omalla pellolla.
Oikeasti niin maajussi-meininkiä, mutta ette usko kuinka siistiltä toisaalta tuntui kun siinä kokon ympärillä seistiin ja se tunne tuli että hei, nää on meidän ihan omia tiluksia!!
Varsinaisia maanomistajia, ja onhan meillä omistuksessa myös kaksi palstaa metsää, että heinänkorsi vain suuhun ja paalin kylkeen päikkäreille. Ahhaah, niin nauran.
Mutta niin, jatkossa on sitten kumpparit enempi käytössä kuin korkkarit. Todellakin.

Ulkona on kyllä niin mainio lenkkikeli, että taidan vaihtaa farkut trikoisiin ja käydä suklaansulattelu-lenkillä. Toistan niin itseäni, mutta alkoipa vaihteeksi ahdistaa ja yököttää mokoma mässääminen niin että uhkasin jättää sokerit pois siihen asti kun muutetaan uuteen kotiin.
Ja sitä kun ei vielä tiedetä tarkkaan, niin ihan hyvä lyödä lakko päälle ajaksi jonka pituudesta ei ole vielä varmuutta.
Oikeasti se tunne kun vatsamakkaraa ei varsinaisesti voi pienentyneeksi sanoa, takapuolessa tuntuu maan vetovoima ja huono-olo velloo kaikesta siitä herkuttelusta, niin vitsit sitä voisi olla syömättä enää koskaan yhtään mitään.
Ärsyttää vaan, kun nämä mun lakot on aina hetken perästä kaatuneet johonkin tunnepitoiseen romahdukseen. En oo sitten parin vuoden aikana ollut herkkulakossa kuin muutamia viikkoja, ja sitä nyt ei vielä kovin hienoksi saavutukseksi voi kehuskella.
Sitä paitsi mulle passaa paremmin se, että kaikki pois, kuin se, että vähän voi joskus.
Se vähän joskus valuu aina pikkuhiljaa siihen että, paljon ja koko ajan. Jee!

Nyt mulla on kyllä semmoinen ärsytys päällä että!
Toivottavasti sitä kestää vähän pidempään kuin huomiseen.

Laatu-aikaa

Käytiin Isosiskon kanssa eilen kaupoilla synttärilahjan merkeissä ja samalla nappailin hyllyistä vähän pääsiäis-juttuja. Niinku sulkia ja sen sellaista.
Ja tuollaisen askartelusetin. Ajattelin yllättää lapseni ja samalla koko luomakunnan ja vetäistä yh-illan kunniaksi oikein kunnon pääsiäis-askartelut.

No kuulkaapa miten kävikään.
Kiva yhteinen askarteluhetki vaihtui varsinaiseksi Paskarteluksi, ja lopputulos oli tämä:

Byääää

No miksi?
No siksi, kun tuo omasta mielestäni niin hieno ja helppo ja kätevä askartelusetti petti totaalisesti.
Oikein intoa puhkuen avasimme tuon laatikon, jossa kätevästi oli omissa lokeroissaan jonkun ihmisen valmiiksi leikkaamat osat pupua ja tipua varten. Oli liimaa ja maaleja, pieni pensselikin! Ja mallikappaleet ja kaikki.

Kuulostaa oikeinkin mukavalta, eikö?
Mutta totuus oli se, että liima oli ihan suolesta, se vain levisi ja lillutteli tuossa muovisen munan pinnalla eikä tosiaankaan aikonutkaan tarrata noita osia yhteen. Imeytyi vain sadasosa sekunnissa tuohon huopapalaseen ja thats it.
Siinä vaiheessa kun puoli tuntia olin yrittänyt tartuttaa sitä munaa tuohon alustaan, eikä se tarttunut, mun teki mieli nakata sillä koko pahuksen setillä ensimmäistä vastaantulijaa!

No en heittänyt.. muuta kuin ne kaikki hilpetöörit roskiin, kaivoin pinon pensseleitä kaapista ja pistin lapset maalauspuuhiin.
Ei tullut tipuja eikä pupuja, tuli vain maalattuja munia.

