Ennen vanhaan

Ennen vanhaan ne asiat vaan oli niin paljon paremmin. Aika tuttu fraasi?
No oliko?

Ennenhän sitä mentiin ja tultiin, aivan (liian) huoletta. Kavereita käytiin kysymässä, ei soiteltu etukäteen ootko kotona, vaan mentiin ovelle ja kysyttiin, tuutko ulos. Ja aina ne kaverit tuli.

Leikittiin ulkona, aina!
Asuttiin maalla, ja me kuljettiin kaikki metsät ja suot. En ikipäivänä antaisi omien lasteni lähteä päineen suolle, eikä ne kyl keksis mennäkään, ja eihän meilläkään lupaa ollut todellakaan, "kaverille" vain mentiin.

Me koluttiin isäntien heinäladot, tehtiin niihin majoja ja hypittiin heiniin ihan liian korkealta.
Lorkittiin isossa kanavassa, lällyteltiin haaroja myöten savessa, eikä saatu iilimatoja vaikka kuinka peloteltiin.

Rakennettiin niin monta majaa, ettei edes muista. Keksittiin salapaikkoja, jossa istuttiin parhaan kaverin kanssa juttelemassa, miten me aikuisina annetaan omien lasten tehdä mitä ne haluaa ja ostetaan niille aina kaikkea mitä ne haluaa. Vähän on mieli muuttunut tässä vuosien varrella.

Ei ollut kännyköitä, ei instaa, facea, watsappia, ei tviittejä eikä snäpsättejä.
Ei tiennyt kuulumisia kuin soittamalla ja näkemällä. Nyt näet naapurin ja sukulaisen elämän virtuaalisena, mitä siis enää soittelemaan ja kyläilemään?
Instassa näet kaverin ja kaverinkaverin ja tuiki tuntemattomien uutiset syntymästä ja kuolemasta, onnittelut ja osanotot. Ihan hullua, mutta ihanaa!
Koska näet esimerkiksi pienen, jo nyt rakkaan, kummitytön muutaman minuutin ikäisenä ❤

Ekan oman puhelimen sain kun lähdin yläasteelle, ostin omilla mansikkamaalla tienatuilla hikisillä rahoilla.
Soittaa ja viestitellä ei raaskinut juurikaan, muistettiin kavereita "häläreillä". Yhteen aikaan oli ACN-liittymät (muistanko oikein) jolla pystyi samaan liittymään puhumaan ilmaiseksi. Ja mehän puhuttiin.

Tietokoneet ja pelit olivat tietysti jo tulleet markkinoille, mutta ei niihin heti ollut varaa.
Jossain vaiheessa saimme Nintendon, Super Mario on vallannut mun sydämen kultaisella 90-luvulla.
Pleikkarikin saatiin myöhemmin, toinen sydämen valloittaja oli Crash Bandicoot, jota muuten pelataan meillä myös omien lasten kanssa.
Eli ei me ihan fossiileja silti olla.

Kesät uitiin 24/7.
Oli aina niin kuuma.
Poljettiin 10km päähän järvelle tai soramontuille uimaan. Ihan keskenkasvuisina ja ilman aikuisia.
Ikään ei hukuttu. Ei uskallettu, ku muuten ois tullut sanomista kotona.
Nyt en uskalla päästää omia uimaan kilometrin päähän ilman, että minuutin välein kysyn, oletteko hengissä.

Kiivettiin puihin, niin korkealle, että jos näkisin omani niin korkealla niin kuolisin. Onneksi silloinkaan ei äiti eikä isä nähnyt, ehkä nekin ois kuollu. Mutta ei me kerrottu tietenkään.
Koskaan ei pudottu, ja jos joskus lipsahti ja rullaantui puolesta jalasta nahka, ei sitäkään kerrottu.

Ei ollut Wilmaa, tuota vanhempien kauhusovellusta, jonka piippausta odotetaan sydän kurkussa.
Saatikka jos opettaja soittaa. Se on varma kuolema.
Ennen vanhaan oli reissuvihko, joka piippasi hyvin harvoin. Ja jos oli oltu välitunnilla sisällä, vaikka piti mennä ulos, reissuvihko saattoi joutua ihan yhtäkkiä hukkaan. Vaikka ihan tippua repusta vesiojaan.

Tasapuolisuuden nimissä ennen oli moni asia paremmin, mutta on tänä päivänä myös tosi moni asia paremmin.
On ihana silti muistella lapsuuden ja nuoruuden huikeita ja haikeita hetkiä näin aikuisena.

Olisi hienoa aikamatkata 25 vuotta taaksepäin.
Nappiverkkareiden ja filmikameroiden maailmaan tsekkaamaan, että miltä se Nokian viistuhattasatakymppi tuntuikaan käteen, kun sen ensimmäisen kerran nosti uutena laatikosta.

Oi niitä aikoja!

Ps. Ennen ei ollut noin syötävän suloisia Sylvanian Families eläinhahmoja.
Mutta olihan meillä silti ylirumat Trollit ja tuoksuvat MyLittle Ponyt. Niistä muovisista erikokoisista ja värisistä tuteista puhumattakaan.
Muistatteko?