Mikä valon määrä

Some on täynnä mitä ihanimpia ulkoilukuvia ihmisistä aurinkoisessa säässä.
Ja se on kyllä innoittanut täälläkin, sekä kuvaamaan että ulkoilemaan.
Ystäväni sanoihin voin tässä kohtaa niin yhtyä, että nyt kun aurinko antaa parastaan sitä vasta tajuaa miten harmaita kuukausia tässä on eletty. Synkkää ja hämärää on piisannut, valo on niin tervetullutta.

Vaikka se valo paljastaakin kaikki talven aikana kertyneet liat ja pölyt, ei haittaa.
On hassua huomata että tuossa ja tuossa on joku likatahra tai kauhea pöly, jota ei ole syksyn ja talven hämärissä, kynttilän valaistuksessa, todellakaan huomannut.
Mutta niitä tarvitaan, hämärää, joka antaa kaiken anteeksi ja valoa, joka luo ihan uutta virtaa ja fiilistä!

Mieheni on ollut koko viikon naapurikunnassa koulussa, intensiivi-viikoksi kai sitä kutsutaan.
Intensiivinen on myös ollut viikko täällä kotona, kun yhtäkkiä kaikki vastuu päivän touhuista ja kuskaamisista on ollutkin yksistään minun hartioilla.
Olen varmasti liian hyvälle tottunut, kun mieheni on monta vuotta jo opiskellut pääosin kotoa käsin, niin aina on se toinen ollut tässä jos on jotain menoa itsellä.
Ja kuskaamiset on hoituneet niin, ettei ole koko valikoimaa tarvinnut raahata aina mukana.

Tänään oli kyllä niin hidas aamu, vasta kymmenen kieppeillä nousin ylös ruokkimaan niitä kahta valikoimaa jotka tässä kotona vielä ovat ja hissukseen tehtiin aamutoimia sillä ajatuksella, että tänään on siivouspäivä.
No enpähän ehtinyt kuin vähän pintaa raapaista, kun mieheni jo kotiutuikin odotettua aikaisemmin.
Eipä siinä mitään, siivous hoitui kivasti neljällä käsiparilla ja pääsin ottamaan hieman omaa aikaa hiihtolenkin muodossa (instassakin sillä leveilin).
Keli oli niin niin huikea, että vaikka loppumatkasta jo kovasti painoikin jaloissa niin pelkästä ilosta jaksoi vetää loppuun asti. Oli niin kev(e)äinen olo.

Iltapäivä menikin sitten ruokaa laittaessa ja väkeä muonittaessa, ja siinä sivussa jännitettiin kovasti ampumahiihtäjien suorituksia.
Lapset saivat karkkipäivän karkkinsa ja huomasi kyllä taas että puolet vähempikin olisi piisannut.
Huh mikä seinille hyppely alkoi välittömästi, kun viimeinenkin karkki oli syöty.
Toiset sitten painuivatkin pihalle purkamaan sokerienergioita ja sain hetkeksi istahtaa viikon lehtien pariin, ne kun aina tahtovat jäädä lukematta. Olenkin nyt perunut suosiolla parit lehdet, kun en kerta kaikkiaan ehdi lukea. Selattavaksi vähän turhan kalliita ovat.

Mieheni lähti seiskaksi ratsastustunnilleen.
Kyllä, meillä on tällä hetkellä talossa kaksi ridaavaa aikuista, siistiä.
Me muut jäätiin kotiin leikkien ja liekehtivät pikarin pariin. Kolmas koetus enää lukematta, poikia jännittää. Ja äiti nauttii, kun saa jakaa tätä kirjojen maailmaa jälkikasvulleen.

Päivässä olikin valoa niin paljon, että illan tunteihin sitä ei kyllä meinannut riittää enää lainkaan.
Auringosta tankattu valo sammui niinkin maalliseen kuin äipädin hajoamiseen (no just sillain että tappelun tuoksinassa kosahti) ja siitä seuranneeseen myrskyyn niin, että vähemmän riemullisissa tunnelmissa loppui tämä ilta.
Jälleen kerran jouduttiin tuhlaamaan anteeksi-sanaa, joten onpa hyvä että sen lähde on ehtymätön.
Meillä olisi muuten kiintiö täyttynyt aikaa sitten.

Jokseenkin väsähtäneissä mutta silti ihan hyvissä fiiliksissä siis aloitellaan tätä viikonloppua.
Rennosti täytyy ottaa ja kerätä taas energiaa ensi viikkoon.

Hyvää viikonloppua kaikille <3