Niin, loppujen lopuksi, kävikö tuossa nyt kuinkaan?
Jälleen totesin että onneksi lapset ovat niin vähään tyytyväisiä.
Kun maalauksen alkuun päästiin ei kukaan enää itkeä tihrustanut, vaan jokainen maalasi kieli keskellä suuta.

Eniten itseä ärsytti se, että tuollaisia settejä edes tehdään myyntiin.
Varsinainen ei-askartelijan painajainen kun tuollainen helpotettu versiokaan ei onnistu.
Ja sen takia tuli äristyä ja tiuskittua ja meinasi vallan katastrofi iskeä koko tupaan.
Oikein ilonpilaaja-setti. Hyh.

Ei liene vaikea arvata, kuka inhoaa askartelua entistä kovemmin?
Totesin että meillä jatkossakin askarrellaan leikkaa-akuankasta-liimaa-paperille- tyyppisesti.
Ei voi epäonnistua.

Nyt se on alkanut!

Mitäs mä täs, kaappeja oon siivonnu,

Oikeasti hei, se inspiraatio tuli! Vihdoinkin.
Aloitin omasta vaatekaapista, tuollai kellosta vilkaistuna neljäkymmentä minuuttia siihen käytin aikaa ja voin kertoa että alkoi muuten tuntua että ei mun ryysytilanne nyt niin huono ollutkaan kuin kuvittelin.
Tai siis, järkikin sen sanoo ettei tuollaisesta yläkuvan kaatopaikasta löydykään taatusti mitään päälle pantavaa. Tekee vain mieli survoa koko sisältö takaisin ja kammeta oven eteen joku penkki ettei ne pääse tursuamaan ulos, ja painua vaatekaupoille.
Eli kannattaa naiset siistiä säännöllisesti se vaatekaappi, sitä saattaa vaikka iloisesti yllättyä kuten minä, löysin nimittäin aika monta vaatekappaletta jonka olemassa oloa en enää muistanutkaan!

Erehdyinpä sitten siinä henkseleitäni paukuttelemaan kun läväytin kaappien ovet auki (mun ja mieheni) ja kehuskelin paremmalle puoliskolle, että kummankas kaappi tässä muuten onkaan nyt niinku siistimpi ja niin pois päin.
Hän siinä sitten hymähti myötätuntoisesti tai jotain ja tuumasi että, nooh hänen kaappi on joka tapauksessa viikon päästä taas siistimpi. (Henkselit paukkuivat muuten tässä kohtaa jo aika vaisusti.)
Väittää muka tuntevansa frouvansa..

Valitettavasti hän taisi olla siinä ihan oikeassa. (Piilotin henkselit kaapin perälle.)

Kaappien raivaus on edennyt jo puoleen väliin taloa, ja en kehtaa edes kertoa kuinka paljon on jätesäkkirullaa kulutettu. Nyt oon vaan siivonnut niin isolla kädellä, että sisäinen hamstraajani vaikeroi tuskissaan, mutta olen päättänyt että mitään ylimääräistä roinaa ei uuteen kotiin viedä! Joten roskalavalle on tullut täyttöä ja kirppisosastolle myös kunhan raivaus on suoritettu loppuun.

Tänään en ennätä kyllä raivata enää, saan nimittäin yhden pikkupalleron hoitoon, ai että mikä mussukka <3

Minä voitan!

Meillä on täällä viime viikkoina keskusteltu aika väkevästi aiheesta voittaminen ja häviäminen.
Syynä tähän tämän talven hiihtokilpailut.

Sen lisäksi, että meidän lapset ovat syntyneet räpylät jalassa, he ovat myös syntyneet sukset jalassa.
Kompromissi jos tehdään niin toisessa jalassa on ollut räpylä ja toisessa suksi.
Tai pepun peittona uikkarit ja jalassa monot.
No joka tapauksessa tarkoitan tällä siis sitä, että mieltymys veteen ja hiihtämiseen on kaikilla kova.

