Koronaviikko 3

Kolmas viikko tuli ja meni.
Ja kotona ollaan ainakin siihen asti, kun on jo viittä vaille kevät.
Tuntuu ihan absurdilta.
Osasinko koskaan, ikimaailmassa kuvitella, että tämmöistä tulee eteen vuonna 2020? No en.

En mielestäni ole mitään mahdottoman synkistelevää sorttia, mutta tällä viikolla olen ollut jopa vähän ahdistunut.
On tosi ikävä kaikkia ihmisiä, kasvokkain näkeminen on kuitenkin ihan eri asia kuin kuulumiset, kuvat ja videot somen kautta. Vaikka just nyt olen samalla äärettömän onnellinen, että meillä on ne olemassa!

No mikä mua tässä sitten huolettaa?
Varmasti ne kaikki samat asiat kuin teitä monia muitakin.

Terveys.
Pysytäänkö terveinä, säästytäänkö Koronalta.
Vaikka tartunnan saaminen tuntuu välillä niin kaukaiselta asialta täällä peräkylällä, niin tuonko sen kauppakassin mukana meidän kotiin?
Mitä jos me kaikki sairastuttaisiin, selvittäiskö me siitä hengissä?
Aluksi vähän huitaisin kädellä olan yli, se nyt vain on kuin kausi-influenssa. Mutta enää ei uskalla huitaista, kun ei se ole.

Talous.
Miten käy meidän, teidän ja sun pankkitileille, jos ja kun tämä tilanne vain jatkuu ja jatkuu?
Itse jäin pois töistä, mies ei pysty tätä showta hoitamaan työn ohessa, eikä mun alalla yksinkertaisesti ole töitä.
Olen onneksi liitossa, joten jotain rahaa tippuu, mutta se on selvää että kukkaron nyöri on vedettävä aika suppuun.
Tässä hetkessä kysytään kyllä sitä viisautta karsia pois kaikki ylimääräinen mihin ei ole oikeasti tarve.

Rakkaat läheiset.
Vaikka mekin ollaan tosi koti-ihmisiä, ja sinänsä tämä karanteeniarki ei kauheasti muuta meidän elämää, mutta on tää tosi turhauttavaa kun et oikeasti näe ketään edes sitä vähää.
Meidän pieni kummityttö kasvaa, ehdittiin nähdä vain muutaman päivän ikäisenä. Lapsilla on tosi iso ikävä omia kavereitaan ja meillä aikuisilla tottakai omia vanhempia, sisaruksia ja ystäviä.
Tätä jos luet sinä joka tunnistat noista ylläolevista itsesi, oot niin mun mielessä ❤

Kuinka kauan?
Milloin tämä loppuu?
Jääkö lasten päättäjäiset pitämättä? Meidän esikoinen jättää ala-asteen, olin odottanut päättäjäisiä erityisesti sen vuoksi.
Ja samalla huolettaa, että tästä tilanteesta syksyllä yläkouluun. Olisin halunnut hänen vielä saavan vahvistusta omiin haasteisiin tämän kevään ajan.
Hänelle iso murhe on, kun luokkaretki peruttiin, he olivat niin niin paljon sitä odottaneet.
Kolmonen on harjoitellut Pupun surua pianolla aamusta iltaan, hän valitsi sen soitettavaksi kevätkonserttiin. Ihan ekaan sellaiseen.
Kesän suurin ja isoin ja meille se paras tapahtuma on peruuttamis uhan alla. Tuskin saadaan niin massiivista tapahtumaa järjestää.
Monta muutakin asiaa jää ehkä tekemättä.

Rakastan mun perhettä yli kaiken.
Kaikkea sitä arjen raskautta ja iloa ja naurua, ja tässä pistetään ihminen pienen paikalle, tärkeimpien asioiden äärelle.
Mutta silti, kaipaan äärettömän paljon sitä kaikkea muutakin.

Jopa vähän pala kurkussa istun tässä ja kirjoitan.

Yksi kysyy, äiti miksi oot niin surullisen näköinen? Väsyttääkö sua?
Väsyttää. Just nyt oon surullinen.
Mutta ihana kun oot siinä.
Oot rakas.
Lähetään tekeen ruokaa.
Sitä neljättä versiota tälle päivälle.