Autossa on tunnelmaa..

..välillä vähän liianki kanssa!

Meidän perhe kruisailee Peugeot 807 tila-autolla.
Istumapaikkoja on kuudelle (kaksi edessä, kaksi keskellä ja kaksi takana) ja seitsemäs penkki on tälläerää autotallissa, sillä sen jättämään tilaan mahtuu mainiosti tavara jos toinenkin.
Pidemmillä matkoilla joku lapsista pääsee etupenkille ja äiti tai isä istuu junioria viihdyttämässä keskipenkillä (koska isoveljen viihdyttäminen lipsuu useimmiten rääkkäämisen puolelle).

Pieneksi ongelmaksi automatkoilla on muodostunut George. Yrjö. Jori.
Kun nokanpää valkoisena vaikertaa isot pojat ja äiti, ei sillä roskapussien, talouspaperien ja pesuvatien määrällä oo mitään rajaa.

Lapsille on lääkäri määrännyt pahoinvointitabletit, jotka toimivat mainiosti (tosin keittiön lattialle syljettynä niistä ei juurikaan tehoja piisaa).
Äidin tablettien napsimista on tehokkaasti rajoittanut joko raskaus tai imetys. Ja unohdus. Tai pillerin sivuvaikutukset; ajokielto tai totaalinen uinahdus.

Millä sitten viihdyttää autossa pahoinvoivia muksuja? (Äiti ei viihdykkeitä kaipaa.)
Pädit ja Phonet voi unohtaa, samoin kuin lehdet, kirjat tai piirustamiset. Ja syömiset ennenkaikkea.
Ainoa pelastus on kuuden tunnin matkalla 24 kertaa eestaas kelaava miinajamanu, joka on pakko viidennentoista kierroksen kohdalla sammuttaa.

Pikkuveli ei toistaiseksi ole osoittanut merkkejä pahoinvoinnista (päinvastoin, voi mitä mainioimmin) ,vaan huutaa torvi suorana: "KEKKIÄ!" ekojen kilometrien jälkeen. Keksiä siis.
Meillähän ei lapset koskaan syö karkkia, eivät sitten ikinä. Eivätkä varsinkaan 1v8kk ikäisenä. Mutta olkoon tämän kerran, kun yksi ainoa tikkari hiljentää kiljuvan kaverin moneksi kilometriksi.
Ah, saan edes hetken voida huonosti ihan rauhassa..
..kunnes kuuluu: "mua janottaa!" ja hetken päästä neiti-Hienohelma 4v: "Kusettaa!" (Mistä näitä oikein tulee?).

Määränpäässä ensimmäinen urakka onkin sitten yrittää irrottaa hiukka rähmäinen tikkarinjämä kyynärpäästä.

Eläköön automatkat! Joita meillä tehdäänkin sattuneesta syystä kerran vuodessa.