Tänä talvena, heti lumien tultua, meillä ei ole juurikaan muuta tehty kuin hiihdetty.
Nyt kylläkin vesileikit ovat kovasti pinnalla, koska lumet sulaa hurjaa kyytiä ja joka sentti kertaa sentti vesilätäkössä käydään kroolaamassa.

Hiihtämisen myötä lasten kesken ei voi välttyä keskenään kilpailemiselta.
Se on jotain äärimmäisen a) ärsyttävää b) käsittämätöntä, että mistä ne minä oon parempi ku sinä ja minä voitan varmasti kultaa-keskustelut oikein ilmestyvät.
Voin kertoa, että meillä siihen ei kannusteta, että aina on pakko voittaa ja olla paras.
Vaan nimenomaan siihen, että jos osallistut, teet parhaasi. Olet hyvä sellaisena kuin olet.

No tulipa sitten koulujen hiihtokilpailut, joihin meidänkin tehokaksikko osallistui sen kirkkaimman mitalin kiilto silmissä.
Ensinnäkin, vaikka meillä hiihdetään paljon, se on hyvinkin perusjunttimaista kivaa tekemistä, ei sekuntikellon kanssa ajanottoa ja aina vain parempia tuloksia. Enkä tässä nyt sitä pidä pahana, vaan meidän perheen tyyli se ei ole.
Toiseksi, siellä koulujen kisoissakin jo hiihtelee niitä, jotka ottavat lajin niinku tosissaan, nimen omaan kehittyäkseen siinä, mahdollisesti huippu-urheilijaksi asti. Senhän tietää ettei tämmöiset Pertsa-perusjätkät siellä välttämättä niitä kultaisia mitaleita pokkaile.
Koitapa tämä sitten sillä tavalla sievästi selventää näille intopiukeana hössöttäville pojankoltiaisille asiaa.
Että hiihtäkää niin lujaa kuin pääsette (mutta tosi asia on se, ettei sekään ehkä kuitenkaan riitä). Tsemppiä.

No sittenhän se tapahtui. Tuli iso pettymys.
Toinen kyllä sen mitalinsa sai, vähiten kultaisen, mutta sai kuitenkin (mikä tuntui sitten kuitenkin olevan se juttu, että sai..).
Toiselle pettymys oli niin iso, ja eräs toinen kilpailija erehtyi siitä irvailemaan vielä päälle, niin itkuhan siinä pääsi ja meinasi vallan käsirysy syntyä, kuumakalle kun on.
Voitte uskoa ettei siinä äidinkään ole helppo katsoa vierestä, tuntui nimittäin itsestänikin niin pahuksen pahalta.

Toisaalta näitä tilanteitahan pitää tulla.
Niin karulta kuin se tuntuukin, lapsen pitää oppia käsittelemään myös niitä pettymyksen tunteita.
Vaikka ne rysäyttääkin sieltä pilvilinnoista lujaa maahan.

Keskustelimme kovasti asiasta kisojen jälkeen.
Siitä, ettei haittaa vaikka tulee itku jos sitä mitalia ei tule.
Siitä, että joskus joku toinen on jossain parempi kuin toinen.
Siitä, että se irvailija teki myös väärin, joskin etenkin myös se, joka yritti kolauttaa.
Siitä, että kun on pettymys laantunut, voi hyvällä mielellä iloita toisen menestyksestä.
Ja siitä, että ensi vuonna uudestaan.

Kyllä tämä vanhempana olo on välillä melkoista meininkiä.
Vastuu kasvatuksesta on niin käsittämättömän iso, että kyllä siinä kuulkaa välillä parkuu pettymystään itsekin kun epäonnistuu.
Toisaalta kun onnistuu, niin tunne on kuin olisi sen kultaisen mitalin juuri voittanut.

