Omaa aikaa

Lähdin eilen lähikaupunkiin ostoksille.
En sieltä kyllä mitään oikein löytänyt, haahuilin kaupasta toiseen ja ihmettelin että miten minusta on tämmöinen tullut, ennen tongin ja kolusin onnellisena aina vaatekauppoja ja kulutin niihin todellakin kaikki liikenevät eurot, nyt vain hitusen ehkä ahdistuin kaikesta siitä ryysyjen määrästä enkä oikein osannut ostaa mitään. Ja sitä mitä lähdin hakemaan, en tietenkään löytänyt.

Tämä osaamattomuus shoppailla johtui varmaan siitä, että teen nykyään suurimman osan shoppailuistani nettikaupoista. Enkä kauheasti kaipaa sinne tungokseen ja vilinään.
Oikeasti mikä helpompaa kuin istua kotona läppärillä ja etsiä joillain tietyillä hakukriteereillä jotain minkä aina löytää kun tarvitsee.
Ei hikisiä sovituskoppeja ja niiden selluliitit-ja-raskausarvet-hyppii-silmille-peilejä, eikä tympeän näköisiä kanssaostelijoita, jotka tuuppivat laukuillaan samassa ahtaassa hyllyvälissä.
Ehkä höpöttelykaveri olisi ollut ihan paikallaan! Keventämässä fiilistä.

Sen lisäksi että metsästin juhlamekkoja joita en löytänyt, kaupunkireissullani oli eräs toinenkin syy.
Tai se oli semmoinen kaksi kärpästä yhdellä iskulla-toteutettu käväisy.
Kävin hautausmaalla, josta moni teistä näki jo kuvan Instagramissa. Kiitos teille kaikille niistä sydämistä mitä sinne sain <3. Ootte parhaita.

Siitä tulee ensi viikolla tasan vuosi, kun meidän pienen pieni enkelivauva lähti luotamme ennen kuin ehdimme saada hänet luoksemme.
Oli vain pienet sydämenlyönnit, jalkojen ja käsien heiluttelut, muuta emme hänestä oppineet koskaan tuntemaan.
Kävin viivähtämässä hetken tuon hautakiven ääressä, jossa varmasti moni muukin äiti ja isä on kynttilän sytyttänyt omalle pienelle tähdenlennolle.
Tunsin suurta haikeutta ja ikävää ja kyyneleet vain valuivat silmistäni.

Joku teistä saattaa ajatella, että miten tuo nyt tuosta viitsii pitää noin meteliä.
Ehkä jonkun mielestä olen vaikkapa kiittämätön tai jotain, kun omistan kuitenkin viisi tervettä, elävää lasta. Jollakin ei ehkä ole yhtäkään.
Mutta meille tuo lähes kaksikymmentä viikkoinen, vielä "keskeneräinen", mutta silti jo niin pienen vauvan näköinen poika, on se kuudes lapsi meidän perheessä ja hän jätti lähtemättömän jäljen meidän kaikkien sydämiin.
Hän tulee olemaan varmasti läsnä meidän elämässä aina, ja muistuttamassa että mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvyys.

Voin rehellisesti sanoa, että mun oli jopa vaikea lähteä sieltä haudalta pois.
Hetki oli niin täynnä tunnetta.
Surun lisäksi tunsin myös suurta lohtua ja rakkautta.
Hänen on nyt vain hyvä olla <3.

Hyvää alkavaa viikonloppua jokaiselle!