Taas leivotaan lasten kanssa

Sitä on kai vähän yksinkertainen tapaus.
Olen niin monta kertaa leiponut lasten kanssa yksin ollessa, että luulisi jo oppineen siitä jotain.
Kuten oon niin monta kertaa tunnustanut, pinnani on tässä hommassa todella, todella lyhyt.
Silti aina varustaudun sissi-merkkeihin ja ryhdyn tuumasta toimeen. Ja joskus on ihan pakkokin, kuten nyt ennen ristiäisiä. Tottakai koko viikko oli katsos niin täyteen tupattu ohjelmaa, että leivonnat oli pakko mahduttaa juuri niihin väleihin kun ohjelmaa ei ollut. (Ts.mieheni loisti poissaolollaan.)

Macaronseja tehdessä ei hirveästi tarvis olla mitään ylimääräistä hässäkkää.
Että joku vetää penkkiä siihen yleiskoneen viereen, tunkee myssyä sellaisiin paikkoihin mihin ei todellakaan tarvis ja tökkii leivosten koristeeksi pieniä sormenjälkiä.
Että toinen kantaa talon lelut juuri siihen leivinpaperin päälle mihin aiotaan kohta pursottaa ja alkaa punnitsemaan lelukoiraa talousvaa`alla.
Että yksi vääntää vuosisadan niskakakat juuri kun mietin, missä vaiheessa se väriaine pitikään lisätä.

Ajatelkaa, että näistä kaikista huolimatta onnistuin.
Ihan tekosyykö vain, etteikö lasten kanssa pysty leipomaan tärkeään tilaisuuteen?
Muistuttakaa mua tästä seuraavalla kerralla, kun paasaan aiheesta Hermot kireällä keittiössä!

Ps. Rentouttavan viikonlopun jälkeen ilmassa on pientä ikävän aiheuttamaa kiukkua (joka vaatii paljon pinnaa ja vielä enemmän syliä), vauvan rintaraivareita (en muistanutkaan miten ärsyttäviä ne voivat olla!), pyykin pesua (tulvivat pyykkikorit estävät kulkua ulos.) ja nuohooja joka astuu tähän kaaokseen jättäen jälkeensä mustia jälkiä ja noen hajua. Luulisin hänen hetken joutuvan hengähtämään ennen seuraavaa katolle nousua, housunpuntit tutisevat kai vieläkin järkytyksestä.

Hyvää viikkoa lukijat! Mä just hoksasin, että meidän ruohot eivät kohta ehdi enää pääsiäiseksi.
Mä oon niin jäänyt jälkeen tässä hommassa.
Mutta onneksi kaupasta saa mämmiä ja suklaamunia, nekin tuovat pääsiäisen!