Onko tämä sitä kuuluisaa Elämän koulua? Joka päivä opitaan toisistamme.

Valmista tulee

Tervetuloa meille!

Tältä näyttää tällä hetkellä kun astut ulko-ovesta eteiseen.

Jälleen tässä toitotan miten järkyttävää lentoa ja haipakkaa meidän elo on tällä hetkellä, tahti sen kun kiihtyy vain kevättä kohti.

Eli remontti on edennyt taas ison harppauksen eteenpäin ja mielessä on ollut jo useamman päivän että pitäisi tänne blogin puolellekin kuulumisia päivittää.

Tänään sitten lähdin ihan pikapikaa pienten kanssa käymään raksalla kun isommat jäivät kotiin.

Pikapikaa siksi, että Isoveljen kännykkä on rikki, joten olin varma että sillä aikaa kun olen puoli tuntia poissa, he ehtivät sekä polttaa että räjäyttää koko tontin.

Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelet että jos nyt jotain sattuu niin elän syyllisyyden kasan alla koko loppu elämän!? Kännykkä ostoksille tästä seuraavaksi on lähdettävä.

Yläkerrassa on menossa pintamaalaus.

Remonttia on osittain hidastanut nyt se, että päädyimme lopulta kellarin lisäksi, vetämään myös keskikerrokseen ja vinttiin lattialämmityksen.

Tai itsehän en ole vetänyt yhtään mitään (paitsi viittä muksua perässäni 24/7) mutta kuitenkin.

Jokseenkin hidasta hommaa, mutta nyt se on yläkerran osalta valmis, joten vinttiä voidaan alkaa naputella lopulliseen muotoonsa.

Valkoista tulee pääasiassa joka paikkaan, lasten huoneisiin tulee jokaiseen jonkun värinen tehoste-seinä. Tyttöjen huoneeseen keltainen, poikien huoneeseen vaalean harmaa ja Isoveljen huoneeseen musta. Eli samat kuin täällä nykyisessäkin!

Arvaatteko kuinka leppoista on mennä ottamaan kaksi- ja neljävuotiaan kanssa kuvia paikkaan, jossa on juuri vedetty telalla maalia seiniin?

Jep. Älä mene sinne.

Älä mene tuonne.

Älä koske siihen.

Seiso siinä!

Seiso! Ei nojaa!

Joka kerta pakko kuvata tuonne joelle.

Tyttöjen huoneen ikkunasta avautuva maisema on vain niin hieno!

(Kaivurikin siellä raivaus-hommissa)

Keittiökin on saatu purettua.

Semisti tuntui oudolta että mahdollisesti tuossa keittelen joskus makaronia.

Yllä olevat kuvat ovatkin sitten näkymät kellarin portaiden alapäästä kellarin "aulaan", ja vastaavasti aulasta sitten portaikkoon.

Kellari tulee pesuhuonetta ja saunaa lukuun ottamatta kokonaan tuolla valkoisella paneelilla.

Muutos täällä maan alla on kyllä ihan mielettömän iso, valkoisella maalilla saa kuulkaa aikaan ihmeitä.

Tätä ei kyllä enää samaksi kellariksi uskoisi!

Sitten onkin seuraavaksi kuvat kodarin jatkeesta, johon tulee tuon maalämpöpumpun lisäksi ainakin säilytystilaa ja pyykinkuivatus tilaa.

Ja itse kodari on sitten tässä alemmassa kuvassa.

Nämä kaksi tilaa ovat periaatteessa yhtä suurta tilaa lukuun ottamatta tuota pientä seinänpätkää joka kätkee kaiken maailman putkenpäät ja jakotukit ym.

Täällä sitä sitten vietetään puolet elämästä mikä menee äideillä pyykkäämiseen.

Oikeasti, mistä sitä oikein tulee? Huh.

Sitten viimeisenä sauna ja pesuhuone.

Ihan tosi tosi vaikea on muuten saada mitenkään järkevän näköistä kokonaiskuvaa näistä.

