Peitetehtävässä

Kaikkihan me tiedämme mitä on, kun tekee karkkia ihan sikana mieli!!
Mulla oli eilen semmoinen päivä, aamusta asti.
Olin jopa viikonlopusta asti sitkutellut ilman ja se muuten näkyi.
Tuskaa ei yhtään lieventänyt se tunne, kun päivä oli aamusta iltaan vähän hankala. Meni hermot moneen otteeseen ja joka kerta sokerin tuska nosti vähän enemmän aina päätään.
Illalla se oli jo niin pää ylhäällä, että oli niskat mennä nurin.

Mutta sitten alkoi se vaikein osuus.
Kaupassa käyntiin ei ollut mitään tarvetta, postissa ei yhtään pakettia eikä edes bensatankki ollut löpöä vailla, että olisi sillä verukkeella voinut karkkia samalla ostaa.

Oli vain jumppa.
Ja hei, eihän ihminen nyt oikeasti kehtaa trikoissa ja lenkkareissa mennä ostamaan pelkkää karkkia kaupasta. Ei vaan voi. Vai voiko? (Siis hetihän joku kattoo, että just, siinä oikein kuntoilija mulla, hah.)
Minä en kehdannut. Siispä reippaana menin kauppaan trikoissani ja lenkkitossuissani ja hikipannassani ja laadin suunnitelman. Peitetehtävän.
Menin muina naisina ensin leipähyllylle ja olin niin sen näköisenä että, hei nyt ostetaan leipää koska se on niiin loppu (vaikka todellisuudessa sitä oli kaapissa vaikka miten paljon!).
Sitten viattomana kassalle ja karkkihyllyltä hihnalle pari uutuus pussia mässyä leipästen kaveriksi, ehkä vähän sinne leipäpussien allekin, saattoi mennä, ihan sattumalta..
Ihan sika läpinäkyvää, oikeasti.

Tämmöisiä me ihmiset ollaan. Oikeasti.
Ja kyllä maistui nii-iin hyvälle. Jumpan jälkeen tottakai, palkintona tunnin polkemisesta.
Meni talteen sekin rehkiminen! Tai ei mennyt. En tiiä.