R.I.P

Varmaan teistä moni on eilen lukenutkin tuolta somesta, että meillä oli murheen päivä.

Rakas mussukkaponimme Viltsu, lähti eilen vihreämmille niityille laukkailemaan ilman kipuja.
Jalkavaiva uusi taas ja eläinlääkärin "tuomio" oli, että poni kannattaa päästää kivuistaan ja oltiinhan me jo silloin edellisen kerran (kuukausi takaperin) puhuttu, että jos vielä uusii niin lopettaminen on oikeastaan ainut vaihtoehto. Kalliit leikkaukset toki olisivat saattaneet pelastaa, mutta.. niin.

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen eläinrakas, ennen omia eläimiä.
En siis rapsutellut enkä puhutellut toisten koiria tai kissoja, ainoastaan hevoset ovat olleet lähellä sydäntä aina.
Kissoja olen jopa aina jollain asteella inhonnut, vaan nyt omat Kerttu ja Terttu ovat niin muruja ja maailman hassuimmat kissaneidit.

Viime syyskuussa me ostettiin ponit, Veera ja Viltsu.
Haettiin ne Mikkelistä asti ja olihan se elämäni yksi mieleenpainuvista hetkistä <3
Ensimmäiset omat ponit.
Ne kotiutuivat meille ihan äärimmäisen hyvin ja jo muutaman viikon jälkeen tuntui kuin ne olisivat olleet meillä aina.
Siksipä surun ja pettymyksen kyyneleet olivat vuolaita, kun tulin töistä kotiin ja pihassa seisoi eläinlääkärin auto, ja tiesin mikä on tilanne. Kävin vielä viimeisen kerran rapsuttamassa ja hyvästelemässä hätääntyneen ponipalleron, joka varmasti jollain tasolla aavisti mitä tuleman pitää.

Lapset halusivat käydä vielä katsomassa jo kuollutta ponia, itse en siihen kerta kaikkiaan pystynyt.
Minulle jäi kiva muisto virkeästä ja seurallisesta karvapallosta, vaikka muut sanoivatkin että näytti siltä kuin se olisi vain nukkunut.
Siellä se nyt laukkailee ilman kipuja jossain kaukana. Lapset puhuivat ja miettivät ja tekivät omaa "surutyötä". Pienin tuli vielä illalla pois sängystään ja nyyhkytti, mää en taa unta ku vilttu kuoli!.
Tänään 5-vuotias piirsi ihan hellyyttävän kuvan ponista ja yhdessä sovittiin, että tehdään Viltsulle tuonne pihan perälle joku muistopaikka risteineen kunhan maa on sula, vaikka poni vietiinkin muualle kuopattavaksi.

Semmoista tänne. Huokaus.
Nyt meillä alkoi kuumeinen kaverin etsintä Veeralle, joka tulee kaikista aidoista ja langoista läpi ja hirnuu surkeasti kulkiessaan. Haluamme mahdollisimman pian sille kaverin, tai sitten harkitsemme luopumista Veerastakin. Jos ei ihmisenkään ole hyvä olla yksin, niin varsinkaan ei hevosen joka on laumaeläin henkeen ja vereen. Toki kaksi hevosta ei varsinaisesti vielä ole mikään lauma, mutta kevään mittaan toivottavasti lauma tästä kasvaa.

Nyt on taas yksi vaihe elämässä takana, toivottavasti pian on myös hyvää tiedossa <3