Sauna on kuitenkin kokonaan musta, niin kuin on ollutkin varmaan mainintaa täällä jo aikaisemminkin.

Ikioma tähtitaivas katossa aina kun siltä tuntuu että sellaista tekee mieli tuijotella.

Toivossa on hyvä elää, että joskus siihen olisi kerrassaan jopa aikaa.

Pesuhuone on perus valkoinen.

Luonnonkivi laattaa on molempien suihkujen takana sekä tuossa saippuahyllyssä.

Pesuhuoneeseen tulee myös wc-tilat, jotka tällä hetkellä käsittävät kaksi maasta törröttävää putkenpätkää joihin Pikkuneiti istuu ja huutaa: "Tuli kakka!"

Parasta hänen mielestä koko raksalla.

Lopuksi keväinen kuva rännistä valuvasta vedestä.

Sehän tarkoittaa sitä, että tenavat valuvat vettä aamusta iltaan ja haalareista ja hanskoista voi puristaa enempi vettä mitä tulee itse juotua päivän aikana.

Ihanaa!

Wedding Cake

Siinäpä teille kuvapläjäys perjantain kakkuhommista.
Tai oikeastaan nuo pitsintekovaihe-kuvat ja kukkakuva on otettu jo pari viikkoa sitten kun ne tein.

Ajattelin hieman avata tuota sokeripitsi-tekniikkaa täällä blogissa vaihe vaiheelta, jos joku teistä vaikka innostuisi kokeilemaan. Kannattaa ehdottomasti, koska se on kohtuullisen helppoa ja ai että miten ihanaa koristetta siitä saakaan, oon ihan myyty <3

Ensin tietysti tarvitset tarvikkeet pitsin tekoon.
Tilasin silikonisen muotin ja sokeripitsi aineet Juhlakauppa-nimisestä leivontatarvike-nettikaupasta.
Tuo itse matto oli aika arvokas, mutta onhan se pitkä ikäinen, joten kerran se kirpaisee!
Muotteja oli jos jonkun näköisiä, oikeasti oli ihan kohtuu vaikea päättää vain nettikuvien perusteella, että minkälaisen ottaisi.
Minä päädyin ihan randomina valitsemaan sen, mikä oli lopulta kauniimman värinen. Hah, just niin mua. Mutta koska minttu <3

Tarvitset muotin ja sokeripitsi-aineiden (jotka siis myös tilasin sieltä Juhlakaupasta) lisäksi vielä nuolijan ja lastan, yleiskoneen (tai miksei sähkövatkainkin käy) sekä uunipellin ja leivinpaperia.
Ja sitten ei kun hommiin.

- Nappaa ensimmäiseksi uuni päälle. Tasalämpö 80 astetta.
- Sitten laita yleiskoneen kulhoon 50ml vettä. Koitin googletella veden lämpötilaa, mutta en löytänyt selviä ohjeita, yhdessä ohjeessa puhuttiin kädenlämpöisestä, toinen oli laittanut kylmää, itse päädyin lämpimään ja sillä ainakin onnistui!
- Lisää 42g jauhemaista ainesosaa (purkissa siis sekä jauhepussi että joku neste-purkki) yleiskoneeseen ja vatkaa täydellä teholla 2min.
- Lisää 2,5ml nestemäistä ainesosaa (lääkeruisku oli tässä huippu!) sekaan ja vatkaa vielä täydellä teholla 4-6min. Vatkasin itse tuon 6min.

Sitten pitäisi massan olla valmista.
Se on hiukan marenkimainen, ei ehkä ihan niin kuohkea mutta kuitenkin saman tyyppinen.

- Sitten kaavin nuolijalla kaiken massan muotin päälle, jonka jälkeen levitin ensin massan koko muotin päälle mahdollisimman tasaisesti, jonka jälkeen jatkoin tasoittamista leipurin raapalla.
Tässä vaiheessa kannattaa olla tosi tarkka, ilmakuplia jää herkästi, eikä massaa saa jäädä mihinkään muuhun kohtaan kun muotin koloihin, koska muuten lopputulos on suttuinen.
Massaa joutuu tässäkohtaa aika kauan raapalla levitellä, jotta lopputulos on tasainen. Ei siis kannata hätäillä! Pois se minusta. Öhöm. (Ensimmäinen pitsi ei ollut muuten hyvä, mistäpä lie johtui)

- Kun massa on levitetty tasaisesti, nosta muotti uunipellin päälle ja kuivata 80 asteisessa uunissa n.18min. Aikani ajan kanssa värkätessäni totesin tuon 18min olevan vähintään aika joka pitsin kuivumiseen riittää. Ei varmasti haittaa vaikka menee muutaman minuutin ylikin.
- Nosta pelti pois uunista ja anna kuivua huoneen lämmössä vielä ainakin viisi minuuttia, itse annoin olla jopa 10-15min. koska en saanut ensimmäistä pitsisatsia heti nätisti muotista irti.

- Kun pitsi on kuivunut riittävästi, kippaa muotti nurinpäin leivinpaperin päälle ja aloita irrottaminen raapan avulla. Tässä kannattaa myös olla kärsivällinen ja malttaa irroittaa tarpeeksi hitaasti, ettei pitsi repeä. Kylläkin jos pitsi on tarpeeksi kuivunut niin se lähtee tosi helposti.
Jos tuntuu ettei rupea irtoamaan, anna kuivua vielä lisää.

- Valmiin pitsin voit siirtää joko suoraan kakkuun tai pakata tiiviisti leivinpaperin väliin ja kelmuun, jossa se säilyy jopa kuukauden. Itse pakkasin kerroksittain pitsit leivinpaperi suikaleiden väliin ja kiedoin aika monta kerrosta kelmua ympärille, kolmen viikon jälkeen pitsi oli vielä ihan yhtä notkeaa kuin tekopäivänäkin.

Ihan mielettömän kiva tekniikka!
Olin ihan täpinöissäni kun aloin ensimmäistä kertaa tekemään, ja yllätyin miten helppoa sen tekeminen loppupeleissä oli, kun malttia vain oli tarpeeksi mukana hommassa.
Tuo on ihan äärimmäisen kaunista koristetta ja nämä pitsit tosiaan tulivat hääkakkuun, jonka tein mieheni serkun hääjuhlaan.

Kakku oli siis kerroskakku, joka kuvistakin näkyy (vaikka vähän huonoja kännykkäkuvia ovatkin) ja pitsin lisäksi siihen tuli myös valkoisia sokerimassakukkia "putousmaisesti" kakun reunalle.
Kerroksiin olisi saanut tulla mielestäni korkeutta lisää, mutta väliin ei tullut mitään hyydytettyä kerrosta, joten kerrokset jäivät hieman matalammiksi.
Toki leikattavuus on parempi, kun ei ole mahdottoman korkeat kerrokset.

Iso urakka tuollainen kerroskakku on, siitä ei pääse mihinkään.
Koristeita tein yhteensä noin kuusi tuntia, ja kakun tein täyttövaiheesta koristeluun asti juhlapaikalla edellisenä päivänä toiset kuusi tuntia.
Pitsit kiinnitin sokerimassan pintaan vedellä, ja sehän tarttuu ihan hyvin kun pitsi on hiukan tahmeaa.
Kukat kiinnitin ihan valkoisella sokerikuorrutteella ja nekin jämähtivät oikeastaan samantien.

Tämmöinen luomus tällä kertaa, kysymyksiä saa heittää jos jotain jäi tässä mainitsematta.
Kannattaa ehdottomasti kokeilla joskus tuota pitsin tekoa!

Ps. Pikkulinnut lauloivat, että kakku oli vielä maistunutkin hääväelle.
Se on aina mukava kuulla, kun itse et pääse lopputulosta maistamaan.
Kunnialla siis kahlattiin tämä projekti päätökseen.